Ippolita ilmaisi mitä vilpittömintä iloa, kun Giorgio kertoi,
että piano ja nuotit pian saapuivat. -- Kuinka hän oli hänelle
kiitollinen tästä yllätyksestä! Vihdoin he kai siis olivat löytäneet
keinon keskeyttää päivän pitkien hetkien joutilaisuus ja välttää
viettelemykset...
Ippolita nauroi, viitatessaan tuohon rakkauskuumeen tapaiseen
tunteeseen, jota itse lakkaamatta ylläpiti rakastajassaan; hän nauroi
kosketellessaan tätä aistiensa vaikutusta, jonka keskeytti ainoastaan
uupumuksen lepo tai toisen pako.
-- Niin et siis -- hän lisäsi nauraen ivallisen pisteliäästi, mutta
ilman katkeruutta -- niin et siis enää tule pakenemaan tuolle kirotulle
paalulaiturille... Eikö niin?
Hän lähestyi Giorgiota, tarttui hänen päähänsä, puristaen käsillään
hänen ohimokaan ja katsoi häntä syvälle silmiin.
-- Tunnusta minulle, että sentähden menet sinne -- hän mutisi pehmein
äänin, ikäänkuin kehoittaakseen häntä ripittäytymään.
-- Minkätähden? -- Giorgio kysyi, tuntien samaa tunnetta, joka esiintyy
silloin kun ihminen kalpenee.
-- Peläten minun suudelmiani.
Hän lausui nämä sanat hitaasti melkein punniten tavuita ja äkkiä
omituisen kirkkaaksi muuttuneella äänellä. Ja hänen katseessaan oli
kuvaamaton intohimon, ivan, julmuuden ja ylpeyden sekoitus.
-- Eikö se ole totta? -- hän lisäsi. -- Eikö se ole totta?
Hän puristi edelleen käsillään hänen ohimoitaan; mutta vähitellen
eksyivät hänen sormensa hänen hiuksiinsa, leikittelivät kevyesti hänen
korvillaan, siirtyivät niskaan, jaellen tuollaista hyväilyä, jonka
alalla hän oli tullut voittamattomaksi mestariksi.
-- Eikö se ole totta? -- hän toisti, ja tähän toisteluunkin hän
kätki hyväilevää imartelua, saaden ääneensä sellaisen väreen, jonka
kokemuksesta tiesi tehoisasti hurmaavan rakastajaansa. -- Eikö se ole
totta?
Giorgio ei vastannut; hän sulki silmänsä; hän antautui alistuen; hän
tunsi elämän pakenevan, maailman häviävän.
Taaskin oli noiden laihojen käsien yksinkertainen kosketus hänet
voittanut; taaskin oli naisvihollinen riemuiten osoittanut valtaansa
häneen nähden. Hän näytti tahtovan sanoa Giorgiolle: -- Sinä et voi
minulta päästä pakoon. Tiedän, että minua pelkäät. Mutta sinussa
herättämäni himo on voimakkaampi pelkoasi. Eikä minua mikään hurmaa
enempää kuin se, että silmistäsi ja hermosäikeitesi värähdyksestä
huomaan tuota pelkoasi. --
Lapsellisessa itsekkäisyydessään hän ei vähääkään näyttänyt aavistavan
aikaansaamaansa vahinkoa, sitä hävitystyötä, jota lakkaamatta ja
pysähtymättä teki. Tottuneena rakastettunsa omituisuuksiin, tottuneena
hänen synkkämielisyyden kohtauksiinsa, hänen syvään ja mykkään
mietiskelyynsä, äkilliseen levottomuuteensa, hänen kolkkoon, melkein
raivokkaaseen hehkuunsa, hänen katkeroihin ja kaksimielisiin sanoihinsa
-- hän ei ymmärtänyt nykyisen tilan koko vakavuutta, jota itse hetki
hetkeltä pahensi. Vähitellen eristettynä Giorgion sisäisen elämän
yhteydestä -- joskin tuo vaitelias mies ennen oli ylistänyt häntä tuon
elämän hedelmöittäjättärenä -- hän oli ensin vaistomaisesti, sitten
tahallisesti ponnistanut kaikki voimansa vahvistaakseen aistillista
valtaansa. Hänen uusi elintapansa raittiissa ilmassa, maaseudulla,
veneessä, edisti hänen eläimellisten ominaisuuksiensa kehitystä,
herätti hänen sairaalloisessa luonnossaan näennäistä voimaa ja
tarpeen sitä ylenmäärin käyttää. Täydellinen joutilaisuus, vapaus
kaikesta häiritsevästä, rakastetun alituinen läsnäolo, kesävaatteet,
jokapäiväinen kylpy, kaikki uudet tavat olivat omiaan hienostamaan ja
monistamaan hänen taitojaan, tarjoten hänelle lakkaamatta tilaisuuden
niitä harjoittaa. Ja todella näytti siltä, kuin olisi hän nyt ottanut
hirvittävää korvausta ensi päiviensä kylmyydestä, ensi kuukausien
kokemattomuudesta, ja kuin olisi hän puolestaan tahtonut turmella sen,
joka hänet oli turmellut.
Hän oli nyt tullut kovin kokeneeksi, varmaksi keinoistaan; hänellä
oli äkillisiä päähänpistoja ja kevytmielinen sulo asennoissaan ja
liikkeissään; hän oli joskus tarjoutuessaan niin hurjan raju, että
Giorgion oli vaikea hänen muodostaan manata esiin tuon verettömän,
haavoittuneen, tietämättömän ja kauhistuneena rohkeimpiin hyväilyihin
alistuneen olennon kuvaa, joka oli tuottanut Giorgiolle tuon jumalaisen
näyn, minkä tarjoaa voitokkaan intohimon valtaaman häveliäisyyden
kuolintuska.
Mutta tässä naisessa itsessään paloi se sammuttamaton himo, jonka hän
lemmityssään oli sytyttänyt. Ja itse hän tunsi tenhon vaikutuksia
sitä herättäessään. Itsetietoisuus siitä, että hän tuhannesti
erehtymättä oli harjoittanut valtaansa, hurmasi häntä; ja tämä hurmaus
sokaisi hänet ja esti häntä näkemästä sitä suurta varjoa, joka hänen
elinkautisvankinsa pään takana päivä päivältä pimenemistään pimeni. Se
pelko, jonka oli havainnut hänen silmissään, nuo pakoyritykset, tuo
huonosti salattu vihamielisyys ei häntä velvoittanut pidättyväisyyteen,
vaan päinvastoin kiihoitti häntä. Tuo keinotekoinen harrastus
tavattomuuksiin, yliluonnolliseen elämään, salaperäisyyteen, jonka
Giorgio hänessä oli herättänyt, sai tyydytystä noista oireista, jotka
ilmaisivat syvää mielen järkkyneisyyttä. Kerran oli himon, tuskan ja
mustasukkaisuuden painama rakastajansa kaukaa kirjoittanut hänelle: --
Onko tämä rakkautta? Ei suinkaan. Se on eräänlaista hirveätä sairautta,
joka viihtyy ainoastaan minun olemuksessani ja joka aiheuttaa minun
mielihyväni ja minun mielipahani. -- Mielikseni uskon, ettei koskaan
mikään muu ihmisolento ole tätä tunnetta tuntenut. -- Ippolita oli
ylpeä siitä, että oli voinut herättää sellaisen tunteen miehessä,
joka oli niin erilainen kaikista muista hänen tuntemistaan miehistä;
hän ihastui huomatessaan hetki hetkeltä yksinomaisen valtansa oudot
vaikutukset tuohon sairaaseen mieheen. Eikä hän muuta tavoitellut
kuin yksinvallan harjoittamista, kevytmielisyyden ja vakavuuden
sekaista, vuoroin siirtyen leikistä väärinkäyttöön -- kuten äskeisessä
tilanteessa.