V.

Giorgio palasi melkein joka päivä eri aikoina kalastaja-laiturille.

Siitä tuli hänen unelmiensa ja mietteidensä lempipaikka. Kalastajat

olivat tottuneet hänen käynteihinsä; ja he kohtelivat häntä

kunnioittavasti ja olivat järjestäneet hänelle majassa eräänlaisen

leposijan, joka oli valmistettu vanhasta tervalle haisevasta purjeesta.

Ja hän oli aina antelias heille.

Kun hän kuunteli veden kohinaa, seuraten jonkun siintävässä

etäisyydessä haamoittavan liikkumattoman maston kärkeä,

kohosivat mielen kätköistä kaikki muistot, hän koki uudelleen

merenkulku-vaikutelmansa ja liikkui vaeltaja-muistonsa etäisillä

mailla, tuota huvittelun täyttämää elämää rajattomassa vapaudessa, joka

tänään hänestä tuntui ihmeelliseltä, melkein kauniilta kuin unelma.

Hän muisti viime laivaretkensä Adrian merellä. Se oli tapahtunut

muutama kuukausi hänen rakkautensa Epifania-juhlan jälkeen, runollisen

innostuksen ja runollisen surumielisyyden aikana, hänen ollessa Percy

Shelleyn vaikutuksen alaisena, tuon jumalaisen Arielin, joka meren

kautta kirkastui joksikin rikkaaksi ja ihmeelliseksi: _into something

rich and strange_. Ja hän muisti maihin-astunnan Riminissä, purren

tulon Malamoccoon, ankkuriin laskemisen Riva degli Schiavonin kohdalla,

joka kokonaan kylpi syyskuun auringon kultahohteessa... Missä olikaan

tänä hetkenä hänen vanha matkakumppaninsa Adolfo Astorgi? Missä oli

"Don Juan" pursi? -- Joku päivä sitten hän oli saanut häneltä tietoja

Candiasta, kirjeessä, jossa vielä tuntui olevan mastikki-pihkan haju ja

joka ilmoitti että itämaalaiset makeiset pian tulisivat saapumaan.

Adolfo Astorgi oli hänen henkinen heimolaisensa, ainoa, jonka kanssa

hän jonkun aikaa oli voinut elää täydellisessä sopusoinnussa,

tuntematta epämukavuutta, ikävää ja vastenmielisyyttä, jota seurustelu

toisten ystäviensä kanssa melkein aina ajan pitkään oli aiheuttanut.

Mikä onnettomuus, että tuo ystävä nyt oli kaukana! -- Ja hän kuvitteli

usein tätä ystäväänsä äkillisenä vapauttajana, joka ilmaantui pursineen

San Vitoon, kehoittamaan häntä pakenemaan.

Parantumattomassa heikkoudessaan, tahdonvoimansa täydellisessä

haaksirikossa hän ajoittain vaipui tällaisiin haaveisiin: hän kutsui

avukseen jonkun voimakkaan ja itsevaltaisen hengen, joka väkisin

ravisti hänet ylös horroksista, ja joka vei hänet pois, kauas,

lopullisesti ja ainaiseksi katkaisi jokaisen siteen ja karkoitti hänet

etäiseen maahan, missä ei kukaan tuntenut häntä, eikä hän ketään, missä

hänen täytyi alkaa uutta elämää tai kuolla vähemmin toivottomasti.

Hänen täytyi kuolla. Hän tunsi kuolintuomionsa ja tiesi, että se oli

peruuttamaton; ja hän luuli, että loppu oli tapahtuva viimeisellä

viikolla, ennen viidettä vuosipäivää, siis aivan heinäkuun lopulla.

Sen kiusauksen jälkeen, joka oli häntä ahdistanut tuona kauhunhetkenä,

päivällisaikaan, noiden loistavien rautatiekiskojen edessä, näytti

hänestä jo itse kuolintapakin päätetyltä. Alinomaan hän kuunteli junan

humua, ja outo levottomuus kouristi hänet, kun tuttu junan ohikulun

hetki lähestyi. Toinen tunneli kulki paalu-laiturin vuoriniemen läpi,

ja usein hän lepotilaltaan kuuli kumean jyminän, joka järkytti vuorta;

ja monasti, ollessaan toisiin ajatuksiin vaipunut hän säpsähti, kuin

olisi hänen kohtalonsa pauhu sattumalta tunkenut hänen korvaansa.

Eikö sama ajatus hallinnut häntä ja näitä vaiteliaita miehiä? Eivätkö

he kaikki häikäisevimmässäkin auringonpaisteessa tunteneet samaa varjoa

päittensä yläpuolella? Kenties hän tämän yhtäläisyyden vuoksi piti

näistä ihmisistä ja tästä paikasta. Veden soittoa kuunnellessaan hän

antoi oman luomansa harha-aaveen käsivarsineen tuudittaa itseään, ja

silläaikaa halu elää vähitellen hänestä pakeni, kuin lämpö kuolleesta

ruumiista.

Oli heinäkuun syvä tyven. Meri näytti vallan valkoiselta,

maidonväriseltä, paikoittain rantamilla vihreältä. Ohut, sinervä

autere verhosi etäiset rannikot: Moron, Nicchiolan, Ortonan ja Penna

del Vaston niemet. Tuskin näkyvä maininki synnytti kallioiden lomissa

tasaisesti keskeytyvän, hiljaisen soinnoksen. Lähellä pitkän tangon

päätä seisoi lapsi tähystelemässä: se tuijoitti valppain silmin

alas mereen ja viskasi silloin tällöin veteen kiven, pakoittaakseen

pelästyneen kalan livahtamaan verkkoon. Tämä kumea pulaus lisäsi

alakuloisuutta.

Monasti vieras nukahti hidastahtisten poljentojen tuudittamana. Nämä

lyhyet lepohetket olivat ainoa korvaus unettomista öistä. Ja hänellä

oli tapana mainita verukkeeksi tämä levontarve, jotta Ippolita sallisi

hänen epämääräisen kauan jäädä paalu-laiturille. Hän vakuutti, ettei

missään muualla voinut nukkua, kuin noilla laudoilla, hengittäen

kallioiden tuoksua ja kuunnellen meren soittoa.

Ja tälle musiikille hän yhä tarkkaavammin kallisti korvansa. Hän

tunsi nyt kaikki sen salaisuudet; hän ymmärsi kaikki sen merkitykset.

Hyrskyn heikon alkuhumun, joka muistutti karjalauman sekavaa

mylvintää sen sammuttaessa janoaan -- ylimielisen vesivyöryn,

äkillisen jylinän, kun se tulee aavalta mereltä ja nielee rantaan

murtuneen aallon -- vaatimattomimman sävelen ja ylpeimmän sävelen ja

lukemattomat väliäänet, ja intervallien eri mitat, yksinkertaisimmat ja

monipuolisimmat soinnokset, ja kaikki tuon tutkimattoman meriorkesterin

voimat tuossa kaikurikkaassa lahdelmassa hän tunsi ja ymmärsi.

Salaperäisenä kehittyi hämärän symfonia, ylen hitaasti paisuen, mitä

puhtaimman sinitaivaan alla, jonka ilmavien pilvien lomitse vielä

paljastamattomien tähtisikermien arat katseet vilkkuivat esiin.

Harhailevat henkäykset nostivat siellä täällä aaltoja ja ajoivat

niitä eteenpäin, ensin harvempina, sitten taajempina, voimakkaampina;

näiden aaltojen harjat kuohuivat hiljaa, loivat hämärään kuultavuutta,

kiehahtivat hetken ja raukesivat jälleen hitaasti. Välistä heikko

symbaalinääni, kuin yhteen lyötyjen hopeakiekkojen kilahdus, toiste

taas kristallien helinä, jotka vierivät kaltevuutta alas -- sellainen

oli se ääni, minkä raukeavat, kuolevat aallot hiljaisuudessa

synnyttivät. Uudet aallot kohosivat, pitemmän tuulenpuuskan

herättäminä, ne nousivat läpikuultavina ja kuvastivat kaarevin

viivoin päivän ylintä suloa ja murtuivat notkeasti, ollen liikkuvien

valkoisten ruusupensasten näköisiä, joista lehdet varisevat, jättäen

pieniä, terälehtien kaltaisia vaahtoja tasoittuvaan vesipeiliin.

Toiset kohoilivat nopeampina ja voimakkaampina, pyrkivät rantaa kohti,

saavuttivat sen, synnyttäen riemuisaa pauhinaa, jota seurasi ääni kuin

kuivien lehtien kahina. Tämä kuului metsän huminalta, joka toistuen

lukemattomien varisevien lehtijoukkojen kahinana jatkui rannikkoa

pitkin äärettömiin.

Tämä metsäharmonian kaltainen ääni oli se perussävel, jolla

kalliopaatta vihaava aalto lakkaamatta perusti poljentansa. Rakkauden

tai vihan voimalla aalto vyöryi järkähtämättömiä kivijoukkoja vastaan;

se hyökkäsi niiden yli ärjyen, pyörteisenä se levisi niille ja täytti

vesivarastoillaan niiden salaisimmatkin komerot. Ja tuntui melkein

siltä, kuin luonnon henki olisi intohimoisilla tunteillaan pannut

väräjämään jonkun sellaisen kookkaan, soinnukkaan soittokoneen, kuin

urut, liukuen yli kaikkien epäsointujen, kosketellen kaikkia ilon ja

surun säveliä.

Aalto nauroi, huokaili, rukoili, lauloi, hyväili, nyyhkytti ja

uhkaili; iloisena, valittavana, nöyränä, ivallisena, imartelevana,

epätoivoisena, julmana. Se karkasi ylös ilmaan täyttämään jyrkimmän

kallion huipulla olevan pienen, pyöreän, vihkipikarinnäköisen

syvennyksen; se tunki salaiseen halkeamaan, missä nilviäiset sikiävät;

se hyökkäsi tiheiden ja pehmeiden korallimattojen yli, joko raadellen

niitä tai kevyesti liukuen niiden yli, kuin käärme yli sammalen.

Se jäljitteli veden hidasta tasaista tippumista pimeässä luolassa;

suihkulähteen tahdikasta pulppuilemista, joka muistuttaa sydämen

tykintää; vesisuonien käheätä lorinaa kivisellä rinteellä; kahden

kallioseinän väliin vangitun virran kumeata kohinaa; kallion huipulta

syöksyvän joen jylinää; jokaista ääntä, minkä liikkuva vesi synnyttää

kosketellessaan kuollutta kiveä, jokaista kaiun leikkiä -- kaikkea tätä

se jäljitteli. -- Hellää, siimeksessä kuiskattua sanaa; kuolintuskan

esille puristamaa huokausta; syvään katakombiin haudatun joukon huutoa;

titaanin rinnasta nousevaa ähkinää; hurjaa, ylpeää ivaa: jokaista

surullisesta tai iloisesta ihmisrinnasta lähtenyttä ääntä. Ilman

henkien yöllisiä houkutushuutoja; valoa karttavien aaveiden kuisketta;

hekkuman paratiisissa kasvavien laulavien kukkien hyväilyääniä;

keijujen karkeloa kuutamossa: jokaista suloista kaikua, jonka runoilija

kuulee, entisaikojen sirenien lumoja -- kaikkea tätä se matki. Ollen

yksi ja äärettömän moninainen, se yhdisti itseensä kaikki elämän ja

unelman kielet.

Tuon tarkkaavaisen kuuntelijan mielestä tämä oli ikäänkuin uuden

maailman ylösnousemus. Merensynfonian suuremmoisuus herätti hänessä

taas uskon musiikin rajattomaan voimaan. Hän hämmästyi, että niin

kauvan oli voinut riistää hengeltään tämän jokapäiväisen ravinnon, että

oli voinut olla vailla tuota ainoata ihmiselle suotua keinoa vapautua

näennäisyyden harhailmiöistä ja sielun sisäisessä maailmassa löytää

olemuksen oikeata luontoa. Hän hämmästyi, että oli voinut niin kauvan

laiminlyödä tätä jumalanpalveluksen muotoa, jota Demetrion esimerkkiä

noudattaen poikaiän viimeisiin vuosiin asti niin hartaasti oli

harjoittanut. Olihan hänestä ja Demetriosta musiikki ollut uskontoa.

Olihan se heille molemmille paljastanut korkeimman elämän mysterion.

Heille molemmille se oli, joskin eri merkityksessä, toistanut

Kristuksen sanat: -- Meidän valtakuntamme ei ole tästä maailmasta.

Ja taaskin hän näki tuon lempeän ja mietiskelevän miehen, nuo kasvot

täynnä miehekästä surumielisyyttä, joihin keskelle otsaa valuva

mustasta tukasta esiin pistävä valkea kihara loi omituisen sävyn.

Uudestaan hän syvästi tunsi yliluonnollisen tenhon voimaa, joka tuosta

ulkopuolella tätä elämää olevasta miehestä haudan kautta häneen

virtasi. Kadonneeet seikat palasivat hänen muistiinsa epämääräisten

soinnoksien aalloissa, ajatuskatkelmat, jotka tuo ylevähenkinen mies

oli ilmilausunut näyttivät saavan himmeän rytmillisen muodon; vainajan

koko ihanteellinen kuva näytti sulautuvan musiikiksi, menettävän

havainnolliset ääripiirteensä ja sukeltavan kaikkeuden syvään

yksyyteen, jonka yksinäinen viuluniekka inspiratsioninsa valossa oli

löytänyt ilmiöiden moninaisuudesta.

-- Varmasti -- hän ajatteli -- musiikki vihki hänet kuoleman

mysterioon; se osoitti hänelle öisen ihmemaailman ulkopuolella elämää.

Sopusuhtaisuus, joka kohoaa yläpuolelle aikaa ja paikallisuutta,

salli hänen autuaallisena nähdä mahdollisuuden vapautua ajasta ja

paikallisuudesta, irtaantua yksilöllisestä tahdosta, joka sulki hänet

ahtaaseen tilaan kytketyn persoonallisuuden vankilaan ja joka alati

piti häntä ruumiinsa eläimellisten ainesten orjuudessa. Tunnettuaan

usein innostuksen hetkinä sisällään yleistahdon heräävän ja koettuaan

suurta iloa havaitessaan ylintä yhteyttä, joka piilee kaikkien olioiden

pohjalla, hän oli luullut voivansa kuoleman kautta jatkua äärettömiin,

sulautua suuren kaikkeuden alituiseen sopusointuun ja ottaa osaa

kehittyväisyyden ijäiseen hekkumaan. Miksi ei siis minulla voisi olla

sama ohjaaja samaan salaperäisyyden valtakuntaan?

Ylevät kuvat nousivat esiin hänen hengestään, tähtien ilmaantuessa

toinen toisensa jälkeen vaikenevalle taivaalle. Hän löysi jälleen

muutamia runollisista haaveistaan. Hän muisti tuon tavattoman

ilon ja vapauden tunteen, jota eräänä päivänä oli kokenut, kun

haaveellisesti oli kuvitellut olevansa erään tuntemattoman vainajan

sijalla, joka lepäsi komealla ruumisalttarilla, soihtujen ympäröimänä,

kun pyhätön varjosta jumalaisen Beethovenin sielu orkesteri- ja

urkusoitoin ja ihmisäänin puhui tuon näkymättömän kanssa. Hän näki

jälleen sadunomaisen kirkon, minkä täyttivät jättiläisurut, jotka

äärettömän kauas taivaan ja maan välillä veden rauhan yli vuodattivat

sulosointuisia sävelvirtoja, illanhehkujen liekehtiessä näkörajalla ja

täysikuun levittäessä haltioitunutta hilpeyttään, tai tähtisikermien

tuikkiessa kristallivaunuistaan. Hän rakensi jälleen tuon ihmeellisen

kuolon temppelin, kokonaan valkoisesta marmorista, missä pilariholvien

alla seisoi ihanoita musiikkikuoroja, jotka sävelineen houkuttelivat

ohikulkevia nuorukaisia ja kiehtoivat heidät niin korkealla taiteella,

ettei yksikään näin viekoitellusta pantuaan jalkansa tuolle synkälle

kynnykselle koskaan kääntynyt takaisin päivänvaloa tervehtimään, missä

siihen asti ilomielin oli vaeltanut.

-- Annettakoon minun jalolla tavalla siirtyä sinne toiseen maailmaan!

Levittäköön kauneus jonkun verhoistaan viimeisen askeleeni alle!

Ainoastaan sitä rukoilen kohtaloltani.

Lyyrillinen lämpö virtasi hänen ajatukseensa. Percy Shelleyn loppu,

jota hän jo usein siimeksessä ja purjeiden lepattaessa oli kadehtinut

ja josta oli uneksinut, esiintyi hänelle nyt sanomattoman runollisessa

valossa. Tuo kohtalo oli yliluonnollisen suuremmoinen ja surullinen.

Hänen kuolemansa on salaperäinen ja juhlallinen, kuin noiden

ikivanhojen helleniläisten sankarien, jotka näkymätön voima äkkiä

tempasi pois maailmasta ja muodoltaan muuttuneina siirsi jumalien

pariin. Kuten Arielin laulussa, ei hänestä ole mitään kadonnut, vaan

meri on kirkastanut hänet rikkaaksi ja ihmeelliseksi. Hänen nuorekas

ruumiinsa palaa tuhaksi roviolla, Apenniinien juurella, yksinäisen

Tyrhenian meren rannalla, sinisen taivaankuvun alla. Hänen ruumiinsa

palaa hyvätuoksuisten yrttien, vihkisavun, öljyn, viinin, suolojen

seassa. Tuoksuen nousevat liekit liikkumattomille ilmoille, kumisten ne

kohoavat aurinkoa kohti, joka kultaa vuorenhuipun marmorin. Meripääsky

soutelee ilmassa rovion ympärillä, kunnes ruumis on hiiltynyt. Ja kun

tuhkaksi rauennut ruumis hajoaa, ilmestyy alastonna ja eheänä sydän:

-- _Cor cordium_.

Eikö hänkin, kuten _Epipsychidionin_ runoilija, aikaisemmassa

olomuodossa ollut rakastanut Antigonea?

Hänen allansa, hänen ympärillään kasvoi kasvamistaan meren symfonia,

ja tähtitaivas hänen yläpuolellaan kävi yhä syvemmäksi. Mutta rannikon

puolelta lähestyi pauhina, selvästi kuuluva, jokaisesta muusta melusta

eroava. Ja kääntyessään sinnepäin, hän näki junan molemmat lyhdyt,

jotka tuijoittivat kuin kaksi tulisilmää.

Rytisten, salamannopeasti ja synkkänä juna kiiti ohi järkyttäen

vuoriniemeä; silmänräpäyksessä se kulki avoimen paikan ohi; ja

viheltäen ja kumisten se katosi vastakkaisen tunnelin aukkoon.

Giorgio keikahti seisomaan; hän huomasi jääneensä yksin.

-- Giorgio, Giorgio! Missä sinä olet?

Se oli Ippolitan levoton ääni, joka tuli häntä etsimään; se oli

pelästyneen hätähuuto.

-- Giorgio, missä sinä olet?