Sen kolkon yön jälkeen, jolloin Candia hiljaisella äänellä oli
puhunut siitä noituudesta, jonka alaisina paalupyydyksen ihmiset
olivat, tuo kallioilla leviävä suuri valkoinen luuranko, oli vetänyt
puoleensa kesävieraiden uteliaisuuden. Pienessä puolikuunmuotoisessa
somassa poukamassa näytti tämä rosoinen ja kolkko laitos usein
häiritsevän yksinäisyyden suloa. Helteisenä, tyynenä päivällishetkenä,
synkkämielisinä auringonlaskunaikoina se joskus näytti peloittavalta.
Ajoittain kuuli tuulen siinä vinkuvan ja koko hirsikerroksen ryskivän.
Kuun valaisemattomina öinä näki soihtujen punervan valon kuvastuvan
veteen.
Ja eräänä iltapäivänä, jolloin ikävä tavallista enemmän painoi,
ehdoitti Giorgio Ippolitalle:
-- Emmekö mene paalulaiturille?
Ippolita vastasi:
-- Menkäämme, jos tahdot. Mutta miten minä pääsen sillan yli? Johan
kerran turhaan yritin.
-- Minä johdan sinua kädestä.
-- Se on liian kapea.
-- Koetamme kuitenkin.
He menivät. He astuivat pientä polkua alas. Saavuttuaan sen mutkaan,
he huomasivat eräänlaiset hiekkakiveen hakatut portaat, jonka astuimet
epäsäännöllisinä jatkuivat riippuvan sillan luona oleville kallioille.
-- Näethän? Miten minä tästä suoriudun? -- valitti Ippolita. -- Pelkkä
katseleminen jo minua pyörryttää!
Sillan alkupään muodosti yksi ainoa kapea lauta, jota kallioon
kiinnitetyt nojat tukivat; loppuosaltaan se oli leveämpi ja rakennettu
poikkilaudoista, jotka olivat melkein hopeisen valkeat, kuluneet,
ravistuneet, huonosti yhteen liitetyt ja niin heikot, että näyttivät
vähimmästäkin jalan painosta murtuvan.
-- Etkö tahdo koettaa? -- kysyi häneltä Giorgio, joka samalla sisällään
tunsi omituista helpoitusta kun tiesi, että Ippolita ei ollenkaan
rohkenisi yrittää tuota vaarallista ylimenoa.
Lautasillalta tuli juosten puolialaston lapsi, nopsa kuin kissa, ruskea
kuin pronssi-kuva. Sen erehtymättömän astunnan alla laudat risahtivat
ja taipuivat. Saavuttuaan sillan päähän vieraiden luo, se rohkaisi
heitä vilkkain elein uskomaan itsensä sen ohjattavaksi, katsellen heitä
terävin petolinnun silmin.
-- Etkö tahdo koettaa? -- toisti Giorgio hymyillen.
Epäröiden Ippolita asetti jalkansa notkuvalle laudalle, katseli
kalliota ja vettä.
-- Pelkään huimausta -- hän sanoi. -- Aivan varmaan putoaisin veteen.
Ollen ilmeisesti harmissaan hän lisäsi:
-- Mene, mene sinä yksin. Etkö sinä pelkää?
-- En. Mutta mitä sinä sillä aikaa teet?
-- Istun tähän siimekseen ja odotan sinua.
Mutta epäröiden hän lisäsi, ikäänkuin koettaen häntä pidättää:
-- Mutta miksi sinä oikeastaan menet?
-- Menenhän. Olen utelias.
Näytti melkein siltä, kuin olisi häntä pahoittanut, ettei voinut
Giorgiota seurata, kuin olisi hän katunut, että päästi hänet menemään
paikkaan, minne ei voinut häntä seurata; ja kuin ei olisi hän sitä
valittanut ja katunut ainoastaan senvuoksi, että menetti tilaisuuden
näkemiseen ja huviin, vaan vielä toisen, hieman epäselvän syyn tähden.
Hän oli myös pahoillaan tuon ohimenevän esteen vuoksi: niin vahvaksi
oli hänessä käynyt välttämättömyys lakkaamatta pitää rakastettuaan
aistillisin sitein itseensä kytkettynä, alati olla kosketuksissa
häneen, häntä hallita, hänet omistaa.
Kasvoissa tuskin huomattava ärtyisyyden ilme hän sanoi:
-- Mene, mene vaan.
Giorgio tunsi jonkunmoista helpoitusta siitä huomiosta, että tässä
vihdoin oli Ippolitalle saavuttamaton paikka, naisviholliselta
täydelleen suojattu tyyssija, kallioiden ja meren puolustama
pakopaikka, missä hän todella saattoi löytää muutaman tunnin levon. Ja
täten selvisi hänelle molempien rakastavien keskinäinen suhde: toinen
oli täysin tietoinen siitä, että hänen uhrinsa täytyi sortua; toinen
oli itsetiedoton ja hyväilevä pyöveli.
-- Hyvästi. Minä menen -- sanoi Giorgio, kevyt uhma äänessä ja ryhdissä.
Vaikka hän tunsikin itsensä epävarmaksi, hän hylkäsi lapsen avun; ja
ainoastaan suuresti ponnistaen, hänen näennäisesti varmana, epäröimättä
ja horjumatta onnistui astua epäluotettavaa lautaa pitkin. Tuskin
hän oli päässyt leveämmälle puolelle, kun joudutti askeleitaan, yhä
muistaen, että Ippolitan katse häntä seurasi, ja vaistomaisesti
innostuen ikäänkuin mielenosoitukseksi. Astuttuaan laiturille, hän
kuvitteli olevansa laivan kannella. Kun aallot iloisesti loiskivat
kallioille, hän silmänräpäyksessä muisti oloaan "Don Juan" purren
kannella ja tunsi koko olemuksessaan äkillistä huumausta ajatellessaan
ankkurin nostamista. -- Purjeisiin! Purjeisiin! --
Heti senjälkeen hän loi katseensa ympäröiviin esineisiin ja tarkkasi
niiden omituisuuksia selvästi kuten tavallisesti.
Turchino tervehti häntä kuivalla eleellä, jota ei sana eikä hymy
vilkastuttanut, ikäänkuin ei mikään tapaus, -- kuinka tavaton ja
harvinainen tahansa -- olisi ansainnut että hetkeksikään keskeyttäisi
hivuttavaa surua, joka ilmeni noilla kalvakoilla kasvoilla, jotka
olivat leuattomat ja tuskin nyrkin kokoiset, ja joista kahden
säkenöivän silmän välistä pisti esiin pitkä, suippo, hauen kuonon
näköinen nenä.
Samaa surua näki poikienkin kasvoilla, jotka niinikään vaieten
tervehtivät ja jälleen ryhtyivät työhönsä, muuttumattoman alakuloisina.
Nämä nuoret miehet olivat yli kahdenkymmenen, riutuneet, kuivettuneet,
ja heidän lihaksiaan jännitti lakkaamatta levottomuus, kuin olisi
paholainen heitä riivannut. Jokainen heidän liikkeistään näytti
suonenvedontapaiselta vavahdukselta; ja ajoittain näki heidän
leuattomien kasvojensa ihon alla lihaksien värähtelevän.
-- Hyväkö saalis? -- kysyi Giorgio, osoittaen suurta veteen heitettyä
verkkoa, jonka päät pistivät esiin vedestä.
-- Tänään ei yhtään mitään, herra -- mutisi Turchino, pidättäen
raivoaan.
Hetken vaiettuaan hän jatkoi:
-- Ellet sinä tuo meille hyvää kalaonnea!
-- Vetäkää verkko ylös. Saamme nähdä. Kuka tietää!
Pojat ryhtyivät työhön.
Sillan raoista näki aaltojen loistavan ja kuohuvan. Laiturin kulmassa
oli matala olkikattoinen maja, jonka harjaa suojasivat punaiset
tiilikivet ja jota koristi pitkäsarvinen häränpään muotoinen jykevä
tammimöhkäle, jonka tarkoitus oli turvata noituudelta. Toisia
taikakaluja riippui katolta ja niiden lomissa puulevyjä, joihin
piellä oli kiinnitetty peilipaloja, pyöreänmuotoisia kuin silmät. Ja
ruostuneita neliharoja riippui aukossa. Oikealla ja vasemmalla kohosi
kaksi pystymastoa, jotka juureltaan oli kiinnitetty erikokoisilla
paaluilla, mitkä kulkivat sikin sokin ja olivat kokoonliitetyt
suunnattoman suurilla nauloilla ja touveilla, ja joita tuhansin keinoin
oli turvattu meren raivolta Kaksi poikkitankoa muodosti edellisten
kanssa ristin ja ulottui laivan kokkapuun tavoin yli syvän kalaveden.
Näiden neljän tangon haarukan muotoisista päistä riippuivat vetovivut
hamppunuorineen, jotka olivat sidotut kiinni neliönmuotoisen verkon
kulmiin; lukemattomat laudanpätkät olivat naulitut kiinni näihin
tankoihin heikkoja paikkoja tukemaan. Pitkällistä ja itsepintaista
taistelua meren aaltojen raivoa ja viekkautta vastaan näytti tuo
puinen luuranko touvineen, nauloineen ja vahvistuksineen todistavan.
Tämä kone-möhkäle näytti elävän omaa elämäänsä, se muistutti elävää
ruumista. Puuaine, joka vuosien kuluessa oli ollut alttiina auringon
paahteelle, sateelle ja tuulelle, paljasti kaikki lustonsa ja
räsäisyytensä, ja kaikki rakenteensa vastustuskeinot, se halkeili,
oli paikoittain lahonnut, oli toisin paikoin valkea kuin luu, toisin
paikoin taas loistava kuin hopea tai harmaa kuin somero ja pani
ajattelemaan ihmistä jossa vanhuus ja kärsimykset ovat toimeenpanneet
armottoman työnsä.
Vipu narisi, kun sitä väännettiin neljästä kahvasta; ja koko kone ryski
ja järkkyi ponnistuksesta, ja samalla kookas verkko kullan hohteisena
sukelsi esiin vihreästä syvyydestä.
-- Ei yhtään mitään -- mutisi isä, nähdessään tyhjän verkon pohjukan
nousevan vedenpintaan.
Pojat hellittivät heti vetonuorat; ja vipu pyöri, kovemmin naristen ja
piesten ilmaa neljällä käsivarrellaan, jotka kaiketi olisivat kyenneet
ihmisen ruhjomaan. Verkko sukelsi jälleen veteen. Kaikki vaikenivat. Ei
kuullut muuta kuin aallon loiskinaa kalliota vastaan.
Paha taika lepäsi raskaana näiden ihmisparkojen niskoilla. Giorgiolta
oli kokonaan haihtunut uteliaisuus kysyä, tutkia, saada selville; mutta
hän tunsi, että tämä vaitelias surullinen seura tästälähin oli melkein
tuskallisen rajusti vetävä häntä puoleensa. -- Olihan hänkin pahan
lumouksen uhri! -- Ja vaistomaisesti hän katsoi rannalle, missä naisen
vartalo erosi kallioisesta taustasta.