III.

Leikkuumiesten ja tähkäinpoimijattarien laulut vuorottelivat pitkin

hedelmällisen kummun rinnettä aamunkoitosta päivänlaskuun asti. Miesten

kuorot ylistivät rajusti kuin Bakkusjumalan palvelijat hyvien ruokien

ja vanhan viinin tuottamaa iloa. Sillä elonleikkaajille merkitsi

niittoaika yltäkylläisyyden aikaa. Hetki hetkeltä, aamusta iltaan,

he vanhan tavan mukaan keskeyttivät työnsä syödäkseen ja juodakseen

sänkipellolla, veresten kuhilaiden välissä, jalomielisen isännän

kunniaksi. Ja jokainen otti esiin kontistaan niin paljon ruokaa, kuin

kukin tähkien noukkijatar tarvitsi kylläksi syödäkseen. Olihan jo

Boas aterian aikana sanonut moabilaiselle Ruth'ille: -- Istu luokseni

ja syö leivästä ja kasta suusi etikkaan; -- ja Ruth oli istuutunut

elonleikkaajattarien pariin ja oli syönyt kylläksensä.

Mutta naisten laulut olivat melkein kauttaaltaan uskonnollisia ja

ne ylistivät hitaasti ja juhlallisen sointuvasti maanviljelyksen

alkuaikaista pyhyyttä, tämän elinkeinon alkuperäistä jaloutta, jota

harjoittaessaan ihminen ahertaen kotoisella kamarallaan hiellään

pyhitti leivän synnyn.

Giorgio kuuli nämä laulut ja seurasi niitä hartain mielin. Ja

odottamaton terveydentunne valtasi hänet vähitellen. Tuntui siltä,

kuin hänen mielensä asteittain olisi kohonnut yhä laajempaan,

yhä kirkkaampaan ilmapiiriin, sitä myöten kuin laulun virta kävi

puhtaammaksi, sen kaikuessa paahtavaan iltapäivään, johon sitten

rauhallisen illan toivo alkoi vuodattaa eräänlaista innostavaa

viihdytystä. Tämä oli ehkä Giorgion uudistunut pyrkimys tunkea elämän

lähteille, sen alkujuuriin. Se oli kenties hänen sydänjuuria myöten

tukahutetun nuoruutensa viimeinen vavahdus; se oli kenties viimeinen

ponnistus sellaisen aarteen jälleensaavuttamiseksi, jonka hän jo

ainaiseksi oli menettänyt.

Elonkorjuun aika lähestyi loppuaan. Vaelluksillaan niitetyillä

pelloilla hän oppi tuntemaan monet kauniit tavat, jotka näyttivät

ikäänkuin jonkunmoisilta maanviljelijän jumalanpalvelus-menoilta.

Eräänä päivänä hän pysähtyi sänkipellon kohdalle, missä niittäjät

juuri olivat pystyttäneet viimeisen kuhilaan. Ja hän oli läsnä

juhlallisuudessa.

Päivän helteestä väsyneen touhun yläpuolella liiteli se suloinen ja

selkeä hetki, joka oli kokoava kristallikupuunsa hiutuneen päivän

tuhan. Pelto oli suorakaiteen muotoinen ja levisi tasangolla, jota

reunustivat suunnattoman suuret öljypuut, joiden oksien lomitse

välkkyi Adrian meren sinivyö, salaperäisenä, kuin esirippu temppelin

pyhien hopeapalmujen välitse. Korkeat kuhilaat kohosivat yhtä pitkien

matkojen päässä toisistaan keilan muotoisina, uhkuvina ja tiheinä,

miesten käsivarsien korjaamina ja naisten laulujen ylistäminä. Työn

loputtua muodosti elonleikkaajien joukko piirin johtajansa ympärille.

Ne olivat jykeväjäsenisiä miehiä, joilla oli liinaiset vaatteet yllä.

Käsivarsissa, säärissä, paljaissa jaloissa näkyi sellaista pahkamaista

muodon rumuutta, joka painuu jäseniin pitkäaikaisista hitaista ja

kärsivällisesti kestetyistä työn vaivoista. Joka miehen kädessä loisti

sirppi, kaarevana ja sirona kuin kuu ensimäisessä neljänneksessään.

Ajottain he yksinkertaisin liikkein vapaalla kädellään pyyhkivät hien

pois, sillä kastellen maata, missä lyhteet kimmeltelivät auringon

vinosäteisessä paisteessa.

Saman liikkeen teki johtaja; sitten hän nosti kätensä siunaten ja huusi

tuolla poljennoltaan ja sulosoinnuiltaan rikkaalla kielellä:

-- Poistukaamme pellolta nimessä Isän, Pojan ja Pyhän Hengen!

Sirpinkantaja-miehet vastasivat kuorona äänekkäästi:

-- Aamen.

Ja johtaja jatkoi:

-- Siunattu olkoon armollinen isäntämme, ja siunattu olkoon armollinen

emäntämme!

Ja johtaja kovensi yhä enemmän ääntänsä ja lämpeni:

-- Siunattu olkoon se, joka meille tuo hyvää ruokaa!

-- Aamen.

-- Siunattu olkoon se, joka puhuu: älkää sekoittako vettä niittäjän

viiniin.

-- Aamen.

-- Siunattu olkoon se isäntä, joka sanoo emännälleen: anna

punnitsematta ja sekoita hedelmämehua niittäjän viiniin.

-- Aamen.

Siunaukset kohdistuivat kaikkiin taloustöihin osaa ottaneisiin, siihen,

joka oli teurastanut lampaat, joka oli pessyt yrtit ja vihannekset,

siihen, joka oli kiilloittanut kupariastian, siihen, joka oli höystänyt

ruokatavarat. Siunauksen esilukija leimahti innostuksesta ja äkillisen

runollisen haltioitumisen valtaamana löysi rikkaita alkusointuja ja

ilmaisi tunteitaan improvisoiduin säkein. Joukko vastasi raikuvin

huudoin, jotka kaikuivat joka kallionkomerosta, sillävälin kuin

iltaruskon hehku syttyi sirppien terään ja kuhilasten huippulyhteet

loistivat kuin palavat liekit.

-- Siunatut olkoot ne naiset, jotka laulavat kauniin laulun, tuodessaan

meille vanhalla viinillä täytetyn astian!

-- Aamen.

Siinä kaikui ilon jylinä. Sitten kaikki vaikenivat ja katselivat,

miten naisten parvi lähestyi, tuoden niitetylle pellolle viimeiset

kestitykset.

Naiset lähestyivät kahtena jonona, laulaen ja kantaen isoja maalattuja

saviruukkuja. Ja vieraasta katsojasta -- joka näki heidän astuvan

öljypuurunkojen välissä, meren taustaa vastaan -- he näyttivät

tuollaiselta juhlakulkueelta, joka sopusuhtaisena jonona on kuvattuna

temppelien otsikkojen kohokuvissa tai kivisissä ruumisarkuissa.

Tämä kauneutta uhkuva kuva seurasi häntä hänen palatessaan polkua

pitkin erakkomajalle. Näiden tunnelmien vallassa ollen ja iltakellojen

soidessa, joihin yhtyi niin monta virren säveltä, hän astui hitaasti

ja ajatteli: elämänilon uskonnollinen tunne; syvä kunnioitus ijäti

luovaan ja ijäti voimiensa yltäkylläisyydestä uhkuvaa luonto-äitiä

kohtaan; kunnioitus ja innostus kaikkiin hedelmöiviin, siittäviin ja

hävittäviin voimiin; hallinta-vaiston, taisteluvaiston, ylivallan,

ylevämmyyden raju ja sitkeä tunnustaminen -- olivathan nämä ne vankat

saranat, joiden nojassa helleeninen maailma kohoamiskaudellaan

liikkui. Alkuperäinen homerolainen elämänkatsomus oli lujasti

juurtunut helleenin olemukseen. Yhtä hilpein tervehdyksin kuin

soturit, joita kaikuvin heksametri-säkein ylistettiin, aina

vastaanottivat ukkosenjyrinän ja auringon säteet, "yhtä hilpein

tervehdyksin" kunnioitti helleeni hyvää ja pahaa, tavoittelematta

mitään muuta kuin uhkuvan yltäkylläisyytensä jakamista ja synnynnäisen

hallitsijavaistonsa harjoittamista. Hän osasi julmastakin teosta,

kärsimyksestäkin löytää ylpeätä nautintoa. Erehtyessäänkin, tuskaa

tuntiessaan hän ei tuntenut muuta kuin elämän riemuvoittoa. Kärsimys

oli hänestä kiihoituskeino, joka vaikutti häneen kuin eräät lääkkeet,

jotka lisäävät ja vilkastuttavat sitä ruumiintoimintaa, josta elinvoima

johtuu. Hänen traagillisen tietoisuutensa syvyydestä ei seurannut

pyrkimys vapautua kaikesta pelosta ja säälistä, vaan pikemmin -- kuten

Friedrich Nietzche on oivaltanut -- pyrkimys tuolla puolen kaikkea

pelkoa ja sääliä tuntea itseään kehittyväisyyden ijäiseksi iloksi;

tuntea itsensä kaiken nautinnoksi, pelon ja hävityksen nautinto siihen

luettuina. Ainoa hänen arvoisensa filosofi oli efesolainen Heraklitos,

joka Sibyllan tavoin "haltioitunein huulin, hymyilemättä, koruttomana

ja tuoksuttomana, voimakkaana kuin Jumala astuu halki vuosisatojen".

Kehityksen, kaikkien olioiden vaihtuvaisuuden aate -- äärettömän

maailmankaikkeuden muutoksen aate -- tuo kaiken uudenajan filosofian

perustava aate välkähtää esiin hänen ajatelmastaan: "Ei kukaan kahta

kertaa koskaan ole astunut samaan virtaan. Tähän päivään asti ei

edes matkamies joka hetki ole sama yksilö. Samalle virralle lähdemme

aluksessa kulkemaan, emmekä lähde; sillä olemme, emmekä ole." Tuo

omatietoinen mies ei maailmankaikkeutta tarkastaessaan nähnyt sitä

pysyväisenä, vaan lakkaamattomana muotoja luovana ja muuntelevana

kehityksenä, missä ei ollut mitään muuta pysyväistä, kuin tulinen

voima, joka järkevän järjestyksen mukaisesti vaikutti ajanjaksojen

ijäisesti jatkuessa. Hän huomasi, ettei maailmankaikkeuden tila

joka hetki ollut mitään muuta, kuin taistelevien voimien ohimenevän

yhteensointumisen ilmiö, ja että levon ja kuoleman näennäisyys oli

pelkkää toimintaa, jota ihmisaistit eivät kyenneet havaitsemaan.

Hänen henkensä katseiden ohi soluivat kaikki oliot, syntymähetkestä

näkyvään olemassaoloon ja siitä olemattomuuteen, kautta lukemattomien

elämänmuotojen, tämän virran ollessa milloin hidas, milloin vuolas,

niin ettei voinut eroittaa alkua eikä nähdä loppua. Helleeni, jolla

oli voimakas, mahdollisimman rikasmuotoisena ilmenevä tahto elämään,

identifioi itsensä olioiden luonnon kanssa. Ei vallinnut mitään

ristiriitaa hänen yksilöllisen olemassaolonsa ja maailmankaikkeuden

kehityskulun välillä. Samoin kuin hän Dionysos-juhlissa vietti elämän

alituista jatkumista, uusiin muotoihin puettujen voimien keskeymätöntä

paluuta, ja samoin kuin hän sukupuoli-symboli silmiensä edessä

uskonnollisen hartaana ylisti siittämisen syvää salaisuutta, samoin hän

murhenäytelmissään, jotka ovat dionysolaista syntyperää, tavoitteli

yksinomaan kehittyväisyyden ijäisen hekkuman kuvaamista.

Giorgio kuuli hyvin tutun sointuvan laulunäänen, joka lähestyi, ja hän

pysähtyi polun mutkaan, kuuntelemaan. Ja tuntiessaan sen hän äkkiä

ihastui suuresti. Se oli Favettan, tuon nuoren laulajatytön ääni, jolla

oli haukansilmät; tuo sama sopraano-ääni, joka aina palautti hänen

mieleensä sen hilpeän toukokuunaamun, joka oli levittänyt säteilyään

kinsteri-sokkeloon, yksinäiseen kultaiseen puutarhaan, missä hän

hämmästyen oli luullut löytäneensä ilon salaisuuden.

Favetta, joka ei aavistanut vieraan oloa pensasaidan takana,

astui edelleen, taluttaen lehmää köydestä. Laulaessaan hän piti

päätään pystyssä, suu taivaaseen päin avoinna, koko kasvot valon

kirkastamina; ja laulu pulppuili hänen kurkustaan sulavana, kirkkaana

ja kristallinpuhtaana kuin vesi metsälähteestä. Hänen jälessään kulki

levollisena kaunis, lumivalkea eläin, ja joka askeleella heiluivat sen

utarat jotka olivat laitumella täytetyt tuoreella maidolla.

Nähdessään muukalaisen, tyttö keskeytti laulunsa ja näytti tahtovan

pysähtyä.

-- Kas, Favetta! -- huudahti Giorgio iloisena ja lähestyi häntä, kuin

olisi nähnyt ystävättären onnellisemmilta ajoilta. -- Minne menet?

Tyttö punastui kuullessaan nimeään mainittavan ja hymyili häveliäänä.

-- Ajan lehmää takaisin navettaan -- hän vastasi. Hän kun oli

äkkiä pysähtynyt, kosketti eläimen turpa hänen selkäänsä. Hänen

voimakas rintansa oli molempien korkeiden sarvien välissä kuin

puolikuunmuotoisen lyran kehystämä.

-- Aina sinä laulat! -- sanoi Giorgio, ihaillen häntä tässä hänen

asennossaan. -- Aina!

-- Oh, herra -- hän sanoi hymyillen -- jos otat meiltä laulun, niin

mitä meille jää?

-- Muistatko sitä aamua, jolloin poimit kinsteri-kukkia?

-- Kinsteri-kukkia sinun rouvallesi?

-- Niin. Muistatko sen?

-- Muistan kyllä.

-- Laula minulle vielä sama laulu.

-- Yksin en voi sitä laulaa.

-- Laula sitten toinen laulu.

-- Näinkö tässä, sinun edessäsi? Minä en kehtaa. Laulan kauempana

tiellä. Hyvästi, herra.

-- Hyvästi, Favetta.

Ja hän kulki polkua edelleen, vetäen jälessään hidasta eläintä. --

Muutaman askeleen kuluttua hän viritti laulun, äänensä koko voimalla,

joka hallitsi häikäisevän valoisaa ympäristöä.

Heti auringon laskettua, voimakkaan hohtava hehku levisi rannikolle ja

merelle. Mitä hienoimmalle kullalle välkkyvä valoaalto kulki läntiseltä

taivaalta ylöspäin ja laskeutui päinvastaiseen ilmansuuntaan, hyvin

hitaasti tunkien läpikuultavaan sineen. Adrian meri muuttui asteittain

lempeämmäksi ja kirkkaammaksi ja kävi nuorten piili-lehtien väriseksi.

Ainoastaan punapurjeet, upeina kuin olisivat olleet purppurakansasta,

keskeyttivät yltympäri levinnyttä hohdetta.

-- Tämä on juhlaa! -- ajatteli Giorgio, auringonlaskun komeuden

häikäisemänä ja kaikkialla havaiten elämän pursuavaa iloa. "Missä

hengittää sellainen ihmisolento, jolle päivä auringon noususta

alkaen sen laskuun asti olisi uuden voiton pyhää juhlaa? Missä elää

se hallitsija -- tuo naurun kruunulla, tuolla nauravista ruusuista

tehdyllä kruunulla koristettu, josta Zaratustra puhuu -- se voimakas

ja omavaltainen hallitsija, joka on vapaa kaikesta väärän siveyden

pakosta, varma vallassaan ja siinä vakaumuksessa, että se mikä

ihmisessä on olennaista -- voittaa arvoltaan kaikki epäoleelliset

ominaisuudet, päätettyään yksistään tahtonsa voimalla kohota tuolle

puolen hyvää ja pahaa, mutta joka samalla kykenee pakoittamaan elämän

pitämään kaikki lupauksensa?"

Uudestasyntynyttä leipää ylistäviä lauluja jatkettiin kummulla.

Rinteillä vilkkuivat naisten pitkät juhlajonot ja katosivat jälleen.

Siellä täällä kohosi näkymättömistä tulista hitaasti savupylväitä

tyyneeseen ilmaan. Koko näytelmä oli juhlallinen ja tuntui johtavan

takaisin edesmenneiden vuosisatojen mysterioihin, maalaisen

Dionysos-juhlan pyhyyteen.

-- Ovatko nämä samoja ihmisiä, jotka vielä eilen itkien laahautuivat

pyhätön kuluneilla kivilaatoilla ja verisin kielin tekivät

ristinmerkin? Hän vertasi toisiinsa näitä molempia näytelmiä, ja

ajatteli että heissä ilmeni yhtä suuri uskonnollisen mielen erilaisuus

kuin mikä vallitsi _dei Miracoli_ kirkon ja sen äärettömän kupukaton

välillä, jota auringonlaskun rikkain kulta hohdollaan valeli. Ollen

sen askeettisen ihanteen vaikutuksen alaisena, joka oli johtunut hänen

uupumuksestaan, hän oli tahtonut koettaa päästä kuvanpalvelijain

yhteyteen, toivoen siten vahvasti juurtuvansa sukunsa ominaiseen

maaperään ja sitten jälleen saavuttavansa alkuperäisen luontaisen

olemuksensa. Mutta eikö tämän hänen pyrkimyksensä palata alkuolemukseen

pikemmin olisi pitänyt kohdistua tuon sukunsa voimakkaasti kuohahtavan

elinvoiman lähteiden tutkimiseen, joiden jäljet hän vasta sinä päivänä,

sinä hetkenä oli havainnut?

Ja hän muisti synnyinkaupunkinsa ikivanhan nimen, tuon suuren

aurinkoisen nimen _Aëlion. "Aëlion urbs florens atque vetusta

simu_!", kuten sitä oli ylistänyt elegiassaan Menenio Alejeo, tuo

kuuluisasta roomalaissuvusta polveutunut runoilija. Ja hän näki ylpeän

kivikaupungin tuhansine tornineen, ylpeän Guardian kohoavan itävuoren,

Majellan, tuon järkähtämättömän jättiläisen laidassa. Tämän kaupungin

perustamisjuhlassa oli pappi kääntänyt kasvonsa nousevaa aurinkoa kohti

ja rukoillut kaupungille onnea, sillä aikaa kuin uhri laakeri- ja

myrttisauhun tuprutessa paloi alttarilla; ja soturit olivat merkinneet

sen rajat häikäisevän valkoisilla vaatekaistaleilla, jotka olivat

kiinnittäneet maahan pystytettyjen keihäidensä kärkiin.

_Guardia plena leonis fert ardua signa leonis_. Kaupungin vaakunassa

oli jalopeuran kuva, Herkuleen, tuon muinaisajan ihaillun sankarin,

urotyön muistoksi.

Siihen avoimeen pylväskäytävään, josta avautui näköala hedelmällisiin

laaksoihin ja kaukaiselle Adrian merelle, ja siihen tummaan

pylväskäytävään, joka vastaanotti auringon ensi tervehdyksen, oli

kaiverrettu aateliset vaakunat: Orsini, Ugni, Aurispa, Scioli, Stella,

Vallereggia, Cassaura, Palleaurea, Spina, Comino sukujen vaakunat.

Vallan tietoisuus oli siellä asustanut kunniasijalla; etuoikeus oli

siellä kukoistanut vuodatetun veren lämmittämänä. Kaikilla näillä

voimakkailla miehillä oli ollut ainoana päämääränään seurata syvää

hallitsemisvaistoaan ja saada se voimaan. Heidän siveellisyydellään,

samoin kuin helleeneillä, oli juurensa arvonsa varman varmassa

tietoisuudessa ja se tavoitteli elämän ylpeätä ylistämistä.

_Guardia plena leonis fert ardua signa leonis_. Ja Giorgio muisteli

Zaratustran sanoja -- "Kun sydämenne sykkii uhkuvan täyteläänä, paisuen

virran tavoin yli äyräittensä, ollen lähistön asukkaille siunauksen ja

vaaran aiheuttajana -- siinä on hyveenne lähde." --

Kuinka usein hän oli tätä täyteläisyyttä kokenut? Kuinka usein hän

oli tuntenut voimakkaan tahdon tuottaman mielihyvän leviävän koko

olemukseensa? -- Aikoja sitten menneisyyteen siirtyneet tapahtumat

sukelsivat esiin muistista, ja niissä hän luuli huomaavansa sellaisen

mielihyvän harhakuvan. Ja hänen pettävä kaihonsa "dionysolaiseen"

ihanteeseen, "kohoavaan" elämään, havainnollistui tuon oppilaan

sanoissa, jotka hän oli omistanut alasrepivälle ja rakentavalle

opettajalleen.

Todella tuhannet kasvot tänään kääntyvät sinun vuortasi ja setripuutasi

kohti. Hehkuva kaiho on noussut ja lähtenyt liikkeelle. Ja jo monet

ovat kysyneet: -- "Kuka onkaan Zaratustra? -- Ja kaikki ne, joiden

korvaan sinä sattumalta olet vuodattanut laulusi ja hunajasi, kaikki

piilossa eläjät, kaikki yksinäiset, kaikki yhteen kytketytkin

yksinäiset henget, kaikki kysyvät sydämeltään sanoen: -- Oleskeleeko

Zaratustra yhä vielä elävien joukossa? Ei enää kannata elää; kaikki on

turhaa, ellei eletä Zaratustran seurassa."

Kuollettavassa uupumuksessaan, perikatoaan aavistaessaan, hän vielä

etsi elämän puolustajaa. -- "Totisesti, niinkuin tuhansilta huulilta

pulppuileva nuorekas nauru tulee Zaratustra kaikkiin kuolinkammioihin,

ilkkuen noita yö- ja hautavartijoita ja kaikkia, jotka synkkiä avaimia

kalisuttavat. Sinun naurusi, Zaratustra, tulee heitä pelästyttämään

ja heidät maahan kaatamaan. Pyörtymys ja herääminen tulee todistamaan

kuinka paljon vahvempi heitä sinä olet. Ja silloinkaan, kun

pitkä hämärä ja kuolonväsymys saapuu, et sinä ole katoova meidän

taivaanrannaltamme, sinä elämän puolustaja! Uusia tähtiä ja uusia

yöllisiä välkkeitä sinä annoit meidän nähdä; naurunkin sinä pingoitit

ylitsemme kuin kirjavan teltan. Nyt on alati nuorekas nauru pulppuileva

jokaisesta ruumisarkusta; nyt on aina voitokas tuulahdus hajoittava

kaiken kuolonväsymyksen: sen sinä itse meille takaat ja ennustat!"

Zaratustran sanat, tuon mestarin, joka opetti goetheläistä

_yli-ihmistä_, tuntuivat hänestä kaikkein miehekkäimmiltä ja

jaloimmilta, mitä uudempaan aikaan runoilijat tai ajattelijat yleensä

ovat lausuneet. Hän, Giorgio, tuo heikko, sorrettu, sairaalloinen

mies oli syvästi hämmästynein mielin kallistanut korvansa tälle

uudelle äänelle, joka niin katkeran ivallisesti ruoski heikkoutta,

kiihoittuvaisuutta, hermostuneisuutta, säälin palvelusta, kieltäymyksen

evankeliumia, uskon tarvetta, nöyrtymis-tarvetta, tarvetta lunastaa

ja ostaa itsensä vapaaksi, sanalla sanoen kaikkia epäilyttäviä

ajan tarpeita, koko väsyneen europpalaisen hengen naurettavaa ja

surkeaa hermostumista, kaikkia rappeutuneessa sukupolvessa versovia

kristillisen ruton hirvittäviä kukkia. Hän, tuo yksinäinen, tuo

mietiskelevä, tuo veltto havaitsija, tuo Gautaman häälyvä lahkolainen,

oli oudon pelokkaana kallistanut korvansa tälle äänelle, joka saarnasi

elämän oikeutusta, joka katsoi kärsimystä voimakkaan kuritukseksi,

joka hylkäsi kaiken uskon ja etenkin uskon moraalin, joka julisti

yhdenverrattomuuden oikeutta, joka ylisti hirvittäviä voimia: vallan

tunnetta, taistelu- ja vallanhimovaistoa, siittävien ja hedelmöivien

voimien ylenpalttisuutta, kaikkia dionysolaisen ihmisen, valloittajan,

hävittäjän, luojan oikeuksia. -- "Luominen -- näin puhui Zaratustra

-- on suuri lunastus kärsimyksestä, on elämän helpoitus. Mutta jotta

luomistyötä suorittava voisi olla olemassa, siihen tarvitaan kärsimystä

ja paljon vaihtumista."

Ja Giorgio Aurispa oli usein laajasta kärsimystietoisuudestaan

ajatellut: -- Kun kärsimyksineni olen joutunut niin pitkälle, että

loppumattomasti lisään sisäisen maailmani ilmiöitä, täytyy minun, jotta

elämäni tulisi täydelliseksi, etsiä keinoa tehdäkseni kärsimykseni

toiminnan kiihoittajaksi. Välttämättömyyden tieteen luonnollisena

päämääränä täytyy olla toiminta, luomistyö, -- ja monasti hänkin oli

ylenmääräisen tuskan aiheuttamina haltioituneina hetkinä manannut esiin

tuon kuningas Vievamitran muiston, joka vapaaehtoisesti tuhat vuotta

kestäneiden kidutusten aikana oli saavuttanut sellaisen voimiensa

hillitsemyksen ja niin suuren itseluottamuksen, että ryhtyi rakentamaan

uutta taivasta. -- Oi miten voinkaan minä voittaa itseluottamuksen?

Epäily riuduttaa minua, epäily kalvaa tahtoani ja haihduttaa unelmani.

Antakaa minulle kaikki maailmanavaruuden tuskat, mutta asettakaa niin,

että jonkun helvetin pohjalta jälleen löydän hehkuvan tahtoni, ja

että voin sitä ponnistaa, jotta voisin pääni yläpuolella toteuttaa

rohkeimman unelmani, niin kuin uuden taivaan.

Zaratustra puhui: "Siunaajaksi ja puoltajaksi olen minä tullut; ja

sitä varten taistelin kauan mitä kiivaimmin, jotta kerran saisin

käteni vapaiksi siunausta varten. Mutta tämä on siunaukseni: liidellä

joka olion yläpuolella kuin oma taivaansa, järkähtämättömänä kupuna,

sinikattona, ijäisenä varmuutena! Ja autuas on se, joka siten siunaa,

sillä kaikki oliot ovat kastetut ijäisyyden lähteissä, ulkopuolella

hyvää ja pahaa; mutta hyvä ja paha itse ovat ainoastaan haihtuvia

varjoja, alakuloisuuden utuja, tuulen ajamia pilviä."

Hän sanoi: "_Sattumalta_ -- siinä maailman vanhin aatelisarvo. Sen minä

annoin takaisin kaikille olioille, minä lunastin ne lopputarkoituksen

orjuudesta. Tämän vapauden ja taivaan kirkkauden minä asetin sinikupuna

yli kaikkien olioiden, opettaessani, ettei niiden yläpuolella eikä

niiden sisällä mikään _ijäinen tahto_ harjoita tahdontoimintaa."

Eikö näissä lauselmissa piillyt suuri ja puhdas elämänkatsomus?

Eikö se ollut aamuruskon profeetta, joka karkoitti henget kaikesta

menneisyydestä ja kaikesta nykyisyydestä, tunkien heidät tuhansia

siltoja ja tuhansia teitä pitkin tulevaisuuteen, "lasten valtakuntaan",

vielä löytämättömään maahan, etäisimpien merien taakse, missä

eräänä päivänä oli ilmestyvä ihmistä etevämpi olento, yli-ihminen?

Miten muuten, kuin elämää tuhlailemalla olisi saavutettavissa se

ihanteellinen muoto, jota tavoittelee laji, läpikäydessään kaikki

muodonmuutokset ja yhä kohotessaan ylöspäin? "Loistakoon tähdensäde

rakkaudessasi! olkoon toivosi: Oi, että voisin synnyttää yli-ihmisen!"

Giorgio tiesi, että hänen rakkautensa oli hedelmätön, hedelmätön

hänen mielensä into, kuten meren, joka hämärän tuulessa alkoi

kohista. Hänen ei ollut sallittu jälkeenjättämässään pojassa jatkaa

persoonallisuutensa leimaa, säilyttää kuvaansa, ylläpitää hengen

kohoavaa pyrkimystä yhä korkeampien mahdollisuuksien toteuttamista

varten. Hän ei voisi missään teoksessaan jättää jälkeensä henkensä

olennaisuutta, ei sopusuhtaisessa muodossa todistaa monipuolisten

lahjojensa voimakkuutta, eikä täydelleen ilmaista olemuksensa

kokonaisuutta. Hänen hedelmättömyytensä oli parantumaton. Hänen

olemassaolonsa rajoittautui pelkkään vaikutelmien, mielialojen,

ajatusten aallehtimiseen, joka oli irroitettu kaikesta yhtenäisestä

perustasta. Hän oli Gautaman ihminen. Hänen persoonallisuutensa ei

ollut muuta kuin ajallista mielikuvien yhtymistä keskuksen ympäri:

"kuin paaluun sidottu koira". Hän ei voinut muuta tavoitella kuin

loppua. Ja tehdäkseen lopun kaikista unelmistaan, ei hän saanut uneksia

muuta, kuin unelmista luopumista.

Miksi hän siis tänä kesäiltana, niittolaulujen lomassa,

uudestasyntyneen leivän pyhänä juhlana manasi esille viimeisen elämän

myöntäjän hengen?

Iltarusko oli melkein sammunut; ja seestetomua sateli taivaankuvulta.

Mutta meren näkörajalla beryllinvihreä, tavattoman läpikuultava ja

hohtava juova vastusti himmentävää varjoa ja levitti vesiaavikkoon

salaperäistä hymyä. Kummulta käsin, minne hän tieltä oli eksynyt,

kasvoivat poukamien ja etäisten vuoriniemien ääriviivat hämärässä

suunnattomiksi; ja ne herättivät mielikuvan äärettömästä elävästä

olennosta, joka merellä uinuen syvään hengitti.

-- Oi, se on sielun hymyä, joka hiutuu ylenpalttisuudessaan ja taipuu

oman onnensa alle, ja odottavana ojentaa kätensä -- ajatteli Giorgio,

kateellisena ja äärettömän surullisena muistellessaan Zaratustran

kaunista psalmia:

"Oi, sieluni, sinun maaperäsi minä kastelin kaikella viisaudella,

kaikilla uusilla viineillä ja kaikilla muistamattoman vanhoilla

viisauden viineillä.

"Oi, sieluni, jokaisen auringon minä vuodatin sinun ylitsesi, jokaisen

yön ja jokaisen vaikenemisen ja kaihon; -- siitä sinä kasvoit, kuin

viiniköynnös.

"Oi, sieluni, ylen rikas ja uhkuva sinä nyt olet, viiniköynnös paisuvin

nisin ja meren vaha -- ja kultahohteisin rypäletertuin.

"Oman onnesi painamana sinä yhä odotat, huolimatta täyteläisyydestäsi ja

häveten odottamistasi.

"Oi, sieluni, ei ole missään toista sielua, joka olisi rakastavampi,

laajempi ja vastaanottavampi. Missä olisi tulevaisuus ja menneisyys

likeisemmin yhdistyneenä kuin sinussa?

"Oi, sieluni, annoin sinulle kaiken, ja käteni ovat sinun tähtesi

tulleet tyhjiksi: ja nyt!... Nyt sinä sanot minulle hymyillen ja täynnä

kaihoa: -- Kumman meistä tulee kiittää?

"Eikö tule antajan kiittää siitä, että vastaanottaja otti? Eikö

lahjoittaminen ole tarvetta? Eikö vastaanottaminen ole samaa kuin

armeliaisuutta?

"Oi, sieluni, ymmärrän alakuloisuutesi hymyn: yltäkylläisyytesi ojentaa

itse nyt käsiään!"

Hänkin, Giorgio Aurispa, oli kostuttanut sieluansa joka viisaudella,

joka mielettömyydellä, joka totuudella ja joka erehdyksellä; ja hän

oli valanut sitä joka kaiholla, sekä suloisimmalla että katkerimmalla;

ja hän oli sille antanut jokaisen muodon ja asennon; ja hän oli sitä

koetellut joka arvoituksella; ja hän oli koristanut sitä joka kuvalla

ja joka symboolilla; ja hän oli sitä laajentamistaan laajentanut. Mutta

vallan toinen oli hänen odotuksensa, ja hänen alakuloisuutensa paljoa

ankarampi.

Vertauksen tavoin kohosi hänen mielensä kätköistä tuo sadan pylvään

kannattama ristiholvi, jonka jumalainen Michel Angelo on pystyttänyt

Diocletianuksen termeihin, missä hän eräänä syyskuun iltapäivänä

luuli löytäneensä tavallisen sieluntilansa vastakaikua. -- Se oli

tapahtunut syyskuun iltapäivänä; "ja haudasta nousseen kevään tuoksu

ja vaalea hohde" oli levinnyt vaikenevalle taivaalle, joka sointuvana

kaareutui suuren luostarin yli. Keskellä tuota salaperäistä tilaa

michelangelolaiset sypressit, nuo käyrät ja myrskystä haljenneet,

vuosisatoja kestäneet sitkeyden korkeat ja synkät jäännökset, kuiskivat

yksinäisen ajatuksen äärettömästä surumielisyydestä ja siitä, miten

turhaa on kuinka hehkuvasti tahansa vastustaa sokeiden voimien

vääryyttä. Mutta niiden varjossa hän näki muratin päällystämillä

jalustoilla yhdenmukaisesti järjestettyinä härkien, hevosten,

sarvikuonojen ja ounaiden marmoripäitä: raa'an voiman vertauskuvia. Ja

kaikkialla ympärillä, nurmikolla, myrttipensaikossa, pylväiden välissä,

holvikäytävien seinillä, oli kauniin aistillisen elämän kuva-katkelmia:

antiikkisten pukujen poimuja katkenneilla rinnoilla; hiuksia, jotka

rypäleiden tavoin riippuivat matalilla otsilla; alastomia naisruumiita,

joita napa näytti koristavan sulouden merkkikuvana; käsiä siinä

asennossa, kuin olisivat nostaneet roomalaisen sotilasvaipan lievettä;

jättiläiskäsivarsia, joiden lihakset ponnistautuivat peloittavaan

jännitykseen; suunnattoman suuria rintoja, jotka riittäisivät

titaanimaista lapsijoukkoa imettämään; miellyttäviä naisten ja

vapautettujen orjien nimiä, jotka oli kaiverrettu hautuumaiden

patsaskatkelmiin; maljoja satavuotisen viinin muistoksi; iloisten

jumalolentojen kasvoja pyöreine suineen marmoripatsaiden päässä,

jotka olivat kasvirunkojen tavoin uurrettuja; valkoisien marmoristen

ruumisarkkujen kohokuvissa menaaditanssi, ja satyyri, joka paraikaa

tarjoaa vuohelle rypälettä, korista nouseva käärme, hedelmistä ja

kukista tehty seppele.