Varhaisesta aamusta alkaen olivat junat lyhyin väliajoin kuljettaneet
äärettömiä ihmisjoukkoja Casalbordinon asemalle. Ne olivat ihmisiä
pikkukaupungeista ja kauppaloista; he olivat liittyneet etäisemmiltä
seuduilta tulleisiin seuroihin, jotka eivät voineet tai tahtoneet
toimeenpanna toivioretkeä jalkaisin. He syöksyivät rajusti ulos
vaunuista, tunkeutuivat ovelle, ristikko-aitausta vastaan; he huusivat
ja huitoivat käsillään, tuuppasivat toisia syrjään päästäkseen itse
nousemaan rattaille ja vaunuihin, jotka piiskojen läimähtäessä ja
kulkusten kilistessä lähtivät liikkeelle; tai he järjestyivät pitkiin
riveihin ristiinnaulitun kuvan taakse ja kulkivat ylistyslaulua
kaiuttaen jonossa tomuista katua edelleen.
Jo tämän vastuksen peloittamina Giorgio ja Ippolita vaistomaisesti
kääntyivät merelle päin, odottaessaan joukon haajantumista.
Hamppu-pelto aaltoili levollisesti, eroten veden tummansinisestä
taustasta. Liekkien tavoin loistivat purjeet puhtaalla taivaanrannalla.
Giorgio sanoi ystävättärelleen:
-- Onko sinulla rohkeutta? Pelkään, että se voi käydä sinulle liian
rasittavaksi.
Hän vastasi:
-- Älä pelkää. Olen vahva. Ja sitäpaitsi täytyy vähän kärsiä,
ansaitakseen armon.
Ja hymyillen Giorgio virkkoi:
-- Aiotko rukoilla jotain armoa?
-- Yhtä ainoata.
-- Mutta olemmehan me molemmat tehneet kuolinsynnin!
-- Se on totta!
-- No siis?
-- Anonpa sittenkin.
He olivat ottaneet mukaansa vanhan Colan oppaakseen, hän kun hyvin
tunsi paikkakunnan ja tavat. Kun asemaovi oli jäänyt vapaaksi, he
lähtivät ulos ja istuutuivat vaunuhin, jotka lähtivät liikkeelle
kulkusten kovasti helistessä. Hevoset olivat koristetut kuin
karnevaalin kilpa-ajoja varten ja somistetut höyhenillä. Ajureilla oli
riikinkukon sulka hatussa ja he läimäyttivät lakkaamatta piiskalla,
säestäen pamauksia käheillä huudoilla.
-- Pitkältäkö on matkaa perille? -- kysyi vanhukselta Ippolita, jota
kärsimättömyys ja tavaton levottomuus vaivasi, kuin olisi sinä päivänä
odottanut joku erinomainen tapaus.
-- Ei täyttä puoltatuntia -- vastasi toissilmäinen.
-- Onko se vanha kirkko?
-- Ei, rouva. Muistan vielä sen ajan, jolloin se ei ollut pystyssä.
Viisikymmentä vuotta sitten siinä oli ainoastaan pieni kappeli.
Hän otti esiin asiakirjan tavoin taitetun paperilehden, levitti sen
auki ja näytti sen Giorgiolle.
-- Lueppa. Tässä on koko tarina.
Se oli kuva, jonka alla legenda oli luettavissa. -- Enkeli-kuoron
ympäröimänä istui Pyhä Neitsyt öljypuussa, ja vanhus oli
polvistuneena sen juurella ja rukoili häntä. Vanhuksen nimi oli
Alessandro Muzio. Hänestä kertoi legenda: -- Herran vuonna 1527,
kesäkuun kymmenentenä, iltapäivällä, se oli helluntai-sunnuntaina,
raivosi myrsky Casalbordinon seuduilla ja hävitti viinitarhat,
viljavainiot ja oliivilehdot. Seuraavana aamuna läksi Alessandro
Muzio, seitsenkymmenvuotias vanhus Pollutrista, jonka viljavainio oli
rannalla, katsomaan vahinkoa. Kun hän näki vainionsa häviön, hänen
sydämensä kouristui kokoon, mutta syvässä nöyryydessään hän ylisti
jumalallista vanhurskautta. Hartaasti hän ajatteli Neitsyettä ja
rukoili tiellä rukousnauhansa, kun kuuli laakson rajalla kellonsoittoa,
joka ilmoitti messun alkua. Heti hän lankesi polvilleen ja purki kaiken
hartautensa rukoukseen. Mutta rukoillessaan hän äkkiä huomasi itsensä
valon ympäröimäksi, joka säteili auringon valoa kirkkaampana; ja tässä
valossa ilmestyi hänelle kärsimyksistä rikas Jumalan Äiti, sininen
vaippa yllä ja puhui hänelle suloisella äänellä: "Mene ja vie tämä
sanoma. Sano, että katuvainen parannus palkitaan. Tähän on pystytettävä
temppeli, ja minä olen täällä jakeleva armoani. Mene vainiollesi,
ja sinä olet näkevä, että viljasi on vahingoittumaton." -- Neitsyt
katosi enkeleinensä. Vanhus nousi, meni pellollensa ja löysi viljansa
vahingoittumattomana. Sitten hän riensi takaisin Pollutriin, meni
Marino d'Iddonen papin luo ja kertoi hänelle ihmeen. Silmänräpäyksessä
levisi uutinen tästä tapauksesta yli koko Casalbordinon seudun. Koko
kansa vaelsi tuolle pyhälle paikalle, huomasi maan puun juurella olevan
kuivan, näki viljavainion rehoittavana aaltoilevan ja tunnusti ihmeen
tapahtuneeksi; ja se vuodatti katumuksen ja hellyyden kyyneleitä.
Kohta senjälkeen Arabonan apulaispappi laski kappelin peruskiven;
ja Geronimo di Geronimo ja Giovanni Fataloni rupesivat rakennuksen
hommaajiksi. Alttaritauluun maalattiin Pyhä Neitsyt ynnä vanha
Alessandro, joka rukoillen oli polvillaan hänen edessään. --
Tämä legenda oli yksinkertainen, tavallinen, toisten kaltainen, jotka
perustuvat ihmiseen. Tämän ensimäisen ihmeen jälkeen pelastuivat
laivat Neitsyt Marian nimessä myrskystä, säästyivät pellot rakeilta,
matkustajat rosvoilta, sairaat kuolemalta. Pystytettynä keskelle
kiusattua kansaa tämä pyhäinkuva oli alituinen onnen lähde.
-- Tämä meidän Neitsyt on koko maailman enimmin ihmeitä tekevä --
sanoi Cola suudellen tuota pyhää lehteä, ennenkuin taas kätki sen
povelleen. -- Sanotaan että nyt taas on ilmestynyt toinen Neapelin
kuningaskunnassa. Mutta täkäläinen on sentään voimakkaampi. Ei pelkoa.
Meikäläinen on sentään ylinnä kaikista...
Hänen äänessään ja eleissään ilmeni tuo nurkkapuoluekiihko, joka
nostaa kaikkien kuvainpalvelijain veren kuohuksiin ja joka joskus
abruzzolaisella alueella yllyttää ihmisiä jonkun pyhän kuvan
etevämmyydestä kiisteltäessä verisiin kahakoihin. Kuten kaikki muut
uskonveljensä, vanhuskin oli kykenemätön käsittämään jumalallista
olentoa ulkopuolella jumalankuvaa olevana, nähden ja palvellen kuvan
muodossa taivaallisen persoonan todellista läsnäoloa. Alttarin
yläpuolella riippuva kuva oli kuin olento lihaa ja luita: se
hengitti, hymyili, aukaisi ja sulki silmänsä, kallisti otsaansa,
viittasi kädellään. Näin elivät kaikkialla pyhät puiset, vahaiset,
pronssiset, hopeaiset kuvapatsaat jalossa tai karkeassa aineessaan
aistihavainnollista elämää. Kun ne tulivat vanhoiksi, halkeilivat ja
vanhuuttaan ränsistyivät, jättivät ne paikkansa uusille kuvapatsaille,
kuitenkin antaen hirvittäviä vihansa merkkiä. Niin oli esimerkiksi
tuntemattomaksi kuluneen pyhänkuvan katkelma, joka oli eksynyt
halkojen pariin, kirveen alla vuodattanut verta ja tiuskaissut
uhkasanoja. Toinen katkelma, jota höylättiin ja käytettiin vesisangon
sivulaudoiksi, oli ilmaissut yliluonnollista alkuperäänsä kuvastamalla
veteen ehyttä muotoansa.
-- Aligi hoi! -- huusi toissilmäinen jalkalaiselle, joka tien laidassa
vaivaloisesti laahusteli eteenpäin tukahduttavassa pölyssä.
-- Hoi!
Sääliväisenä hän kääntyi herrasväen puoleen ja jatkoi:
-- Hän on hyvä kristitty, meidän seuduiltamme. Hän aikoo tehdä
lupauksen. Juuri äsken hän oli sairas. Katsokaa, rouva, miten hän
ponnistelee! Antakaa hänen nousta kuskilaudalle!
-- Tietysti. Seis! -- huusi Ippolita osaaottavana.
Vaunut pysähtyivät.
-- Juokse, Aligi! Herrasväki on niin ystävällinen. Voit nousta
rattaille.
Tuo hyvä kristitty tuli lähemmäksi. Kumartuneena
pyhiinvaeltaja-sauvansa nojaan, pölyn peittämänä, hikeä valuen,
auringon-paahdon huumaamana ja ähkien hän lähestyi; punerva parta
reunusti leuan alapuolta toisesta korvasta toiseen, kehystäen pisamien
peittämiä kasvoja; punervat hiustupsut pistivät esiin lakin alta
ja takertuivat otsaan ja ohimoihin; kuopissaan piilevät himmeät
silmät, jotka nenäntyven kohdalla melkein yhdistyivät, muistuttivat
kaatuvantautista.
Läähättäen ja ääni käheänä hän sanoi:
-- Kiitos. Jumala sen teille palkitkoon. Pyhä Neitsyt olkoon teille
armollinen! Mutta minä en voi nousta ajoneuvoihin.
Vasemmassa kädessään hän kantoi valkoiseen tilkkuun käärittyä esinettä.
-- Onko sinulla siinä uhrilahjasi? -- kysyi häneltä toissilmäinen. --
Näytäppä.
Mies kääri auki tilkun ja näytti vahasta tehtyä luuta, joka oli
valkoinen kuin ruumiilla ja johon oli maalattu sinervä haava. Se oli
pehmentynyt kuumuudesta ja loisti, melkein kuin olisi se hikoillut.
-- Etkö näe, että se sulaa?
Ja ukko ojensi kätensä sitä tunnustellakseen.
-- Se on vallan pehmeä. Jos kuljet eteenpäin jalan, se hajoaa käsissäsi.
Aligi toisti:
-- En voi nousta ajoneuvoihin. -- Olen tehnyt lupauksen.
Ja levottomana hän tutki uhrilahjaansa ja nosti vahajalan kierojen
silmiensä tasolle.
Tällä paahtavan kuumalla tiellä, pölypilvissä, räikeän häikäisevässä
valossa ei ollut surkeampaa näkyä kuin tuo väsynyt mies ja tuo vaalea
esine, joka innoitti kuin leikattu sääri ja joka oli ripustettava
seinille alati muistuttamaan haavaa, seinille, jotka jo olivat täynnä
mykkiä ja liikkumattomia uhrilahjoja, ja jotka todistivat vuosisatoja
kestäneen viheliäisen ihmislihan kipuja.
-- Eteenpäin!
Ja hevoset alkoivat jälleen nelistää edelleen.
Kun pienet kummut olivat jääneet selän taakse, tie halkoi rehoittavien
viljapeltojen täyttämää tasankoa. Cola kertoi lörpöttelyhaluisena kuin
vanhus ainakin Aligin sairauden yksityiskohdat; hän kertoi polttavasta
haavasta, jonka Pyhä Neitsyen sormi oli parantanut. Siellä täällä
hyvälle tuoksuvat tähkäpäät nuokkuivat pensasaidan yli, luoden mieleen
kauniin, yli lähtöjensä kuohuvan maljan kuvan.
-- Tuossa on pyhättö! -- huusi Ippolita, osoittaen punaista
tiilirakennusta, joka kohosi keskellä avaraa niittyä.
Muutaman hetken kuluttua vaunut olivat saavuttaneet kansanjoukon.