Siinä oli edessä aavistamaton, ihmeellinen ja kauhea näytelmä, ihmisten
ja esineiden kokoelma, joka ei ollut verrattavissa mihinkään ennen
nähtyyn, sekoitus niin outoja, karkeita ja erilaisia aineksia, että ne
veivät voiton pahimmista painajaisen aiheuttamista unista.
Ainaisen inhimillisen orjuuden kaikki rumuus, kaikki katalat paheet,
kaikki uskovaisen ruumiin tuskat ja vammat, katumuksen kyynelet,
hekkumoitsijan nauru; mielisairaus, ahneus, viekkaus, haureus,
petos, tylsämielisyys, pelko, kuollettava väsymys, kivettynyt
välinpitämättömyys, mykkä epätoivo; virrenlaulu, paholaisen riivaamien
ulvonta, nuorallatanssijain kehoitukset, kellojen soitto, torvien
toitotus, aasien mäkätys, härkien mylvintä, hevosten hirnunta.
Kattiloiden alla ritisevä tuli, hedelmä- ja makeiskasat, astioiden,
kankaiden, aseiden, korutavarain, rukousnauhojen näyttely;
tanssijattarien rivot tanssit, maahankaatujatautisten kouristukset,
tappelevien iskut, tungoksessa takaa-ajettujen varkaiden pako; paheen
alhaisin hylky, joka oli kotoisin kaukaisten kaupunkien likaisilta
kaduilta ja nyt valtasi aavistamattoman ja huumaantuneen rahvaan; kuin
elukoita hätyyttävät paarmat nämä väsymättömien loisolentojen parvet
ahdistivat suurta kansanjoukkoa, joka ei kyennyt puolustautumaan;
kaikki alhaiset houkutukset eläimellisille himoille, petos
yksinkertaiselle ja typerälle, kaikki petkutukset ja ammattimainen
haureus keskellä selkeää päivää: sekoitus kaikkea tätä oli täällä ja se
kohisi ja kuohui Neitsyen pyhätön ympärillä.
Tämä oli jykevä rakennus, rakennustyyliltään tavallinen, koruton,
tehty kalkitsemattomasta punatiilestä. Kaikenlaisten pyhien esineiden
myyjät olivat pystyttäneet kojunsa ulkoseiniä ja pääkäytävän pylväistöä
vastaan ja harjoittivat siinä kauppaa. Vallan lähellä kohosivat
kuljeskelevien ilvehtijäin ja seurueiden teltat, joita koristivat
suuret verisiä taisteluja ja ihmissyöjäin aterioita esittävät kuvat.
-- Kierosilmäiset, inhoittavan ja epäilyttävän näköiset miehet
kehoittelivat astumaan sisään. Rivot naiset, joilla oli suunnattoman
paksut pohkeet, pöhöttyneet ruumiit ja näivettyneet rinnat ja joilla
oli yllään kuluneet likaiset trikoot ja loistavat ryysyt, ylistelivät
kömpelöin puhetavoin niitä ihmeitä, joita heidän takanaan oleva
punainen esirippu kätki. Yksi näistä elähtäneistä naikkosista, joka
näytti kääpiön ja ilotytön sikiöltä, antoi inhoittavan apinan syödä
saastaisesta suustaan, minkä aikana kasvoiltaan punaiseksi maalattu
ja jauholla sivelletty ilveilijä hänen vieressään huumaavan hurjasti
soitti kelloa.
Eri joukkueet saapuivat, ristinkantajat etunenässä, pitkinä jonoina
ja ylistyslauluja laulaen. Naiset pitivät kiinni toistensa hameiden
helmasta ja etenivät haltioituneina, silmät levällään ja katse
tuijottavana. Trignosta kotoisin olevilla oli punaisesta verasta
tehdyt hameet, joissa oli lukemattomat poimut, ja joiden vyötäre oli
puolivälissä selkää, melkein kainaloissa; lanteita kietoi kirjava vyö,
joka piti koossa ja nosti hametta, muodostaen kyttyränkaltaisen puhkan.
Ja todella he raukeina, kyyryisinä ja hajasäärin eteenpäin kulkiessaan,
laahaamalla raskaskenkäisiä jalkojaan perässään, näyttivät oudoilta
kyttyräselkäisiltä elukoilta. Muutamilla heistä oli kuhmura kaulassa,
ja näiden kuivuneiden kuhmuroiden alla välkkyivät kultaketjut.
Eläköön Maria!
Joukosta kohosi unissakävijättäriä, jotka oli pantu korkeille lavoille
vastapäätä toisiaan. Heillä kun oli siteet kasvoilla, ei niistä
nähnyt muuta kuin puheliaan suun, josta lakkaamatta tulvi esiin
sylkivirta. He puhuivat yhtenään laulavalla nuotilla, tahdikkaasti
kohottaen ja hiljentäen ääntä ja säestivät jokaista äänen hiljennystä
päännyökkäyksellä. Joskus he hiljaa sihisten vetivät ylen runsaan
syljen takaisin suuhun. Yksi heistä nosti ilmaan rasvaista pelikorttia
ja huusi: -- Tässä on hyvän toivon ankkuri! Toinen, jonka suunnattoman
suuressa suussa pilaantuneiden hampaiden välissä kellervä kieli milloin
pisti esiin, milloin taas katosi, kumartui vallan kokoon kyyristyneenä
läsnäolijain puoleen, nojaten isoja, pöhöttyneitä käsiään polviinsa ja
pidellen sylissään kuparikolikoita. Ympärillä seisojat seurasivat häntä
mitä tarkkaavimmin, menettämättä sanaakaan ja tuskin rohjeten liikahtaa
ja hengittää. Ainoastaan aika-ajoin he kostuttivat kielellä kuivia
huuliaan.
Maria eläköön!
Uudet toivioretkeläis-parvet lähestyivät, kulkivat ohi, katosivat.
Siellä täällä oli kojujen varjossa isojen sinisten varjostimien alla
tai täydessä heloittavassa päivänpaisteessa väsymykseensä kuivuneeseen
ruohikkoon nukahtaneita naisia. He makasivat etukumarassa, pää käsien
nojassa. Toiset istuivat maassa sääret ojennettuina, pureskellen
leipäänsä, vaivaloisesti ja vaieten vähääkään kiinnittämättä huomiota
ympäröivään hälinään; ja saattoi nähdä liian suurien suupalojen väkisin
soluvan alas heidän kellervistä ja ryppyisistä kurkuistaan, jotka
näyttivät kilpikonnan iholta.
Muutamat näistä eukoista olivat haavojen, ruven tai arpien peittämät,
hampaattomat, ilman silmäripsiä, hiuksettomat; he eivät nukkuneet,
eivätkä syöneet; he olivat jähmettyneinä alistuneet kohtaloonsa,
melkein kuin olisivat odottaneet kuolemaa; ja heidän luurankomaisten
vartalojensa yläpuolella surisi, kuin ojassa olevan raadon yli, tiheänä
ja himokkaana kärpäspilvi.
Mutta keskipäivän auringon paahtamissa kapakkateltoissa, jotka olivat
kiinnitetyt maahan pistettyihin ja oksilla koristettuihin seipäisiin,
päästivät ne syöläytensä valloilleen, jotka siihen päivään asti
vaivaloisesti olivat koonneet vähäiset säästönsä, toimeenpannakseen
pyhän lupauksen ja tyydyttääkseen voimakasta mässäyshaluaan, jota jo
kauan olivat mielessään hautoneet niukkojen aterioidensa ja kovan
työn aikana. Näki heidän haarikkojen yli kumartuneet kasvonsa, heidän
pureksivien leukojensa, ruokaa paloittelevien käsien liikkeet, koko
heidän ryhtinsä, joka muistutti tavattoman saaliin kimppuun päässeitä
villipetoja. Pyöreistä kuopista, jotka oli muutettu tulisijoiksi,
levittivät isot kattilat täynnä kuumia lihapalasia houkuttelevaa
hajuaan yltympäri. Tyttö, joka oli laiha ja kellervä kuin heinäsirkka,
tarjoili kaupaksi nyörille punoitettuja, hevosten, lintujen ja
kukkien muotoisia juustoja. Pieni akkamainen mies, kasvoiltaan
sileä ja rasvainen, korvissa kultaiset renkaat, kädet ja käsivarret
anilinin väriset kuin värjärillä, myyskenteli myrkyllisen näköisiä
virvoitusjuomia.
Maria eläköön!
Yhä uudet joukot tulivat ja kulkivat ohi. Pääovelle tulviva rahvas
paisui paisumistaan, kun ei kukaan enää voinut tunkea kirkkoon, joka
jo oli täyteen sullottu. Silmänkääntäjät, keinottelijat, petkuttajat,
kaikenlaiset veijarit kutsuivat noita ihmisiä takaisin, johtivat
heidät toisaalle, viekoittelivat heitä. Kaikki tämä rosvo-väki vainusi
saalistaan jo kaukaa, tähtäsi suoraan ja varmasti, eikä koskaan osunut
harhaan. Se houkutteli hölmöä tuhansilla tavoilla, saaden hänet
toivomaan pikaista ja varmaa voittoa, kiihoitti häntä äärettömin
lupauksin uskaltamaan, yllytti hänen ahneuttaan kuumeeksi. Kun tämä
poloinen sitten oli menettänyt kaiken maltin ja arvostelukyvyn, he
puhdistivat armotta hänen kukkaronsa viimeiseen ropoon asti ja mitä
helpoimmin ja nopeimmin; he jättivät hänet sitten ällistyneenä ja
onnettomana, nauroivat häntä vasten kasvoja ja katosivat. Mutta
peloittava esimerkki ei estänyt toisia menemästä samaan ansaan.
Jokainen piti itseään ovelampana ja kokeneempana, päätti kostaa
peijatun toverin puolesta ja heittäytyi silmittömästi kurjuuden syliin.
Ne lukemattomat kieltäymykset, jotka lakkaamatta oli ollut kärsittävänä
kun oli täytynyt pitkin vuotta välttämättömistä elintarpeista säästää
ja ropo rovolta vaihettaa nämä säästöt rahaksi -- nuo sanomattomat
kärsimykset, jotka saattavat niin hyvin talonpojan kuin kerjäläisen
itaruuden likaiseksi ja raaaksi -- kaiken tämän paljasti se vapiseva
känsäinen käsi, joka otti säästetyn roponsa ja pani sen alttiiksi.
Maria eläköön!
Uudet parvet saapuivat ja kulkivat ohi. Alati uusiintuva virta tulvi
keskellä sekavaa aallehtivaa joukkoa; yhäti sama nuotti hallitsi
kaikkea tätä hälinää. Lopulta korva eroitti ainoastaan kirkkaasti
kaikuvan "Maria" sanan tuosta hälinän synkästä sekavuudesta.
Ylistyslaulu kaikui yli huumaavan melun. Hellittämättömät ihmistulvat
tunkivat yhä uudelleen auringon kuumentamaa pyhäkköä kohti.
Maria eläköön!
Eläköön Maria!
Tupertuneina ja raukeina Giorgio ja Ippolita vielä hetken tuijottivat
äärettömään tungokseen, josta tulvi inhoittava löyhkä ja josta siellä
täällä sulkelsivat esiin temppujentekijäin maalatut ja pouvaajanaisten
siteiden verhoamat kasvot. Inho kuristi kokoon heidän kaulansa
ja kiihoitti heitä pakenemaan, ja kuitenkin tällä inhimillisellä
näytelmällä oli vahvempi vetovoima, ja se pidätti heitä tungokseen
sullottuina paikoillaan vei heidät sinne, missä kurjuus näytti vielä
kouraantuntuvammalta, missä sydämettömyys, tiedottomuus ja petos ilmeni
räikeämpänä, missä huudot korvia viilsivät, missä kyynelet vuotivat.
-- Menkäämme kirkkoon! -- sanoi Ippolita, joka näytti olevan
suunniltaan ja kauhistuvan siitä mielettömyyden liekistä, joka loimusi
kiihkoisesta rahvaasta, tämän yhä rajummin tunkiessa eteenpäin, kuta
helteisemmin aurinko paahtoi päälakea.
-- Vieläkö jaksat? -- kysyi Giorgio tarttuen hänen käsiinsä. --
Tahtoisitko, että lähdemme pois täältä? Löydämme kyllä paikan, missä
voimme levätä. Pelkään, että et voi hyvin. Etkö tahtoisi poistua? --
-- En, en. Olen vahva, minulla on vastustuskykyä. Menkäämme kirkolle
asti. Menkäämme sinne sisälle. Etkö näe? Kaikki menevät sinne. Kuule,
kuinka he huutavat! --
Hän horjahti. Huuto tuntui johtuvan sellaisesta mellakasta, kuin miehet
ja naiset olisivat toisiaan teurastaneet ja veren virratessa olisivat
huitoneet käsillään ympärilleen.
Cola sanoi:
-- He rukoilevat lunastusta.
Hän ei ollut hetkeäkään eronnut herrasväestään ja oli lakkaamatta
ponnistellut raivatakseen heille väylän joukon läpi ja hankkiakseen
heille tilaa.
-- Tahdotteko mennä sisälle? -- hän kysi.
Ippolita ratkaisi:
-- Menkäämme, menkäämme!
Vanhus astui edellä kirkon pääovelle kyynäspäillään raivaten tietä.
Ippolita tuskin kosketteli maata, sillä Giorgio, joka ponnisteli kaikki
voimansa pitääkseen häntä ja itseään pystyssä, kantoi häntä melkein
käsillään. Kerjäläisnainen seurasi heitä kintereillä anoi surkealla
äänellä almua ja ojensi kättään niin pitkälle, että se melkein
kosketteli heitä. Ja he näkivät ainoastaan tämän vanhuksenkäden, jota
isot tummankeltaiset nystyrät rumensivat ranteiden kohdalla, jonka
kynnet olivat pitkät, sinervät, ja jonka iho sormien välistä halkeili;
se oli sairaan vanhan apinan käden näköinen.
Vihdoin he saapuivat kirkon pääovelle. He nojasivat erääseen
pylvääseen, jonka vieressä rukousnauhojen kauppaajalla oli kojunsa.
Eri seurat kiersivät kirkon ympäri, odottaessaan sisään pääsyn
vuoroaan. Lakkaamatta he kulkivat piirissä, pysähtymättä, avopäin he
seurasivat ristiä, koskaan keskeyttämättä lauluaan.
Miehillä ja naisilla oli kädessä ristinmuotoinen, tai kukilla
koristettu sauva, johon väsymyksensä koko painon uuvuttamina
nojasivat. Heidän otsillaan pisarteli hiki, heidän poskiltaan valui
hikitulvia kastellen heidän vaatteitaan. Miesten paidat olivat auki
rinnalta, käsivarret ja kaula olivat paljaat ja käsiin, ranteisiin,
rintaan oli piirretty sinivärillä kirjailtuja kuvioita muistoksi
niistä pyhiinvaelluspaikoista, joilla olivat käyneet, saamistaan
armonosoituksista, täyttämistään lupauksista. Näki kaikenlaisia
lihasten ja luiden viallisuuksia, mitä erilaisinta rumuutta, kaikki nuo
häviämättömät jäljet, jotka väsymys, huono sää ja tauti oli painanut;
suippoja tai litteitä pääkoppia, kaljuja tai pörrötukkaisia, arpien
tai paiseiden peittämiä. Vaaleita ja jäykännäköisiä silmiä, toisia
taas, samean vihreän värisiä kuin suurilla yksinäisillä rupikonnilla.
Neniä, jotka näyttivät nyrkiniskujen litistämiltä tai suippoja
kuin haukannokat tai pitkiä ja kuonomaisia kuin norsunkärsä, tai
syöpyneitä, kuin olisi ne nakerreltu pois. Poskia täynnä verisuonia,
kuin viiniköynnöksen lehti syksyllä, tai kelmeät ja ryppyiset kuin
märehtijän satakerta, tai pörröiset ja karkeat kuin tattarintähkä.
Suita niin teräviä kuin partaveitsi tai ammoittavia ja pöhöttyneitä
kuin pulleat viikunat tai hampaattomuudesta kokoonkutistuneita kuin
kuivat lehdet tai täynnä suunnattoman suuria hampaita kuin metsäsialla;
vihottumia, ajettumia, ruusuja, pääskysenpilkkuja, kaikenlaisia
rauhaisrohkoja. -- Kaikki ne hirvittävät kärsimykset, joille ihmisliha
on alttiina, kulkivat kirkkaassa auringonvalossa Pyhäan Neitsyen talon
ohi.
Eläköön Maria!
Joka joukkueella oli ristiinnaulitunkuvansa ja johtajansa. Tämä oli
roteva, jykeväjäseninen mies, joka lakkaamatta rohkaisi uskovaisia
kolkosti huutaen ja hurjasti eleillen, tuupaten uupuvia selkään,
laahaten väsyneitä vanhuksia edelleen ja parjaten kirouksin naisia,
jotka henkeä vetääkseen keskeyttivät ylistyslaulun. Oliivin värinen
jättiläinen, jonka silmät kiiluivat tuuhean mustan hiustupsun alla
veti kolmea eukkoa nuorista jälessään. Hänen edellään astui nainen,
jolla ei ollut muuta yllä kuin säkki, mistä pää ja käsivarret pistivät
esiin. Toinen pitkä, laiha, kelmeäkasvoinen vaaleasilmäinen vaimo
astui kuin unissakävijä edellä, laulamatta ja koskaan kääntymättä;
povellaan hänellä oli punainen side, jota kuollettava haava näytti
verellä kostuttavan; ajoittain hän horjahti, näyttäen siltä kuin ei
enää olisi pysynyt pystyssä vaan kuin tuossa tuokiossa olisi kaatunut
maahan milloinkaan enää ylös nousematta. Kolmas, hirvittävä ja hurja,
kuin maalaisraivotar, veripunainen vaippa sidottu haiseville lanteille,
ryntäillä kirjo-ompelusta, joka loisti kuin kalanruodot, heilutti
mustaa ristinkuvaa, johti joukkoaan ja rohkaisi sitä. Neljäs kantoi
päänsä päällä mustalla huivilla peitettyä kehtoa, kuten Liberata tuona
kolkkona yönä.
Eläköön Maria!
Ja yhä vaan keskeymättä he kiersivät kirkon ympäri, kiihtynein askelin,
kohottaen ääntään, yhä enemmän yltyen raivoavien huudoista ja eleistä.
Neitoset, päälaeltaan melkein kaljuina, käyttivät ohuita hiuksiaan
hajalla ja oliiviöljyllä voideltuina, kasvot ja ryhti olivat typeriä;
he kulkivat jonossa aina pitäen toisella kädellä kiinni toverinsa
olkapäästä ja katsoen musertuneina maahan -- surkeita olentoja, joiden
kohdun oli määrä synnyttää ilman intohimoa siitettyä viheliäistä
ihmisrotua, johon alkuperäisen elukan vaistot ja kurjuus periytyi.
Eräänlaisten syvien paarien pohjalla makasi rampa, joka oli läkähtyä
lihavuuteensa ja jonka roikkuvat kädet olivat luuvalon käyristämät
ja retiisinkokoisten nystyröiden kauheasti rumentamat. Ne liikkuivat
alinomaan väristen; otsalta ja kaljulta päälaelta virtasi hiki ja
kasteli hänen leveitä kasvojaan, jotka olivat vaaleanpunaväriset ja
täynnä punaisia suonia kuin härän perna. Ja hänellä oli kaulassa joukko
taikaesineitä ja vatsallaan levitettynä pyhimyksenkuvalla varustettu
lehti. Hän kähisi ja ähki, kuin jo puoleksi sammuneena tuskalliseen
kuolonkamppaukseen; sietämätön haju erosi hänestä, melkein kuin
mädänneestä; kaikki hänen huokosensa henkivät noiden viimeisten elon
värähdysten hirvittävää tuskaa; ja kuitenkaan hän ei tahtonut kuolla:
paareilla hän antoi kantaa itsensä Jumaläidin jalkojen juureen, jotta
olisi välttänyt kuoleman. Vallan lähellä häntä voimakkaat miehet,
jotka kirkollisissa juhlissa olivat tottuneet kantamaan jykeviä
kuvapatsaita tai lippuja, laahasivat eteenpäin riivattua miestä,
joka kähisten puolustautui heidän kouriltaan; hänen vaatteensa
olivat repaleiset, vaahto oli suupielissä, silmät pullistuivat esiin
kuopistaan, kaulasuonet paisuivat, tukka oli sekaisin ja kasvot
sinervät kuin hirtetyllä. Aligi niinikään kulki ohi -- tuo mies, joka
kantoi uhrilahjaansa -- ja hän oli nyt vielä kalpeampi kuin vahaluunsa.
Ja kaikki muutkin retkeilivät loppumattomassa kiertokulussa ohi; nuo
kolme nuoraan kytkettyä naista palasivat taas; ohi kulki uudelleen
mustaa ristiä kantava raivotar ja vaikeneva verisiteinen vaimo, ja
päänsä päällä kehtoa kantava, ja säkkipukuinen nainen nöyryyteensä
kokoonkutistuneena, kasvot kolkkojen kyynelten uurtamina, jotka
heruivat esiin vaipuneiden luomien alta; hän tarjosi kuvan kaukaisesta
aikakaudesta, ollen yksin joukossa kuin muinaisen ankaran katujamielen
henkäyksen verhoamana ja herätti Giorgion mielessä vielä kerran
suuren ja puhtaan clementiläisbasilikan näyn, jonka karkeatekoinen
alkuperäinen kuorikellari muistutti IX:nnen vuosisadan kristittyjä,
Ludvik II:sen aikoja.
Eläköön Maria!
Kulkivat, kulkivat vaan lakkaamatta ohi -- kiihtynein askelin ja äänin,
mielettöminä auringon paahteesta, joka rasitti otsaa tai takaraivoa,
kiihoittuneina riivattujen huudoista ja kirkosta kuuluvasta kohinasta,
heidän astuessaan pääoven ohi, intohimoisen huumautumisen valtaamina,
joka yllytti heitä verisiin uhriin, lihansa ruoskitsemiseen,
epäinhimillisiin katumuksentekoihin. Ja taaskin he kiersivät piirissä,
kärsimättöminä päästäkseen sisälle, kärsimättöminä heittäytyääkseen
alas pyhitetylle lattialle ja lisätäkseen omilla valituksillaan niiden
valitusten lukua, jotka lukemattomat polvistuneet ihmisolennot täällä
olivat ilmoille päästäneet. Ja yhä vaan he jatkoivat kiertokulkuaan,
luku kasvoi yhä edelleen, ja he tunkivat ja sysäsivät toisiaan niin
rajusti, etteivät enää näyttäneet yksityisolennoilta, vaan yhtenäiseltä
ainejoukolta, jota pyörteinen voima ajoi eteenpäin.
Eläköön Maria!
Maria eläköön!
Äkkiä joukosta syöksyi nuorukainen kaatumataudin kouristamana maahan.
Lähelläolijat hoitelivat häntä vetäen hänet syrjään pyörteestä.
Väentungoksesta juoksi useita uteliaita saapuville tuota merkillisyyttä
katselemaan.
-- Mitä on tapahtunut? -- kysyi Ippolita kalveten ja ääni ja ilme
oudosti muuttuneena.
-- Ei mitään, ei mitään -- auringonpistos -- vastasi Giorgio tarttuen
hänen käsivarteensa, viedäkseen hänet pois.
Mutta Ippolita oli jo älynnyt, mistä oli kysymys. Hän oli huomannut,
kuinka kaksi miestä väkivoimalla kiskoi erilleen hänen leukojaan ja
tunki lusikan hänen suuhunsa, ettei hän olisi purrut poikki kieltään.
-- Häneen oli vaistomaisesti tarttunut tämä kauhea hammasten kiristys,
ja ehdoton kauhu oli järkyttänyt hänen olemuksensa syvimpiä juuria,
missä tuo "pyhä kipu" uinui ja saattoi herätä.
-- Hän potee Pyhän Donaton tautia -- sanoi Cola. -- Älä pelkää.
-- Menkäämme pois täältä -- rukoili Giorgio hartaasti, joka oli levoton
ja hämillään, ja koetti vetää ystävätärtään mukaansa.
-- Jos hän täällä äkkiä edessäni kaatuisi maahan! Jos tauti kouristaisi
hänet keskellä tungosta! -- hän ajatteli ja tunsi veren suonissaan
jähmettyvän. Ja hän muisti Ippolitan Caronnosta kirjoittamat kirjeet,
joissa hän epätoivoisin samoin oli hänelle tuon seikan ilmaissut.
Ja taaskin Giorgio kuvitteli häntä, kuten silloin, kalpeat kädet
vavahtavina ja sormissa sekavat hiustöyhdöt...
-- Menkäämme pois! Tahtoisitko, että menemme kirkkoon?
Ippolita ei sanonut enää mitään, ikäänkuin isku niskaan olisi hänet
puuduttanut.
-- Tahtoisitko mennä sisälle kirkkoon? -- toisti Giorgio, pudistaen
häntä ja koettaen salata levottomuuttaan. Ja hän tahtoi lisätä: -- Mitä
sinä ajattelet? -- mutta hän ei rohjennut. Hän luki Ippolitan silmistä
niin synkkää tuskaa, että hänen sydämensä ja kulkkunsa kuristuivat
kokoon. Sitten hän luuli, että tuo äänettömyys ja huumaus oli uhkaavan
kouristuksen oireita, hän pelästyi hillittömästi. Enempää ajattelematta
hän mutisi:
-- Oletko sairas?
Ja nämä hätääntyneet sanat jotka paljastivat hänen epäilyksensä ja
salaisen pelkonsa, lisäsivät molempien levottomuutta.
-- En, en -- Ippolita virkkoi ilmeisesti väristen, ollen kauhun
valloissa, tunkeutuen lähelle ystäväänsä, jotta hän olisi suojellut
häntä uhkaavalta onnettomuudelta.
Ja väkijoukon sullomana, hämmentyneinä, mieli lamassa, kurjina
kuin kaikki muut, säälittävinä ja apuatarvitsevina kuin he kaikki,
heidän kaikkien tavoin tuntien kuolevaisen lihansa taakkaa, kokivat
molemmat muutaman hetken aikana todella yhteenkuuluvaisuuttaan tähän
rahvaaseen, jonka keskellä pelkäsivät ja kärsivät; molempien sielut
sulivat muutamaksi silmänräpäykseksi äärettömän inhimillisen surkeuden
tietoisuuteen.
Ippolita tointui ensiksi ja kääntyi kirkon pääovea kohti, joka oli
sinervän sauhun verhoamana, mistä ajottain vahakynttilöiden liekit
valoaan loivat pyörteiseen vilinään.
-- Menkäämme sisälle -- sanoi Ippolita ääni tukehtuneena, hellittämättä
Giorgion kättä.
Cola sanoi olevan mahdotonta päästä sisälle pääovesta.
-- Tunnen toisen oven -- hän lisäsi -- seuratkaa minua.
Vaivoin he raivasivat itselleen tien. Keinotekoinen voimakkuus ohjasi
heitä, sokea itsepäisyys tunki heitä eteenpäin, osaksi samanlaista
itsepintaisuutta, joka ajoi uskovaisia loppumattomalle kiertokululleen.
Se oli tartunnan vaikutusta. Giorgio tunsi, ettei enää ollut itsensä
herra. Hermonsa hallitsivat häntä ja ne pakoittivat hänet alistumaan
kiihtyneisyyteensä ja ylenmääräiseen vastaanottavaisuuteensa.
-- Seuratkaa minua -- toisti vanhus, halkoillen väentulvaa
käsivarsineen ja koettaen suojella herrasväkeään sysäyksiltä.
Sivuovesta he astuivat jonkunlaiseen sakaristoon, jonka seinällä
sinervässä savussa eroitti katosta permantoon asti vahaisia
uhrilahjoja, jotka Pyhän Neitsyen toimeenpanemien ihmeiden merkkeinä
oli tänne ripustettu. Sääret, käsivarret, kädet, jalat, rinnat,
muodottomat katkelmat, joiden määränä oli esittää paiseita, vihelmiä ja
ajettumia, hirvittävien tautien kuvat, räikeän punaväriset ja sinervät
vahalle kuvatut haavat -- kaikki nämä liikkumattomat kuvat neljällä
seinällä tekivät ruumishuoneen vaikutuksen, ne herättivät inhoa ja
kauhua ja panivat muistelemaan museota, johon on koottu sairashuoneen
leikatut jäsenet. Kokonaiset kasat ihmisiä peittivät permannon; niissä
näki kelmeitä kasvoja, veren tahraamia suita, pölyn peittämiä otsia,
kaljuja päälakeja, valkohapsia. Ne olivat melkein kaikki henkilöitä,
jotka kouristuksissa alttarin edessä olivat käyneet tajuttomiksi ja
jotka nyt kasottain kuin ruumiit ruton aikana oli kannettu tänne.
Erästä vanhusta kantoi kaksi huokailevaa miestä kirkosta tänne;
kannettaessa hänen päänsä roikkui milloin rinnalla, milloin hartioilla,
ja hänen paidalleen tippui veripisaroita, jotka pirskuivat esiin
nenästä, suusta ja leuasta. Epätoivoiset huudot, joita hän kenties ei
enää kuullut, kaikuivat hänen takanaan: niiden mielettömien huudot,
jotka anoivat ihmettä, mikä ei ollut tullut hänen osakseen. -- Pyhä
Neitsyt! Pyhä Neitsyt! Pyhä Neitsyt!
Se oli kamalaa huutoa, hirvittävämpää kuin mitä päästää se, joka
elävältä palaa tulipalossa, järkyttävämpi kuin haaksirikkoisten
hätähuuto, jotka öisellä merellä ovat tuomitut varmaan kuolemaan.
-- Pyhä Neitsyt! Pyhä Neitsyt! Pyhä Neitsyt!
Tuhannet kädet kuroitettiin hurjan himokkaasti alttaria kohti. Naiset
soluivat eteenpäin polvillaan, nyyhkyttivät, raastoivat tukkaansa,
pieksivät lanteitaan, puskivat otsaansa kivilattiaan ja vavahtelivat,
kuin olisivat olleet paholaisen riivaamat. Muutamat, jotka neliryömin
makasivat maassa, lähestyivät vallan hitaasti alttaria, kannattaen
loikovanasentoista ruumistaan kyynäspäillä ja paljaiden jalkojen
isovarpailla. Ponnistaen varpailla he pienin jatkuvin nykäyksin
siirtyivät eteenpäin; ja hameiden alta vilkkuivat esiin känsäiset,
kellervät anturat, kulmikkaat nilkat. Ajoittain kädet avustivat
kyynäspäiden rasittavia ponnistuksia, hapuilivat suun ympärillä, joka
suuteli permannon pölyä tai koskettivat kieltä, joka verensekaisella
syljellä piirsi ristinkuvia tomuun. Ja heidän ruumiinsa ryömivät
näiden verijälkien yli, niitä poispyyhkimättä, ja tällävälin joka
pään kohdalla pystyssä oleva mies kolhaisi sauvansa kärjellä maahan,
osoittaen suoraa tietä alttarille.
-- Pyhä Neitsyt! Pyhä Neitsyt! Pyhä Neitsyt!
Sukulaiset, jotka liukuivat edelleen polvillaan molemmin puolin
tätä latua, valvoivat lupauksien velvoittamia kidutuksia. Ajoittain
he nyökäyttivät päällään lohduttaakseen surkuteltavia. Jos nämä
näyttivät pyörtyvän, he riensivät esiin, tukivat heitä kainaloista tai
liehuttivat heille nenäliinallaan ilmaa. Tätä tehdessään he itkivät
katkerasti. Vielä runsaammin he vuodattivat kyyneleitä, auttaessaan
vanhuksia ja nuorukaisia, jotka olivat tehneet saman lupauksen. Sillä
eivätpä ainoastaan naiset, ukotkin, miehet ja nuorukaiset alistuivat
kidutukseen, ennenkuin saapuivat alttarille ja olivat arvoisia
kohottamaan katseensa pyhänkuvaa kohti. Jokainen painoi kieltään
samaan kohtaan, mihin toinen jo oli jättänyt kostean jäljen, jokainen
survaisi otsansa tai leukansa siihen paikkaan, mihin toinen jo oli
jättänyt ihokaistaleen, veripisaran, hikeä ja kyyneliä. Äkkiä tunki
pääovesta häikäisevä valonsäde, se lankesi kärventyneille anturoille,
jotka känsäisinä kuivan kamaran tai kivisien vuorien vaikutuksesta
muodottomina tuskin enää näyttivät ihmisten, vaan pikemmin eläinten
jäseniltä; se lankesi kaljuille tai hiuksien peittämille takaraivoille,
jotka vanhuksilla olivat valkoiset, toisilla vaalean punervat tai
ruskeat; nämä päät lepäsivät ponnistuksesta paisuneen niskan varassa
tai huojuivat hiljaa sinne tänne kuin vanhan kilpikonnan vihertävä pää,
joka kuroittautuu ulos kopasta, tai olivat ne maasta esiin kaivetun
pääkallon näköisiä, joihin paljaiksi kalvettujen paikkojen lomiin vielä
oli jäänyt jokunen harmaa hiustöyhtö ja vähän punervaa ihoa.
Joskus levisi vähitellen hitaiden ryömijäin yli sinervä suitsutussavun
tuprahdus ja verhosi melkein säälien lyhyeksi hetkeksi kaiken tämän
nöyryyden, kaikki nämä toiveet, nämä ruumiilliset kärsimykset.
Näiden ohi kulki alttarille uusia sairaita, jotka anoivat ihmettä;
ja varjollaan he peittivät ja äänillään voittivat maassa matavat, ja
näytti siltä, kuin näiden ei enää koskaan onnistuisi nousta pystyyn.
-- Pyhä Neitsyt! Pyhä Neitsyt! Pyhä Neitsyt!
Äidit paljastivat kuihtuneet rintansa ja näyttivät niitä Neitsyelle,
jotta hän ne siunaisi maidolla, heidän takanaan olevat sukulaiset
pitivät käsivarsillaan nääntyneitä, melkein kuolevia rintalapsia, jotka
hiljaa vaikeroivat. Aviovaimot rukoilivat hedelmällisyyttä kohdulleen,
tarjoten vastauhriksi häävaatteitaan ja koristeitaan.
-- Kuule rukoukseni poikasi tähden, jota pidät sylissäsi, Pyhä Maria!
Ensin he rukoilivat nöyrästi, kertoivat itkien huolensa, ikäänkuin
heillä pyhänkuvan kanssa olisi ollut yksityinen keskustelu, ikäänkuin
kuva korkeudestaan olisi kumartunut alas heidän valituksiaan
kuuntelemaan. Sitten he vähitellen kiihoittuivat raivokkuuteen,
mielettömyyteen. Näytti siltä kuin olisivat tahtoneet huutamisella
ja hurjilla liikkeillä pakoittaa ihmeen esiin. He kokosivat kaikki
voimansa, päästääkseen ilmoille vielä viimeisen, korvia viiltävän
ulvonnan, jonka oli määrä tunkea Jumaläidin sydänjuuriin.
-- Armoa! Armoa!
Ja pelokkaasti vaieten, silmät auki tuijottaen he odottivat, toivoen
vihdoinkin näkevänsä merkin luoksepääsemättömän taivaallisen olennon
kasvoilla, joka jalokivien koristamana säihkyi alttaripylvästen välillä.
Uusi tulva uskonkiihkoisia saapui ja asettui aitauksen eteen pitkin sen
pituutta. Äänekkäät huudot ja kiivaat eleet vaihtelivat uhrilahjojen
kanssa. Aitauksen sisäpuolella, joka sulki pääsyn pääalttarille,
papit lihavine valkoisine käsineen vastaanottivat rahat ja koristeet.
Ojentaessaan oikeaa ja vasenta kättä milloin toiselle, milloin toiselle
puolelle, he liikkuivat kuin vangitut petoeläimet rautahäkeissään.
Heidän takanaan kuoropojat pitivät käsissään metallimaljoja, joihin
kilisevät uhriantimet kasaantuivat. Sivulla, sakariston puolella,
seisoi toisia pappeja kumartuneina pöydän yli: he laskivat rahat,
tutkivat kultaa, ja luiseva ja punatukkainen pappi hanhensulka-kynä
kädessä merkitsi antimet suureen luetteloon. Vuorotellen he
keskeyttivät tämän tehtävän toimittaakseen jumalanpalvelusta. Ajottain
kilisi kello ja hulmuten heilui suitsutus-malja ilmassa. Pitkät
siniset savujuovat kohosivat kerittyjen päiden yläpuolelle ja lensivät
aitauksen toiselle puolelle. Pyhä tuoksu sekaantui kansanjoukon pahaan
löyhkään.
-- _Ora pro nobis, Sancta Dei Genitrix_.
-- _Ut digni efficiamur promissionibus Christi_.
Kun odottamattomana ja hirvittävänä rauhan hetkenä, jommoisia
myrskylläkin sattuu, joukko odotti hengästyneenä, eroitti joskus vallan
selvästi nuo latinalaiset sanat:
-- _Concede nos famulos tuos_...
Pääovesta tuli upeiden sukulaisten seuraamana sisään kullasta hohtaen
ja silkissä kahisten nuori aviopari. Nuorella ja voimakkaalla vaimolla
oli villiheimon ruhtinattareen vivahtava pää, kiiltävä musta aallehtiva
tukka, paksut yhteenkasvettuneet kulmakarvat, uhkuva punainen suu,
jonka epätasaiset etuhampaat hieman pitivät pystyssä miehekkään
untuvan varjostamaa ylähuulta. Suurista kultahelmistä tehdyt ketjut
kietoivat kolmasti hänen kaulansa. Isot kultaiset korvarenkaat,
mitä harvinaisinta kultasepän työtä, riippuivat korvalehdistä alas
poskille asti. Panssarin tavoin kiilsi hänen röijynsä rintapuoli. Hän
astui eteenpäin arvokkaana, kokonaan ajatuksiinsa vaipuneena, melkein
silmäripsiään räpäyttämättä, sormuksilla runsaasti koristettu käsi
lepäsi puolison olalla. Ja nuori oli aviomieskin, lyhyt kasvultaan,
melkein parraton, kammoittavan kalpea ja kasvoissa niin syvän huolen
ilme, kuin olisi salainen suru häntä kalvanut. Ja molemmat näyttivät
sisään astuessaan tuovan mukaansa kohtalollisen perisalaisuuden.
Äänten sorina levisi heidän ohikulkiessaan. Sukulaisten seuratessa,
miesten ja naisten kulkiessa käsikynässä, muodostaen ketjun kuin
muinaisajan tanssissa -- he eivät puhuneet eivätkä kääntäneet päätä
taaksepäin. -- Mitä lupausta he tulivat täyttämään? -- Mitä ihmettä he
rukoilivat? -- Ja hiljaa sitä kuiskattiin korvasta korvaan. Tämä pari
rukoili Neitsyttä, että hän antaisi puolisolle takaisin hänen miehisen
voimansa, joka häneltä kenties noituudella oli riistetty. Vaimon
neitseellisyys oli vielä koskematon...
Pysähdyttyään aitauksen eteen, kohottivat molemmat katseensa pyhänkuvan
puoleen; vaipuneena samaan mykkään anomiseen he seisoivat muutaman
hetken liikkumatta. Mutta heidän takanaan ojensivat molemmat äidit
käsivarsiaan ja vääntelivät kuivettuneita, ryppyisiä käsiään, jotka
hääpäivänä turhaan olivat siroittaneet lupauksen jyviä. He vääntelivät
käsiään ja huusivat:
-- Pyhä Neitsyt! Pyhä Neitsyt! Pyhä Neitsyt!
Hitaasti riisui nuori vaimo sormukset sormistaan ja tarjosi ne
uhriantimina. Sitten hän irroitti raskaat korvarenkaat. Hän irroitti
kaulastaan ketjut, jotka olivat perintökoriste. Ja kaikki aarteensa hän
laski alttarin juurelle.
-- Ota, siunattu Neitsyt!
-- Ota, Sinä kaikkein pyhin ihmeiden tekijä! -- huusivat äidit, ääni jo
käheänä huutamisesta, ja he lisäsivät moninkertaisiksi hartaan intonsa
merkkejä ja loivat senohella salaa toisiinsa katseita nähdäkseen, eikö
toinen voittanut toisen intoa tarkkaavaisen joukon nähden.
-- Ota! Ota!
He näkivät koristeiden lankeavan välinpitämättömän papin käsiin; he
kuulivat sitten tuon kallisarvoisen kilinän kuoripoikien maljassa,
tuon kullan, jonka useiden sukupolvien uuttera ahkeruus oli koonnut,
jota vuosikausia oli säilytetty syvien arkkujen pohjalla, ja joka
ainoastaan uusia häitä vietettäessä oli otettu esiin päivänvaloon. He
näkivät tuon perhe-aarteen vaipuvan, ja ainaiseksi katoavan. Uhrin
suuruus saattoi heidät epätoivoiseksi ja heidän mielenliikutuksensa
tarttui läheisimpiin. Lopulta kaikki sukulaiset huusivat yhteen
ääneen. Ainoastaan nuori aviomies vaikeni, vuodattaen kyyneleitä ja
järkähtämättä tuijottaen pyhänkuvaan.
Seurasi vaitiolo, jonka aikana kuuli papin latinalaiset sanat
ja kirkkoa kiertävien laumojen ylistyslaulun. Sitten nuori pari
vetäytyi samanasentoisena kuin ennen, silmät yhä kiintyneinä Marian
kuvaan, hitaasti taapäin. Huutaen tunkeutui uusi parvi molempien ja
aitauksen väliin. Muutaman hetken kohosi nuoren vaimon pää esiin
meluavasta vilinästä, ollen vailla hääkoristeitaan; mutta hän näytti
vielä kauniimmalta ja voimakkaammalta, kuin bakkolaisen salaisuuden
verhoamalta, elvyttäen raakalaisjoukkoa melkein muinaishelleniläisen
elämän henkäyksellä; sitten hän katosi, jättäen jälkeensä
unhoittumattoman vaikutuksen.
Giorgio seurasi häntä katseineen, kunnes hän oli kadonnut. Hänen
henkensä, ottaessaan osaa kirkonmenoihin, joiden alkuperä oli
mitä himmein, kohosi yläpuolelle aikaa ja todellisuutta, hän eli
tuntemattoman maailman herättämässä kauhistuksessa, nimettömän
kansan kasvojen edessä. Miesten ja naisten kasvot näyttivät hänestä
hourekuvilta, niissä oli hänen tuntemastaan ihmiskunnasta eroava leima,
ne olivat toisesta aineksesta muodostetut. Ja katseet, liikkeet ja
äänet, kaikki, minkä hän heissä havaitsi, hämmästytti häntä, kuin se
ei olisi vähääkään ollut sukua totutuille mielikuville, jotka hänellä
siihen päivään asti oli ihmisistä ollut. Eräät ilmiöt vetivät häntä
äkkiä sähkön tavoin puoleensa. Tunkien Ippolitaa eteenpäin, hän seurasi
noita ihmisiä tungoksessa; nousten varpailleen hän seurasi heitä
ahdistunein katsein; hän tarkkasi jokaista heidän elettään, hän tunsi
heidän huutojensa kajahduksen omassa sydämessään; hän tunsi saman
mielettömyyden häntäkin kouristavan. Ja hänkin tunsi raakaa halua
huutaa ja raivota.
Ajottain hänen ja Ippolitan katseet kohtasivat toisensa; ja he
huomasivat, että he molemmat olivat kalpeat, hermostuneet, pelästyneet
ja uupuneet. Mutta ei kumpikaan ehdoittanut, että jättäisivät tämän
hirvittävän paikan, vaikka molempien voimat olivat lopussa. Joukon
tunkemana eteenpäin, välistä melkein kannettuina, he hoipertelivat
edestakaisin keskellä mellakkaa, pitäen kiinni toistensa käsivarsista,
vanhuksen lakkaamatta hääriessä heitä auttaakseen ja suojellakseen.
Uusi vasta tullut joukkue tunki heitä aitausta vastaan. Tähän
he muutamaksi hetkeksi salpautuivat, joka taholta ympäröityinä,
suitsutuksen verhoamina, huudon huumaamina, kuumuuden tukahuttamina ja
hirvittävän, mielisairautta lähentelevän mielenliikutuksen valloissa.
-- Pyhä Neitsyt! Pyhä Neitsyt! Pyhä Neitsyt!
Näin huusivat nuo ryömivät naiset, jotka päämäärään saavuttuaan
kohosivat pystyyn. Erään heistä auttoivat omaiset jalkeille ja tukivat
häntä. Hän näytti elottomalta. Hänen kasvonsa olivat kauttaaltaan pölyn
peittämät, otsa ja nenä nyljettynä, suu täynnä verta. Avun antajat
puhalsivat hänen kasvoihinsa, palauttaakseen hänet tajuihinsa; he
pyyhkivät hänen suutansa huivilla, joka tahraantui punaiseksi verestä;
he pudistivat häntä uudelleen ja huusivat hänen nimeään hänen korvansa
juurella. Äkkiä hän keikahutti päänsä taapäin. Hän syöksyi aitausta
vasten, takertui suonenvedontapaisesti rautasauvoihin ja vaikeroi
ulvoen kuin synnytystuskissa oleva.
Hän ulvoi, huitoi käsillään ja potki jaloillaan, voittaen äänellään
kaiken muun melun. Kyyneleet tulvivat hänen kasvoilleen ja huuhtelivat
pois pölyn ja veren.
-- Pyhä Neitsyt! Pyhä Neitsyt! Pyhä Neitsyt!
Ja hänen takanaan, vieressään kohosivat toiset, hoipertelivat,
vilkastuivat ja rukoilivat.
-- Armoa! Armoa!
Ääni katkesi, he kalpenivat, kaatuivat äkkiä kumoon ja heidät
kannettiin ulos; ja sillä aikaa nousivat taas toiset, kuin olisivat
kasvaneet esiin maasta.
-- Armoa! Armoa!
Näiden valitushuutojen kaikuessa, jotka näyttivät raatelevan rikki
sen poven, josta olivat lähteneet, näitä yhtä luottavaisesti ja
voitokkaan itsepintaisesti lausuttuja tavuita toistettaessa, tuon
paksun pölyn lennellessä, joka laskeusi kuin ukkospilvi, toisten
ruumiita kosketeltaessa niin lähellä, että hengitykset sekaantuivat,
veren ja kyyneleiden vuotaessa, liikutti koko tuota ihmisjoukkoa yksi
ainoa ajatus, se muuttui yhdeksi ainoaksi säälittäväksi olennoksi,
jolla oli vaan yksi liike, yksi ääni, yksi suuri huoli ja raivo. Kaikki
kärsimykset yhdistyivät yhdeksi ainoaksi kärsimykseksi joka Neitsyen
tuli poistaa, kaikki, toiveet yhdeksi ainoaksi toiveeksi, joka Neitsyen
tuli toteuttaa.
Ja säkenöivän pyhänkuvan alla vavahtelivat vahakynttiläin liekit tämän
intohimon myrskyn pauhatessa.