IV.

Nyt ei enää Ippolitan, vaan Giorgion kehoituksesta toimeenpantiin

laajat kävely- ja tutkimusretket. Tuomittuna "alati odottamaan

elämää", Giorgio luuli nyt menevänsä sitä hakemaan, sen löytävänsä,

tapaavansa sen puhtaasta luonnosta. Teennäisen uteliaana hän etsi

sitä, mikä todellisuudessa tuskin koskettelee sielun pintaa, mutta

joka ei tunge sisälle, mikä ei voi kosketella sen sisimpää. Hän

pakoitti itsensä hakemaan olematonta yhteyttä määrättyjen seikkojen

ja hänen sielunsa välillä. Hän pakoitti itsensä ravistamaan pois sen

välinpitämättömyyden, joka oli hänen sielunsa pohjalla. Tuon velton

välinpitämättömyyden, joka jo kauvan aikaa oli ehkäissyt häneltä

kaiken ulkoa tulevan kiihoikkeen. Kootessaan koko tarkkanäköisyytensä,

hän tahtoi löytää elävän yhdennäköisyyden oman olemuksensa ja häntä

ympäröivän luonnon välillä, lapsentavoin siihen liittyäkseen ja ijäti

sille uskollisena pysyäkseen.

Mutta tuo harvinainen tunne, joka useammin kuin kerran ensi päivinä

erakkomajalla, vielä ennen ystävättärensä tuloa, oli hänessä

synnyttänyt hämmästystä ja innostusta, ei enää tahtonut hänessä

herätä. Hän ei voinut enää esille manata ensi päivän huumausta, kun

oli luullut todella tuntevansa aurinkoa sydämessään, eikä ensi kävelyn

vienoa surumielisyyttä; eikä liioin tuota odottamatonta jumalaista

hilpeyttä, jonka tuona kevätaamuna Faveftan laulu ja kasteesta kostean

kinsterin tuoksu hänen mielessään oli herättänyt. Maalle ja merelle

loivat ihmiset synkän varjon. Köyhyyttä, sairautta, hulluutta,

kauhua ja kuolemaa piili tai ilmeni kaikkialla, minne hän tuli.

Hehkuvan kiihkoisa uskoninto puhalsi läpi maan, päästä päähän. Öin ja

päivin kaikuivat kaukaa ja läheltä yksitoikkoiset ja loppumattomat

ylistyslaulut. Messiasta odotettiin; ja unikot viljapellossa herättivät

hänen punaisen pukunsa mielikuvan.

Usko pyhitti kaikki ympäristön kasvit. Kristillinen legenda kietoutui

puunrunkojen ympärille, kukoisti oksien lomissa. -- Pakenevan,

farisealaisten vainoaman Neitsyen esiliinassa Jeesuslapsi muuttui

runsaaksi nisupaljoudeksi. Altaassa nousi taikina ja leipää riitti

tyhjentymättä. Koviin ohdakkeisiin, karvaspapuihin oli liittynyt

kirous, ne kun olivat haavoittaneet Neitsyen hentoja jalkoja;

mutta aivina oli siunattu, se kun aallehtimisellaan oli häikäissyt

farisealaiset. Siunattu oli niinikään oliivi, se kun onttoon runkoonsa

oli majoittanut pyhän perheen ja puhtaalla öljyllään oli sille valoa

jaellut. Ja siunattu oli kataja, se kun oli piiloittanut lapsen ja

siunattu rautatammi samasta syystä; ja siunattu laakeri, se kun on

versonut maasta, joka oli kostutettu vedellä, millä Jumalanpoikaa oli

pesty.

Miten välttää sitä mystillistä tenhoa, joka levisi kaikkiin luotuihin

esineisiin, muuttaen ne toisen elämän merkeiksi ja vertauskuviksi?

Tuntiessaan, kuinka hänen salaperäiset vaistonsa epämääräisesti

nousivat näitä arveluja vastustamaan, Giorgio ajatteli: -- Jospa

minulla olisi oikea usko, tuo usko, jonka avulla Pyhän Teresan oli

suotu todellisuudessa nähdä Jumala ehtoollista nauttiessaan. Eikä se

ollut mikään sekava toive, vaan koko hänen sielunsa syvä, hehkuva

pyyde, ja se oli sama ylen suuri levottomuus, jonka pohjalla kaikki

hänen olemuksensa perusainekset liikkuivat; sillä hän tunsi seisovansa

onnettomuutensa ja heikkoutensa salaisuuden edessä. Kuten Demetrio

Aurispa hän oli askeetti ilman Jumalaa.

Ja hän näki edessään tuon lempeän mietiskelevän miehen, nuo kasvot

täynnä miehekästä alakuloisuutta, joihin valkea kihara keskellä mustaa

tukkaa loi omituisen ilmeen.

Hän oli ollut Giorgion oikea isä. Ja eriskummainen nimien samanlaisuus

näytti vahvistavan tätä henkistä isyyttä noiden siihen ihmeelliseen

pyhäinjäännösarkkuun kaiverrettujen sanojen muodossa, jonka esi-isänsä

olivat hankkineet ja jota säilytettiin Guardiagrelen tuomiokirkossa.

_Ego Demetrius Aurispa Et Unicus Georgius Filius. Meus Donamus

Istud Tabernacudum Ecclesiae S.M. De Guardia Quod Factum Est Per

Manus Abbatis Joannis Castorii De Guardia Archipresbyteri Ad Usum

Euchanstiae_.

Nicolaus Andreae De Guardia Me Fecit A.D. MCCCCXIII.

Ja todella nämä henkisiltä lahjoiltaan ja tunnesisällykseltään etevät

miehet omistivat Aurispa suvun mystillisen perinnön; molemmilla oli

uskonnollinen, mystillisyyteen kallistuva mieli, joka oli luotu

elämään vertauskuvien sokkelossa tai puhtaiden abstraktsionien

alalla; molemmat pitivät kiinni katolisista kirkonmenoista, he

rakastivat kirkkomusiikkia, suitsutussavua, hehkuvan ja tuntehikkaan

jumalanpalveluksen koko aistillisuutta. Mutta he olivat menettäneet

uskon. He polvistuivat alttarin eteen, jonka Jumala oli hylännyt.

Heidän onnettomuutensa johtui heidän metafyysillisestä tarpeestaan,

jonka sovittamattomat epäilykset estivät laskeumasta Jumalan helmaan,

siihen kätkeytymästä ja siinä lepäämästä. Heillä kun ei ollut

taipumusta ryhtyä taisteluun ja sitä jatkaa raa'an todellisuuden

kanssa, he olivat tunteneet yksinäisyyden välttämättömyyden. Mutta

miten saattaa elämästä karkoitettu kestää oloa erakkokopissa, mistä

Ijankaikkisen jälki puuttuu? Yksinäisyys on sielun nöyryyden tai

etevämmyyden korkein todiste; sillä se on suotu ainoastaan sille, joka

kokonaan vajoaa Jumalaan tai jonka sielunvoima on niin vahva, että se

voi muodostaa eri maailman tuen.

Toinen heistä oli kenties äkkiä huomannut, että hänen kärsimyksensä

ylenpalttisuus kävi yli hänen vastustuskykynsä, ja oli kuoleman

avulla tahtonut muuttua korkeammaksi olennoksi, ja hän oli siirtynyt

salaperäisyyden tuntemattomille maille, minne eloon jääneen

väsymättömät katseet häntä seurasivat.

-- Ego Demetrius Aurispa. Et Unicus Georgius Filius Meus...

Eloon jäänyt käsitti nyt, kirkasnäköisyyden hetkenä, ettei koskaan

kykenisi saavuttamaan tätä kylläisen elämän perikuvaa, tuota

"dionysolaista" ihannetta, joka oli salamoinut hänen mielessään suuren

tammen juurella, kun hän söi tuoretta leipää, jonka nuori iloinen

nainen oli jakanut. Hän ymmärsi, että henkisten ja siveellisten

kykyjensä epätasaisuus ei koskaan sallisi hänen voittaa tasapainoa,

itsehallitsemusta. Ja hän käsitti ettei hänen sopinut itseään kiusata,

voittaakseen itsensä itselleen, vaan että hänen päinvastoin täytyi

luopua omasta itsestään; ja siihen johti ainoastaan kaksi tietä: --

joko noudattaa Demetrion esimerkkiä, tai vihkiä itsensä taivaalle.

Tuo toinen tie häntä houkutteli. Valitessaan sen huomionsa esineeksi,

hän sivuutti kaikki epäsuotuisat asianhaarat, kaikki välittömät

vastukset, hänellä kun oli tarve mitä täydellisimmin pystyttää

mielikuvituksensa rakennus ja muutama hetki asua siinä. -- Eikö hän

tässä maailmassa tuntenut itseään enemmän uskon hartauden kuin auringon

hehkun lämmittämäksi? Eikö hänen suonissaan virrannut puhdas kristityn

veri? Eikö tämä askeettinen ihanne kulkenut läpi kaikkia hänen heimonsa

haaroja, alkaen jalosta lahjoittajasta siihen viheliäiseen olentoon

saakka, jonka nimenä oli Gioconda? Eikö tämä ihanne voinut hänessä

uutena kohota, nousta ylimpiin korkeuksiin, saavuttaa inhimillisen

haltioitumisen huipun Jumalassa? Kaikki hänessä oli valmista tätä

tapausta ylistämään. Hänellä oli kaikki askeetin ominaisuudet:

-- mieteperäinen henki, vertauskuviin taipuisa mieli, kyky

abstraktsioneihin, erinomainen lahja sekä suun välittämiä että silmän

havaitsemia vaikutelmia vastaanottamaan, kallistuminen kuvitteluihin ja

hourenäkyihin. Häneltä ei puuttunut muuta kuin yksi ainoa seikka, joka

kenties ei ollut kuollut, vaan ainoastaan tukahutettu: usko, perustajan

usko, sen hänen kansansa vanha usko, joka astui alas vuorilta ja joka

lauloi ylistyslauluja pitkin hänen merensä rantoja.

Miten saattoi hän sen herättää? Miten uudelleen sen elvyttää? Ei mikään

keino tehoisi. Hänen täytyi odottaa äkillistä kipinää, odottamatonta

vavahdusta. -- Kenties täytyi hänenkin, kuten Oresten opetuslasten,

keskellä kenttää, tien mutkassa, nähdä salama ja kuulla tuo ääni.

Ja taaskin hän ajatteli Orestea, jolla oli punainen mekko yllä,

astuvana kiemurtelevan joen rantaa pitkin, missä puro alati

värisevän poppelin juurella hyppeli valkeiden kivien päällystämässä

uomassa. Hän kuvitteli kohtausta, keskustelua tämän miehen kanssa.

Päivällisaika, meren rannalla, viljapellon läheisyydessä. Oreste puhuu

kuin yksinkertainen, vaatimaton ihminen, hän hymyilee neitseellisen

vilpittömästi, ja hänen hampaansa ovat valkoiset kuin zhasmiini.

Maininkien alinomainen loiske vuoriniemien kallioita vastaan muistuttaa

kaukaisia urkuääniä keskellä meren hiljaisuutta. Mutta tuon lempeän

miehen takana, tuleentuneen viljan kultakorsien välillä, leimuavat

unikot kuin himon hehkuva vertauskuva...

-- Himo! -- ajatteli Giorgio, jonka ajatukset taaskin palasivat

naiseensa, lempensä koko surkeuteen. -- Kuka tappaa himon? --

Hänen mieleensä johtuivat Salomonin Saarnaajan varoitukset:

-- Non des mulieri potestatem animae tuae... A muliere initium factum

est peccati, et per illam omnes morimur... A carnibus tuis abscinde

illam... Hän näki alkuaikojen pyhässä aamunkoitossa ihmeellisessä

puutarhassa ensimäisen ihmisen, yksinäisenä ja surullisena vetävän

sydämelleen ensimäistä naista; ja tästä tuli maailman vitsa, joka

kaikkialla levitti surua ja kuolemaa.

Mutta hekkuma tuntui hänestä syntinä alati ylpeämmältä, hurmaavammalta.

Syleilyjen raivokas huumaus, johon alkuaikojen kirkon marttyyrit

vankiloissa antautuivat kidutusta odottaessaan, tuntui hänestä jokaista

toista huumausta voimakkaammalta. Hän palautti mieleensä niiden naisten

kuvia, jotka raivoten pelosta ja rakkaudesta ojensivat vaikenevan itkun

kyynelissä kylpevät kasvonsa suuteluihin.

Mitä hän muuta tavoitteli uskoa ja lunastusta etsiessään kuin

uutta huumausta, tuntematonta hekkumaa? -- Rikkoa käsky ja saada

anteeksiantamus; ottaa syy niskoilleen ja itkien tunnustaa se;

paljastaa pienimmätkin viat ja liioitella niitä ja itseään syyttäessään

suunnattomasti suurentaa keskinkertaisia hairahduksia; uskoa oma sielu

ja oma heikko liha lakkaamatta armollisen lääkärin käsiin -- olihan

kaikilla näillä seikoilla aistillinen viehätyksensä.

Jo alussa hänen intohimonsa oli ollut liittyneenä suitsutussavuun ja

kuihtuneihin orvokkeihin. Hän muisteli taas rakkauden Epifania-juhlaa

Via Belsianon yksinäisessä kappelissa: tuo pieni salaperäinen kappeli

on vaipuneena sinervään hämärään, nuorten tyttöjen kuoro seppelöi

lavaa, joka vivahtaa kaarenmuotoiseen pengermään, alempana seisovat

soittajat petäjästä tehtyjen nuottitelineidensä edessä, ja yltympäri

tammipenkeillä istuvat harvat kuulijat, melkein kaikki valko- tai

kaljupäitä; johtaja lyö tahtia; pyhänsävun ja kuihtuneiden orvokkien

tuoksu sekaantuu Sebastian Bachin musiikkiin...

Hän muisteli myös Orvieton unelmaa; hän näki edessään yksinäisen

guelfi-kaupungin: -- suljettuja akkunoita, harmaita katuja, joilla

kasvaa ruohoa; torin poikki astuva kapusiinimunkki; piispa, joka

sairaalan edustalla astuu alas katetuista mustista vaunuista, ovella

vanhuuden taivuttama palvelija; harmaille sateisille illoille kohoava

torni; hitaasti lyövä kello; -- äkkiä, kadun pohjukassa ihme;

Tuomiokirkko. -- Eikö hän ollut haaveissaan valinnut tyyssijakseen

tuota karstakivi-kallion huippua, jota kruunasivat monet luostarit?

Eikö hän moneen kertaan elämässään ollut hartaasti kaihonnut tuota

lepoa, tuota rauhaa? Ja taaskin suhisi hänen sielussaan tuo unelma,

jonka naisellinen kaiho tuona lauhkeana ja harmaana huhtikuunpäivänä

oli herättänyt: -- Jos minulla olisi rakastajatar, joka rakastaisi

minua sisaren rakkaudella, joka olisi hurskas ja jumalaapelkäävä,

hänen kanssaan menisin sinne, jäisin sinne... Pitkät hetket

viettäisin tuomiokirkossa ja ulkona, ja yltympäriltä poimisin ruusuja

luostaripuutarhoista ja ottaisin nunnilta sokeroituja hedelmiä...

Rakastaisin paljon ja nukkuisin pehmeässä vuoteessa, kahden

rukoustuolin välissä, neitseellisten valkoisten verhojen välillä.

Uudelleen hänet valtasi varjoisan, rauhan kaiho, kaiho päästä

suljettuun, yksinäiseen tyyssijaan, missä kauneimmat kukat,

mieluisimmat ajatukset ja hienostunut aistillisuus hänelle

tarjoutuisivat. Räikeä päivänpaiste, nuo liian kirkkaat ja voimakkaat

viivat tuntuivat hänestä melkein säädyttömän rohkeilta. Ja samoin kuin

lorisevan lähteen kuva hallitsee janoisen mielikuvitusta, täytti hänen

mielensä täydelleen latinalaisen kirkon viileän hämärän kaiho.

Erakkomajalle asti ei kuulunut kirkonkellojen kehoitus; tai ainoastaan

harvoin tuuli kantoi vallan hiljaisen ääniaallon sinne. Kauppalan

kirkko oli liian etäinen, kenties jokapäiväinen, ainakaan sillä

ei ollut sitä mainetta, että olisi kätkenyt vanhoja muistoja ja

kauneuksia. Giorgio tarvitsi läheistä, arvokasta tyyssijaa, missä hänen

mystillisyytensä saattoi esteettisesti kukoistaa kuten tuossa syvässä

marmori-uurnassa, joka sisältää Luca Signorellin Dante-näyt.

Hänen mieleensä muistui Casauriassa oleva San Clementen luostari, missä

hän hyvin pitkä aika sitten nuorukaisena oli käynyt; ja hän muisti

nähneensä sen Demetrion seurassa. Kuten kaikki muutkin muistot, jotka

liittyivät tämän sukulaisen kuvaan, oli tämäkin niin selvä ja kirkas,

kuin olisi se ollut eilispäiväinen. Hänen tarvitsi vaan koota itsensä,

taaskin elääkseen nuo hetket uudelleen, taaskin herättääkseen nuo

tunteet uuteen eloon. -- He astuivat, hän ja Demetrio, alas polkua,

joka johti puiden vielä peittämään luostariin. Ääretön hiljaisuus

lepäsi yksinäisellä, suurpiirteisellä seudulla, leveällä ruohottuneella

tiellä, missä loikoili kookkaita kalliolohkareita, ja mihin näytti

painuneen jättiläisaskelten jälkiä, joiden alkuperä häipyi kaukaisten

ja pyhien vuorien salaisuuteen. Yli tämän seudun leijaili vielä

jotain alkuaikojen pyhyydestä, ikäänkuin ruohoa ja kiviä vastikään

olisi polkenut suuri patriarkka-joukon pyhiinvaeltaja-jono, joka haki

merenseutuista taivaan rantaa.

Tasangon taustalla ilmestyi basilika-kirkko: melkein raunio. Maa

yltympäri oli soran ja risukon peitossa. Veistokuvien katkelmia oli

kasattu toistensa päälle patsaiden nojaan; kaikista halkeamista riippui

metsäruohoja, uudet tiilistä ja kalkista tehdyt seinät kannattivat

sivukaarien avaroita holvia; ovet roikkuivat irti saranoistaan. Ja

eteisholvissa, ylevän pääoven kohdalla, jonka kelpo Leonate oli

pystyttänyt, loikoi joukko pyhiinvaeltajia päivällislevollaan. Kolme

säilynyttä kaarta kohosi latvuksiltaan ylpeän komeina, ja syyskuun

aurinko loi tähän ihanaan keltaiseen kiveen niin harvinaista sävyä,

että he molemmat tunsivat seisovansa ylevän kauneuden edessä.

Ja todella, kuta tarkkaavammin he katselivat tuota temppeliä,

sitä kirkkaammalta ja puhtaammalta näytti heistä noiden viivojen

sopusuhtaisuus. Ihaillessaan tuota ennen kokematonta rohkeaa soinnosta,

jonka muodostivat kaikenlaiset kaaret, pyöreät kaaret, suippokaaret,

hevoskenkäkaaret, erilaisten holvien koruvyöhyet, palmulehdet,

ruusukuviot, lehtikiehkurat, vertauskuvalliset kuviot, kaikki tämän

rakennuksen yksityiskohdat; -- kaikki tämä paljasti vähitellen silmän

kautta hengelle sen yhtenäisen, itsenäisen, rytmillisen lain, johon

sekä jykevät kivimöhkäleet että pienet koristekuviot alistuivat. Ja

tämän tasasuhtaisuuden salainen voima oli niin suuri, että se kykeni

voittamaan ympäristön räikeyden ja loihtimaan esiin epämääräisen

käsityksen koko rakennuksesta sellaisena, kuin se kahdennellatoista

vuosisadalla abbotti Leonaten ylevästä tahdosta syntyi hedelmällisellä

saarella, jota mahtava joki ympäröi ja huuhtelullaan hedelmöitti.

Molempien hengessä liiteli heidän poistuessaan tämä näky. Se oli

syyskuulla, ja ympäröivä maisema tarjosi tuona kesän riutumisaikana

sekä suloa että ankaruutta, mikä ilmeni melkein salaperäisenä

vastineena tuon kristillisen rakennuksen hengelle. Hiljaista laaksoa

reunusti kaksoisseppele: lähinnä viinitarhojen ja oliivilehtojen

peittämät mäet, niiden takana alaston, jyrkkä kalliokruunu. Ja tässä

maisemassa piili, kuten Demetrio arveli, hieman samaa haaveellista

tunnelmaa, joka henkii siitä Leonardo da Vincin kuvasta, missä aution

kalliotaustan yläpuolella hurmaava nainen hymyilee. Ja ikäänkuin

lisäten tätä kaksoistunnelmaa, joka valtasi heidät molemmat, kaikui

nyt etäiseltä viinimäeltä laulu -- aikaisen viinikorjuun johdanto --

ja heidän takanaan vastasivat veisullaan toivioretkeläiset, jotka taas

olivat lähteneet liikkeelle. Ja molemmat sävelmät, hengellinen ja

maallinen, sekaantuivat toisiinsa... --

Tämän muiston huumaamana eloon jäänyt tunsi ainoastaan unelmanomaista

kaihoa: -- palata sinne takaisin, jälleen nähdä temppeli, ottaa

se huostaansa, pelastaakseen sen häviöstä, uudelleen rakennuttaa

sen alkuperäisen kauniina, taaskin toimeenpanna siellä suuri

jumalanpalvelus ja niin monen vuoden keskeytyksen ja unhoituksen

jälkeen uudistaa _Chronicon casauriense_. Olihan se todella kunniakkain

temppeli abruzzolaisella alueella, pystytetty valtavirran saareen, joka

monena vuosisatana oli ollut voimakkaan ja vilkkaan elämän keskuksena.

Vielä eli Clementin henki täällä syväjuurisena; ja tuona kaukaisena

loppukesän iltapäivänä se oli jumalaisen, rytmillisen ajatuksen

muodossa, jota sopusuhtaiset viivat ilmaisivat, ilmennyt hänelle ja

Demetriolle.

Hän sanoi Ippolitalle:

-- Ehkä vaihdamme olinpaikkaa. Muistatko unelmaamme Orvietossa?

-- Oh, tuo luostarikaupunki, Ippolita huudahti -- minne tahdotkaan

viedä minut!

-- Tahdon viedä sinut syrjäiseen luostariin, joka on erakkomajaamme

vielä yksinäisempi ja kaunis kuin tuomiokirkko ja täynnä ikivanhoja

muistoja, missä on kookas valkomarmorinen haarakynttiläjalka --

ihmeellinen taidekukka, jonka luoja on tuntematon... Kohoten yli

tämän kynttiläjalan sinä vaieten kasvoinesi tulet valaisemaan sieluni

harrasta mietiskelyä.

Hän hymyili lausuessaaan tämän runollisen lauseen, sisäisesti

tarkastaessaan sitä kaunista kuvaa, joka samalla sukelsi esiin hänen

mielikuvituksestaan. Ja Ippolita kaunistelemattoman itsekkäänä ja

itsepintaisen aistillisena, siis perusluonteeltaan samallaisena kuin

naisolennot yleensä, hurmautui ylenmäärin tästä silmänräpäysrunoudesta.

Hän oli onnellinen, kun esiintyi lemmittynsä silmissä ihannoidussa

valossa, kuten tuona ensimäisenä iltana sinervällä kadulla, tai kuin

salaperäisessä kappelissa, pyhän musiikin ja orvokkituoksun virratessa

tai kuin kinsteri-kukilla siroitetulla polulla astuessaan.

Ääni mitä kirkkaimmin helähdellen hän kysyi:

-- Milloin?

-- Ehkäpä huomenna.

-- Niin, huomenna.

-- Mieti: jos kiipeät sinne ylös, et enää voi astua alas.

-- Mitä se haittaa? Saanhan nähdä sinut.

-- Tulet syttymään ja hiutumaan kuin kynttilä.

-- Tulen sinua valaisemaan.

-- Tulet valaisemaan hautajaisianikin.

Hän sanoi nämä lauseet kevyellä äänenpainolla, mutta sisällään hän

kuvitellun elämänsä totutulla voimakkuudella muodosti kokonaiseksi

elämäntarinansa. -- Synnissä vietettyjen vuosikausien jälkeen, jolloin

hän oli liikkunut hekkuman kuilujen partailla, oli katumus tullut.

Koettuaan lemmittynsä ruumiista kaikki ne salaisuudet, mitkä saattoivat

kiihoittaa hänen aistillisia himojaan, hän nyt rukoili jumalallista

armoa vapauttamaan hänet tämän ruumiillisen rakkauden sietämättömästä

kurjuudesta. -- Armoa siitä, mitä olen nauttinut, siitä, mitä kärsin!

Salli, Jumalani, että voin toimeenpanna uhrin Sinun nimessäsi! --

Ja tyyssijaa etsien hän pakeni, ja hänen lemmittynsä seurasi häntä.

Ja vihdoin tapahtui tyyssijan kynnyksellä ihme; sillä epäpuhdas,

turmelija, leppymätön naishahmoinen vihollinen, hornan ruusu riisui

äkkiä yltänsä joka synnin ja puhdistautui, seuratakseen kumppaniansa

alttarille. Kirkastuneena hän valaisi pyhän pimeyden. Korkean

marmorisen haarakynttiläjalan huipulla, joka vuosisatoja oli ollut

valottomana, hän hehkui rakkautensa vaiteliaassa, sammuttamattomassa

liekissä. -- Kohoten yli tämän kynttiläjalan sinä vaieten kasvoinesi

tulet valaisemaan sieluni harrasta mietiskelyä kuoloon asti! -- Tuo

liekki paloi itsessään, koskaan pyytämättä ravintoa, koskaan vaatimatta

mitään vastalahjaa onnestaan. _Amabat amare_. Se luopui ainaiseksi

kaikesta omistuksesta; se oli ylhäisempi Jumalaakin, ylimmässä

puhtaudessaan, sillä Jumala rakastaa luotua olentoa, mutta palkaksi

hän vaatii vastarakkautta ja käy hirvittäväksi sille, joka kieltäytyy

häntä rakastamasta. Sen rakkaus oli luoksepääsemätön -- ylevä ja

yksinäinen -- se sai ravintonsa yhden ainoan olennon verestä ja yhdestä

ainoasta sielusta. Se oli tuntenut itsestään varisevan pois sen

olemuksensa osan, joka vastusti sen täydellistä antaumista. Siihen ei

ollut jäänyt mitään sameata eikä epäpuhdasta. Sen ruumis oli muuttunut

hienoksi, joustavaksi, kirkkaaksi ja turmelemattomaksi aineeksi; sen

aistit olivat sulautuneet ylimmäksi, ainoaksi hekkumaksi. Kohonneena

ihmeellisen kynttiläjalan huippuun se paloi ja iloitsi hehkustaan ja

loistostaan, kuin liekki ainakin, joka on tietoinen liekkielämästään...

--

Pysähtyen ja kuunnellen, sanoi Ippolita:

-- Kuuletko? Vielä toinen kulkue! Huomenna on aatto.

Ja vielä kaikuivat aamuin, keskipäivin, iltapäivin öisin pyhät laulut.

Toinen joukko seurasi toista päiväsaikaan ja kuutamossa. Kaikki

tulvivat samaa päämäärää kohti ja ylistivät saman intohimon tempaamina

samaa nimeä, tarjoten hirvittävän ja surkuteltavan näyn, jättäen tien

varrelle sairaita ja kuolevia, keskeymättä kulkien edelleen, valmiina

voittamaan joka esteen, saapuakseen sinne, missä oli balsamia kaikille

heidän kärsimyksilleen ja täyttymystä kaikille heidän toiveilleen.

Lepäämättä he kulkivat yhä edelleen ja edelleen, kastellen omilla

kyynelillään loppumattomaan pölyyn painuneita askeleitaan. Ja yhä he

vaan kulkivat, kulkivat.

Mikä ääretön voima säteilikään tuosta yksinkertaisesta kuvitelmasta,

jotta se saattoi panna liikkelle ja vetää puoleensa kaikki nämä

vaivan painamat ruumiilliset olennot. Noin neljäsataa vuotta sitten

seitsemänkymmenen neljän vuotias vanhus oli rakeiden hävittämällä

tasangolla kuvitellut erään puun latvassa näkevänsä armostarikkaan

neitsyen; ja siitä alkaen olivat vuosittain, tuon ilmestyksen

vuosipäivänä kaikki vuoriston ja rannikon asukkaat vaeltaneet tuolle

pyhälle paikalle, rukoilemaan lunastusta kärsimyksistään.

Ippolita oli jo Candian suusta kuullut tuon legendan; ja jo jonkun

päivän hän oli mielessään hautonut hurskasta pyydettä lähteä matkaan

tuohon pyhättöön. Rakkauden ylivalta ja aistillisten nautintojen

tottumus olivat tukahuttaneet hänessä uskonnollisen tunteen; mutta

ollen roomatar rodultaan, jopa syntynyt Trasteveressa, ja kasvanut

tuollaisessa porvarisperheessä, missä pappi ammoisista ajoista

alati oli pitänyt hallussaan omientuntojen avaimia, hän oli siis

aito-katolilainen, taipuisa kaikkiin ulkonaisiin kirkollisiin menoihin,

jopa hän aika ajoin antautui ylimmän uskonnollisen hartausinnon

valtoihin.

-- Miksi emme mekin mene Casalbordinoon? -- hän kysyi. -- Huomenna

on aatto. Tahdotko, että lähdemme? Se on oleva sinulle suuremmoinen

näytelmä. Otamme vanhuksen mukaan.

Giorgio suostui. Ippolitan toivomus vastasi hänen omaa toivomustaan.

Hänen mielestään oli välttämätöntä seurata tuota vuolasta virtaa,

ottaa osaa tuohon karkean joukon kokoontumiseen, koetella aineellista

yhteenkuuluvaisuuttaan tähän alimpaan kansankerrokseen, tuohon

vankkaan ja muuttumattomaan kerrokseen, joka kenties oli säilyttänyt

alkuperäisen leimansa.

-- Varhain huomisaamuna lähdemme matkaan -- Giorgio lisäsi, tuntien

levottomuutta laulun lähestyessä.

Ippolita mainitsi Candian kertomusten mukaisesti muutamia julmia

koettelemuksia, jotka toivioretkeläisillä lupausten nojalla oli

läpikäytävä. Hän värisi kauhistuksesta. Ja laulun kuuluessa yhä

äänekkäämmin, molemmat tunsivat kolkon viiman puhaltavan läpi

sielujensa.

Oli jo yö, ja he seisoivat kummulla. Kuu nousi taivaankannelle. Virkeä

kosteus levisi tiheistä kasviryhmistä, jotka vielä värähtelivät

iltapäivän sadekuurosta. Joka lehdeltä tippui pisaroita, ja nämä

lukemattomat timantinhohteiset kyynelet kimmeltelivät kuuvalossa,

lumoten metsän. Giorgion sattumalta tuupatessa puunrunkoa, satoivat

loistavat pisarat järkytetyiltä oksilta Ippolitan yli, verhoten hänet

tähtipeitteellä. Hän huudahti lyhyesti ja nauroi sitten.

-- Sinä häijy! -- hän mutisi, luullen, että Giorgio oli tahtonut

yllättää hänet tällä odottamattomalla suihkulla; ja hän hankki kostoa.

Rapisten putoilivat juoksevat jalokivet puista ja oksilta, Ippolitan

hopeanheleän naurun silloin tällöin kajahtaessa pitkin rinnettä.

Giorgio, joka äkkiä unhoitti haaveensa, vastasi nauruun, antautui

nuorekkaan tenhon valtoihin, imi itseensä elvyttävää yöllistä

virkeyttä, johon kaikki maan tuoksut sulautuivat. Hän koetti

ensimäisenä saavuttaa puun, jolla hänestä näytti olevan tuuhein

latva, ja Ippolita juoksi kilpaa hänen kanssaan, rohjeten varmin

askelin juosta liukasta rinnettä alas. Näin he samaan aikaan

saavuttivat tavoittelemansa rungon ja pudistivat sitä yhdessä, niin

että sadepisarat putosivat heidän ylitsensä. Lehtien liikkuvassa

varjossa Ippolitan silmänvalkuainen ja valkean hohtoiset hampaat

loistivat kummallisesti; ja kaikkein pienimmät pisarat välkkyivät kuin

timantti-tomu ohimoiden ohuilla hiuksilla, poskilla, huulilla, jopa

silmäripsillä ja ne vavahtelivat naurun synnyttämästä liikkeestä.

Sinä velhotar -- huudahti Giorgio, hellitti puun ja otti syliinsä

ystävättären, joka vielä kerran ilmeni hänelle yöllisen kauneuden

salaisessa välkähdyksessä.

Ja hän peitti hänen kasvonsa kauttaaltaan suudelmilla, ja hänen

huulensa tunsivat hänen raikkautensa ja kaste virkeytensä, kuin äsken

puusta poimitusta hedelmästä.

-- Tuossa! Tuossa! Tuossa!

Joka suudelman hän painoi lujasti huulille, poskille, silmille,

ohimoille, kaulalle, kyllästymättömänä, kuin olisi se ollut hänelle

uusi nautinto. Ja Ippolita melkein haltioitui hänen suudelmistaan,

kuten aina, kun hän tunsi, että rakastajansa oli todellisen

lemmen huumauksen valloissa. Noina hetkinä hän ei näyttänyt muuta

tavoittelevan kuin saada päästää olemuksensa sisimmästä valloilleen

vienoimman, voimakkaimman lemmentenhon, kiihoittaakseen tuota

juopumusta tuskantuntemukseen asti.

-- Tuossa!

Ja Giorgio herkesi suutelemasta, ahdistuneena, saavutettuaan tunnekyvyn

äärimäisen rajan, jonka yli hän ei kyennyt astumaan.

He eivät enää puhuneet; käsi kädessä he astuivat avoimien kenttien yli

erakkomajaa kohti, eksyttyään ajattelemattomalla kilpajuoksullaan pois

kaidalta polulta. Odottamattoman ilon tuottama hämmennys saattoi heidät

vakaviksi. He tunsivat nyt väsymystä ja kuvaamatonta alakuloisuutta.

Giorgio kulki kuin unissa, tuperruksissa. -- Näin oli elämä, melkein

varkain varjossa tarjonnut uuden nautinnon: uuden, toden ja syvän

tunteen levottoman päivän päättyessä, jonka oli viettänyt häälyvien

unikuvien luostarissa! -- Mutta oliko se todella elämää? Eikö se

kenties ollut unelmaa? -- Toinen niistä on aina toisen varjo -- hän

ajatteli. -- Missä on elämää, siinä on unelmaa.

-- Katso! -- sanoi Ippolita, värähtäen ihmetyksestä.

Ja tuntui kuin olisi hän maisemakuvaa osoittamalla valaissut sitä

ajatusta, jota Giorgio ei ollut lausunut.

Äänetönnä sukelsi kuutamosta viinivuori esiin. Pystysuorat

viiniköynnökset kietoutuivat sauvojen ympäri kuin ohuiden

tyrsus-sauvojen; ja pisaroita tippuva viinilehvä, joka kuutamossa

näytti suoniensa hienoa kudosta, ollen kuin kivennäinen, täydelleen

liikkumaton, lasimainen, läpikuultava, tavattoman hauras ja sileä,

ei enää tuntunut maan todellisuuteen kuuluvalta eikä olevan missään

yhteydessä ympäristöön; se näytti olevan viimeinen näkyvä jäännös

vertauskuvallisesta, taikurin keksimästä maailmasta, joka oli

häviämäisillään.

Vaistomaisesti Giorgio ajatteli Korkean veisun säettä: -- Vinea mea

coram me est. --