-- Kuinka moni kuolee... tuolla tavoin?
-- Voi, -- vastasi Candia -- tämä on surullista seutua. Täällä
viihtyvät hyvin paholaisen sikiöt. Ei ole koskaan varma. Sabbattina
tulkoon Jeesus!
Hän toisti manauksensa; sitten hän osoitti pöydällä olevaa vatia ja
sanoi:
-- Näetkö nuo kalat? Ne on tuotu Traboccosta. Turchino toi ne...
Ja hän hiljensi äänensä.
-- Saanko sanoa sinulle jotakin. Jo vuoden ajan on Turchino koko
perheensä kanssa ollut noiduttu; ja tähänasti hän ei vielä ole voinut
vapautua noituudesta.
-- Kuka on Turchino? -- kysyi Giorgio jonka mieltä nämä salaperäiset
seikat kiinnittivät ja joka jännittyneenä seurasi vaimon puhetta. --
Onko hän se mies, joka kalastelee paalupadoilla?
Ja hänen mieleensä muistuivat nuo mullanväriset kasvot, melkein vailla
leukaa, tuskin nyrkkiä isommat, joista kahden kiiluvan silmän välitse
pisti esiin pitkä nenä, kuin suippo hauen kuono.
-- On, herra. Katsohan tuonne. Jos sinulla on hyvät silmät, voit hänet
nähdä. Tänä yönä hän kalastelee kuutamossa.
Ja Candia osoitti kädellään mustalla kalliolla olevaa
kalanpyydyskonetta, joka oli tehty lyhyistä pölkyistä, laudoista ja
köysistä ja joka hohti omituisesti valkoisena kuin vedenpaisumuksen
edellisen sammakkoeläimen jättiläisluuranko.
Tyvenellä säällä kuului nostimen kitinä. Kallioiden ollessa pakoveden
aikana paljaina, nousi merikasvien haju tänne ylös asti, ollen
raikkaampi ja voimakkaampi kuin kaikki tuon hedelmällisen kummun hyvät
tuoksut.
-- Oi, kuinka suloista! -- kuiskasi Ippolita, hengittäen huumaavaa
tuoksua, kokonaan sen voimakkaan nauttimuksen täyttämänä, joka
värähdytti hänen sieramiaan ja sai hänet sulkemaan silmänsä. -- Etkö
sinäkin sitä tunne, Giorgio?
Tämä oli mitä jännittyneimmin kuunnellut Candian puhetta ja ajatteli
nyt meren yli leijailevaa mykkää näytelmää. Hänen luonnostaan
taikauskoinen ja mystillisyyteen kallistuva sielunsa loi tämän
yksinkertaisen vaimon kuutamoyönä esiin manaamiin aaveisiin elämää
ja rajattoman hirvittävää traagillisuutta. Ja ensi kerran hän näki
nuo hänelle tuntemattomat ihmiset kuin sekavana näkynä edessään, nuo
kurjat olennot täynnä luonnollisia vaistoja ja eläimellisiä tuskia
kumartuneina tai hikeä valuen maata muokkaamassa tai voimattomina
istumassa mökeissään, noiden synkkien voimien ainaisen uhkauksen alla.
Siinä suloisessa ja rikkaassa luonnon sopessa, jonka oli valinnut
lempensä olinpaikaksi, hän eroitti rajua inhimillistä hyörinää ja
hänestä tuntui kuin olisi tuossa täyteläisessä, komeassa ja tuoksuvilla
öljyillä voidellussa tukassa huomannut viliseviä hyönteisiä. Taaskin
hänet kouristi sama kauhu jota jo ennen oli kokenut kosketellessaan tai
havaitessaan todellista raakaa elämää: vasta äsken tavatessaan lähimmät
omaisensa, isänsä, veljensä ja ahneen jumalisen tädin. Hän havaitsi,
ettei enää ollut yksin lemmittynsä kanssa keskellä näitä lempeitä
puu-olentoja joiden kaarnan alla hän eräänä päivänä oli luullut
tavanneensa sielun; vaan hän tunsi olevansa joukon ympäröimänä, melkein
tunkemana, joka, omistaen puunrunkojen sitkeän, vastustuskykyisen,
tyhjentymättömän elinvoiman, oli yhdistynyt häneen suvun siteillä, ja
joka välittömästi katseella, liikkeellä, huokauksella, nyyhkytyksellä,
voihkinalla, huudolla saattoi ilmaista hänelle kärsimyksensä.
-- Niin, tämä on surullista seutua -- toisti Candia päätään pudistaen.
-- Mutta kohta on Cappellesta tuleva Messias maailmaa puhdistamaan.
-- Messias?
-- Isä! -- huusi Candia kääntyen talon ovea kohti -- Milloinka tulee
Messias?
Vanhus astui kynnykselle.
-- Näinä päivinä -- hän vastasi.
Ja kääntyen kuutamohohteisen Ortonan puolelle häipyvään rannikkoon
päin hän epämääräisin liikkein osoitti tuon uuden Vapahtajan tuloa,
johon seudun asukkaat olivat toivonsa ja uskonsa kiinnittäneet -- Nämä
päivinä. Hän on matkalla luoksemme Ja puhelunhaluisena astui ukko
pöydän ääreen epävarmasti hymyillen hän katseli vierasta ja kysyi:
-- Etkö sinä sitä tiedä?
-- Onko se ehkä Simplicio? -- kysyi Giorgio, joka kaukaisesti ja
epäselvästi muisteli tuota sulmonalaista Simpliciota, joka joutui
haltioihinsa katsoessaan suoraan aurinkoon.
-- Ei, herra, Simplicio on kuollut. Tämä on Oreste, kotoisin
Cappellesta; uusi Messias. --
Ja lämpimin sanoin ja vilkkain kuvarikkain lausein toissilmäinen vanhus
kertoi tuon uuden legendan sellaisena, joksi se oli maalaiskansan
mielikuvituksessa muodostunut.
Oreste oli kapusiinimunkkina Sulmonassa tutustunut Simplicioon ja
tältä oppinut nousevan auringon kasvoista ennustamaan tulevaisuutta.
Sitten hän oli lähtenyt ulos maailmalle; hän oli tullut Roomaan ja
oli ollut paavin puheilla, toisessa maassa hän oli puhunut kuninkaan
kanssa. Palattuaan kotiseudulleen, Cappelleen, hän oli luurankojen
seurassa katumuksentekijän paita yllä asustanut kirkkomaalla, yöt ja
päivät kiduttanut itseään ruoskalla. Hän oli saarnannut emäkirkossa ja
oli herättänyt synnintekijöissä itkua ja parkua. Sitten hän uudelleen
pyhiinvaelsi kaikkiin pyhättöihin; kolmekymmentä päivää hän viipyi
Anconan vuorella; kaksitoista päivää hän viipyi Pyhän Bernhardin
vuorella; hän oli avopäin kiivennyt korkeimmille lumipeitteisille
huipuille.
Kotia palattuaan hän jälleen alkoi saarnata kirkossa. Mutta vähää
senjälkeen hän pakeni vainoavia ja takaa-ajavia vihamiehiään Corsikan
saarelle; ja siellä hän oli tullut apostoliksi ja päättänyt vaeltaa
läpi koko Italian ja joka kaupungin portille kirjoittaa verellänsä
Neitsyt Marian nimen. Apostolina hän oli palannut kotiseudulleen
julistaen, että hänelle tiheiden lehvien alla oli näyttäynyt tähti,
jolta oli saanut jumalallisen ilmestyksen. Ja lopulta hän ylhäältä
ijäisen Isän innoituksesta oli ottanut nimen "Uusi Messias".
Nyt hän toivioretkeläisenä kulki läpi maan, puettuna punaiseen mekkoon
ja siniseen vaippaan, pitkät hiukset valuivat hartioille ja parta
oli hänellä nazaretilaiseen malliin. Häntä seurasivat apostolit:
Miehiä, jotka olivat hylänneet lapion, kuokan ja auran, omistautuen
voitokkaalle uudelle uskolle. Pantaleone-Donadiossa nousi kuolleista
Pyhän Matteuksen henki; Antonio-Secamigliossa Pyhän Pietarin henki;
Giuseppe-Scurtissa Maximuksen, Maria-Clarassa Pyhän Elisabetin henki;
ja Vincenzo di Giambattista edusti ylienkeli Mikaelia, hän oli Messiaan
sanansaattaja.
Kaikki nämä henkilöt olivat peltoa kyntäneet, olivat eloa niittäneet,
leikanneet viinipuita, hilloneet oliiveja; he olivat kuljettaneet
raavaita turulle ja tinkineet hinnoista; he olivat vieneet naisen
alttarille, olivat siittäneet lapsia, olivat nähneet heidän kasvavan,
varttuvan ja kuolevan; muuten he olivat vertaistensa parissa viettäneet
maalaisten tavallista elämää. Ja nyt samat henkilöt, joiden kanssa
vasta viikko sitten olivat riidelleet jyvämitoista, pitivät heitä
jumalallisina olentoina. He näyttivät muuttuneilta, olivat tulleet
osallisiksi Oresten jumalallisesta huoneesta ja hänen armostansa.
He olivat olleet pellolla tai kotona ja olivat kuulleet äänen ja
olivat tunteneet, kuinka puhdas henki äkkiä laskeutui heidän syntiseen
lihaansa. Giuseppe Coppaan laskeusi Pyhän Johanneksen, Pasquale
Basilicoon Pyhän Zakariaan henki. Naisetkin vastaanottivat merkin.
Muuan vaimo Senegalliasta, erään Cappellen räätälin, Augustinonen
puoliso, oli osoittaakseen Messiaalle uskonsa intoa tahtonut toistaa
Abrahamin uhrin, sytyttämällä palamaan olkisäkin, jolla lapsensa
nukkuivat. Toiset naiset olivat tuoneet esiin toisia todistuksia.
Ja nyt retkeili tuo Valittu seuduilla, ja apostolit ja Mariat
seurasivat häntä. Kaukaisimmilta seuduilta, meren rannalta ja vuorilta,
tulvi väkeä saapuville hänen ohikulkiessaan. Aina, kun hän aamun
koittaessa ilmestyi sen majan kynnykselle, missä oli yönsä viettänyt,
hän näki suuren kansanjoukon, joka polvillaan häntä odotti. Seisoen
kynnyksellä, hän kaiutti Jumalan sanaa yli koolla olevan seurakunnan,
kuunteli rippiä ja jakoi ehtoollista leivän jäännöksien muodossa. Hänen
mieliruokanaan olivat seljakukkien tai metsäparsojen seassa keitetyt
munat, lisäksi hän söi hunajasta, pähkinöistä ja manteleista tehtyä
sekoitusta, jota sanoi mannaksi, erämaassa syödyn mannan muistoksi.
Hänen tekemänsä ihmeet olivat lukemattomat. Ainoastaan nostamalla
pystyyn peukalonsa, etu- tai keskisormensa hän vapautti pahuksen
riivaamat, paransi sairaat ja herätti vainajat kuolleista. Jos joku
tuli häneltä neuvoa pyytämään, hän ei kärsinyt, että neuvonpyyntäjä
itse avasi suutaan, vaan mainitsi hänelle heti koko hänen sukunsa
nimet, teki hänelle selkoa kaikista perhesuhteista, paljasti
hänelle kätketyimmät salaisuudet. Hän antoi myös tietoja vainajien
sieluista, ilmaisi paikkoja, joihin oli kätketty aarteita, ja eräillä
kolmionmuotoisilla taikakaluilla hän karkoitti surumielisyyden
sydämistä.
-- Kristus vaeltaa taaskin maailmassa, -- näin lopetti Cola Sampanja
ääni lämmenneenä ja harrasta uskoa uhkuvana. -- Tästäkin hän tulee
kulkemaan. Etkö ole nähnyt, kuinka korkeat viljakorret ovat? Kuinka
oliivit kukkivat? Kuinka viiniköynnös kantaa rypäleitä?
Giorgio, jossa ukon herkkäuskoisuus herätti kunnioitusta, kysyi
vakavana:
-- Ja missä hän nyt on?
-- Piombassa -- vastasi vanhus.
Ja hän viittasi Ortonan toisella puolella olevaan rannikkoon päin, ja
hengissä näki vieras Teramon maakunnan kolkan, jota meri huuhteli,
se oli melkein salaperäinen näky, josta vilahti esiin hedelmällinen,
kiemurtelevien jokien uurtamana maa-alue, missä puro alati vapisevien
poppeleiden juurella hyppeli kiiltävien piikivien peittämää uomaa
pitkin.
Kotvan vaiettuaan Cola jatkoi:
-- Piombassa hän yhdellä ainoalla sanalla pysäytti junan kiskoillaan!
Poikani sen näki. Eikö totta, Candia, Vito sen kertoi?
Candia totesi tapahtuman ja kertoi tämän ihmeen yksityiskohdat.
Punainen mekko yllä oli Messias levollisena astunut molempien kiskojen
välillä junaa vastaan.
Heidän puhuessaan, Candia ja vanhus silloin tällöin käänsivät katseensa
etäisyyteen, viittoen kauas, kuin olisi tulijan pyhä haahmo jo ollut
näkyvissä.
-- Kuule, keskeytti Ippolita Giorgiota, joka oli vaipunut sisäiseen,
yhä laajempaan ja kirkkaampaan mietiskelyyn ja pudisti häntä. -- Etkö
kuule?
Hän nousi ja meni Giorgion seuraamana akasiain alla olevan pihamaata
rajoittavan aitauksen luo. He kuuntelivat.
-- Se on seura, joka vaeltaa Casalbordinon Neitsyen luo -- selitti
Candia.
Kuutamoisessa hiljaisuudessa kaikui hurskas laulu, tahdiltaan hidas
ja yksitoikkoinen, ja sitä esittivät vuoroin mies- ja naisäänet yhtä
pitkien väliaikojen kuluttua. Ensimäinen kuoronpuoli lauloi säkeistön
matalassa äänilajissa; toinen lauloi vastasäkeistön korkeammassa
äänilajissa ja venytti loppusäettä pitkään. Tämä muistutti lähestyvää
aaltoa, joka alati nousi ja laski.
Laulu läheni ja sen lähenemisen nopeus erosi oudosti sen tahdin
hitaudesta. Jo ilmestyivät ensimäiset toivioretkeläiset polun mutkassa
paalurakennuksen sillan kohdalle.
-- Tuossa he ovat! -- huudahti Ippolita, sen ilmiön uutuuden
kiihoittamana, jonka näki ja kuuli. -- Tuossa he ovat. Ja kuinka heitä
on monta!
He astuivat soukkana joukkona eteenpäin. Ja heidän astuntansa ja
laulunsa tahdin vastakohta teki niin omituisen vaikutuksen, että heidän
näkynsä vaikutti melkein aaveenomaiselta. Heitä näytti yliluonnollinen
voima itsetiedottomasti ajavan päämääräänsä kohti, ääniensä kaikuessa
kirkkaassa ilmassa; ja vielä kun tuo häälyvä jono oli ohi, värähtelivät
ne kauan jälestäpäin.
Eläköön Maria!
Maria eläköön!
He kulkivat ohi raskain tömisevin askelin, levittäen itsestään
karjalauman väkevää hajua, ollen niin likeisesti toisiinsa sullottuina,
että joukosta kohosivat ainoastaan korkeat ristinmuotoiset sauvat.
Edellä astuivat miehet; lukuisampina seurasivat naiset, joiden
kultakoristeet kimmelsivät valkoisten otsanauhojen alla.
Eläköön Maria!
Ja joka hänet loi!
Lähellä heidän laulunsa joka uudelta hengenvedolta vaikutti
tuskanhuudolta, sitten sen voima vaimeni ilmaisten väsymystä, joka
alinomaa ja yhteisin ponnistuksin voitettiin, ja molemmissa kuoroissa
oli aloitteen tekijä aina joku yksityinen mahtava ääni. Eikä se
ainoastaan äännyttäessä voittanut toisia, vaan selvänä ja kuuluvana se
yhteiskuorostakin erkani sekä säkeistön että vastasäkeistön aikana,
ilmaisten täten hehkuvaa uskonintoa, erikoista ja hallitsevaa sielua
joukossa.
Giorgio kuunteli ja seurasi tätä laulua sen vähitellen poistuessa, niin
kauan kuin korva sitä saattoi eroittaa. Ja tuon salaperäisen voiman
tuntemus, joka kahlehti tuota alkuasutuksen rotua, mistä hän itsekin
polveutui, kasvoi hänessä ylenmäärin.
Jono katosi merenpoukaman mutkassa, sitten se taas sukelsi esiin
kuutamossa kallion huipulla ja katosi taaskin. Ja öisessä etäisyydessä
laulu verhoutui, heikkeni ja kävi vienoksi, melkein kuin tyvenen meren
hiljaiset ja hitaat tahdit olisivat sen vaimentaneet.
Ippolita istui aitauksella nojaten hartioitaan akasian runkoa vastaan,
ja vaikeni liikkumattomana, hän kun ei rohjennut häiritä sitä
uskonnollista tunnelmaa, johon lemmittynsä näytti vaipuneen.
Mitä saattoi Giorgiolle kirkkain auringonvalo ilmoittaa, jota ei tämä
yksinkertainen öinen laulu jo ollut ilmoittanut. Kaikki yksityiset
mielikuvat, äskeiset ja vanhat, nekin, jotka vielä värähtelivät
tuoreesta vaikutelmasta ja ne, jotka lepäsivät hautautuneina muistojen
vakoihin -- ne kaikki liittyivät hänen sisällään kokonaisuudeksi,
muodostaen ihanteellisen kuvan, joka voitti kaikkein suurpiirteisimmän
ja ylevimmän todellisuuden. Hänen maansa ja kansansa näyttivät
hänestä muuttuneilta, kohonneilta yläpuolelle aikaansa, satumaisilta
ja hirvittäviltä, salaperäisten, ijäisten nimettömien seikkojen
hallitsemilta. Keskipisteessä kohosi, kuin jättiläiskokoinen alkurunko,
pyramidin muotoinen vuori, ijäisen lumen peittämä; ja sen rinteitä
ja pyhiä oliivilehtoja huuhteli vaihtuva ja synkkä meri, jonka
purjeet kantoivat surun tai liekin värejä. Jokien levyiset tiet,
joilla versoi vihreä ruoho, joilla kalliolohkareita siroitettuna
lepäili ja joissa siellä täällä näkyi suunnattoman suuria jälkiä,
johtivat valtavia joukkoja ylängöiltä alas tasangolle. Rauenneiden ja
unhoittuneiden uskontojen kirkollismenoja täällä harjoitettiin. Aikoja
sitten rappeutuneiden voimien vertauskuvat olivat täällä säilyneet
koskemattomina; alkukansojen tavat, jotka ainaiseksi olivat kadonneet
maanpinnalta, olivat täällä säilyneet sukupolvesta sukupolveen;
upeat ja harvinaiset puvut olivat säilyneet menneen ajan ylhäisyyden
ja kauneuden todisteina. Pitkät jonot jyvillä sälytettyjä hevosia
kulki ohi; kuormitettujen eläinten selässä ratsastivat uskovaiset
tähkäseppeleet päässä ja taikinaiset koristeet kaulassa, kuvapatsaan
juurelle he laskivat vilja-antimensa. Nuoret tytöt, jotka kantoivat
viljakoreja päänsä päällä, taluttivat aasintammaa, jonka selässä oli
isompi kori, toivat laulaen uhrilahjansa alttarille. Miehet ja lapset,
seppelöityinä ruusuilla ja punervilla marjoilla pyhiinvaelsivat
kallion huipulle, johon Simsonin jalan jälki oli kivettynyt. Valkoinen
härkä, joka vuoden oli käynyt lihavalla laitumella, kulki, punaisen
satulaloimen peittämänä ja poika selässä ratsumiehenä, juhlallisesti
lippujen ja vahakynttilöiden ympäröimänä jonon etunenässä; se polvistui
kansan riemuhuutojen raikuessa temppelin kynnyksellä; saavuttuaan
kirkon keskustaan se päästi ruokansa perkeet, ja tästä höyryävästä
aineesta tekivät uskovaiset ennepäätelmiä maanviljelykseen nähden.
Jokien varsilla asujat seppelöivät viiniköynnöksellä päänsä juhlaa
varten, ja yöllä he laulaen ja soittaen soutivat yli veden, kantaen
käsissään tuuhealehtisiä oksia. Päivänkoitteessa neitsyet lupauksen
mukaisesti pesivät kätensä, jalkansa ja kasvonsa raikkaassa kasteessa.
Vuorilla ja tasangoilla kevätauringon ensi ilmestymistä tervehdittiin
ylistyshymneillä, raikuvilla sävelillä, metallilevyjä yhteen lyömällä,
riemuhuudoilla ja tansseilla. Miehet, naiset ja lapset etsivät ympäri
maata ensi käärmeitä, jotka olivat heränneet talvitainnoksistaan; he
pyydystelivät niitä elävinä, kietoivat ne kaulansa ja käsivarsiensa
ympäri ja näyttäytyivät tässä asussa suojeluspyhälleen, joka suojasi
heidät myrkyllisiltä puremilta. Auringonpuoleisilla rinteillä
kilpailivat nuoret maamiehet isiensä läsnäollessa, kuka ikeeseen
valjastetulla härällä saattoi kyntää suorimman vaon huipulta alas
laaksoon; palkintotuomarit jakoivat voittajalle kunniapalkinnon, ja isä
sulki liikutuksen kyyneliä vuodattaen kunnostautuneen pojan syliinsä.
Ja näin jokaisessa menossa, juhlakulkueissa, kaikissa ammateissa,
kisoissa, syntymätilaisuudessa, rakkaudessa, häissä, hautajaisissa
esiintyi aina joku maanviljelyksen vertauskuva, aina esitettiin
kuvannollisesti ja palveltiin maa-emoa, jonka kohdusta kaiken hyvän,
kaiken ilomielisyyden lähteet esille pulppuilivat. Naapurinaiset
menivät vastavihittyjen taloon; heillä oli pään päällä jyväkori, ja
jyvillä lepäsi leipä ja leivällä kukka; he astuivat sisään, toinen
toisensa jälkeen ja jokainen siroitti kahmalollisen jyviä onnellisen
naisen hiuksille. Kun kuolinkamppausta kesti kauan, asetti kaksi
läheistä sukulaista kuolevan jalkojen juureen auran, jolla oli
voima lyhentää tuskaa ja jouduttaa kuoloa. Työaseissa ja hedelmissä
luultiin suuren merkityksen ja voiman piilevän. Syvän, alinomaisen
salaisuuden tietoisuus ja välttämättömyys loi kaikkiin ympäröiviin
esineisiin toimivan sielun, joka hyödyttävänä tai vahingoittavana,
onnea tai onnettomuutta lupaavana jokaisessa kohtaloniskussa tai
onnenpotkauksessa salaa tai julkisesti ilmaantui. Painamalla
vetolaastarin jonkun paljaaseen käsivarteen sai tietää asianomaisen
rakkauden tai välinpitämättömyyden; jos heitti pataa kannattavat ketjut
pesästä tielle, sai täten uhkaavan myrskyn ehkäistyksi; ikkunalaudalle
asetettu huhmari kutsui eksyneet kyyhkyt takaisin; nielemällä pääskyn
sydämen tuli viisaaksi. Näin sekaantui salaperäisyys joka tapahtumaan,
ympäröi kaikkien elämän, ja yliluonnollinen hallitsi ja imi itseensä
jokapäiväisen elämän, loi lukemattomia ja karkoittamattomia harhakuvia,
jotka ottivat olopaikakseen kedot, talot, jotka hallitsivat taivasta
ja sekoittivat veden. Mystillisyys ja rytmillisyys, nämä jokaisen
jumalanpalveluksen olennaiset ainekset, olivat kaikkialla levinneinä.
Miehet ja naiset antoivat alinomaan sielujensa puhua laulussa,
työtään he niin suljetuissa kammioissaan kuin vapaassa luonnossa
säestivät laululla, he viettivät elämää ja kuolemaa laululla. Kehdon
ja haudan partaalla kaikuivat juhlalliset, alati palaavat, ikivanhat
sävelmät, jotka kenties olivat yhtä vanhat kuin se rotu, jonka
syvää surumielisyyttä ne tulkitsivat. Ollen alakuloiset, vakavat ja
järkähtämättömät muuttumattomassa tahdissaan, näyttivät ne olevan
unhoittumattomien liturgiojen katkelmia, jotka olivat eläneet jotain
ikivanhaa alkuperäistä jumalaistarua kauemmin. Niitä oli vaan vähäinen
luku, mutta ne elivät kansan mielessä niin voimakkaina, etteivät
uudet laulut niille vetäneet vertoja eivätkä kyenneet niiden voimaa
vähentämään. Ne siirtyivät sukupolvesta sukupolveen kuin henkinen
omaisuus ainakin, joka oli likeisesti liittynyt ruumiilliseen
olentoon; ja jokainen, joka heräsi elämään, kuuli niiden sisällään
helisevän kuin synnynnäisen kielen, jolle ääni lainasi havainnollisen
muodon. Samoin kuin vuoret, laaksot, joet, tavat, paheet ja hyveet
ja jumalanpelko nekin olivat osana maan ja asujanten rakenteessa. Ne
olivat kuolemattomia kuten maa ja veri.
Tähän maahan ja näiden ihmisten luo tuli nyt "Uusi Messias", jonka
elämää ja ihmetekoja vanha maamies oli kertonut. Kuka oli tuo ihminen?
Oliko hän yksinkertainen ja vahingoittamaton askeetti, kuten Simplicio,
joka palveli aurinkoa? Vai viekas ja ahne petturi, joka hyväkseen
käytti hurskaiden herkkäuskoisuutta?
Kuka hän siis oli tuo mies joka joen rannalta käsin ainoastaan nimensä
tenholla kykeni panemaan läheiset ja kaukaiset ihmisjoukot liikkeelle,
joka viekoitteli äidit hylkäämään lapsensa, joka kykeni näihin mitä
raaimpiin sieluihin loihtimaan toisen maailman näkyjä ja ääniä?
Ja taaskin Giorgio näki Oresten haahmun edessään, punainen mekko
yllä, astuvan kiemurtelevan joen rantaa, missä puro alati väräjävien
poppelien juurella keikkui edelleen loistavilla kivillä peitettyä uomaa
pitkin.
-- Eiköhän tässä odottamattomassa ilmestyksessä piile minun
pelastukseni? Eikö minun, löytääkseni itseni jälleen, tunteakseni
todellisen olemukseni, täydy asettua välittömiin kosketuksiin siihen
rahvaaseen, josta olen lähtenyt? Jos upotan olemukseni juuret taaskin
kotoiseen maaperään, enkö silloin tule imemään väärentämätöntä ja
voimakasta mehua, joka on omansa jälleen karkoittamaan minusta kaiken,
mikä minussa on keinotekoista ja vierasta, kaiken, minkä lukemattomista
kosketuksista olen vastaanottanut? En nyt hae totuutta, mutta koetan
jälleen saavuttaa olemukseni ytimen, tutkia rotuni omituisuudet,
vakiinnuttaakseni ne itsessäni ja kehittääkseni niitä niin voimakkaiksi
kuin suinkin. Kun olen sillä tavoin saattanut sieluni sointumaan yhteen
kansani sieluun, taas löytämään puuttuvan tasapainoni. Henkisesti
etevän henkilön tasapaino on siinä, että hän osaa kohottaa korkeammalle
asteelle oman rotunsa olennaiset vaistot, tarpeet, taipumukset ja
tunteet.
Jotain salaperäistä ja rytmillistä leijaili yli koko luonnon. Meri
huokui tasaisesti henkäystään valkeahohteiselle hiedalle, mutta välillä
eroitti korva aaltojen hiljenevää pauhinaa, jotka loiskivat yhä
etäisemmille rannan kohdille. Vielä kerran -- kenties kaiku kimmosi
jostain kallio-onkalosta esiin -- kuului toivioretkeläisten laulu,
sitten se häipyi kuulumattomiin. Vasta d'Aimonen seuduilla vavahteli
taivaalla tiheään salamia, jotka hiljaisessa vaaleassa kuutamossa
näyttivät punervilta. Ippolita haaveili nojaten puuhun ja luoden
silmänsä noiden mykkien salamien lähtökohtaan.
Hän oli koko ajan pysynyt liikkumattomana. Hänessä ei ollut ollenkaan
tavatonta tämä viipyminen samassa asennossa, mikä joskus jähmettyi
jonkunlaiseksi jäykkyydeksi ja herätti pelästystä. Hänessä ei silloin
ollut jälkiäkään tuosta nuortevan suloisesta naisesta, jonka kasvit
ja eläimet tunsivat, vaan hän näytti vaikenevalta, voittamattomalta
olennolta, jossa lemmenintohimon koko eristävä ja hävittävä voima oli
ruumiistunut. Hänen kauneutensa kolme jumalaista tekijää -- otsa,
silmät, suu -- eivät kenties koskaan olleet omistaneet sellaista
vertauskuvallisen merkityksen määrää edustaessaan ijäisnaisellisen
tenhon perikuvaa. Tuntui siltä kuin valoisa yö olisi suosinut
tätä ilmestyksen kirkastumista, saattamalla tämän olennon todella
ihanteellisen muodon esille ja estämällä rakastajaa katselemasta
häntä terävällä tutkijan silmällä, sallien hänen hengellään kokonaan
vastaanottaa hänet tajuntaansa. Kuunvalossa kylpevä kesäyö, täynnä
kaikkia unelmia ja vaaleita tai näkymättömiä tähtiä ja meren
soinnukkaita ääniä, näytti olevan tämän ihanan kuvan luonnollisena
kehyksenä. Samoin kuin varjo joskus suhdattomasti suurentaa sitä
esinettä, joka sen luo, näytti Ippolitan hahmo kohtalollisen rakkauden
perustuksella katsojasta, joka yhä selvemmin ja hirvittävämmin näki
edessään tulevaisuuden, ylevämmältä ja traagillisemmalta tämän
äärettömän taustan pohjalla.
Eikö juuri sama nainen yhtä liikkumattomana parvekkeelta ollut
katsellut elottomassa vesiaavikossa välkkyvää valkoista purjetta? Hän
se oli, ja nytkin, jolloin hänen öinen näkynsä tuntui vapaalta kaikesta
todellisuuden raakuudesta, liikkui hänen olemuksensa herättämän tunteen
alla sama viha: sukupuolten kuollettava viha, joka piilee rakkauden
pohjalla ja joka salattuna tai ilmeisenä sisältyy kaikkiin sen
seurauksiin -- ensi katseesta äärimäiseen kyllästymisinhoon.
-- Hän on siis vihollinen -- ajatteli Giorgio. -- Niin kauan kuin hän
elää, niin kauan kuin hänellä on vaikutusvaltaa minuun, hän on estävä
minua asettamasta jalkaani sille kynnykselle, jonka näen edessäni
hahmoittavan. Ja miten voinkaan jälleen saavuttaa ominaisimman
olemukseni, kun hänellä on suurin osa siitä valloissaan? On turhaa
toivoa uutta maailmaa, uutta elämää. Niin kauan kuin lempi kestää,
maan akseli piilee yhdessä ainoassa olennossa ja elämä on suljettuna
ahtaaseen piiriin. Jälleen elpyäkseni elämään, voittaakseni, täytyisi
minun vapautua rakkaudesta, irtaantua vihollisesta...
Kerran hän kuvitteli häntä kuolleena. -- Kuolleena hän muuttuisi
ajatusainekseksi, puhtaaksi ihannelmaksi. Epävarmasta ja
epätäydellisestä olemassaolosta hän siirtyisi täydelliseen ja
varmaan olomuotoon, ainaiseksi vapautuneena sairaasta, heikosta ja
hekkumallisesta lihastaan. -- Hävittää, jos mieli omistaa -- toista
keinoa ei ole sillä, joka rakkaudesta hakee kaikkein korkeinta.
Ippolita vavahti äkkiä, kuin olisi outo kauhu häntä kouristanut.
Viitaten tavalliseen taikauskoon hän sanoi:
-- Kuolema on kulkenut ohi. --
Ja hän hymyili. Mutta rakastaja, ollen tämän sattuman tyrmistyttämä,
ei voinut vapautua säikähdyksen ja hämmästyksen tunteesta. -- Onko hän
aavistanut minun ajatukseni? --
Molemmat nousivat samalla, kuullessaan koiran raivokkaasti haukkuvan.
-- Kuka se lienee? -- Kysyi Ippolita levottomana.
Koira haukkui lakkaamatta polun alkupäässä oliivilehtoon päin. Candia
ja vanhus tulivat ulos talosta.
-- Kuka se saattaa olla? -- kysyi vanhus katsoen kirkkaaseen yöhön
Ihmisääni tunki esiin oliivilehdosta: rukoileva, nyyhkyttävä ihmisääni.
Sitten tuli näkyviin tumma ihmishahmo, jonka Candia heti tunsi.
-- Liberata!
Äiti kantoi päänsä päällä tumman huivin peittämää kehtoa. Hän astui
suorana, melkein jäykkänä, kääntymättä, kompastumatta, sulkeutuneena
ja äänettömänä kuin onnettomuutta ennustava unissakävijä, sokeasti
tavoitellen tuntematonta päämäärää. Ja avopäin häntä seurasi mies,
hillittömästi nyyhkyttäen, rukoillen, mainiten häntä nimeltä,
kumarassa, piesten lanteitaan tai synkän epätoivoisena raastaen
tukkaansa.
-- Liberata! Liberata! Kuule minua! Kuule minua! Tule takaisin kotia!
Oi, Jumalani, Jumalani! ulvoi tuo kömpelö ja kurja mies, nyyhkyttäen
laahustellen vaikenevan vaimon jälessä. -- Minne aijotkaan mennä? Mikä
sinulla on mielessä? Liberata! Kuule minua! Oi Jumalani, Jumalani!
Hän rukoili häntä pysähtymään, mutta hän ei häneen kajonnut.
Rajun tuskan raatelemana hän ojensi kätensä häntä kohti, mutta ei
häneen tarttunut, ikäänkuin salainen voima olisi pidättänyt häntä
siitä, melkein kuin tämä olento tenhovoiman kautta olisi käynyt
koskemattomaksi.
Ei Candiakaan astunut esiin hänen tietään tukkimaan.
-- Mikä on, Giuseppe? Mitä on tapahtunut? -- hän kysyi.
Giuseppe kuvasi kädenliikkeellä mielisairautta. Ja Giorgion ja
Ippolitan korvissa kaikuivat taas maalaisnaisten äänet:
-- Hän on mielisairas. Hän on tullut mykäksi, rouva. Kolmeen päivään
hän ei ole puhunut. Hän on hullu, hullu.
-- Onko lapsi kuollut? -- kysyi Candia uudelleen hiljaa, osoittaen
peitettyä kehtoa.
Mies nyyhkytti yhä kovemmin. Ja taaskin kaikuivat naisten äänet
Giorgion ja Ippolitan korviin:
-- Se ei enää itke. Lapsiparka! Nukkuuko se? Se on pienen ruumiin
näköinen. Se ei enää liiku. Se nukkuu... nukkuu... Se ei enää kärsi.
-- Liberata! -- huusi Candia koko äänensä voimalla, ikäänkuin olisi
tahtonut pudistaa tuota tunnotonta olentoa. -- Liberata! Minne sinä
menet?
Mutta hän ei tarttunut häneen, hän ei estänyt häntä kulkemasta edelleen.
Sitten kaikki vaikenivat ja katselivat häntä.
Äiti jatkoi matkaansa, suorana, melkein jäykkänä, kääntymättä,
tuijottaen eteensä suurilla silmillään, suu kuin sinetin sulkemana,
kuin olisi se jo tehnyt ijäisen, hengettömän vaiteliaisuuden lupauksen.
Hänen päänsä päällä heilui kehto, joka nyt oli muuttunut paareiksi;
ja miehen vaikeroiminen kävi tasasen tahdikkaaksi, melkein kuin
valituslaulu.
Näin astui tuo traagillinen pari kuljettuaan pihamaan poikki, polkua
alas, jossa vielä olivat painuneina toivioretkeläisten verekset jäljet
ja joiden yli vielä liiteli ylistyslaulusta virrannut hurskas henki.
Ja rakastavat, ollen säälin ja kauhun valtaamina seurasivat katseineen
tuota surevaa äitiä, hänen kadotessaan yöhön sinnepäin, missä salamat
taivaalla vavahtelivat!