Oliivilehdossa koira edelleen haukkui, Ippolitan ja Giorgion alkaessa
astua Candian taloon johtavaa polkua. Tuntiessaan molemmat vieraat se
vaikeni ja juoksi heitä vastaan.
-- Kas, sehän on Giardino! -- huudahti Ippolita, ja hän kumartui
hyväilemään laihtunutta eläinparkaa, jonka kanssa jo oli rakentanut
ystävyyttä. -- Se kutsui meitä! On jo myöhäinen hetki.
Hitaasti kuu nousi taivaan hiljaisuudessa, lähettäen edelleen
valovirran, joka vähitellen huuhteli koko seestepiiriä. Kaikki
maaseudun äänet rauhoittuivat yöllisen valon hohtaessa. Ja kaikkien
meluäänien äkillinen lakkaaminen tuntui omituiselta, melkein
luonnottomalta Giorgiosta, jota painoi selittämätön alakuloisuus.
-- Pysähdy hetkeksi, -- hän sanoi pidättäen Ippolitaa.
Ja hän kuunteli.
-- Mitä sinä kuuntelet?
-- Minusta tuntuu...
Ja molemmat katsoivat taakseen niitylle päin, jonka oliivi-puut
peittivät heidän katseiltaan.
Mutta he eivät kuulleet muuta kuin meren aaltojen tasaista ja hiljaista
loiskinaa syvemmällä olevasta pienestä lahdenpoukamasta. Heidän
päidensä ylitse lentää sujahti sirkka synnyttäen äänen, joka muistutti
lasilevyä viiltävää timanttia.
-- Etkö luule, että tuo lapsi on kuollut? -- kysyi Giorgio peittämättä
mielenliikutustaan. -- Se ei enää itkenyt.
-- Se on totta, -- sanoi Ippolita. -- Luuletko, että se on kuollut?
Giorgio ei vastannut. Hopeahohteisten oliivien lomitse he jatkoivat
matkaansa.
-- Katselitko äitiä? -- hän hetken kuluttua taas kysyi, kun tuo
lohduton kuva yhä oli hänen edessään.
-- Hyvä Jumala! Hyvä Jumala!
-- Ja tuota vanhaa naista, joka tarttui käsivarteesi... Tuo ääni! Nuo
silmät!
Hänen sanoistaan kaikui taas tuo outo kauhu, ikäänkuin hän tuosta
näystä olisi saanut kamalan paljastuksen, ikäänkuin elämä odottamatta
olisi hänelle ilmaissut salaperäisen ja julman puolen ja kuin olisi hän
ainaiseksi järkytetty ja merkitty.
-- Tiedätkö, kun menin sisälle tuohon mökkiin, oli oven takana maassa
kuollut eläin... se oli varmaankin puoleksi mädännyt... Sen haju
salpasi hengen.
-- Kuinka se on mahdollista?
-- Se oli koira tai kissa; en tiedä... Sisällä ei voinut nähdä mitään.
-- Mutta oletko siitä vallan varma?
-- Olen, olen, ei epäilystäkään, se oli eläimen raato... Tuo löyhkä...
Inhon väristys kulki hänen ruumiissaan sitä muistellessaan.
-- Mutta minkätähden? -- kysyi Ippolita, johon hänen inhonsa ja
kauhunsa tarttui.
-- Kuka sen tietää!
Koira haukkui tulon merkiksi. He olivat perillä. Candia odotti heitä,
ja pöytä oli jo katettu tammen juurelle.
-- Oi, rouva, kuinka myöhään! -- vaimo huudahti rakastettavasta
hymyillen. -- Mistä tulet? Mitä annat minulle, jos sen arvaan? Sinä
kävit Liberata Manellan luona ja katselit lasta... Tulkoon Jeesus
sabbattina!
Sitten, kun molemmat olivat istuneet aterioimaan, hän lähestyi, haluten
puhua ja uteliaana saada kuulla jotain.
-- Näitkö sen, rouva? Se ei ole pelastettavissa, se ei siitä nouse.
Mitä kaikkea ovatkaan vanhemmat tehneet sitä pelastaakseen!
Ja mitä he todella eivät olleet tehneet! Hän kertoi kaikki yritykset,
kaikki manaukset. Pappi oli käynyt, oli peittänyt lapsen pään
_stolansa_ liepeellä ja oli sitten lausunut evankeliumin sanoja. Äiti
oli keskimäiseen kattohirteen ripustanut vaharistin, joka helatorstaina
oli siunattu; hän oli pirskoittanut ikkunasaranoille vihkivettä ja
kolme kertaa ääneensä lukenut uskontunnustuksen; hän oli sitonut
kahmalollisen suoloja huivin kolkkaan ja köyttänyt sen kuolevan
pienokaisen kaulaan. Isä oli valvonut seitsemän yötä, se on: isä oli
valvonut seitsemän yötä pimeässä lampun palaessa, jonka yli kasari oli
kumoon kaadettu; hän oli kuunnellut jokaista hälyä, valmiina karkaamaan
noita-akan kimppuun ja sitä haavoittamaan. Yksi ainoa neulanpisto
olisi riittänyt saattamaan hänet miehen nähtäviin. Mutta nuo seitsemän
yötä olivat olleet hyödyttömiä. Pienokainen laihtui laihtumistaan ja
kävi hetki hetkeltä riutuneemmaksi, kurjemmaksi, toivottomammaksi.
Povaaja-eukon neuvosta epätoivoinen isä lopulta oli tappanut koiran
ja pannut raadon oven taakse. Noita ei voinut täten astua sisään,
ennenkuin oli laskenut kaikki kuolleen elukan karvat...
-- Kuuletko? -- sanoi Giorgio Ippolitalle.
Ei kumpikaan syönyt; he olivat kiihoittuneet, säälin valloissa,
tyrmistyneet tuon surkean ja tuskallisen elämän aaveiden äkillisestä
ilmaantumisesta keskellä heidän hyödytöntä lemmenelämäänsä.
-- Sabbattina tulkoon Jeesus!... toisti Candia ja kosketteli hurskaan
tavan mukaisesti avatulla kämmenellään kohtuaan, joka kantoi elävää
hedelmää.
-- Herra vapauttakoon sinun kohtusi hedelmän. Sitten Candia jatkoi:
-- Sinä et tänä iltana syö mitään. Et huoli. Sydämesi on murheissaan
tuon viattoman sielun vuoksi. Puolisosikaan ei syö. Katsohan.