Lukuunottamatta muutamia välillä sattuvia uusia velttouden hetkiä,
Ippolita tunsi rajua halua samoilla ulkoilmassa, panna itsensä
alttiiksi polttavalle auringolle, kuljeskella rannikolla ja kentillä,
tutkia tuntemattomia polkuja. Hän kehoitteli kumppaniansakin siihen;
joskus hän melkein väkisin laahasi hänet mukaansa; usein hän yksinkin
lähti liikkeelle, ja Giorgio yllätti hänet joskus äkkiarvaamatta.
He kulkivat ylös kummulle ja astuivat pensasaidan reunustamaa polkua.
Pensaiden lomiin oli kylvetty sinisiä kukkia, joiden keskellä aukeni
yksinäisiä suuria, hentoja, lumivalkeita kukkasia, joilla oli viisi
terälehteä ja jotka levittivät huumaavaa tuoksua. Pensaiden toisella
puolen aaltoilivat olkiensa päässä nuokkuvat tähkäpäät, vihervinä tai
kellervinä, riippuen siitä kuinka kaukana tai kuinka lähellä ne olivat
kultaista tuuleentumista; muutamat olivat niin raskaat ja korkeat, että
ulottuivat pensasaidan yläpuolelle, muistuttaen kaunista, laitojen yli
nestettään kuohuttavaa maljaa.
Ei mikään jäänyt Ippolitan valppaalta silmältä huomaamatta.
Tuontuostakin hän kumartui, hajoittaakseen puhalluksella vallan
hienosäikeisiä hentoja kukkasia, joilla oli pitkät ohuet varret.
Silloin tällöin hän pysähtyi tarkastamaan eräänlaisia pieniä
hämähäkkiä, jotka näkymättömiä lankoja myöten kiipesivät matalalta
kukalta korkealle oksalle.
Auringonpuoleisen rinteen syvennyksessä piili pieni liinapelto, joka
jo oli auringon paahtama. Kellervien varsien yläpäässä oli pieniä
kultapalloja, ja tuntui siltä, kuin tuota kultaa siellä täällä olisi
himmentänyt raudankarvainen ruoste. Pisimmät korret liikkuivat melkein
huomaamatta. Kokonaisuus vaikutti somalta kuin kultasepän työ.
-- Katso noita kultakoristeita! sanoi Ippolita.
Kinsterin kukat alkoivat jo varista. Muutamista pensaista riippui
omituisia valkeita lima-hipaleita; toisilla ryömi suuria mustia ja
punakeltaisia toukkia, jotka näyttivät pehmeiltä kuin sametti. Ippolita
otti käteensä yhden niistä, jonka pehmeä untuva oli punatäpläinen ja
piti sitä levollisena kämmenellään.
-- Se on kauniimpi kuin kukka, -- hän sanoi.
Giorgio huomasi, -- eikä se ollut ensi kerta -- ettei Ippolita
ollenkaan inhonnut hyönteisiä ja ettei hän yleensä tuntenut tuota
voittamatonta vastenmielisyyttä moneen seikkaan, joka hänestä oli
inhoittava.
-- Viskaa se pois, minä pyydän!
Nauraen Ippolita ojensi kättään kuin olisi tahtonut panna toukan hänen
kaulalleen. Giorgio huudahti ja väistyi sivulle. Ippolita nauroi vielä
kovemmin.
-- Kas kuinka rohkea mies!
Tämän pilan kiihoittamana Ippolita juoksi häntä kohti ajaakseen häntä
takaa vaivaistammien runkojen lomitse, jyrkkiä polkuja pitkin, jotka
muodostivat jonkunmoisen vuoristo-sokkelon. Hänen naurunsa kaikui
kirkkaana ja karkoitti joukon metsävarpusia pois harmailta kiviltä.
-- Pysähdy, pysähdy! Sinä peloitat lampaita...
Pieni lammaslauma karkasi todella pakoon laahaten jälessään jotain
sinerviin ryysyihin käärittyä.
-- Pysähdy! Katso toki. Ei minulla enää ole mitään.
Ja hän näytti pakolaiselle tyhjiä käsiään.
-- Auttakaamme paimenta!
Hän riensi ryysyihin puetun tytön luo, joka turhaan ponnisteli
pidättääkseen pajunoksista punotuilla nuorilla yhteen kytkettyjä
lampaita. Hän takertui kiinni nuorien solmuihin ja ponnisti jalkaansa
kiveä vastaan, voidakseen tehdä vastustusta. Näin, hengästyneenä,
kasvot punoittaen tuossa väkinäisessä asennosssa hän oli tavattoman
kaunis. Hänen kauneutensa leimahti äkkiä kuin soihtu.
-- Tule, tule sinäkin tänne! -- hän huusi Giorgiolle, tartuttaen
häneenkin lapsellista iloansa.
Lampaat pysähtyivät kinsteripensaiden lomiin. Niitä oli kuusi: kolme
mustaa ja kolme valkeata; ja pajunuorat oli sidottu niiden villaiseen
kaulaan. Vaimo, joka oli niitä paimentamassa, oli laiha, yllä
kurjat ryysyiset sinervät vaatteet. Hän huitoi käsillään ja päästi
hampaattomasta suustaan käsittämättömiä tolkuttomia ääniä. Hänen
ripsettömissä, vihertävissä pienissä tihrusilmissään, jotka olivat
täynnä kyyneleitä ja verta, oli paha katse.
Kun Ippolita ojensi hänelle almua, hän suuteli rahoja. Sitten hän
hellitti nuorat, otti päästään huivin, joka oli menettänyt värinsä ja
muotonsa, kumartui alas ja sitoi lantit mitä huolellisemmin useisiin
huivin solmuihin.
-- Olen väsynyt, sanoi Ippolita. -- Levätkäämme täällä hiukkasen.
He laskeutuivat alas istumaan. Giorgio huomasi, että he olivat vallan
lähellä kinsteri-kenttää, mistä tuona kevätaamuna nuo viisi tyttöä
olivat poimineet kukkia, siroittaakseen ne kauniin roomattaren polulle.
Tuo aamu tuntui hänestä kaukaiselta, kuin olisi se levännyt keskellä
unelmanomaisia usvia.
Giorgio virkkoi:
-- Näetkö tuolla tuon tiheän pensaston melkein vallan paljaana kukista?
Sieltä täytimme korit, kaunistaaksemme tiesi tulosi kunniaksi... Oi,
mikä päivä! Vieläkö muistat?
Ippolita hymyili ja äkillisen hellyyden valtaamana hän tarttui Giorgion
käteen. Pitäen sitä lujasti molemmissa käsissään, hän kallisti poskensa
lemmityn olalle ja antautui muistojen tenhoon, tämän yksinäisyyden,
rauhan ja runouden tenhoon.
Nuorten tammien latvoja pyyhkäisi silloin tällöin tuulen henkäys, ja
alempana kimelteli esiin oliivien harmaudesta hopeankirkas aalto.
Paimeneukko poistui poistumistaan laitumella liikkuvien lampaidensa
jälessä, ja jotain lumottua, aaveenomaista jäi hänestä jälelle, melkein
kuin satujen pahoista haltijattarista, jotka tien mutkassa muuttuvat
rupikonniksi.
-- Etkö nyt ole onnellinen? kuiskasi Ippolita.
Ja Giorgio ajatteli: -- Nyt on jo kulunut kaksi viikkoa, eikä
minussa mitään ole muuttunut. Yhä vaan olen pelon, levottomuuden,
tyytymättömyyden kiusaama! Tuskin olemme alussa, ja minä jo näen
lopun edessäni. Miten siis nauttia ohirientävästä hetkestä? Ja hän
ajatteli ehdottomasti muutamia Ippolitan kirjeen lauseita: "Oi,
milloin voin joka päivänhetkenä olla sinua lähellä, milloin saan
elää sinun elämääsi! Silloin saat nähdä, että olen toinen... Kaikki
ajatukseni tulen sinulle sanomaan, ja sinä tulet sanomaan minulle
kaikki sinun ajatuksesi. Tulen olemaan rakastettusi, ystävättäresi,
sisaresi, ja jos pidät minua sen arvoisena, neuvojasikin... Tahdon
tuoda sinulle ainoastaan suloista rauhaa ja lepoa... Tulemme viettämään
rakkaudenelämää, jommoista ei vielä koskaan ole ollut..." --
Ja Giorgio ajatteli: -- Koko elämämme näinä kahtena viikkona on ollut
kokoonpantu yhtä pienistä ulkonaisista tapahtumista kuin tänäkin
päivänä. Todella hän jo on näyttäynyt minulle _toisena_. Hänen
ulkomuotonsakin alkaa muuttua. Hämmästyttävä on se nopeus, millä
hän imee itseensä terveyttä. Näyttää siltä, kuin joka hengenveto
tekisi hänelle hyvää, joka hedelmä hänessä muuttuisi vereksi,
kuin ilman puhtaus tunkisi hänen huokoisiinsa. Hän on luotu tätä
joutilaisuuden, vapauden, huolettomuuden, ruumiillisen nauttimuksen
elämää varten. Ei yksikään vakava sana, joka todistaisi henkistä
toimintaa, ole tänään lähtenyt hänen huuliltaan. Teoiltaan, maultaan,
toiveiltaan hän päivä päivältä käy yhä lapsellisemmaksi. Meillä ei
ole mitään muuta yhdyssidettä kuin mitä herkullisin aistillisuus.
Rakkaudennautinnossakin hän on yhtä tarkoitteleva ja mukava kuin
syödessään mielihedelmäänsä tai venyttäessään jokaista pientä
nautintoa. Nautinto on hänen elämänpäämääränsä, ja hän käyttää kaikkea
mahdollista huolellisuutta kaunistaakseen hänen ja minun tunteita.
Hänen vaitiolonsa ja lepohetkensä, kuten paraikaa, johtuvat ainoastaan
ruumiillisesta väsymyksestä.
-- Mitä sinä ajattelet? kysyi Ippolita.
-- En mitään. Olen onnellinen.
Hetken vaiettuaan hän lisäsi:
-- Emmekö lähde?
He nousivat. Ippolita painoi hänen huulilleen kaikuvan suudelman. Hän
oli iloinen ja vallaton. Moneen kertaan hän irtaantui Giorgiosta,
juostakseen alas kivistä vapaata rinnettä, ja keskeyttäen juoksunsa hän
takertui kiinni nuoren tammen runkoon, joka sysäyksestä vaikeroiden
taipui. Hän noukki sinisen kukan ja imi sitä.
-- Se on hunajaa, hän sanoi.
Hän poimi toisen ja painoi sitä lemmittynsä huulille.
-- Maistahan, hän virkkoi ja liikutteli huuliaan kuin olisi itsekin
tahtonut sitä imeä.
-- Täällä kun on näin paljo kukkia ja mehiläisiä, on tässä varmaankin
mehiläispesä, hän jatkoi. -- Lähdenpä kerran aamulla, kun sinä vielä
nukut, etsintäretkelle, ja tuon sinulle hunajakakun.
Hän rupesi seikkaperäisesti pohtimaan tätä retkeä, joka kiihoitti
hänen mielikuvitustaan, ja hänen sanoistaan kaikui kuin raikas aamu,
salaperäinen metsänhumu, etsinnän levottomuus, löytämisen ilo, hunajan
kirkkaus ja metsätuoksu.
He pysähtyivät keskelle rinnettä, seisoen metsän reunassa, molemmat sen
alakuloisuuden vangitsemina, joka kohosi merestä.
Meren värit olivat mitä hienoimmat, sinivihreää, joka vähitellen
muuttui yhä vihreämmäksi; mutta taivas oli laeltaan lyijyn sininen,
siellä täällä pilvien verhoama ja Ortonan poukaman puolella
ruusunpunaisena kangastava. Tämä punerva hohde kuvastui vaaleampana
meren uloimpaan vesivyöhön ja näytti varisseilta uiskentelevilta
ruusuilta. Meren taustaa vasten kohosivat sopusuhtaisin astein ensin
molemmat tammet synkkine latvoineen, sitten vaaleat oliivit ja lopulta
viikunapuut virkeine lehvineen ja sinervine haaroineen. Taivaanrannalta
nousi kuu, jättiläispomeranssin näköisenä; oli melkein täysikuu: se
vivahti lasikelloon, joka peittää paksua kultalevyä, mihin haaveellinen
maisemakuva on piirretty.
Kuuli lintujen viserrykset läheltä ja kaukaa. Kuuli härän mylvinnän,
sitten ammuntaa, sitten lapsen itkua. Kotvan kuluttua kaikki oli
hiljaista, itku vaan yhä kuului.
Se ei ollut kovaa, katkonaista itkua, vaan heikkoa, keskeymätöntä,
melkein vienoa vaikeroimista. Se irroitti sielun kaikesta muusta,
se veti sitä puoleensa, eroitti sen kiehtovasta hämärätunnelmasta,
täyttäen sen tämän tuntemattoman ja näkymättömän pikkuolennon tuskan
aiheuttamalla säälillä.
-- Kuuletko? -- Kysyi Ippolita ääni hiljaisena ja säälistä
värähtelevänä. -- Minä tiedän, kuka siellä itkee.
-- Tiedätkö sinä sen? kysyi Giorgio, jossa lemmittynsä ääni ja ilme
herätti omituista kammoa.
-- Tiedän.
Ippolita kuunteli edelleen tarkaten valittavaa ääntä, joka nyt tuntui
täyttävän koko seudun ja lisäsi:
-- Se on lapsi, jonka verta noita-akat imevät.
Hän lausui nämä sanat vähääkään hymyilemättä, ikäänkuin hänkin olisi
ollut tuon taikauskon pauloissa.
-- Se on tuolla alhaalla, tuossa mökissä. Candia kertoi sen minulle.
Epäröivän vaitiolon jälkeen, jonka kestäessä molemmat kuuntelivat
voihkivaa valitusta ja näkivät edessään kuvitellun kuolevan lapsen
näyn, Ippolita ehdotti:
-- Menkäämme sen luo. Se ei ole kaukana.
Giorgio tyrmistyi, hän pelkäsi tuota surkeaa näkyä, hän pelkäsi
surullisten ja raakojen ihmisten kosketusta.
-- Etkö tahdo? toisti Ippolita, jonka uteliaisuus oli käynyt
voittamattomaksi. -- Se on tuolla alhaalla, piinion juurella olevassa
mökissä. Minä tunnen tien.
-- Menkäämme.
Ippolita kulki joutuisin askelin edellä, rinteellä olevan pellon
laitaa. Molemmat vaikenivat; molempien ajatukset kohdistuivat tuohon
lapsen itkuun, jota kohti kulkivat. Ja joka askeleelta kiihtyi heidän
tuskansa, kuta selvemmäksi valitus kävi, joka ilmaisi tuon pienen
olentoparan kipuja.
He riensivät tuoksuvan oranzhi-lehdon läpi, huolehtimatta tallaten
maahan varisseita kukkia. Heidän etsimänsä majan läheisen mökin
kynnyksellä istui suunnattoman lihava vaimo, jonka muodoton ruumis
kannatti pientä pyöreätä päätä. Hänen silmänsä olivat lempeät,
hampaansa kauniit ja hymyily rauhallista.
-- Voi, armollinen rouva, minne menet? kysyi tämä nousematta.
-- Tahdomme nähdä noiduttua lasta.
-- Miksi tahdot mennä sinne? Jää hetkeksi minun luokseni ja levähdä.
Katsohan, kuinka monta lasta minulla on.
Kolme tai neljä alastonta lasta, jotka niinikään olivat ruumiiltaan
niin pöhöttyneitä, että näyttivät vesitautisilta, ryömi soperrellen
ja hapuillen maassa ja pisti kaiken suuhunsa, mikä vaan osui käteen.
Sylissään oli tuolla vaimolla vielä yksi lapsi, joka kokonaan oli
tumman rupikuoren peitossa, minkä keskeltä kahden ihmekukan tavoin
aukeni kaksi suurta, puhdasta sinisilmää.
-- Etkö näe, millainen joukko minulla on ja minkänäköinen tämä tässä
on? Jää hetkeksi luokseni!
Hän hymyili, silmillään kehoittaen muukalaista anteliaisuuteen.
-- Miksi tahdot mennä sinne? hän toisti äänenpainolla, joka kehoitti
uteliasta luopumaan aikeestaan, saattaen hänet aavistamaan uhkaavaa
vaaraa.
-- Katsohan toki tätä!
Ja hän näytti pientä, haavojen peittämää lastaan, kuitenkaan
ilmaisematta mitään surua sen tähden, vaan yksinkertaisesti siitä
syystä, että tahtoi kauempana olevan asemesta tarjota ohikulkijalle
läheisemmän säälin esineen. Hän ikäänkuin tahtoi sanoa: -- Jos tahdot
olla armelias, niin ole tälle, jonka tässä näet silmiesi edessä.
-- Miksi se on tuollainen? -- kysyi Giorgio, joka syvästi huolestuneena
katseli noissa viheliäisissä rupisissa kasvoissa välkkyviä suuria,
kirkkaita ja terveitä silmiä jotka heijastivat kesäkuun illan valoa.
-- Kuka sen tietää, herra? vastasi vaimo yhä vaan yhtä levollisena. --
Hyvä Jumala niin tahtoo.
Ippolita ojensi hänelle almun. Ja he jatkoivat matkaansa toiselle
mökille, voimatta vapautua siitä inhoittavasta hajusta, joka oli
virrannut esiin tuon oven takaisesta pimeästä.
He eivät puhuneet. Heidän polvensa olivat raukeat, heillä oli paha
maku suussa ja heidän sydämensä kutistui kokoon. Muiden äänien ja
melujen ohella he yhä vielä kuulivat tuon heikon valitushuudon, eivätkä
ymmärtäneet, miten he etäältä olivat kuulleet ainoastaan sen ja lisäksi
niin selvästi. Heidän katseensa suuntautuivat vaistomaisesti korkeaan,
suoraan piinioon, jonka vahva runko melkein mustana erosi himmeästä
hämärävalosta ja jonka latvassa asusti lukemattomia viserteleviä
varpusia.
Heidän lähestyessään, kulki sorina kautta naisjoukon, joka oli
kokoontunut uhrin ympärille.
-- Ne ovat herrasväkeä, Candian vieraita.
-- Tulkaa lähemmäksi, tulkaa tänne.
Naiset aukaisivat piirinsä, päästääkseen tulijat sisälle. Eräs heistä,
ryppyinen eukko, jonka ihonväri vivahti kuivaan multaan ja jonka
molemmat kiiluvat silmät jäykkinä kuin lasi tuijottivat kuopissaan,
sanoi kääntyen Ippolitan puoleen ja koskettaen hänen käsivarttaan:
-- Näetkö, rouva. Tottapa noita-akat sitä imevät, tuota lapsiparkaa!
Näetkö, miten ne ovat sen muuttaneet? Jumala sinun lapsiasi suojelkoon!
Hänen äänensä oli niin soinnuton, että se kaikui luonnottomalta kuin
ontto kone.
-- Rouva, tee ristinmerkki, -- hän lisäsi. Ja kolkkona kaikui tämä
kehoitus tuosta huulettomasta suusta, missä ääni oli menettänyt kaiken
inhimillisen sävynsä ja oli jähmettynyt elottomaksi. Ippolita teki
ristinmerkin ja katsoi toveriinsa.
Naiset seisoivat majan edustalla piirissä kuin näytelmää katselemassa
ja antoivat silloin tällöin jonkun säälin merkin. Ja alinomaa tämä
piiri uudistui: katsomisesta väsyneet poistuivat ja toisia lähitaloista
tuli sijaan. Ja melkein kaikki tekivät samoja liikkeitä, toistivat
melkein samoja sanoja tätä hidasta kuolonkamppausta katsellessaan.
Lapsi lepäsi pienessä höyläämättömästä valkopetäjästä tehdyssä
kehdossa, joka näytti kannettomalta ruumisarkulta.
Tuo surkuteltava, alaston, vihreänkellervä olentoparka itki lakkaamatta
ja liikutti kuihtuneita ohuita sääriään ja käsivarsiaan edestakaisin
ilmassa kuin apua rukoillen. Kehdon juurella istuva äiti oli vallan
kokoon kyyristynyt, niin että pää melkein kosketteli polvia, eikä
hän kiinnittänyt huomiota yhteenkään noista äänistä. Näytti siltä
kuin raskas taakka olisi painanut hänen niskaansa ja estänyt häntä
nousemasta. Silloin tällöin hän koneellisesti laski karkean känsäisen
polttavan kätensä kätkyen laidalle ja keinutti tätä edestakaisin,
muuttamatta asentoansa ja yhä vaieten. Ja surkean itkun hetkeksi
keskeytyessä, pyhäinkuvat, amuletit ja taikaesineet, joilla kehto
melkein kauttaaltaan oli peitetty, heiluivat sinne tänne synnyttäen
kohisevan äänen.
-- Liberata! Liberata! huusi yksi vaimoista ja pudisti häntä. -- Katso,
Liberata: Tuo nainen on tullut; tuo nainen on tullut luoksesi. Katso
toki häntä!
Hitaasti äiti kohotti otsaansa ja loi ympärilleen sekavia katseita;
sitten hän kiinnitti kuivuneet synkät silmänsä vieraaseen naiseen,
ja noista silmistä puhui ehkä enemmän kuin väsynyt tuska eräänlainen
epävarma, kumea kauhu: kauhu yöllisestä noituudesta, johon ei mikään
henkienmanaus pysty. Kauhu siitä, että nuo kyllästymättömät olennot
pitivät taloa vallassaan ja että ne varmaankin viimeisen kuolleen
ruumiin mukana tulivat sen jättämään.
-- Puhu toki, puhu toki -- rohkaisi häntä yksi naisista, yhä pudistaen
häntä käsivarresta. -- Puhu! Sano tälle rouvalle, että hän lähettää
sinut ihmeitä tekevän Neitsyen luo.
-- Niin, rouva, tee hänelle se armotyö, -- pyysivät toiset järjestänsä.
Lähetä hänet Neitsyen luo! Lähetä hänet Neitsyen luo!
Lapsi itki äänekkäämmin. Suuren piinion latvassa istuvat varpuset
nostivat hermoja viiltävän huudon. Oliivipuiden muodottomien runkojen
välissä haukkui naapurimökin koira. Kuutamossa alkoivat varjot näkyä.
-- Niin -- soperteli Ippolita, joka ei kauempaa jaksanut kestää
vaikenevan vaimon tuijottavaa katsetta, -- lähetämme hänet sinne...
huomenna.
-- Ei, ei huomenna; lauantaina, rakas rouva.
-- Lauantai on juhla-aatto.
-- Anna hänen ostaa vahakynttilä.
-- Kaunis vahakynttilä.
-- Kymmenen naulaa painava.
-- Kuulitko, Liberata, kuulitko?
-- Tämä rouva lähettää sinut Neitsyen luo.
-- Neitsyt tulee olemaan sinulle armollinen.
-- Puhu toki! Puhu!
-- Hän on käynyt mykäksi, rakas rouva.
-- Kolmeen päivään hän ei enää ole puhunut.
Naisten sekaisin puhuessa lapsi itki entistään kovemmin.
-- Kuule, kuinka se itkee!
-- Aina illan tullen se poraa kovemmin.
-- Ehkä jo joku niistä tulee.
-- Ehkä se jo näkee...
-- Risti silmäsi, rouva.
-- Tuossa tuokiossa on yö.
-- Kuule vaan, kuinka se itkee.
-- Luulen, että kirkonkello soi.
-- Ei, täältä sitä ei voi kuulla.
-- Vaiti!
-- Täältä sitä ei kuule.
-- Minä sen kuulen.
-- Minäkin sen kuulen.
-- Ave Maria!
Kaikki vaikenivat, polvistuivat ja ristivät silmänsä. Kaukaisesta
kylästä tuntui kaikuvan tuskin kuuluva ääni; mutta lapsen itku eksytti
tarkkaavan korvan. Yhä vieläkään ei kuulunut muuta kuin tuo valitus.
Äiti oli vaipunut permannolle kehdon eteen ja kumartui maahan asti.
Ippolita rukoili hartaasti, pää kumarassa.
-- Katso tuonne ovelle -- kuiskasi eräs naisista vieruskumppanilleen.
Giorgio, joka levottomana tarkkasi, kääntyi. Ovi oli syvän varjon
peitossa.
-- Katso tuonne ovelle. Etkö näe mitään?
-- Näen, näen... -- vastasi toinen epävarmana, hieman pelästyneenä.
-- Mikä on hätänä? Mitä pitää nähdä? -- kysyi kolmas.
-- Mitä pitää nähdä? -- kysyi neljäs.
-- Mitä siellä sitten näkee?
Ja äkkiä heidät kaikki valtasi tämä uteliaisuus ja tämä kauhu,
ja kaikki he katselivat ovea kohti. Lapsi itki. Äiti nousi, ja
hänkin katsoi silmät levällään ja tuijottaen ovelle päin, joka
majassa vallitsevassa pimeässä näytti salaperäiseltä. Koira haukkui
oliivilehdossa.
-- Mikä on hätänä? -- sanoi Giorgio ääneensä, vaikka hän vaivoin
taisteli jo kiihoittunutta mielikuvitustaan vastaan. -- Mitä te näette?
Ei yksikään naisista rohjennut vastata. Kaikki näkivät epämääräisen
hahmon pimeässä hohtavan.
Silloin Giorgio lähestyi ovea. Astuessaan kynnyksen yli, leivinuunin
hehku ja inhoittava löyhkä salpasi häneltä hengityksen. Hän kääntyi ja
astui jälleen ulos mökistä.
-- Se on viikate, -- hän virkkoi.
Se oli todella seinällä riippuva viikate.
-- Vai viikate!
Ja äänet surisivat jälleen sekaisin.
-- Liberata! Liberata!
-- Mutta oletko mieletön?
-- Hän on mieletön.
-- Tulee pimeä, mennään nyt.
-- Se ei enää itke.
-- Olentoparka. Onko se nukkunut?
-- Se ei enää itke.
-- Kanna nyt kätkyt sisälle. Ilta on kostea. Me autamme sinua, Liberata.
-- Lapsiparka! Joko se nukkuu?
-- Se näyttää pieneltä ruumiilta. Se ei enää liiku.
-- Kanna kehto sisälle. Etkö meitä kuule, Liberata?
-- Hän on menettänyt järkensä.
-- Missä on valkea? Nyt palaa Giuseppe kotia. Eikö sinulla ole
kynttilää? Giuseppe tulee kotia tiiliruukilta.
-- Hän on menettänyt järkensä. Hän ei enää puhu.
-- Lähdetään pois. Hyvää yötä!
-- Kiusattu pienokaisparka! Nukkuuko se?
-- Se nukkuu, se nukkuu... Nyt se ei enää kärsi.
-- Herra Jeesus, pelasta se!
-- Päästä meidät pahasta, Herra!
-- Mennään, mennään. Hyvää yötä!
-- Yön rauhaa!
-- Yön rauhaa!