I.

Oli päivännousun aika. Taivas oli verhottu, usvainen, melkein maidon

värinen. Kostea, tyven lämpö täytti ilman. Meri, joka oli menettänyt

kaiken aineellisuuden ja lepäsi liikkumattomana, sekaantui etäisyyden

epämääräisiin höyryihin, värittömänä, vapaana tuulenhengestä. Valkea

purje, yksi ainoa valkea purje -- tuo niin harvinainen näky Adrian

merellä -- pisti esiin Diomedilaisten saarten kohdalla; ollen

liikkumaton, veden kuvastuksessa suunnattomasti pidentynyt, se muodosti

ikäänkuin näkyvän keskipisteen tässä pysähtyneessä maailmassa, joka

näytti häipyvän etäisyyteen.

Ippolita istui parvekkeella väsyneessä asennossa ja tuijotti

tuohon purjeeseen, jonka valkea väri hänen mieltänsä kiinnitti.

Siinä istuessaan, hieman kokoonvajonneena, hieman velttona koko

olemukseltaan, oli hänellä kasvoissaan typerä, melkein tylsämielinen

ilme, joka kuvasi hetkellistä sisäisen elämän poissaoloa. Tämän

henkisen ilmeen puuttuessa esiintyivät hänen kasvojensa jokapäiväiset

ja epäsäännölliset piirteet selvemmin, hänen kasvojensa epäjalous

tuntui pääsevän voitolle. Suukin, tuo taipuisa, kauniin kaareva suu,

jota kosketellessaan rakastaja usein oli tuntenut vaistomaista,

kuvaamatonta väristystä, näytti nyt olevan vailla kaikkea tenhoa eikä

olevan muuta, kuin tavallinen ruumiillinen elin, jota katsellessa

hyväilynkin mielikuvalta, kohdistuen pelkkään koneelliseen toimintaan,

puuttui kaikki jalous.

-- Nyt on kaikki loppu. Liekki on sammunut. En enää häntä rakasta! --

ajatteli Giorgio, sillävälin kuin hänen tarkkaava ja terävä katseensa

julman selkeästi tähysteli tätä mitään aavistamatonta olentoa, jonka

elämään hän tähän päivään saakka intohimoisesti oli liittänyt oman

elämänsä; -- En enää häntä rakasta. Kuinka se niin äkkiä on voinut

tapahtua? Tämä ei ollut hänessä yksistään liioittelun aiheuttamaa

inhoa, ruumiillista vastenmielisyyttä, joka seuraa ylenmäärin

paisutettua nautintoa, vaan se oli paljon syvempää, paljon rajumpaa

irtaantumista, joka hänestä näytti lopulliselta ja korjaamattomalta.

-- Kuinka voisi taas rakastaa, kun on nähnyt, mitä minä nyt näen? Ja

hänessä toteutui tuo tavallinen ilmiö: yhdistämällä alkuperäiset,

erinäiset ja liioitellut havainnot kokonaisuudeksi, hän muodosti

mielikuvituksessaan harhakuvan, josta hänen hermonsa vastaanottivat

paljon voimakkaamman vaikutuksen kuin asianomaisesta todellisesta

eineestä. Ymmärtämättömän vahvasti hän Ippolitan persoonassa nyt

enää näki pelkän sukupuoliolennon. Hän näki ainoastaan alemman

olennon vailla kaikkea henkeä, yksinkertaisen nautinnon ja haureuden

välikappaleen, turmion ja kuoleman välikappaleen. -- Ja hän oli

inhonnut isäänsä! Mitä muuta hän itse pohjaltaan oli tehnyt? -- Ja

hänen mieleensä johtui tuo jalkavaimo. Hänen muististaan sukelsi esiin

tuon kauhean taistelun katkelmia, joka oli kamppailtu hänen ja tuon

kieron miehen välillä siellä maatalossa, avoimen ikkunan ääressä, missä

oli kuullut pienten äpärien huudot, sen suuren papereilla peitetyn

pöydän ääressä, jolla oli huomannut ison lasisen kirjepainimen rivoine

kuvineen.

-- Jumalani, mikä tukahuttava helle! -- mutisi Ippolita, kääntäen pois

silmänsä valkeasta purjeesta, joka yhä vielä kohosi liikkumattomana

äärettömästä vesiaavikosta. -- Etkö sinäkin tunne itseäsi vallan

masentuneeksi?

Hän nousi ja laahusteli muutaman askeleen suuren patjoilla peitetyn

vitsastuolin luo. Kuollettavan väsyneenä hän vaipui sille istumaan

syvästi huoaten, nojaten päätä taapäin ja puoleksi ummistaen silmänsä,

kaarevien silmäripsien vavisten liikkuessa. Äkkiä hän taas oli

muuttunut kauniiksi. Hänen kauneutensa syttyi äkkiä kuin soihtu.

-- Milloinka tuuli nousee? Katso tuota purjetta. Se on yhä vielä

samalla paikalla! Se on ensimäinen valkea purje täällä oloni aikana.

Minusta se tuntuu unelmalta.

Kun Giorgio vaikeni, hän jatkoi:

-- Oletko sinä nähnyt toisia?

-- En, minullekin se on ensimäinen.

-- Miltä seuduinhan se tulee?

-- Ehkä Garganosta.

-- Minnehän se on matkalla?

-- Ehkä Ortonaan.

-- Mitähän lastia sillä lienee?

-- Kenties hedelmiä.

Ippolita nauroi. Hänen naurunsa ympäröi hänet kuin kirkkaan lähdeveden

huuhtelu ja kirkasti hänet uudelleen.

-- Katsohan, katsohan, hän huudahti, ja kohottaen kättään hän viittasi

taivaanrantaa kohti; näytti siltä kuin olisi esirippu kohonnut ilmoille.

-- Vielä viisi purjetta kaikki rivissä tuolla kaukana... Näetkö ne?

-- Näen, näen.

-- Onko niitä viisi?

-- On viisi.

-- Vielä enemmän, vallan tuolla takana! Katsohan, vielä jono... Kuinka

monta niitä onkaan!

Ne olivat ilmaantuneet äärimäiselle näkörajalle, punaisina kuin pienet

liekit, liikkumattomina.

-- Tuuli kääntyy. Tunnen, että tuuli kääntyy. Katso kuinka vedenpinta

karehtii.

Äkillinen tuulenviuhka liikutti akasia-puiden latvoja, muutamat kukat

varisivat alas kuin kuolleet perhoset, sitten seurasi taas tyven,

ennenkuin hennot kukkalehdet ehtivät kosketella maata. Hiljaisuudessa

eroitti aallehtivan veden pauhinaa, joka loiski somerikolle ja joka

seuraten rannikkoa vähitellen vaimeni ja lopulta kokonaan taukosi.

-- Kuulitko?

Ippolita oli noussut; ja kumartuen rintanojaa vasten hän kuunteli kuin

joku, joka virittää soitinta.

-- Tuossa se tulee! -- hän huudahti, taaskin osoittaen vedenpinnan

karehtimista, jonka yli tuuli pyyhkäisi, ja vilkkaan levottomana hän

odotti valmiina päästämään helpoituksen huokauksen.

Vielä muutama silmänräpäys ja tuulen heiluttamat akasiat pudottivat

uuden kukkaissateen maahan, ja parvekkeelle asti kohosi raitis henkäys,

jossa suolaisen ilman tuoksu sekaantui varisseiden terttujen lemuun.

Hopeanheleä, omituisen sointuisa kaiku täytti molempien vuoriniemien

välisen pienen poukama-onkalon, värähdellen kuin vaskirummun ääni.

-- Kuuletko? -- sanoi Ippolita hiljaa, mutta ääni riemuisana, ikäänkuin

olisi tuo soitto liikuttanut hänen sydänjuuriaan ja kuin olisi hän koko

sielultaan ottanut osaa noihin ilmiöihin.

Giorgio seurasi jokaista Ippolitan asentoa, jokaista liikettä, jokaista

sanaa niin jännittyneen tarkkaavaisesti, ettei mikään muu enää

hänen mieltänsä kiinnittänyt. Aikaisempi mielikuva ei enää tyystin

vastannut nykyistä ilmiötä, vaikkakin tuo mielikuva vielä siihen määrin

häntä hallitsi, että siveellisen eroamisen tunne pysyi lujana hänen

sisimmässään ja esti häntä näkemästä tuota naista samanlaisena kuin hän

alussa oli ollut, hänessä löytämästä tuota alkuperäistä olentoa, häntä

täydentämästä. Mutta kaikista hänen liikkeistään, jokaisesta hänen

eleestään, jokaisesta sanasta virtasi vastustamaton voima. Kaikki nämä

toisiaan seuraavat aistilliset ilmiöt näyttivät muodostavan verkon,

joka hänet vangitsi. Tuntui siltä, kuin olisi ollut olemassa tämän

naisen ja hänen välillään eräänlainen elimellinen riippuvaisuus, niin

että jokainen hänen pieninkin liikkeensä herätti hänessä ehdottoman

aistillisen muutoksen, ettei hän enää tuntunut kykenevän elämään ja

tuntemaan riippumattomasti. Miten voi hän nyt saada tämän ilmeisen

sukulaisuuden sopimaan sen salaisen vihan kanssa, jonka samana hetkenä

oli huomannut sisällään?

Ippolitan huomio oli yhä vielä kääntynyt tuohon näkyyn, ja hän oli

vaistomaisen uteliaisuuden valtaama ja tunsi ehdotonta tarvetta

monistaa vaikutelmiaan ja vajota häntä ympäröiviin seikkoihin. Ehkäpä

se juuri oli hänen helppouttaan asettua luonnon yhteyteen ja löytää

moninkertaista yhtäläisyyttä inhimillisen olemuksen eri ilmausten

ja mitä erilaatuisempien seikkojen ilmaisumuotojen välillä; hänen

vilkasta, laajalle ulottuvaa myötätuntoisuuttaan, mikä ei kohdistunut

yksistään niihin esineisiin joiden kosketuksiin hän joka päivä tuli,

vaan etäisiinkin; ehkä se oli hänelle ominainen jäljittelykyky, jonka

nojalla hänen onnistui usein pelkän viittauksen muodossa kuvata elävän

olennon tai elottoman esineen pääominaisuutta, tai hänen taitonsa puhua

kotieläinten kanssa ja tulkita niiden kieltä; kaikki nämä matkivat

kyvyt juuri olivat omiaan Giorgion silmissä saattamaan Ippolitan

sellaisen olennon näköiseksi, jossa alhaisempi aistillinen elämä on

vallalla.

Mitä se liekkään? -- sanoi Ippolita hämmästyneenä, kuullessaan

äkillistä pauhuntapaista ääntä, jonka aiheuttaja tuntui salaperäiseltä.

Etkö kuule?

Se oli kuin kumea isku; toisia iskuja seurasi kiihtyvän nopeasti ja

niin omituisesti, että oli mahdotonta sanoa, tulivatko ne vallan

läheltä vai tunkivatko ne esiin etäältä selkenevän ilman kantamina.

-- Kuuletko?

-- Ehkä etäällä ukkonen jyrisee.

-- Ei, ei.

-- Mitä se sitten on? Neuvottomina he katselivat ympärilleen. Meri

vaihtoi hetki hetkeltä väriään, mikäli taivas vapautui sumusta. Siellä

täällä se oli omituisen vihreä kuin pellava, kun laskevan auringon

vinot säteet huhtikuulla loistavat sen läpikuultavien varsien lomitse.

-- Kas sehän on purje joka hulmuaa tuolla alhaalla -- huudahti

Ippolita, onnellisena siitä, että oli ensimäinen salaisuuden ilmisaaja

-- se on tuo valkoinen purje! Katso, nyt se liikkuu.

Kuoleman riemuvoitto: Romaani · 第 42 / 64 题