Oli päivännousun aika. Taivas oli verhottu, usvainen, melkein maidon
värinen. Kostea, tyven lämpö täytti ilman. Meri, joka oli menettänyt
kaiken aineellisuuden ja lepäsi liikkumattomana, sekaantui etäisyyden
epämääräisiin höyryihin, värittömänä, vapaana tuulenhengestä. Valkea
purje, yksi ainoa valkea purje -- tuo niin harvinainen näky Adrian
merellä -- pisti esiin Diomedilaisten saarten kohdalla; ollen
liikkumaton, veden kuvastuksessa suunnattomasti pidentynyt, se muodosti
ikäänkuin näkyvän keskipisteen tässä pysähtyneessä maailmassa, joka
näytti häipyvän etäisyyteen.
Ippolita istui parvekkeella väsyneessä asennossa ja tuijotti
tuohon purjeeseen, jonka valkea väri hänen mieltänsä kiinnitti.
Siinä istuessaan, hieman kokoonvajonneena, hieman velttona koko
olemukseltaan, oli hänellä kasvoissaan typerä, melkein tylsämielinen
ilme, joka kuvasi hetkellistä sisäisen elämän poissaoloa. Tämän
henkisen ilmeen puuttuessa esiintyivät hänen kasvojensa jokapäiväiset
ja epäsäännölliset piirteet selvemmin, hänen kasvojensa epäjalous
tuntui pääsevän voitolle. Suukin, tuo taipuisa, kauniin kaareva suu,
jota kosketellessaan rakastaja usein oli tuntenut vaistomaista,
kuvaamatonta väristystä, näytti nyt olevan vailla kaikkea tenhoa eikä
olevan muuta, kuin tavallinen ruumiillinen elin, jota katsellessa
hyväilynkin mielikuvalta, kohdistuen pelkkään koneelliseen toimintaan,
puuttui kaikki jalous.
-- Nyt on kaikki loppu. Liekki on sammunut. En enää häntä rakasta! --
ajatteli Giorgio, sillävälin kuin hänen tarkkaava ja terävä katseensa
julman selkeästi tähysteli tätä mitään aavistamatonta olentoa, jonka
elämään hän tähän päivään saakka intohimoisesti oli liittänyt oman
elämänsä; -- En enää häntä rakasta. Kuinka se niin äkkiä on voinut
tapahtua? Tämä ei ollut hänessä yksistään liioittelun aiheuttamaa
inhoa, ruumiillista vastenmielisyyttä, joka seuraa ylenmäärin
paisutettua nautintoa, vaan se oli paljon syvempää, paljon rajumpaa
irtaantumista, joka hänestä näytti lopulliselta ja korjaamattomalta.
-- Kuinka voisi taas rakastaa, kun on nähnyt, mitä minä nyt näen? Ja
hänessä toteutui tuo tavallinen ilmiö: yhdistämällä alkuperäiset,
erinäiset ja liioitellut havainnot kokonaisuudeksi, hän muodosti
mielikuvituksessaan harhakuvan, josta hänen hermonsa vastaanottivat
paljon voimakkaamman vaikutuksen kuin asianomaisesta todellisesta
eineestä. Ymmärtämättömän vahvasti hän Ippolitan persoonassa nyt
enää näki pelkän sukupuoliolennon. Hän näki ainoastaan alemman
olennon vailla kaikkea henkeä, yksinkertaisen nautinnon ja haureuden
välikappaleen, turmion ja kuoleman välikappaleen. -- Ja hän oli
inhonnut isäänsä! Mitä muuta hän itse pohjaltaan oli tehnyt? -- Ja
hänen mieleensä johtui tuo jalkavaimo. Hänen muististaan sukelsi esiin
tuon kauhean taistelun katkelmia, joka oli kamppailtu hänen ja tuon
kieron miehen välillä siellä maatalossa, avoimen ikkunan ääressä, missä
oli kuullut pienten äpärien huudot, sen suuren papereilla peitetyn
pöydän ääressä, jolla oli huomannut ison lasisen kirjepainimen rivoine
kuvineen.
-- Jumalani, mikä tukahuttava helle! -- mutisi Ippolita, kääntäen pois
silmänsä valkeasta purjeesta, joka yhä vielä kohosi liikkumattomana
äärettömästä vesiaavikosta. -- Etkö sinäkin tunne itseäsi vallan
masentuneeksi?
Hän nousi ja laahusteli muutaman askeleen suuren patjoilla peitetyn
vitsastuolin luo. Kuollettavan väsyneenä hän vaipui sille istumaan
syvästi huoaten, nojaten päätä taapäin ja puoleksi ummistaen silmänsä,
kaarevien silmäripsien vavisten liikkuessa. Äkkiä hän taas oli
muuttunut kauniiksi. Hänen kauneutensa syttyi äkkiä kuin soihtu.
-- Milloinka tuuli nousee? Katso tuota purjetta. Se on yhä vielä
samalla paikalla! Se on ensimäinen valkea purje täällä oloni aikana.
Minusta se tuntuu unelmalta.
Kun Giorgio vaikeni, hän jatkoi:
-- Oletko sinä nähnyt toisia?
-- En, minullekin se on ensimäinen.
-- Miltä seuduinhan se tulee?
-- Ehkä Garganosta.
-- Minnehän se on matkalla?
-- Ehkä Ortonaan.
-- Mitähän lastia sillä lienee?
-- Kenties hedelmiä.
Ippolita nauroi. Hänen naurunsa ympäröi hänet kuin kirkkaan lähdeveden
huuhtelu ja kirkasti hänet uudelleen.
-- Katsohan, katsohan, hän huudahti, ja kohottaen kättään hän viittasi
taivaanrantaa kohti; näytti siltä kuin olisi esirippu kohonnut ilmoille.
-- Vielä viisi purjetta kaikki rivissä tuolla kaukana... Näetkö ne?
-- Näen, näen.
-- Onko niitä viisi?
-- On viisi.
-- Vielä enemmän, vallan tuolla takana! Katsohan, vielä jono... Kuinka
monta niitä onkaan!
Ne olivat ilmaantuneet äärimäiselle näkörajalle, punaisina kuin pienet
liekit, liikkumattomina.
-- Tuuli kääntyy. Tunnen, että tuuli kääntyy. Katso kuinka vedenpinta
karehtii.
Äkillinen tuulenviuhka liikutti akasia-puiden latvoja, muutamat kukat
varisivat alas kuin kuolleet perhoset, sitten seurasi taas tyven,
ennenkuin hennot kukkalehdet ehtivät kosketella maata. Hiljaisuudessa
eroitti aallehtivan veden pauhinaa, joka loiski somerikolle ja joka
seuraten rannikkoa vähitellen vaimeni ja lopulta kokonaan taukosi.
-- Kuulitko?
Ippolita oli noussut; ja kumartuen rintanojaa vasten hän kuunteli kuin
joku, joka virittää soitinta.
-- Tuossa se tulee! -- hän huudahti, taaskin osoittaen vedenpinnan
karehtimista, jonka yli tuuli pyyhkäisi, ja vilkkaan levottomana hän
odotti valmiina päästämään helpoituksen huokauksen.
Vielä muutama silmänräpäys ja tuulen heiluttamat akasiat pudottivat
uuden kukkaissateen maahan, ja parvekkeelle asti kohosi raitis henkäys,
jossa suolaisen ilman tuoksu sekaantui varisseiden terttujen lemuun.
Hopeanheleä, omituisen sointuisa kaiku täytti molempien vuoriniemien
välisen pienen poukama-onkalon, värähdellen kuin vaskirummun ääni.
-- Kuuletko? -- sanoi Ippolita hiljaa, mutta ääni riemuisana, ikäänkuin
olisi tuo soitto liikuttanut hänen sydänjuuriaan ja kuin olisi hän koko
sielultaan ottanut osaa noihin ilmiöihin.
Giorgio seurasi jokaista Ippolitan asentoa, jokaista liikettä, jokaista
sanaa niin jännittyneen tarkkaavaisesti, ettei mikään muu enää
hänen mieltänsä kiinnittänyt. Aikaisempi mielikuva ei enää tyystin
vastannut nykyistä ilmiötä, vaikkakin tuo mielikuva vielä siihen määrin
häntä hallitsi, että siveellisen eroamisen tunne pysyi lujana hänen
sisimmässään ja esti häntä näkemästä tuota naista samanlaisena kuin hän
alussa oli ollut, hänessä löytämästä tuota alkuperäistä olentoa, häntä
täydentämästä. Mutta kaikista hänen liikkeistään, jokaisesta hänen
eleestään, jokaisesta sanasta virtasi vastustamaton voima. Kaikki nämä
toisiaan seuraavat aistilliset ilmiöt näyttivät muodostavan verkon,
joka hänet vangitsi. Tuntui siltä, kuin olisi ollut olemassa tämän
naisen ja hänen välillään eräänlainen elimellinen riippuvaisuus, niin
että jokainen hänen pieninkin liikkeensä herätti hänessä ehdottoman
aistillisen muutoksen, ettei hän enää tuntunut kykenevän elämään ja
tuntemaan riippumattomasti. Miten voi hän nyt saada tämän ilmeisen
sukulaisuuden sopimaan sen salaisen vihan kanssa, jonka samana hetkenä
oli huomannut sisällään?
Ippolitan huomio oli yhä vielä kääntynyt tuohon näkyyn, ja hän oli
vaistomaisen uteliaisuuden valtaama ja tunsi ehdotonta tarvetta
monistaa vaikutelmiaan ja vajota häntä ympäröiviin seikkoihin. Ehkäpä
se juuri oli hänen helppouttaan asettua luonnon yhteyteen ja löytää
moninkertaista yhtäläisyyttä inhimillisen olemuksen eri ilmausten
ja mitä erilaatuisempien seikkojen ilmaisumuotojen välillä; hänen
vilkasta, laajalle ulottuvaa myötätuntoisuuttaan, mikä ei kohdistunut
yksistään niihin esineisiin joiden kosketuksiin hän joka päivä tuli,
vaan etäisiinkin; ehkä se oli hänelle ominainen jäljittelykyky, jonka
nojalla hänen onnistui usein pelkän viittauksen muodossa kuvata elävän
olennon tai elottoman esineen pääominaisuutta, tai hänen taitonsa puhua
kotieläinten kanssa ja tulkita niiden kieltä; kaikki nämä matkivat
kyvyt juuri olivat omiaan Giorgion silmissä saattamaan Ippolitan
sellaisen olennon näköiseksi, jossa alhaisempi aistillinen elämä on
vallalla.
Mitä se liekkään? -- sanoi Ippolita hämmästyneenä, kuullessaan
äkillistä pauhuntapaista ääntä, jonka aiheuttaja tuntui salaperäiseltä.
Etkö kuule?
Se oli kuin kumea isku; toisia iskuja seurasi kiihtyvän nopeasti ja
niin omituisesti, että oli mahdotonta sanoa, tulivatko ne vallan
läheltä vai tunkivatko ne esiin etäältä selkenevän ilman kantamina.
-- Kuuletko?
-- Ehkä etäällä ukkonen jyrisee.
-- Ei, ei.
-- Mitä se sitten on? Neuvottomina he katselivat ympärilleen. Meri
vaihtoi hetki hetkeltä väriään, mikäli taivas vapautui sumusta. Siellä
täällä se oli omituisen vihreä kuin pellava, kun laskevan auringon
vinot säteet huhtikuulla loistavat sen läpikuultavien varsien lomitse.
-- Kas sehän on purje joka hulmuaa tuolla alhaalla -- huudahti
Ippolita, onnellisena siitä, että oli ensimäinen salaisuuden ilmisaaja
-- se on tuo valkoinen purje! Katso, nyt se liikkuu.