Tuon suuren päivän aamuna, kun Giorgio heräsi muutaman tunnin
kestäneestä levottomasta unenhorroksesta, hän ajatteli, hermot myrskynä
pauhaen: -- Tänään _hän_ tulee! Tänään tämän päivän valossa olen hänet
näkevä. Tulen pitämään häntä käsivarsiini kiedottuna, tällä vuoteella.
Minusta tuntuu, kuin saisin omistaa hänet tänään ensi kerran;
minusta tuntuu, kuin siitä tulisin kuolemaan. -- Syleilyn kuvittelu
tuotti häneen niin rajun sysäyksen, että koko hänen ruumiinsa pitkin
pituuttaan värähti, kuin sähkövirran purkauksesta. Hänessä esiintyi tuo
kauhea ruumiillinen ilmiö, jonka hirmuvoiman edessä hän oli turvaton
uhri. Koko hänen tajuntansa oli halun ehdottoman vallan alaisena;
sillä kaikki nämä sysäykset, jotka hetki hetkeltä järkyttivät hänen
aivojansa, olivat omiaan panemaan liikkeelle sitä aivojensa kohtaa,
minkä edelläkäynyt lepotila oli saattanut äärettömästi muutoksille
alttiiksi. Perinnöllinen himoisuus purkautui uudelleen vastustamattoman
raivoisasti esiin tässä hentomielisessä rakastajassa, joka henkistä
yhteyttä tavoitellen mielellään mainitsi rakastajatartaan sisarekseen.
Hengissä hän tarkasteli lemmittynsä alastomia suloisia jäseniä, toista
toisensa jälkeen. Joka muoto sai katsottuna hänen kaihonsa liekin
lävitse omituisen satumaisen, melkein yliluonnollisen loiston. Hengissä
hän päästi lemmittynsä hyväilyt yksitellen ohitsensa kulkemaan.
Joka asento muuttui hekkumallisen lumoavaksi, kiihtyen melkein
käsittämättömän vaikuttavaksi. Kaikki tuossa naisessa oli valoa,
tuoksua, rytmiä.
Tuon ihmeellisen olennon, niin, hän, hän yksin sen omisti! Mutta
äkillinen mustasukkaisuuden puuska kehittyi hänen himostaan, kuin savu
kituvasta tulesta. Kun tuo sisäinen myrsky kiihtyi, hän hypähti ylös
vuoteestaan, karkoittaakseen kouristuksen.
Ikkunan edessä liikkuivat aamun hohteessa öljypuun oksat vitkaan,
vaalean harmaina. Meren kumeaan yksitoikkoisuuteen sekoittivat varpuset
vielä hiljaista viserrystään, suljetusta karsinasta karitsa päästi aran
määkinän.
Kun Giorgio astui ulos parvekkeelle, virkistävästä kylvystä
vahvistuneena, hän joi pitkin siemauksin tuhansien tuoksujen höystämää
aamuilmaa. Hänen keuhkonsa laajenivat, ajatukset seurasivat toisiaan
nopeasti ja jokaisessa oli odotetun leima: nuoruuden tunne välähti
hänen sydämeensä.
Hänen edessään aurinko nousi, puhtaana, yksinkertaisena, ilman pilvien
komeutta, ilman salaperäisyyttä. Melkein lumivalkeasta merestä yleni
veripunainen kehä, jolla oli melkein niin terävän selvät ääripiirteet,
kuin pajasta tulleella metallilevyllä.
Cola Samppanja joka puhdisti pihamaata, huudahti:
-- Tänään on suuri juhlapäivä. Tänään tulee rouva. Tänään vilja
hiistelee tähälle, odottamatta helatuorstaita.
Hymyillen vanhuksen somalle puheelle Giorgio kysyi:
-- Oletteko muistanut sanoa naisille, että noukkisivat kinsteri-kukkia?
Koko tie on siroitettava kukilla.
Vanhus teki kärsimättömän liikkeen, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa,
ettei häntä tarvinnut muistuttaa.
-- Viisi olen käskenyt tulemaan.
Ja mainitessaan heidän nimensä hän osoitti kädellään paikkoja, missä
tytöt asuivat:
-- Scimmian tyttö, Sguaston tyttö, Favetta, Splendore, Garbinon tyttö.
Kuullessaan nämä nimet Giorgio huomasi mielessään äkillistä hilpeyttä.
Hänestä tuntuivat kaikki keväimen henget asettuvan hänen sydämeensä.
Kirkas runouden aalto huuhteli häntä. Kohosivatko kaikki nämä neitoset
sadun povesta siroittamaan kauniin Roomattaren polulle kukkia?
Hän antautui odotuksen hetkien tarjoamaan levottomaan nautintoon. Hän
tuli alas pihalle ja kysyi:
-- Missähän he ovat poimimassa?
-- Tuolla ylhäällä, vastasi Cola osoittaen kumpua: -- Tammilehdon
kohdalla. Löydät heidät, kun seuraat laulua.
Todella kuului aika ajoin naisten laulu ylhäältä kummulta. Giorgio
kiipesi rinnettä ylös etsien kieloja. Kiemurteleva polku pujottelihe
nuoressa tammilehdossa. Eräässä kohdassa haarautui joukko toisia
polkuja, joiden päätä ei näkynyt. Kaikki nämä kallioon hakatut ja
lukemattomien juurien peittämät rotkotiet muodostivat jonkunmoisen
vuoristosokkelon, missä varpuset visertelivät ja rastaat lauloivat.
Giorgio ei eksynyt, sillä hän seurasi kaksinkertaista opastajaa: laulua
ja kukkien tuoksua. Hän löysi kinsteriä kasvavan paikan.
Se oli ylätaso, jolla kasvoi kukkivaa kinsteriä niin tiheään, että
se silmälle tarjosi yhden ainoan keltaisen vaipan, rikinkeltaisen,
loistavanvärisen. Nuo viisi tyttöä poimivat kukkia, täyttäen niillä
korinsa, ja laulaen sen ohella. He lauloivat venytettyä laulua,
täydellisine terssi- ja kvintti-soinnoksineen. Kun he saapuivat
loppusäkeeseen, he kohosivat pensaikosta, jotta sävel vapaammin pääsi
tunkemaan ilmoille täydestä rinnasta; ja he venyttivät säveltä kauan,
katsoivat samalla toisiaan silmiin ja ojensivat kukkien täyttämiä
käsiään.
Huomatessaan muukalaisen, he keskeyttivät laulunsa ja kumartuivat
uudelleen pensaiden yli. Huonosti tukahutettu naurun hykätys levisi yli
keltaisen kukkakentän. Giorgio kysyi:
-- Kuka teistä on Favetta?
Tyttönen, ruskea kuin oliivi, nousi vastaamaan, hämmästyneenä, melkein
pelästyneenä:
-- Minä se olen, herra.
-- Etkö sinä ole San Viton taitavin laulajatar?
-- En, herra. Se ei ole totta.
-- Se on totta, se on totta, huusivat hänen toverinsa. -- Käske hänen
laulaa, herra.
-- Se ei ole totta, herra. Minä en osaa laulaa.
Nauraen ja tulipunaisena kasvoiltaan hän puolustautui; hän väänteli
esiliinaansa sormien välissä, toverien kehoitellessa häntä. Hän
oli lyhyt kasvultaan; mutta hänellä oli voimakkaat muodot ja leveä
kukoistava povi, joka laulamisesta oli laajentunut. Hänen tukkansa oli
kutrinen, kulmakarvat paksut, nenä kaareva; eräät päänliikkeet olivat
hiukan rajuja.
Ensi estelyn jälkeen hän suostui. Hänen toverinsa tarttuivat
toisiaan käsistä ja sulkivat Favettan piiriinsä. He sukelsivat esiin
kukkaispensaista, ahkerien mehiläisten suristessa yltympärillä.
Favetta alkoi ensin epävarmana, mutta sävel säveleltä varmistuen. Hänen
äänensä oli puhdas, sujuva, kristallinkirkas kuin raikas lähde. Hän
lauloi pari säkeistöä, ja toverit yhtyivät kuorona loppusäkeeseen.
Loppunuottia he venyttivät, lähentäen suunsa toisiinsa, muodostaakseen
yhden ainoan äänivirran; ja se kaikui hitaana ja juhlallisena kuin
kirkkoveisu.
Favetta lauloi: -- Kaikki lähteet ovat kuivuneet. Lempi parkani! Se
kuolee janoon. Tromma lari, lira llari, llallera, Tromma lari, lira,
eläköön lempi! -- Oi lempi, mua janottaa, janottaa, janottaa. Missä
on vesi, jonka mulle toit? Tromma lari, lira... -- Toin sinulle
saviruukun, se oli sidottu kultaketjuihin. Tromma lari, lira... -- Ja
toverit lauloivat: Eläköön lempi!
Tämä kevään tervehdys lemmelle nousseena näistä sydämistä, jotka
eivät kenties vielä olleet kokeneet rakkauden syvää surumielisyyttä,
jotka eivät kenties koskaan tulisi sitä kokemaan, kaikui Giorgion
korvaan hyvänä enteenä. Tytöt, kukat, metsä, meri, kaikki nämä vapaat
ja itsetiedottomat seikat, jotka hänen ympärillään henkivät elämän
hekkumaa, virkistivät hänen sieluansa; ne lievensivät ja nukuttivat
sitä tunnetta, mikä hänellä tavallisesti oli omasta olemuksestaan;
ne antoivat hänelle rauhallisen, sopusointuisen, melkein rytmillisen
tuntemuksen uudesta kyvystä, joka vähitellen kehittyi hänen olentonsa
sisältä ja joka vallan epämääräisesti, kuin epäselvänä jumalallisen
suloisuuden näkynä ilmestyi hänelle.
Se oli haihtuva tenho, niin tavaton ja käsittämätön tajunnantila, ettei
hän edes voinut mieleensä kiinnittää sen harhakuvaa. Laulajattaret
näyttivät hänelle rikkaan sadon täyttämiä korejaan -- kukkien
runsautta, vielä kasteesta kosteata. Favette kysyi:
-- Joko riittää?
-- Ei, se ei riitä. Teidän pitää vielä palata tänne poimimaan. Koko tie
paalurakennuksesta taloon saakka on peitettävä kukilla. Portaille niitä
on siroitettava, parvekkeelle...
Entä taivaaseenastumispäivaksi? Etkö aio jättää ainoatakaan kukkaa
jälelle Jesus Kristusta varten?