VI.

Jo muutama päivä oli Giorgiolla alinomaa ollut hekkuman näkyjä.

Aistilliset himot heräsivät tavattoman rajuina hänen veressään.

Lauha tuulenhenkäys, tuoksu, risahdus, joku muutos ilmassa riitti

kiihoittamaan koko hänen olemustaan, saattamaan hänet riuduttavaan

kaihontilaan, ajamaan veren hänen kasvoihinsa, jouduttamaan valtimojen

tykintää, syöksemään hänet melkein mielettömään hämmennystilaan. Tuo

hänen tavaton taipumuksensa manata esille aistillisia kuvia, vielä

lisäsi hänen kiihoittumustaan. Hänen aistimustensa muisto oli niin

selvä, että hermot sisäisestä näkemyksestä saivat sysäyksen, joka oli

melkein yhtä voimakas, kuin todellisen esineen aiheuttama.

Hänellä oli ruumiissaan isältään perimät idut. Hänellä, olennolla, joka

oli kokooonpantu älystä ja tunteista, piili veressä tuon eläimellisen

olennon turmiollinen perintö. Mutta hänessä muuttui vaisto intohimoksi,

aistillisuus sai melkein sairaalloisuuden muodon. Ja hän suri sitä

todella kuin häpeällistä tautia. Hän kammoksui tuota kuumetta,

joka häntä äkkiä kouristi ja häntä armotta hivutti, jättäen hänet

alennustilaan, kuihtuneeksi, kykenemättömäksi ajatustyöhön. Eräät

hänen alhaisista intohimonpuuskauksistaan panivat hänet kärsimään, ne

kun herättivät hänessä selvän tietoisuuden arvottomuudestaan. Eräät

äkillisen raa'an himollisuuden kohtaukset hävittivät hänen sieluansa,

kuin rajuilma peltomaata, sulkivat kaikki hänen sisäiset lähteensä

ja aukaisivat tuskallisia vakoja, joita hänen ei pitkiin aikoihin

onnistunut täyttää.

Sinä hetkenä, jona puuska hänet valtasi, hänellä oli se selvä tajunta,

että toinen persoonallisuus astui hänen omansa sijalle. Joku outo

yksilö tunki hänen olemukseensa, anasti koko hänen elinytimensä kuin

vastustamaton valloittaja, johon nähden jokainen puolustus olisi ollut

turha. Ja alati vaivasivat juuri ne kolkot ajatukset, että kaikki hänen

ponnistuksensa olivat tehottomat.

Ollen mieteperäinen ja tarkkanäköinen mies, joka jo jotenkin aikaisin

oli asettunut oman elämänsä havaitsijaksi, oli hän ymmärtänyt,

että jokainen ulkonainen kiihoitus oli mitätön verrattuna siihen

viettelemykseen, jotka lähtivät hänen itsessään havaitsemistaan

syvyyden kuiluista. Sentähden hän jo melkoisen aikaisin oli alkanut

ravita tuota salaista kunnianhimoa, joka kiihoittaa ja vie harhaan

todella älyperäisiä ihmisiä, mitkä halveksivat tavallista elämää,

ainoastaan uteliaasti tutkien niitä lakeja, jotka hallitsevat

intohimojen kehitystä. Hänkin pyrki, samoin kuin muutamat etevät

aikalaisensa taiteilijat ja filosofit, joiden kanssa oli seurustellut,

luomaan itselleen sisäisen maailman, missä olisi voinut elää

_metodillisesti_, ollen alituisessa tasapainossa, alituisen tiedonhalun

valloissa, halveksien jokapäiväistä hälinää ja jokapäiväisiä tapauksia.

Mutta tuhannet turmiolliset perinnöllisyydet, mitkä kätki sisimmässään

kaikkien niiden sukupolvien hävittämättömänä leimana, joista polveutui,

estivät häntä lähenemästä henkensä palavasti kaihoavaa ihannetta; ne

tukkivat häneltä jokaisen pelastuksen tien. Hänen hermonsa, verensä,

ytimensä täyttivät hänet kumeilla vaistoillaan.

Giorgio Aurispan koko elimistölle ominainen oli voimakkaasti

kehittynyt aistimusten herkkyys. Tuntohermot, joiden tehtävänä on

johtaa ulkonaiset aistimukset sisäkeskustaan, olivat saavuttaneet

kiihottuneisuuden, mikä melkoisesti voitti terveen ihmisen

luonnollisen aistimismahdollisuuden, ja siitä johtui, että hänen

mielihyväntunteensakin melkein aina muuttuivat mielipahantunteiksi.

Sen lisäksi tapahtui että ylenmääräisestä hermokiihoituksesta

aiheutunutta tuskallisten tunteiden sarjaa seurasi mielihyvän

hallitsema tajunnan tila, johon koko elimistö intohimoisesti takertui,

sitten liioitellun itsepintaisesti pysytellen samansuuntaisena. Sen

keskuksen perinnöllinen kehitys, joka etupäässä vastaanottaa sukuvietin

tavoittelemia kiihotteita, piti koko hänen elimistöään erityisen

suunnan vallan alaisena.

Toinen Giorgio Aurispan elimistön omituisuuksia olivat aivokuteissa

tapahtuvat, kestävyydeltään vaihtelevat verentungokset. Tämän ylen

hermostuneen ihmisen aivojen verisolut menettivät usein joustavuutensa,

ja silloin tapahtui, että ajatus tai mielle epämääräiseksi ajaksi

kokonaan täytti hänen tajuntansa, huolimatta kaikista hänen

ponnistuksistaan niitä karkoittaakseen. Tällaiset ajatukset, sellaiset

mielteet, jotka vastoin kaikkea tahdonvoimaa pysyivät, loivat tähän

tajunnantilaan ajoittaisen, osittaisen mielisairauden leiman. Silloin

jokaista pienintäkin molekyliliikettä vastasi mielle tai mielleryhmä,

jotka olivat niin tuntuvia, että ainoastaan vaivoin saattoivat

eroittaa ne todellisista havaitsemuksista. Ja niiden vaikutus oli

samallainen kuin muutamien aineiden, kuten opiumin ja hashish'in,

mitkä kiihoittavat tunteiden ja mielteiden vahvuuden määrää aina

näky-houreisiin asti.

Giorgio Aurispan näin monimutkainen henkinen rakenne oli arvaamattoman

rikas ajatuksista ja mielikuvista, ja salamannopeasti hän ne toisiinsa

yhdisti, tavattoman helposti hän liitti uusia aloja tunne-elämäänsä.

Hän oli mestari täydentämään tuntematonta tunnetulla.

Kun painostus tavallisesti oli hyvin kova ja aivosäikeet

äärettömän monimutkaiset, niin ylen voimakas aalto virratessaan ei

ainoastaan tunkenut helppopääsyisiin kanaviin, vaan myös moniin

vaikeampipääsyisiin, hyvin moniin kaukaisiin haarautumiin. Se

tahtoo sanoa: tämä aalto ei kulkenut ainoastaan jo monien esi-isien

tottumuksen uurtamia uria, vaan teitä, jotka yksilön kokemus vasta

äsken oli aukonut, ja jotka sitä ennen olivat olleet suljettuina.

Samoin väkevämpi hyökyaalto rannalla ei yksistään vedellään vala

hietikon reunaa, jota edellinen aalto jo on huuhdellut, vaan se

kulkee etemmäksi ja tulvii yli neitseellisen hietikon, ja kolmas

vielä voimakkaampi kulkee edellisten jälkien yli ja tekee kauvemmaksi

ulottuvan valloituksen.

Sellaisista purkauksista syntyivät mitä erilaisimmat ja monipuolisimmat

sieluntilat: ne olivat sitä oudommat, kuta kauempana hermokeskuksesta

voimanpurkaus oli tapahtunut. Tajunta muuttui äärettömäksi

ajatusvirraksi. Joku ajatus muuttui hehkuvaksi kuin intohimo ja tempasi

mukaansa joka pyörteelle alttiin sielun. Kuviteltu tunne kävi selväksi

kuin todellinen tunne. Mielikuvien sekaannus loi himmeään muistoon

äkillistä selkeyttä. Mitä oudoimmat ja harvinaisimmat mielleyhtymät

huumasivat hänen kuvitusvoimansa pitkäksi aikaa.

Ollen tämänluontoinen Giorgio Aurispa ei voinut olla johdonmukainen

eikä löytää tasapainoa. Hän saattoi yhtä vähän hillitä ajatuksiaan

kuin vaistojaan ja tunteitaan. Hän oli elämässään "kuin laiva, joka

myrskysäällä on käärinyt auki kaikki purjeensa".

Ja kuitenkin hänen tarkkanäköisyytensä, joka joskus oli tunkenut

ilmiöiden ohi olioiden ytimeen, mikäli se ihmisälylle on mahdollista,

oli tuottanut hänelle elämästä kenties oikean kuvan.

Ennen kaikkea hänellä oli tarkka yksinäisyyden ja katoavaisuuden

tunne. Molemmat nämä käsitteet muodostivat yhdessä muutamien hänen

ihailemiensa aikalaisten ajattelijain järjestelmän. "Kun jokainen

ponnistus vapautumaan oman minän yksinäisyydestä on turha, on

välttämätöntä vähitellen katkoa kaikki siteet, jotka vielä liittävät

meidät yhteiseen elämään ja siten estää kallisarvoisen elinvoiman

tehotonta tuhlailua. Sittenkuin tällä tavoin oman aineellisen

olemassaolon piiri on supistettu, on välttämätöntä käyttää kaikki

voimansa mahdollisuuden mukaan laajentaakseen ja muodostaakseen

sisäistä maailmaansa, lisäämällä sen ilmiöitä rajattomiin ja

ylläpitämällä tasapainoa. Kun olemme oppineet tuntemaan ja ymmärtämään

kaikki ne lait, jotka hallitsevat ilmiöitä, silloin ei enää mikään

yhteiselämän ilmiö meitä loukkaa, hämmennä tai tyrmistytä. Silloin

elämme itsessämme. Maailma ei tarjoa meille mitään merkillisempää

näytelmää, ei mitään pysyvämpää mielihyvää."

Mutta sen sijaan Giorgio Aurispan sielu murehti ja oli epätoivoissaan

yksinäisyytensä vuoksi, ja se taisteli sokean raivokkaasti, kuten

vanki ainaiseksi suljetussa kopissaan, kunnes raukesi uuvuksiinsa. Ja

sitten se sulkeutui ja kääriytyi kokoon kuin herkkäsäikeinen lehti.

Tuossa ahtaassa piirissä jatkui levottomuus yhtä kiivaana, se kuohui ja

synnytti kumean, syvän katkeruuden, käsittämättömän mielipahantunteen,

alinomaista, itsepintaista, raatelevaa tuskaa. Äkkiä purkautui kuuma

ajatusvirta tähän piiriin ja hedelmöitti sen kuivuneen maaperän.

Sielu siirtyi uuteen tilaan, joka oli mitä joustavin, ja unelmille,

erehdyksille ja tuumille altis. Epämääräiset unelmat olivat pysyvää

laatua ja tuumat alati vaihtuvia; ja onni oli alati etäällä.

Joku kumea perinnäis-tietoisuus kenties vaikutti sen, ettei tämä

älyihminen voinut luopua romantillisista onnenunelmista. Tämä järkevä

mies, jolla kuitenkin oli se vakaumus, että kaikki on turhaa, ei voinut

vastustaa tarvetta etsiä onnea toisen olennon omistamisesta. Hän

tiesi hyvin, että kaikista inhimillisistä murheen aiheista on rakkaus

kaikkein suurin, sillä se on äärimmäinen ihmisen yrittämä ponnistus

siirtyä ulkopuolelle sisäistä olemustaan: yhtä turha ponnistus kuin

kaikki muut. Mutta rakkautta hän sittenkin tavoitteli voittamattoman

intohimoisesti. Hän hyvin tiesi, että rakkaus, ollen pelkkä ilmiö, on

vaihtuva kuva, jotain, mikä alinomaan muuttuu. Mutta hän tavoitteli

rakkauden pysyväisyyttä, rakkautta, joka olisi täyttänyt koko elämän.

Hyvin hän tiesi, että naisen heikkous on parantumaton. Mutta hän ei

voinut luopua siitä ajatuksesta, että hänen lemmittynsä olisi vakaa ja

uskollinen kuoloon asti.

Tämä eriskummainen vastakohta, minkä muodostivat ajatuksen selkeys ja

aistimuksen sokeus, tahdon heikkous ja vaistojen väkevyys, todellisuus

ja haaveet, synnytti hänessä turmiollisia häiriöitä. Hänen aivonsa,

joita täyttivät osaksi omat ja osaksi toisten analyytikkojen tekemät

psykologiset havainnot, sekoittivat ja hämmensivät usein kaikki seikat,

sisäisesti ja ulkonaisesti.

Kirjallisuuden harjoittamisesta tarttunut tottumus yksinpuheluihin,

joissa sisäinen harkinta suurentaa ja liioittelee esineenään olevaa

sieluntilaa, houkutteli hänet usein erehdyksiin kärsimystensä oikeaan

luonteeseen nähden ja saattoi ne hänelle raskaammiksi. Todellisten

ja kuviteltujen tunteiden sekoitus suisti hänet niin monimutkaisiin

ja outoihin tiloihin, että hän siitä ikäänkuin menetti ihmisyytensä

vaiston. Hänkin ajatteli: -- Olemme tehdyt samasta aineksesta kuin

unelmamme. -- Ja hän näki olemuksensa salaisimmista kätköistä jotain

usvan tapaista kohoavan, jotain yhtenäistä, mutta outoa, mihin sattuman

henkäys puhalsi kuvaamattomia muotoja.

Hänen kärsimyksensä kun kokonaan pitivät valloissaan hänen kykyjään,

oli kaikki työ hänelle mahdoton. Demetrion perinnöksi jättämän

omaisuuden nojalla hän aikoja sitten oli saavuttanut aineellisen

riippumattomuuden, eikä ollut oppinut tuntemaan välttämättömyyden

useinkin hyvin terveellistä pakkoa. Kun hän tehtyään tuskallisen

tahdonponnistuksen lopulta pakoittautui työhön, ei häntä hetken

kuluttua vallannut kyllästyminen, vaan ruumiillinen inho, niin raju

hermokiihoitus, että se saattoi työhuoneenkin sietämättömäksi ja ajoi

hänet pois kotoa kaduille ja toreille, minne vaan, kauas pois.

Huolimatta monista lahjoistaan hän pysyi toimettomana, epätuotteliaana.

Ollen varma omasta hyödyttömyydestään, hän ravitsi henkeään

hekumallisesti yksinomaan musiikilla ja kirjallisuudella. Sisäisellä

ivalla hän teki tyhjäksi jokaisen aloitteen. Alussa hän oli itseään

epäillyt ja tämä itse-epäilys oli vähitellen johtanut hänet epäilemään

kaikkea. Alussa hän oli kärsinyt itsensä vuoksi, vähitellen hän

oli ruvennut kärsimään kaiken muun vuoksi. Yleinen typeryys häntä

tukahutti, ja rahvaan näky kiihoitti hänen sappeaan.

Joskus, kun hänen olemuksensa intohimoinen puoli oli joutunut

tavattomaan kiihoitustilaan hän vajosi eräänlaiseen henkiseen

herpoamiseen, jonka ensi oireita oli kaiken olevaisen täydellinen

huomaamattomuus, välinpitämättömyys, joka oli pahempi kuin yltynyt

tuntehikkaisuus, sitä kun kesti useita päiviä, jopa viikkojakin.

Toiste kiinnitti hänen huomiotaan yksinomaan yksi ajatus: kuoleman

ajatus. Ja silloin kaikki vaikutelmat liukuivat yli hänen henkensä kuin

vesipisarat kuuman kiven yli: joko ponnahtaen takaisin tai haihtuen.

Se oli tuo rakas ja hirvittävä pää-ajatus: kuoleman ajatus. Tuntui

siltä kuin Demetrio Aurispa, tuo lempeä itsemurhaaja, olisi kutsunut

perillistään. Ja tämä tunsi mitä kohtaloa hän sisimmässään kantoi.

Aavistus sen täyttymyksestä herätti hänessä joskus vaistomaista kauhua,

joka lähenteli mielisairautta; mutta useammin se vielä herätti hänessä

levollista alakuloisuutta, johon sekaantui itsesurkua, eräänlaista

hekumallista sääliä; mystillistä murheellisuutta jonka valloissa hän

kernaasti viipyi.

Nyt viimeisen käänteen jälkeen, josta hän ainoastaan suurta vaivaa

nähden oli eheänä eronnut, hän lankesi jälleen tunteenomaisiin

harhaluuloihin. Kyettyään pakenemaan kuoleman lumoja, hän katseli

elämää hieman verhotuin silmin. Vaikka juuri vastenmielisyys katsoa

todellisuutta tuimasti silmiin ja otsa pystyssä uhmata elämää oli

saattanut hänet haudan partaalle, hän nyt harhaluulosta nouti

toivonvälkkeen tulevaisuutensa varalle: -- Maailmassa on olemassa

ainoastaan yksi onnen huumaus: ehdoton varmuus toisen olennon

omistamisessa. Tätä huumausta minä etsin. -- Hän etsi sellaista, mikä

ei ole löydettävissä. Sisimpiä olemuksensa säikeitä myöten epäilyksen

kalvamana hän vaati sitä, mikä oli kaikkein vastakkaisinta hänen

luonteelleen: Varmuutta, varmuutta rakkaudessa! Mutta olihan hän niin

usein nähnyt sen sulavan tyhjiin erittelyn hivuttavan liekin alla!

Olihan hän sitä turhaan etsinyt kokonaista kaksi vuotta!

Ja kuitenkin hänen _täytyi_ niin tahtoa.