Ippolita oli saapunut. Hän oli kulkenut yli kukkien kuin madonna, joka
on toimeenpaneva ihmeen; kukkaismaton yli hän oli astunut. Hän oli
tullut vihdoinkin; vihdoinkin hän oli astunut yli kynnyksen.
Nyt hän väsyneenä ja onnellisena tarjosi rakastajan huulille kokonaan
kyynelten kostuttamat kasvonsa, puhumatta, sanomattoman antaumuksen
ihme näössään. Väsyneenä ja onnellisena itki ja nauroi hän ihailemansa
miehen lukemattomien suudelmien lomitse. Mitä merkitsivätkään kaikki
muistot siltä ajalta, jolloin _hän_ oli ollut poissa! Mitä merkitsi
kaikki vastoinkäyminen, kaikki tuskat, kaikki levottomuus, kaikki
vaivalloiset taistelut elämän armotonta raakuutta vastaan! Mitä
merkitsikään kaikki murhe ja epätoivo tähän ylimpään onnenhurmaukseen
verrattuna! Hän eli, hengitti raskastajansa sylissä, tunsi itsensä
äärettömästi rakastetuksi. Hän ei tietänyt muuta, kuin että oli
äärettömästi rakastettu. Kaikki muu haihtui, vajosi tyhjyyteen, näytti
siltä, kuin ei sitä koskaan olisi ollut.
-- Oi, Ippolita, Ippolita! Oi, sieluni! Kuinka palavasti olen sinua
kaihonnut! Sinä tulit! Nyt et enää lähde luotani, et moneen, moneen
päivään; eikö totta? Ennenkuin minut jätät, täytyy sinun tappaa minut.
Giorgio suuteli häntä huulille, poskille, kaulaan, silmiin,
kyllästymättä ja joka kerta kuin hänen huulensa kohtasivat suloisen
kyynelen, hän tunsi syvää väristystä. Nämä kyynelet, tämä hymy, tuo
onnenilme väsymyksen uuvuttamilla kasvoilla, se ajatus, ettei tämä
nainen hetkeäkään ollut epäröinyt suostumasta, se ajatus, että hän
tehden vaivaloisen matkan oli kaukaa tullut tänne, ja että hän nyt
hänen suudelmiensa alla itki eikä liikutukselta voinut puhua -- kaikki
nämä intohimoiset ja suloiset seikat puhdistivat hänen tunteitaan,
poistivat hänen pyyteistään saastaisuuden, loivat hänen rakkauteensa
melkein siveän tunteen, kohottivat hänen sieluaan. Hän sanoi,
vetäessään ulos pitkää neulaa, joka kiinnitti harsoa hattuun:
-- Olet varmaankin hyvin väsynyt, Ippolita parka! Olet vallan kalpea.
Ippolita oli vetänyt harson syrjään kasvoiltaan, mutta hänellä oli
vielä vaippa yllä ja hansikkaat kädessä. Giorgio auttoi häntä riisumaan
harson ja hatun tehden sen tottuneesti. Ippolitan kaunis ruskea pää
jäi vapaaksi ja sitä peittivät yksinkertaiset hiukset kuin kypäri,
pilaamatta takaraivon hienoa viivaa, peittämättä niskaa.
Uudelleen Giorgio peitti hänet suudelmilla. Hän etsi kaulasta, vasemman
korvan alta _kaksoisia_, noita molempia luomia, noita kullanruskeita
eläviä marjoja. Ippolitalla oli valkoinen pitsikaulus ja kaulassa
kapea musta samettinauha, joka erinomaisen tuntuvasti toi esiin ihon
valkeuden. Päällysvaipan aukosta pisti esiin hame, joka oli tehty
niin hienosti mustan ja harmaan raitaisesta kankaasta, että se näytti
harmaalta: se oli tuo muistorikas hame Albanosta. Siitä erosi heikko
orvokin tuoksu, tuo tunnettu tuoksu.
Giorgion huulet kävivät polttavammiksi, ja kuten Ippolitan oli tapana
sanoa, himokkaammiksi. Hän hellitti, riisui Ippolitan yltä vaipan,
auttoi häntä vetämään hansikkaat käsistä; hän tarttui hänen paljaisiin
käsiinsä ja painoi niitä ohimoilleen, hulluna saadakseen häneltä
hyväilyä. Ja pidellessään hänen ohimoitaan, Ippolita veti hänet
puoleensa, verhosi hänet pitkällä hyväilyllä, suuteli häntä yli koko
kasvojen, hyväillen häntä ikävöivällä, moninkertaisella suudelmalla.
Giorgio tunsi tuon jumalaisen, tuon verratoman suun, jota hän usein
oli luullut ikäänkuin sielullaan havaitsevansa ollen haltioitumisen
valloissa, joka voitti aistillisen huumauksen ja ilmeni hänen sisäisen
olemuksensa yliaistilliselle osalle.
-- Sinä surmaat minut, mutisi Giorgio, vavisten kuin haavanlehti,
samalla kuin hiusjuurissa tuntui jäinen kylmyys, joka selkänikamasta
nikamaan levisi ytimeen asti. Ja sisällään hän tunsi epämääräistä,
vaistomaista pelästystä, jota jo ennenkin oli tuntenut.
Ippolita sanoi, irtaantuessaan:
-- Nyt näkemiin. Missä on... minun huoneeni? Oi, Giorgio, kuinka hyvä
meidän tulee olemaan täällä!
Hymyillen hän katsoi ympärilleen. Hän kulki muutaman askeleen kynnystä
kohti, kumartui nostamaan kimpun kinsteriä ja veti sen tuoksua ilmeisen
ihastuneena sieramiinsa. Hän tunsi itsensä vielä vallan liikutetuksi,
melkein huumautuneeksi tästä rajattomasta kunnianosoituksesta, tästä
raikkaasta, kukoistavasta ihanuudesta, mikä oli siroitettu hänen
tiellensä. -- Eikö hän nähnyt unta? Hänkö se todella oli, Ippolita
Sanzio, tällä vieraalla paikkakunnalla, tässä lumotussa maassa, kaiken
tämän runouden ympäröimänä ja juhlimana. -- Äkkiä, uudet kyynelet
silmissä ja kietoen kätensä lemmittynsä kaulaan hän huusi:
-- Kuinka kiitollinen olen sinulle!
Hänen sydämensä ei huumautunut mistään niin kuin tästä runoudesta. Sen
ihanteellisuuden kautta millä lemmittynsä hänet verhosi, hän tunsi
kohoavansa yläpuolelle omaa vaatimatonta minäänsä; hän tunsi elävänsä
toista elämää, korkeampaa elämää, joka väliin tukahuttaen ahdisti hänen
sieluaan, samoin kuin tapahtuu turmeltuneeseen ilmaan tottuneelle
rinnalle, kun se hengittää runsaasti happea.
-- Kuinka ylpeä olen siitä, että olen sinun omasi! Sinä olet ylpeyteni.
Riittää, että olen vaan hetken luonasi, tunteakseni itseni toiseksi
naiseksi, äärettömästi erilaiseksi. Yhtähaavaa sinä jakelet minulle
toista verta, toista henkeä. En enää ole Ippolita, en enää sama kuin
eilen. Mainitse minua toisella nimellä.
Giorgio antoi hänelle nimen:
-- Elämäni!
He syleilivät toisiaan; he suutelivat toisiaan rajusti, ikäänkuin
olisivat tahtoneet juurineen irroittaa ne suudelmat, joilla sulkivat
toistensa huulet. Tempautuen irti, toisti Ippolita:
-- Nyt näkemiin. Missä on minun huoneeni? Näytähän.
Giorgio kietoi käsivartensa hänen vyötäisilleen ja vei hänet viereiseen
makuuhuoneeseen. Ippolita päästi ihmettelyn huudon, nähdessään
"häävuoteiden häävuoteen" joka oli peitetty suurella keltasilkkisellä
morsiuspeitteellä.
-- Tuohonhan vallan tulemme eksymään...
Ja nauraen hän kulki kookkaan huonekalun ympäri.
-- Suurin vaikeus on päästä siihen sisälle.
-- Sinun tulee ensin panna jalkasi minun polvelleni, vanhan maantavan
mukaan.
-- Kuinka monta pyhimystä! hän huudahti, katsellessaan päänpuolisessa
sängynpäässä pitkää riviä pyhimysten kuvia.
-- Meidän kai täytyy peittää ne.
-- Niin, se on totta...
Molemmat löysivät vaan vaivoin sanoja; molempien äänet olivat hieman
muuttuneet, molemmat vapisivat, vastustamattoman pyyteen pakoittamina
ja melkein raukeina ajatellessaan tulevaa hekkumaa. He kuulivat jonkun
kolkuttavan ovelle. Giorgio astui parvekkeelle.
Se oli Candian tytär, Elena. Hän tuli ilmoittamaan, että aamiainen oli
valmis.
-- Mitä tahdot tehdä? -- kysyi Giorgio, kääntyen Ippolitan puoleen,
epäröivänä, kuin kouristuksen valloissa.
-- Minulla ei todellakaan ole nälkä, Giorgio; minulla ei ole
vähintäkään halua syödä. Syön päivällistä myöhemmin, iltapäivällä, jos
suostut...
Molemmilla oli sama ajatus; molemmat tiesivät, että nyt kaikki muu oli
mahdotonta.
Melkein raivokkaasti sanoi Giorgio:
-- Tule huoneeseesi. Löydät kaikki valmiina kylpyäsi varten. Tule.
Ja hän vei hänet huoneeseen, jonka seinät kokonaan oli päällystänyt
maalaismatoilla.
-- Näetkö, matkalaukkusi ja pienet tavarasi ovat jo täällä. Näkemiin.
Älä vitkastele.
Hän jätti hänet yksin. Hetken kuluttua tunki hänen luokseen veden
loiskina, joka kookkaasta pesusienestä valui takaisin ammeeseen. Hän
tunsi tuon lähdeveden jäisen kylmyyden; ja hän kuvitteli Ippolitan
solakan, joustavan ruumiin värähtelyä tuossa virkistävässä kosteudessa.
Ja kun nuo äänet olivat lakanneet, hänet kouristi niin raju väristys,
että hampaansa alkoivat kalista, kuin kuollettavan kuumehoureen
tuskissa. Himon kauhein silmin hän näki tuon naisen, jo kuivana ja
kiiltävänä ja hienona kuin kullanhohteinen alabasteri, pudottavan
yltään kylpyvaipan.
-- Ippolita, Ippolita, hän huusi, ollen suunniltaan. Tule! Tule!