Oli iltapäivä. Giorgio tutki sitä kiemurtelevaa polkua, joka milloin
nousten, milloin laskien johti rannalla olevan kummun huipulle. Hän
katseli eteensä ja ympärilleen, uteliaisuuden yhä kasvaessa, melkein
rajun tarkkaavasti, ikäänkuin olisi tahtonut ymmärtää jonkun himmeän
ajatuksen, jota yksinkertaiset ilmiöt ilmaisivat, tai kuin olisi
tahtonut voittaa jonkun käsittämättömän salaisuuden.
Meren rannalla kohoavan kummun notkelmassa puron vesi oli johdettu
jonkunmoista onttojen pölkkyjen ja tukipaalujen muodostamaa pientä
vesijohtoa pitkin syvennyksen toiselta laidalta toiselle. Toisia puroja
oli johdettu koverrettuja tiiliä pitkin hedelmälliseen maaperään,
missä kasvullisuus uhkuvana rehoitti; ja siellä täällä keinui notkean
suloisesti kimmeltävien, lorisevien purojen partailla siroja kasveja
kauniine sinikukkineen.
Kaikissa näissä yksinkertaisissa seikoissa näytti piilevän syvä elämä.
Ja muu vesi virtasi rinnettä pitkin somerorannikkoa kohti; se juoksi
pienen sillan ohitse. Sillankaaren varjossa muutamat vaimot pesivät
vaatteita; ja heidän liikkeensä heijastuivat veteen kuin liikkuvaan
peiliin. Somerikolle olivat häikäisevän valkoiset vaatteet levitetyt.
Pitkin rautatien kiskoja kulki avojaloin mies kengät roikkuen käsissä.
Muuan vaimo tuli ulos ratavahdin mökistä ja viskasi nopeasti pois
korista jotain jätteitä. Kaksi tyttöä kantoi pesuvaatteita ja juoksi
kilpaa. Vanha eukko ripusti seipäälle siniseksi värjätyn vyyhdin.
Kauempana kiilsi kuokatussa maassa, joka muodosti padon polulle,
valkeita näkinkenkiä, ja hennot juuret liikkuivat hiljaa kevyestä
tuulen henkäyksestä. Kuokan jäljet, joka oli penkonut punervaa multaa,
olivat vielä näkyvissä. Yhdestä multakokkareesta riippui kimppu
kuivuneita juuria, kevyinä kuin käärmeennahat.
Matkan päässä kohosi iso talo pylväineen; sen katon harjaa somisti
tiileen hakattu kukkakoriste. Ulkoportaat johtivat katetulle
parvekkeelle. Kaksi naista kehräsi portaiden yläpäässä; ja rukit
hohtivat auringossa kuin kulta. Kuuli kangaspuiden kolinaa. Ikkunasta
näki kutojattaren ja hänen tahdikkaat liikkeensä sukkuloita
kiidättäessään. Viereisessä ladossa loikoi suunnattoman suuri härkä,
joka levollisesti, mutta lakkaamatta liikutti korviaan ja häntäänsä
hyönteisiä hosuen. Kanat kuoppivat ympärillä.
Kivenheiton päässä siitä juoksi toinen puro tien poikki. Se hymyili
tulijalle; aivan värehtivänä, hilpeänä, vilkkaana, kirkkaana.
Likellä, toisen talon kohdalla, lepäsi vaieten rauhaisa puutarha,
tiheään laakeripuiden aitaamana. Solakat, suorat rungot kohosivat
liikkumattomina, kiiltävien vihreiden lehtien kruunaamina. Suurimman
näistä ja vahvimman oli kokonaan kietonut iso, rakastunut koirannauris,
uhkuvana verhoten vakavat lehvät lumivalkoisilla pehmeillä kukillaan,
neitseellisen tuoksunsa raikkaudella. Sen juurella oleva maa näytti
äsken kuokitulta. Musta risti levitti sopestaan syvään hiljaisuuteen,
aidattuun paikkaan melkein sellaista alistuvaa surumielisyyttä, joka
vallitsee hautuumaalla. Kapean tien päässä näki portaat, puoleksi
päivänpaisteessa, puoleksi varjossa; ne johtivat raoitetulle ovelle,
jonka yläpuolelle oli ripustettu kaksi vihittyä oliivioksaa. Alimmalla
portaalla istui avopäinen vanhus, leuka rinnalla, kädet polvien
varassa; ja auringonpaiste oli siirtymäisillään tälle kunnianarvoiselle
otsalle. Raoitetusta ovesta tunki ikäänkuin tämän vanhuksen unen
säestäjänä keinuvan kätkyen tasainen kohina ja laulun yksitoikkoinen
nuotti.
Kaikki nämä yksinkertaiset seikat tuntuivat olevan syvän elämän
läpitunkemia.