Ensi päivinä hän käytti kaiken huolenpitonsa tuon pienen talon
järjestämiseen, jonka määränä oli suureen rauhaansa vastaanottaa uusi
elämä; ja häntä avusti valmistuksissaan Cola, joka näytti olevan
perehtynyt kaikenlaisiin toimiin. Äsken kalkittuun seinään hän piirsi
sauvan kärjellä vanhan lauselman, jonka iloinen toivo oli johtanut
mieleen: _Parva Domus, Magna quies_. Ja hän näki hyvän enteen kolmessa
orvokkitaimessakin, jotka tuuli oli kylvänyt ikkunalaudan rakoihin.
Mutta kun kaikki oli valmista ja tämä pettävä jännitys laukesi, hän
löysi jälleen sielunsa pohjalla levottomuuden ja tyydyttämättömyyden
ja tuon leppymättömän ahdistuksen, jonka todellista syytä ei tuntenut.
Hän tunsi sekavasti, ettei ollut löytänyt parannuksen tietä, suoraa
ja varmaa tietä; hän tunsi sekavasti, että kohtalonsa taas kerran oli
heittänyt hänet väärälle ja epävarmalle polulle. Hänestä tuntui, kuin
olisi nyt toisesta talosta, toisista ihmisistä, valitusääni ja soimaus
tunkenut häneen asti.
Hänen mielessään uudistui kyynelettömän ja kuitenkin niin katkeran
jäähyväishetken tuska, hän kun silloin häpeästä oli valehdellut,
nähdessään petetyn äidin silmissä tuon ylen surullisen kysymyksen: --
Kenen tähden sinä minut hylkäät? --
Eiköhän johtunut tuosta mykästä kysymyksestä ja tuon punastumisen ja
valheen muistosta se tyytymättömyys ja levottomuus juuri nyt, kun hän
oli alkamaisillaan uutta elämää? Ja miten saattoi hän tuota ääntää
tukahuttaa, millä huumauksella?
Hän ei rohjennut vastata. Ja kuitenkin hän vielä syvässä
hämmennystilassaan tahtoi uskoa sen naisen lupaukseen, jonka oli
määrä tulla hänen luoksensa; hän toivoi voivansa antaa rakkaudelleen
korkean, moraalisen merkityksen. Olihan hänellä intohimoinen kaiho
saada elää, kehittää kaikkia voimiaan sopusuhtaisesti, tuntea olevansa
tasapainotilassa, olevansa yhtenäinen olento. Rakkaus oli viimein
toimeenpaneva ihmeen, rakkaudesta oli hän viimein jälleen löytävä niin
suuren kurjuuden vääristämän ja polkeman ihmisyytensä.
Hän koetti pettää omantunnontuskiaan näillä toiveilla ja näillä
sekavilla pyrkimyksillä. Mutta ennen kaikkea häntä hallitsi naisen kuva
ja aistillinen halu. Ja huolimatta kaikista platoonisista pyyteistä,
hän ei voinut ajatella rakkautta muuna kuin aistien aiheuttamana; hän
ei nähnyt tulevia päiviä muunlaisina kuin jo tuttujen nauttimusten
toisiaan seuraavana sarjana. Mitä muuta elämää hän olisikaan voinut
viettää tässä miellyttävässä yksinäisyydessä, tuon intohimoisen naisen
rinnalla, kuin toimetonta, hekkumallista?
Ja kaikki menneet alakuloisuuden hetket ja surulliset kuvat palasivat
hänen mieleensä: äidin riutuneet kasvot, hänen kyynelistä punaisiksi
käyneet, paisuneet, ahavoittuneet luomensa, Cristinan lempeä,
sydäntäviiltävä hymy, sairaaloinen, puolikuollut lapsi, jonka suuri
pää yhä lepäsi kumartuneena rinnalla, vanhan makeisille kärkkään tädin
kuolleeseen ruumiiseen vivahtavat kasvot...
Ja äidin väsyneet silmät kysyivät:
-- Kenen tähden sinä minut hylkäät?