II.

Ja Giorgio Aurispa, sisimmässään epäuskoisena, mutta äkillisen

raivokkaan hehkun kuumentamana, teki viimeisen yrityksen.

Hän läksi Guardiagrelestä meren rannikkoa pitkin etsintäretkille.

Maisemat, meri, liikunto, ruumiillinen toiminta, vaikutelmien

erilaisuus hänen paikkaa tiedustelessaan, tilan omituisuus kaikki tuo

tempasi hänet hereille, elähytti, loihti eteen luottamuksen harhakuvan.

Hänestä tuntui, kuin olisi ihmeen kautta pelastunut kuollettavan taudin

kourista, sittenkuin jo oli katsonut kuolemaa silmiin. Ensi päivinä oli

elämä hänestä yhtä mieluisaa ja syvää, kuin se on ainoastaan toipuvasta

potilaasta. Ippolitan romantillinen unelma leijaili hänen sielunsa yli.

-- Jospa hän minut parantaisi! _Terve ja voimakas_ rakkaus voisi minut

parantaa. Hän vältti selvää itsensä tarkastamista, hän väisti sitä

sisäistä ivaa, minkä nuo molemmat laatusanat sisälsivät. -- Maan päällä

on vaan yksi ainoa pysyvä onnenhuumaus; toisen olennon omistamisen

varmuus, ehdoton järkähtämätön varmuus. Minä etsin tätä huumausta.

Tahtoisin vaikka sanoa; lemmittyni, joko lähellä tai kaukana, elää

ainoastaan ajattelemalla minua; riemuiten hän alistuu julkiseen

tahdonilmaukseeni, minun tahtoni on hänen ainoa lakinsa; jos minä

lakkaisin häntä rakastamasta, hän kuolisi; viime henkäyksessään hän

itkisi yksinomaan minun rakkauttani. -- Hän himoitsi itsepintaisesti

lempeä nautinnon muodossa, tyytymättä nauttimaan siitä kärsimyksenä.

Hän antoi hengelleen korjaamattoman suunnan. Hän runteli ja saastutti

taaskin ihmisyyttään.

Hän löysi tuon erakkomajan San Vitosta, kinsterikukkien maasta,

Adrian meren rannalta. Hän löysi ihanteellisen erakkomajan; kummun

puolirinteelle rakennetun talon, joka piili oranzhi- ja oliivipuiden

suojassa, näköalana pieni poukama, jota reunusti kaksi vuorinientä.

Sen talon rakennustapa oli alkuperäinen. Avoimet portaat johtivat

parvekkeelle, jolle talon neljän huoneen neljä ovea avautuivat.

Jokaisessa huoneessa oli ovi ja vastakkaisella puolella, oliivimetsän

puolella, ikkuna. Yläparveketta vastasi alempi; mutta alakerran

huoneet, yhtä ainoata lukuunottamatta, olivat käytäntöön kelpaamattomia.

Talo oli yhdeltä puolelta matalan majan yhteydessä; se oli omistajien,

talonpoikaisväen, asunto. Kaksi jättiläistammea, jotka pohjantuulen

itsepintaisuus oli taivuttanut kumaraan kumpua kohti, varjostivat

pihamaata ja suojasivat muutamia kivipöytiä, jotka soveltuivat

kesäisiin aterioihin. Tätä paikkaa rajoitti samoin kivinen rintanoja,

jonka takaa akaasiapuut tuoksuvine terttuineen, somina pistivät esiin,

meri taustanaan.

Tämän talon tehtävänä oli yksinomaan merikylpyaikana majoittaa vieraita

-- tavallinen elinkeino San Viton tienoilla meren rannikkoa pitkin.

Se oli noin kahden peninkulman etäisyydessä pikkukaupungista, erään

Le Portelle nimisen seudun sopukassa, syrjäisessä ja miellyttävässä

hiljaisuudessa, kuin hellän sylin suojassa. Kumpikin vuoriniemistä

oli lävistetty. Ja talosta käsin näki nuo molemmat tunnelit. Rautatie

kulki vallan lähellä rantaa, viiden tai kuudensadan metrin pituisena

suorana viivana toisesta tunneliaukosta toiseen. Oikeanpuolisen niemen

uloimmasta nenästä oli kallioryhmällä paalurakennus, tehty kokonaan

hirsistä ja laudoista. Tämä omituinen laitos oli kalanpyydös ja näytti

suunnattoman suurelta hämähäkinverkolta.

Tavattomaan vuodenaikaan tullutta vierasta tervehdittiin hyvänä,

odottamattomana onnena.

Perheen päämies, vanhus, sanoi:

-- Talo on kokonaan sinun.

Hän kieltäytyi sopimasta ehdoista. Hän sanoi:

-- Voit antaa meille, mitä tahdot, milloin sopii, jos olet tyytyväinen.

Lausuessaan nämä tuttavalliset sanat, hän loi vieraaseen niin terävät

katseet, että tämä tunsi melkein vastenmielisyyttä ja ihmetteli niin

suurta tarkkanäköisyyttä. Vanhus oli toissilmäinen. Päälaeltaan hän

oli kalju, ohimoilta pisti esiin kaksi ohutta vanhuuden vaalentamaa

hiustupsua, parta oli ajettu, ja ruumis eteenpäin kumarassa hän seisoi

käyrillä säärillään. Hänen jäsenensä olivat kovasta työstä käyneet

muodottomiksi: kyntämisestä, joka tunkee vasemman olan ulos ja vääntää

vartalon, niittämisestä, josta polvet pullistuvat ulospäin, puiden

leikkuusta, joka käyristää ruumiin, kaikista maatyön pitkällisistä ja

kärsivällisistä vaivoista.

-- Voit antaa meille mitä tahdot.

Hän oli jo vainunnut, että tuo ystävällinen nuori mies, jonka

ilme oli hiukan hajamielinen, melkein ujo, oli jalomielinen,

kokematon, raha-asioista välittämätön herra. Hän tiesi, että tuolta

jalomielisyydeltä oli paljon enemmän odotettavissa kuin miltään

vaatimukselta.

Giorgio kysyi:

-- Onko tämä rauhallinen paikka, ilman liikennettä, ilman melua?

Vanhus osoitti hymyillen merta:

-- Et tule kuulemaan mitään muuta kuin tuota tuolla.

Sitten hän lisäsi:

-- Ja joskus kangaspuitakin. Mutta eihän Candia enää voi kutoa.

Hän hymyili osoittaen miniäänsä, joka punastuen seisoi kynnyksellä.

Hän oli siunatussa tilassa, jo jotenkin huomattavasti; vaaleaverinen,

iho kirkas pääskysenpilkkujen peittämä. Hänellä oli suuret harmaat

silmät, joiden terä oli vaihtuva kuin helopii. Korvissa hänellä oli

raskaat kultarenkaat ja rinnalla ripillepääsy-lahja, iso risti, kaksi

sydäntä keskellä.

Kynnyksellä hänen vieressään seisoi samoin vaaleatukkainen tyttö,

kymmenvuotias, lempeänilmeinen -- ja tuo tuossa, sanoi vanhus, ei

katkaise hiuskarvaa päästänne. Meitä on siis kolme, ja lisäksi Albadora.

Hän kääntyi oliivilehtoon päin ja alkoi huutaa:

-- Albado --! Albadora!

Ja lapsenlapselleen:

-- Huuda sinä, pikku Elena!

Elena läksi juoksemaan. Vanhus kertoi:

-- Kaksikymmentä kaksi lasta! Albadora on synnyttänyt minulle

kaksikymmentä kaksi lasta. Kuusi poikaa ja kuusitoista tyttöä. Kolme

poikaa on minulta kuollut ja seitsemän tyttöä. Yhdeksän tytärtä olen

naittanut. Yksi pojista on lähtenyt Amerikkaan, toinen on asettunut

Toccaan ja käy työssä petroleumikaivoksissa; nuorin, Candian mies, on

rautatien töissä, hän käy kahdesti kuussa kotona. Me olemme jääneet

tänne yksin! Voi, hyvä herra, isä elättää sata poikaa, mutta sata

poikaa ei elätä yhtä isää.

Seitsenkymmenvuotias isoäiti ilmestyi; hänellä oli helmassaan joukko

maa-etanoita, limainen pehmeä joukko, jonka pitkät tuntosarvet

törröttivät esiin. Hän oli pitkävartaloinen nainen, mutta kumartunut,

näivettynyt, työn ja hedelmällisyyden masentama, useiden synnytysten

murtama; pää hänellä oli pieni, kokoonkutistunut, kuivettuneen omenan

kaltainen, ja sitä kannatti suonien ja ryppyjen täyttämä kaula. Hänen

hameensa helmassa olevat etanat kääriytyivät palloksi, kiemurtelivat

sikin sokin, takertuivat kiinni toisiinsa, vihervinä, kellervinä,

vaaleina, limaisina, välkkyen kuin himmeä sateenkaari. Yksi mateli yli

hänen kädenselkänsä.

Ukko ilmoitti hänelle:

-- Tämä herra vuokraa tämän talon tästä päivästä alkaen.

Eukko huudahti:

-- Olkoon hän siunattu!

Ja hän lähestyi Giorgiota hieman kömpelönä mutta hyväntahtoisena ja

vilkutti hänelle melkein sammuneilla kuoppiinsa vajonneilla silmillään,

joista näki kääntyneen alaluomen punoittavan ihon. Hän lisäsi:

-- Kristus kulkee taas läpi maailman. Ole siunattu! Eläös niin kauan

kuin on leipää ja viiniä. Ollos ylhäinen kuin aurinko!

Ja kevein askelin hän taas astui sisälle ovesta, josta oli kantanut

kaksikymmentä kaksi lasta kasteelle.

Ukko sanoi Giorgiolle:

-- Minun nimeni on Cola di Cinzio; mutta kun isälläni oli liikanimi

"Sampanja", niin sanovat minua kaikki Cola Sampanjaksi. Tule nyt

katsomaan puutarhaa.

Giorgio seurasi maanviljelijää.

-- Tänä vuonna tulee hyvä kesä.

Vanhus, joka kulki edellä, kiitti vuoden kasvua ja ennusti

tulevaisuutta maamiehen tavoin, joka on vanhentunut maaelämän ilmiöitä

tarkastaessaan.

Puutarha oli rehoittava. Se näytti muuriensa sisällä kätkevän kaikki

yltäkylläisyyden antimet. Oranzhi-puut päästivät sellaisia hyvänhajun

virtoja, että ilma tuontuostakin sai makean ja voimakkaan maun, kuin

olisi siinä ollut kallisarvoisen viinin höyryä. Muissa hedelmäpuissa

ei enää ollut kukkia. Mutta runsaslukuiset raakileet riippuivat kiinni

oksissa, joita taivaan henkäys hiljaa keinutti.

Ja Giorgio ajatteli: -- Tässä ehkä piilee ylempi elämän muoto: Rajaton

vapaus; hedelmällinen ja jalo, yksinäisyys, joka syleilee minua

hehkuvimmilla säteilyillään; tässä astun kasviolentojen parissa kuin

älyolentojen keskellä; tässä yllätän niiden salaisia ajatuksia ja

arvailen sitä mykkää tunnetta, joka vallitsee pinnan alla; vähitellen

sovellutan olemukseni jokaiseen näistä olennoista ja asetan vähitellen

oman heikon ja häälyvän sieluni sijalle yhden näistä yksinkertaisista

ja voimakkaista sieluista, tarkastan luontoa niin hartaan jatkuvasti,

että onnistun itsessäni uudelleen synnyttämään kaiken luomakunnan

sydämentykinnän; vaihdun lopulta vaivalloisen, ihanteellisen

muodonmuutos-kehityksen kautta siksi pystysuoraksi ilmoille kohoavaksi

puuksi, joka juurineen imee maan alta näkymättömät käymä-aineet ja

joka latvansa huojunnalla jäljittelee meren pauhinaa. Eikö tämä

kenties olisi korkeampaa elämää? -- Hän antautui eräänlaisen äkillisen

huumauksen valtaan, nähdessään silmiensä edessä uhkuvan kevään, joka

kirkasti lähistön. Mutta ristiriitaisuuden paha tottumus kuiskasi

hänen korvaansa vanhoja ajatuksia, asetti todellisuuden vastakohdaksi

unelmalle. -- Me emme voi tunkea välittömään luonnon kosketukseen.

Meillä ei ole mitään muuta, kuin ulkonaisten muotojen epätäydellinen

havaitsemus. Ihmisen on mahdotonta astua luonnon olioien yhteyteen.

Vaikka ihminen koko olemukseltaan antautuisi ilmiöihin, ei hän

koskaan saisi siitä mitään korvaukseksi. Meri ei koskaan sano hänelle

ainoatakaan ymmärrettävää sanaa. Maaemo ei koskaan paljasta hänelle

salaisuuttaan. Vaikka ihminen tuntisi kaiken verensä virtaavan puun

suonissa, ei puu koskaan antaisi hänelle pisaraakaan elinnesteestään.

Vanha, toissilmäinen talonpoika sanoi ylpeänä todellisesta

luonnonihmeestä:

-- Lantakasa tekee enemmän ihmeitä kuin kirkko täynnä pyhiä.

Puutarhan rajalla hän sanoi osoittaessaan kukkivaa papupeltoa:

-- Pavuista näkee, millainen vuosi tulee.

Pelto aaltoili hiljalleen. Harmaanvihreät lehdet liikuttelivat teriään

valkoisten ja sinervien kukkien alla. Joka kukassa, joka vivahti

puoliavoimeen suuhun, oli kaksi mustaa pilkkua, kuin kaksi silmää.

Toisissa jotka eivät vielä olleet täysin auenneet, peittivät ylemmät

terälehdet hieman noita pilkkuja, samoin kuin kalpeat luomet peittävät

silmänterän, joka tahtoisi luoda eteensä katseita. Kaikki nämä kukat

väräjivät silmineen ja suineen, tehden oudon, eläimellisen, kiehtovan,

kuvaamattoman vaikutuksen.

Giorgio ajatteli: Kuinka onnellinen on Ippolita täällä oleva. Hän

tajuaa hienosti ja intohimoisesti kaikkea maaemon vaatimatonta

kauneutta. Muistan nuo hänen hiljaiset ihailun ja mielihyvän

huudahduksensa, jotka hän päästi huomattuaan hänelle oudonmuotoisen

kasvin, uuden kukkalajin, harvinaisen lehden, marjan, hyönteisen,

varjon tai valoheijastuksen.

Hän kuvitteli Ippolitaa keskellä vihannuutta, solakkana ja

notkealiikkeisenä, koko ryhtinsä suloudessa. Äkillinen kaiho värisytti

häntä, kaiho kokonaan jälleen omistaa hänet, taas kokonaan vallata

hänet, saada hänet taas sanomattomasti rakastamaan, valmistaa hänelle

joka hetki uutta mielihyvää. -- Hänen silmänsä tulevat alati olemaan

täynnä minua. Hänen aistimensa tulevat olemaan suljettuina jokaiselle

muulle vaikutelmalle, joka ei lähde minusta. Minun sanani tulevat

kuulumaan hänestä mieluisammilta kuin mikään muu sointu. -- Yhtäkkiä

hänestä rakkauden voima tuntui rajattomalta. Hänen sisäinen elämänsä

värähteli huimaavan nopeasti.

Astuessaan ylös portaita erakkomajaan hän luuli sydämensä pakahtuvan

kasvavan kaihon kiivaudesta. Saavuttuaan ylös parvekkeelle, hän ahmi

koko näköalaa huumaantunein katsein. Ja ollen hyvän liikutuksen

valloissa hän tunsi, että sinä hetkenä todella _Aurinko oli sisällä

hänen sydämessään_.

Meri yhä tasaisen alituisen hengähdyksen liikuttamana, tuntui,

kuvastaessaan ylitsensä kaareutuvan taivaan ihanuutta, sulavan

ehtymättömän hilpeyden äärettömyyteen. Kuultavan kirkkaassa ilmassa

näyttivät kaikki etäisyydet läheisiltä: Penna del Vasto, Gargano

vuori, Tremiti-saaret oikealla. Moro-lahti, Nichiola, Ortona-poukama

vasemmalla. Ortona itse loisti kuin joku tulisista Aasian

kaupungeista Palestinan kummuilla, kaiverrettuna taivaan sineen,

suoraviivaisena, kuitenkin ilman minareetteja. Tuo sarja vuoriniemiä

ja puolikuunmuotoisia lahtia oli kuin toisiinsa liittyvien lupausten

vertauskuva, sillä joka poukama kätki hedelmällisyyden aarteita.

Kinsteri-kukat levittivät yli koko rannikon kultaisen vaipan. Joka

pensaasta nousi tiheä tuoksupilvi, kuin suitsutusastiasta. Sieramiin

hengitetty ilma huumasi kuin jalo juoma.

Kuoleman riemuvoitto: Romaani · 第 31 / 64 题