Ja Giorgio Aurispa, sisimmässään epäuskoisena, mutta äkillisen
raivokkaan hehkun kuumentamana, teki viimeisen yrityksen.
Hän läksi Guardiagrelestä meren rannikkoa pitkin etsintäretkille.
Maisemat, meri, liikunto, ruumiillinen toiminta, vaikutelmien
erilaisuus hänen paikkaa tiedustelessaan, tilan omituisuus kaikki tuo
tempasi hänet hereille, elähytti, loihti eteen luottamuksen harhakuvan.
Hänestä tuntui, kuin olisi ihmeen kautta pelastunut kuollettavan taudin
kourista, sittenkuin jo oli katsonut kuolemaa silmiin. Ensi päivinä oli
elämä hänestä yhtä mieluisaa ja syvää, kuin se on ainoastaan toipuvasta
potilaasta. Ippolitan romantillinen unelma leijaili hänen sielunsa yli.
-- Jospa hän minut parantaisi! _Terve ja voimakas_ rakkaus voisi minut
parantaa. Hän vältti selvää itsensä tarkastamista, hän väisti sitä
sisäistä ivaa, minkä nuo molemmat laatusanat sisälsivät. -- Maan päällä
on vaan yksi ainoa pysyvä onnenhuumaus; toisen olennon omistamisen
varmuus, ehdoton järkähtämätön varmuus. Minä etsin tätä huumausta.
Tahtoisin vaikka sanoa; lemmittyni, joko lähellä tai kaukana, elää
ainoastaan ajattelemalla minua; riemuiten hän alistuu julkiseen
tahdonilmaukseeni, minun tahtoni on hänen ainoa lakinsa; jos minä
lakkaisin häntä rakastamasta, hän kuolisi; viime henkäyksessään hän
itkisi yksinomaan minun rakkauttani. -- Hän himoitsi itsepintaisesti
lempeä nautinnon muodossa, tyytymättä nauttimaan siitä kärsimyksenä.
Hän antoi hengelleen korjaamattoman suunnan. Hän runteli ja saastutti
taaskin ihmisyyttään.
Hän löysi tuon erakkomajan San Vitosta, kinsterikukkien maasta,
Adrian meren rannalta. Hän löysi ihanteellisen erakkomajan; kummun
puolirinteelle rakennetun talon, joka piili oranzhi- ja oliivipuiden
suojassa, näköalana pieni poukama, jota reunusti kaksi vuorinientä.
Sen talon rakennustapa oli alkuperäinen. Avoimet portaat johtivat
parvekkeelle, jolle talon neljän huoneen neljä ovea avautuivat.
Jokaisessa huoneessa oli ovi ja vastakkaisella puolella, oliivimetsän
puolella, ikkuna. Yläparveketta vastasi alempi; mutta alakerran
huoneet, yhtä ainoata lukuunottamatta, olivat käytäntöön kelpaamattomia.
Talo oli yhdeltä puolelta matalan majan yhteydessä; se oli omistajien,
talonpoikaisväen, asunto. Kaksi jättiläistammea, jotka pohjantuulen
itsepintaisuus oli taivuttanut kumaraan kumpua kohti, varjostivat
pihamaata ja suojasivat muutamia kivipöytiä, jotka soveltuivat
kesäisiin aterioihin. Tätä paikkaa rajoitti samoin kivinen rintanoja,
jonka takaa akaasiapuut tuoksuvine terttuineen, somina pistivät esiin,
meri taustanaan.
Tämän talon tehtävänä oli yksinomaan merikylpyaikana majoittaa vieraita
-- tavallinen elinkeino San Viton tienoilla meren rannikkoa pitkin.
Se oli noin kahden peninkulman etäisyydessä pikkukaupungista, erään
Le Portelle nimisen seudun sopukassa, syrjäisessä ja miellyttävässä
hiljaisuudessa, kuin hellän sylin suojassa. Kumpikin vuoriniemistä
oli lävistetty. Ja talosta käsin näki nuo molemmat tunnelit. Rautatie
kulki vallan lähellä rantaa, viiden tai kuudensadan metrin pituisena
suorana viivana toisesta tunneliaukosta toiseen. Oikeanpuolisen niemen
uloimmasta nenästä oli kallioryhmällä paalurakennus, tehty kokonaan
hirsistä ja laudoista. Tämä omituinen laitos oli kalanpyydös ja näytti
suunnattoman suurelta hämähäkinverkolta.
Tavattomaan vuodenaikaan tullutta vierasta tervehdittiin hyvänä,
odottamattomana onnena.
Perheen päämies, vanhus, sanoi:
-- Talo on kokonaan sinun.
Hän kieltäytyi sopimasta ehdoista. Hän sanoi:
-- Voit antaa meille, mitä tahdot, milloin sopii, jos olet tyytyväinen.
Lausuessaan nämä tuttavalliset sanat, hän loi vieraaseen niin terävät
katseet, että tämä tunsi melkein vastenmielisyyttä ja ihmetteli niin
suurta tarkkanäköisyyttä. Vanhus oli toissilmäinen. Päälaeltaan hän
oli kalju, ohimoilta pisti esiin kaksi ohutta vanhuuden vaalentamaa
hiustupsua, parta oli ajettu, ja ruumis eteenpäin kumarassa hän seisoi
käyrillä säärillään. Hänen jäsenensä olivat kovasta työstä käyneet
muodottomiksi: kyntämisestä, joka tunkee vasemman olan ulos ja vääntää
vartalon, niittämisestä, josta polvet pullistuvat ulospäin, puiden
leikkuusta, joka käyristää ruumiin, kaikista maatyön pitkällisistä ja
kärsivällisistä vaivoista.
-- Voit antaa meille mitä tahdot.
Hän oli jo vainunnut, että tuo ystävällinen nuori mies, jonka
ilme oli hiukan hajamielinen, melkein ujo, oli jalomielinen,
kokematon, raha-asioista välittämätön herra. Hän tiesi, että tuolta
jalomielisyydeltä oli paljon enemmän odotettavissa kuin miltään
vaatimukselta.
Giorgio kysyi:
-- Onko tämä rauhallinen paikka, ilman liikennettä, ilman melua?
Vanhus osoitti hymyillen merta:
-- Et tule kuulemaan mitään muuta kuin tuota tuolla.
Sitten hän lisäsi:
-- Ja joskus kangaspuitakin. Mutta eihän Candia enää voi kutoa.
Hän hymyili osoittaen miniäänsä, joka punastuen seisoi kynnyksellä.
Hän oli siunatussa tilassa, jo jotenkin huomattavasti; vaaleaverinen,
iho kirkas pääskysenpilkkujen peittämä. Hänellä oli suuret harmaat
silmät, joiden terä oli vaihtuva kuin helopii. Korvissa hänellä oli
raskaat kultarenkaat ja rinnalla ripillepääsy-lahja, iso risti, kaksi
sydäntä keskellä.
Kynnyksellä hänen vieressään seisoi samoin vaaleatukkainen tyttö,
kymmenvuotias, lempeänilmeinen -- ja tuo tuossa, sanoi vanhus, ei
katkaise hiuskarvaa päästänne. Meitä on siis kolme, ja lisäksi Albadora.
Hän kääntyi oliivilehtoon päin ja alkoi huutaa:
-- Albado --! Albadora!
Ja lapsenlapselleen:
-- Huuda sinä, pikku Elena!
Elena läksi juoksemaan. Vanhus kertoi:
-- Kaksikymmentä kaksi lasta! Albadora on synnyttänyt minulle
kaksikymmentä kaksi lasta. Kuusi poikaa ja kuusitoista tyttöä. Kolme
poikaa on minulta kuollut ja seitsemän tyttöä. Yhdeksän tytärtä olen
naittanut. Yksi pojista on lähtenyt Amerikkaan, toinen on asettunut
Toccaan ja käy työssä petroleumikaivoksissa; nuorin, Candian mies, on
rautatien töissä, hän käy kahdesti kuussa kotona. Me olemme jääneet
tänne yksin! Voi, hyvä herra, isä elättää sata poikaa, mutta sata
poikaa ei elätä yhtä isää.
Seitsenkymmenvuotias isoäiti ilmestyi; hänellä oli helmassaan joukko
maa-etanoita, limainen pehmeä joukko, jonka pitkät tuntosarvet
törröttivät esiin. Hän oli pitkävartaloinen nainen, mutta kumartunut,
näivettynyt, työn ja hedelmällisyyden masentama, useiden synnytysten
murtama; pää hänellä oli pieni, kokoonkutistunut, kuivettuneen omenan
kaltainen, ja sitä kannatti suonien ja ryppyjen täyttämä kaula. Hänen
hameensa helmassa olevat etanat kääriytyivät palloksi, kiemurtelivat
sikin sokin, takertuivat kiinni toisiinsa, vihervinä, kellervinä,
vaaleina, limaisina, välkkyen kuin himmeä sateenkaari. Yksi mateli yli
hänen kädenselkänsä.
Ukko ilmoitti hänelle:
-- Tämä herra vuokraa tämän talon tästä päivästä alkaen.
Eukko huudahti:
-- Olkoon hän siunattu!
Ja hän lähestyi Giorgiota hieman kömpelönä mutta hyväntahtoisena ja
vilkutti hänelle melkein sammuneilla kuoppiinsa vajonneilla silmillään,
joista näki kääntyneen alaluomen punoittavan ihon. Hän lisäsi:
-- Kristus kulkee taas läpi maailman. Ole siunattu! Eläös niin kauan
kuin on leipää ja viiniä. Ollos ylhäinen kuin aurinko!
Ja kevein askelin hän taas astui sisälle ovesta, josta oli kantanut
kaksikymmentä kaksi lasta kasteelle.
Ukko sanoi Giorgiolle:
-- Minun nimeni on Cola di Cinzio; mutta kun isälläni oli liikanimi
"Sampanja", niin sanovat minua kaikki Cola Sampanjaksi. Tule nyt
katsomaan puutarhaa.
Giorgio seurasi maanviljelijää.
-- Tänä vuonna tulee hyvä kesä.
Vanhus, joka kulki edellä, kiitti vuoden kasvua ja ennusti
tulevaisuutta maamiehen tavoin, joka on vanhentunut maaelämän ilmiöitä
tarkastaessaan.
Puutarha oli rehoittava. Se näytti muuriensa sisällä kätkevän kaikki
yltäkylläisyyden antimet. Oranzhi-puut päästivät sellaisia hyvänhajun
virtoja, että ilma tuontuostakin sai makean ja voimakkaan maun, kuin
olisi siinä ollut kallisarvoisen viinin höyryä. Muissa hedelmäpuissa
ei enää ollut kukkia. Mutta runsaslukuiset raakileet riippuivat kiinni
oksissa, joita taivaan henkäys hiljaa keinutti.
Ja Giorgio ajatteli: -- Tässä ehkä piilee ylempi elämän muoto: Rajaton
vapaus; hedelmällinen ja jalo, yksinäisyys, joka syleilee minua
hehkuvimmilla säteilyillään; tässä astun kasviolentojen parissa kuin
älyolentojen keskellä; tässä yllätän niiden salaisia ajatuksia ja
arvailen sitä mykkää tunnetta, joka vallitsee pinnan alla; vähitellen
sovellutan olemukseni jokaiseen näistä olennoista ja asetan vähitellen
oman heikon ja häälyvän sieluni sijalle yhden näistä yksinkertaisista
ja voimakkaista sieluista, tarkastan luontoa niin hartaan jatkuvasti,
että onnistun itsessäni uudelleen synnyttämään kaiken luomakunnan
sydämentykinnän; vaihdun lopulta vaivalloisen, ihanteellisen
muodonmuutos-kehityksen kautta siksi pystysuoraksi ilmoille kohoavaksi
puuksi, joka juurineen imee maan alta näkymättömät käymä-aineet ja
joka latvansa huojunnalla jäljittelee meren pauhinaa. Eikö tämä
kenties olisi korkeampaa elämää? -- Hän antautui eräänlaisen äkillisen
huumauksen valtaan, nähdessään silmiensä edessä uhkuvan kevään, joka
kirkasti lähistön. Mutta ristiriitaisuuden paha tottumus kuiskasi
hänen korvaansa vanhoja ajatuksia, asetti todellisuuden vastakohdaksi
unelmalle. -- Me emme voi tunkea välittömään luonnon kosketukseen.
Meillä ei ole mitään muuta, kuin ulkonaisten muotojen epätäydellinen
havaitsemus. Ihmisen on mahdotonta astua luonnon olioien yhteyteen.
Vaikka ihminen koko olemukseltaan antautuisi ilmiöihin, ei hän
koskaan saisi siitä mitään korvaukseksi. Meri ei koskaan sano hänelle
ainoatakaan ymmärrettävää sanaa. Maaemo ei koskaan paljasta hänelle
salaisuuttaan. Vaikka ihminen tuntisi kaiken verensä virtaavan puun
suonissa, ei puu koskaan antaisi hänelle pisaraakaan elinnesteestään.
Vanha, toissilmäinen talonpoika sanoi ylpeänä todellisesta
luonnonihmeestä:
-- Lantakasa tekee enemmän ihmeitä kuin kirkko täynnä pyhiä.
Puutarhan rajalla hän sanoi osoittaessaan kukkivaa papupeltoa:
-- Pavuista näkee, millainen vuosi tulee.
Pelto aaltoili hiljalleen. Harmaanvihreät lehdet liikuttelivat teriään
valkoisten ja sinervien kukkien alla. Joka kukassa, joka vivahti
puoliavoimeen suuhun, oli kaksi mustaa pilkkua, kuin kaksi silmää.
Toisissa jotka eivät vielä olleet täysin auenneet, peittivät ylemmät
terälehdet hieman noita pilkkuja, samoin kuin kalpeat luomet peittävät
silmänterän, joka tahtoisi luoda eteensä katseita. Kaikki nämä kukat
väräjivät silmineen ja suineen, tehden oudon, eläimellisen, kiehtovan,
kuvaamattoman vaikutuksen.
Giorgio ajatteli: Kuinka onnellinen on Ippolita täällä oleva. Hän
tajuaa hienosti ja intohimoisesti kaikkea maaemon vaatimatonta
kauneutta. Muistan nuo hänen hiljaiset ihailun ja mielihyvän
huudahduksensa, jotka hän päästi huomattuaan hänelle oudonmuotoisen
kasvin, uuden kukkalajin, harvinaisen lehden, marjan, hyönteisen,
varjon tai valoheijastuksen.
Hän kuvitteli Ippolitaa keskellä vihannuutta, solakkana ja
notkealiikkeisenä, koko ryhtinsä suloudessa. Äkillinen kaiho värisytti
häntä, kaiho kokonaan jälleen omistaa hänet, taas kokonaan vallata
hänet, saada hänet taas sanomattomasti rakastamaan, valmistaa hänelle
joka hetki uutta mielihyvää. -- Hänen silmänsä tulevat alati olemaan
täynnä minua. Hänen aistimensa tulevat olemaan suljettuina jokaiselle
muulle vaikutelmalle, joka ei lähde minusta. Minun sanani tulevat
kuulumaan hänestä mieluisammilta kuin mikään muu sointu. -- Yhtäkkiä
hänestä rakkauden voima tuntui rajattomalta. Hänen sisäinen elämänsä
värähteli huimaavan nopeasti.
Astuessaan ylös portaita erakkomajaan hän luuli sydämensä pakahtuvan
kasvavan kaihon kiivaudesta. Saavuttuaan ylös parvekkeelle, hän ahmi
koko näköalaa huumaantunein katsein. Ja ollen hyvän liikutuksen
valloissa hän tunsi, että sinä hetkenä todella _Aurinko oli sisällä
hänen sydämessään_.
Meri yhä tasaisen alituisen hengähdyksen liikuttamana, tuntui,
kuvastaessaan ylitsensä kaareutuvan taivaan ihanuutta, sulavan
ehtymättömän hilpeyden äärettömyyteen. Kuultavan kirkkaassa ilmassa
näyttivät kaikki etäisyydet läheisiltä: Penna del Vasto, Gargano
vuori, Tremiti-saaret oikealla. Moro-lahti, Nichiola, Ortona-poukama
vasemmalla. Ortona itse loisti kuin joku tulisista Aasian
kaupungeista Palestinan kummuilla, kaiverrettuna taivaan sineen,
suoraviivaisena, kuitenkin ilman minareetteja. Tuo sarja vuoriniemiä
ja puolikuunmuotoisia lahtia oli kuin toisiinsa liittyvien lupausten
vertauskuva, sillä joka poukama kätki hedelmällisyyden aarteita.
Kinsteri-kukat levittivät yli koko rannikon kultaisen vaipan. Joka
pensaasta nousi tiheä tuoksupilvi, kuin suitsutusastiasta. Sieramiin
hengitetty ilma huumasi kuin jalo juoma.