Kun äiti ja sisar olivat hänet jättäneet, hän jäi vielä muutamaksi
hetkeksi vuoteeseen; hän tunsi ruumiillista vastenmielisyyttä
pienimpäänkin voimanponnistukseen. Nousemisen aiheuttama vaiva tuntui
hänestä äärettömältä. Hänestä tuntui liian vaivalloiselta luopua tästä
vaakasuorasta asennosta, jossa ollen hän muutaman tunnin kuluttua
toivoi löytävänsä ijäisen levon. Hän ajatteli taas huume-myrkkyä. --
Sulkea silmänsä ja odottaa unta! -- Toukokuun aamun neitseellinen
kirkkaus, taivaan sini, joka kuvastui ikkunaruutuihin, permannolla
pitenevä auringonpaisteen juova, kadulta nousevat äänet ja hälyt,
kaikki nämä eloa uhkuvat ilmiöt, jotka ikäänkuin väkirynnäköllä
näyttivät valloittavan parvekkeen, tunkeakseen hänen luokseen ja hänet
vallatakseen -- kaikki tämä herätti hänessä katkeruuden sekaista
säikähdystä. Ja hengissä hän taas näki äidin kuvan, joka paraikaa
aukaisi ikkunaa. Hän näki Camillankin vuoteen eteen polvistuneena;
hän kuuli taaskin noiden molempien naisten sanat, jotka yhä vaan
tarkoittivat samaa miestä. Äidin räikeä huuto, jonka hän huulet
katkerasti vääntyneinä oli päästänyt, oli erityisesti painunut hänen
mieleensä; ja siihen liittyi isän kasvojen ilmestys, jossa hän oli
luullut huomaavansa kuollettavan taudin jäljet: siellä parvekkeella,
räikeässä, valkoisten muurien heijastamassa valossa. -- Entä jos se
sentään oli totta! Hänen ja Camillan läsnäollessa oli äiti sanonut
katkeran purevasti: -- Suokoon Jumala, että se olisi totta! Ja se oli
siis hänelle, joka liikkui aikeissa hylätä elämä, se oli siis viimeinen
vaikutelma, minkä hänen sydämeensä jätti se olento, joka kauan oli
ollut hänen kodissaan kaiken hellyyden lähde...
Hänessä heräsi äkillinen tahdonilmaus: hän hypähti ylös vuoteesta,
vahvasti päättäen vihdoin toimia -- Ennen iltaa se on tapahtuva.
Missä? -- Hän ajatteli Demetrion suljettuja huoneita. Ennenkuin
hyväksyi mitään määrättyä suunnitelmaa, hän tunsi itsessään sen
varmuuden, että itse tapa tuntien kuluessa itsestään, jonkun äkillisen
mieleennostatuksen vaikutuksesta oli ilmaantuva ja pakoittava häntä
tottelemaan.
Huolehtiessaan siivoutumisestaan, hänen mieleensä johtui ajatus,
että valmisti ruumistaan hautajaisia varten. Tuo eräänlainen
kuolemaan liittyvä turhamaisuus, joka on ominainen muutamille
kuolemaantuomituille ja itsemurhaajille, ilmeni hänessä. Hänen
tarkatessaan tätä tunnetta, se yhä kiihtyi. Ja häntä kiusasi se
tietämys, että hänen oli kuoleminen tässä syrjäisessä pikkukaupungissa,
tämän sivistymättömän maakunnan sydämessä, kaukana ystävistä, joille
tämä surullinen loppu kenties kauan jäisi tuntemattomaksi. Jos
sensijaan tuo teko olisi tapahtunut Roomassa, suuressa kaupungissa,
missä hän oli tunnettu, ehkä ystävät häntä itkisivät ja runollisesti
kirkastaisivat traagillista salaisuutta. Ja taaskin hän mielessään
kuvaili kuolon jälkeisiä seurauksia; asentoansa vuoteessa siinä
huoneessa, joka oli ollut hänen lempensä tyyssijana; nuorten mielten
syvää säikähdystä ruumiin ääressä, joka lepäsi vakavassa rauhassa;
kuolinvartijain keskusteluja vahakynttilöiden valossa; seppeleillä
peitettyjä paareja, joita seurasi joukko vaikenevia nuorukaisia;
jäähyväissanoja, jotka runoilija, Stefano Gandi lausui hänen
haudallaan: -- Hän meni kuolemaan, kun ei voinut saattaa elämää
sopusointuiseksi unelmansa kanssa -- ja sitten Ippolitan tuskaa,
epätoivoa, mieletöntä surua...
Ippolita! Missä hän oli, mitkä olivat hänen tunteensa, mitä hän teki?
-- Eipä aavistukseni ole minua pettänyt! -- hän ajatteli. Hänen
mielikuvituksestaan sukelsi taas esiin tuo lemmittynsä kädenliike,
jolla hän oli laskenut kasvoilleen mustan harson viimeisen suudelman
jälkeen: jäähyväishetken vähäiset tosiseikat kiitivät taas hänen
muistinsa ohi. Mutta selittämätön oli hänestä tuo melkein täydellinen
mielen levollisuus, jota ei häirinnyt se ajatus, että hänen
välttämättömästi ja lopullisesti täytyi luopua niin intohimoisesti
halutun ja ihaillun naisen omistamisesta. Miksi oli ensi päivien
ponnistusten ja alakuloisuuden jälkeen hänet vähitellen hylännyt toivo,
miksi hän oli saanut tuon lohduttoman varmuuden, että jokainen yritys
jälleen elvyttää tuota suurta, kuollutta, uskomattoman kaukaista
seikkaa, _heidän rakkauttaan_, oli tuiki turha? Miksi oli koko hänen
menneisyytensä niin kokonaan irtaantunut hänestä, että näinä päivinä,
keskellä uusia tuskia, vaan harvoin selvä väre hänen tietoisuudessaan
oli sitä muistuttanut?
Ippolita! Missä hän oli, mitä hän tunsi sisällään, mitä hän teki? Mitä
näkyjä havaitsivat hänen silmänsä? Mitkä sanat, mitkä kohtaamiset
kiihoittivat hänen mieltänsä? Kuinka olikaan mahdollista, ettei hän
kahden viikon ajalla ollut voinut löytää mitään keinoa, antaakseen
hänelle selvempiä ja perinpohjaisempia tietoja itsestään kuin nuo neljä
tai viisi eri seuduilta lähetettyä sähkösanomaa?
-- Ehkä jo toisen miehen intohimoinen pyyde on hänet vallannut? Ehkä
tuon langon, josta Ippolita niin usein minulle on puhunut... Ja tuo
synkkä ajatus, piintyneen epäluulon ja luulevaisuuden ravitsemana,
kouristi hänen mieltänsä ja järkytti hänen olemustaan kuin pahimpina
aikaisempina hetkinä. Kaikki katkerat muistot heräsivät jälleen
melukkaina. Yhtenä ainoana hetkenä hän taas eli kaksivuotisen
kurjuuden, nojautuneena samaan ikkunalautaan, minkä ääressä hän tuona
ensimäisenä iltana, ensi tuskan raatelemana, bergamottien tuoksuessa
oli maininnut hänen nimeään. Ja hänestä tuntui, kuin olisi kevätaamun
ihanuuteen virrannut tuntemattoman kilpailijansa nuori onni, ja kuin
olisi se saavuttanut hänetkin.