VIII.

Herätessään seuraavana aamuna sekavasta unestaan, olivat nuo hetket

vaan epämääräisinä hänen muistissaan. Illan traagillinen laskeuminen

yksinäiselle maisemalle; iltamessun kaiku, jonka kuulohäiriö oli

pitkittänyt, niin että se hänestä oli tuntunut loppumattomalta;

ahdistus joka häntä oli vaivannut kotitalon läheisyydessä, kun oli

katsellut valaistuja ikkunoita, joiden ohi varjot olivat kiitäneet;

melkein kuumeinen kiihtymys, joka hänet oli vallannut äidin ja sisaren

kysellessä ja hänen kertoessaan mitä oli tapahtunut ja liioitellessaan

soimapuheiden kiivautta ja kiistan tuimuutta; melkein mieletön tarve

puhua, sekoittaa tositapausten kuvailuun katkonaisia mielikuviaan;

paheksumisen ja hellyyden puuskaukset, joilla äiti hänet oli

keskeyttänyt, mikäli hän oli kertonut tuon eläimellisen miehen käytöstä

ja omaa kärsimystään ja sitä tarmoa, millä oli tuota miestä uhmannut;

ja sitten äkillinen käheys, ohimoilla pulppuilevan tuskan nopea

kasvaminen, katkeran, vastustamattoman oksennuksen suonenvedontapaiset

kouristukset, ankara väristys, joka oli vallannut hänet vuoteessa, ne

kammoittavat kuvat, jotka uupuneiden hermojen ensi uinahduksen aikana

olivat kavahuttaneet hänet ylös -- kaikki tämä palasi sekavana hänen

muistiinsa ja enensi hänen ruumiillista herpoamistaan, joka tosin oli

tuskallinen mutta jota hän ei mistään hinnasta olisi tahtonut itsestään

pudistaa pois, paitsi vaipuakseen täydelliseen pimeyteen, kuolleen

ruumiin tunnottomuuteen.

Kuoleman välttämättömyys oli nyt, kuten aina, yhtä pakoittavana

hänen silmiensä edessä; mutta häntä kiusasi se ajatus, että hänen,

toteuttaakseen aikeensa, täytyi luopua toimettomuudestaan ja

panna täytäntöön sarja vaivalloisia tekoja, voittaa ruumiillinen

vastenmielisyytensä ponnistuksiin. -- Missä hänen oli itsensä

surmaaminen? Millä tavalla? Kodissako? Vieläkö sinä samana päivänä?

Ampuma-aseellako? Myrkylläkö? -- Vielä hänellä ei siitä ollut mitään

varmaa ja selvää käsitystä. Hänen horrostilansa ja suussaan tuntuva

katkera maku johtivat hänen mieleensä jonkun nukuttavan myrkyn. Ja

enempää punnitsematta käytännöllisiä keinoja, joilla olisi voinut

hankkia itselleen tarpeellisen otoksen, hän epämääräisesti kuvitteli

vaikutuksia. Sitten lisääntyivät kuvat vähitellen, käyden varmemmiksi

ja selvemmiksi; ne yhtyivät ja muodostivat havainnollisen hahmon.

Ennenkuin kuvaili hitaaseen kuolemaansa liittyviä aistimuksia,

koetti hän kuvitella niitä asianhaaroja, joiden vallitessa äiti,

sisar, veli saisivat onnettomuuden kuulla; hän koetti kuvitella

heidän surunilmauksiaan, heidän ryhtiään, heidän sanojaan, heidän

liikkeitään. Ja tämä uteliaisuus kohdistui vähitellen kaikkiin hänen

jälkeeneläviinsä, ei ainoastaan lähimpiin sukulaisiin, vaan kaikkiin

sukulaisiin ja ystäviin; jopa Ippolitaan, tuohon kaukaiseen Ippolitaan,

joka oli käynyt hänestä melkein vieraaksi.

"Giorgio!"

Se oli äidin ääni; hän kolkutti huoneen ovelle.

-- Oh, äiti, sinäkö se olet? Astu sisälle!

Äiti kävi sisälle ja lähestyi vuodetta hellän huolehtivana; hän

kumartui hänen puoleensa, laski kätensä hänen otsalleen ja kysyi:

-- Miten voit? Miltä tuntuu?

-- Laatuun käyvästi... päätä hieman pyörryttää... Minulla on suussa

karvas maku; tahtoisin juoda jotain...

-- Camilla tuo heti kupin maitoa. Tahdotko, että aukaisen vähän ikkunaa.

-- Kuten tahdot, äiti.

Giorgion ääni kaikui oudon muuttuneelta. Äidin läsnäolo lisäsi

hänen itsesääliään, jonka kuolonvalituksen kuvailu, minkä

luuli pian muuttuvan todellisuudeksi, hänessä oli herättänyt.

Mielikuvituksessaan hän sekoitti sen todellisen seikan, että äiti

aukaisi ikkunaluukut kuviteltuun seikkaan, joka oli johtava tuon

surullisen tapauksen huomaamiseen, ja hänen silmänsä vettyivät

säälistä itseensä ja tuohon naisparkaan, jolle oli tuottava tuon

kovan iskun. Ja tuo traagillinen kohtaus ilmeni hänelle selvempänä:

Äiti kääntyi kirkkaassa valaistuksessa, mainitsi vielä kerran hieman

pelästyneenä häntä nimeltä, lähestyi taas vavisten, kosketteli

häntä, pudisti häntä, huomasi hänet hengettömäksi, tunsi, että hän

oli jäisen kylmä ja jäykkä; pyörtyneenä hän kaatui kasvoilleen

hänen ylitsensä... Kenties hengettömänä? Tuo isku saattoi todella

hänet surmata. -- Ja Giorgion kiihoitus kasvoi; ja nyt nämä hetket;

hänen mielikuvituksessaan viimeiset, tuntuivat juhlallisilta; ja

äidin läsnäolo, liikkeet ja sanat saivat hänen mielestään niin

tavattoman merkityksen ja tärkeyden, että hän melkein levottomassa

jännityksessä niitä seurasi, ja samalla hän äkkiä siirtyi pois

sisäisestä toimettomuudestaan ja sai äkkiä harvinaisen vilkkaan

elämän tuntemuksen. Hänessä esiintyi jo tuttu ilmiö, joka monasti oli

häntä hämmästyttänyt ja omituisuudellaan saattanut uteliaaksi. Se oli

hetkellinen siirtyminen toisesta tajunnantilasta toiseen, mikä niin

suuresti erosi edellisestä, kuin valvonta nukkumisesta ja mikä johti

hänen tietoisuuteensa sellaisen silmänräpäysmuutoksen mielteen, mikä

syntyy näyttämöllä, kun äkkiä rampin lamput syttyvät ja levittävät

mitä kirkkainta valoa. Hänen tavallisen tilansa vallitessa oli hänen

tajuntansa kuin läpinäkemättömän verhon peitossa, joka asetti hänen

ja todellisuuden välille jonkunmoisen laipion. Tämä kävi joskus

niin läpitunkemattomaksi, että se vaikutti kokonaan eristävältä ja

sulki pois ulkomaailman vaikutelmat. Mutta toiste tapahtui äkkiä,

että tämä pinnan läpitunkemattomuus katosi ja että tajunta oli

välittömässä kosketuksessa todellisuuteen, ja silloin tuntuivat

aistimukset tuottavan jotain vallan uutta, ne tuntuivat paljastavan

uuden käsityksen ja uuden sisällyksen todellisesta elämästä, jotka

läheisyyden ja tottumuksen vuoksi siihenasti olivat olleet vallan

erityisen näkökohdan määräämiä.

Näin katseli poika äitiä samoin kuin jo hautajaispäivänä oli

tapahtunut, toisin silmin, ja hän näki hänet nyt kuten silloin

harvinaisen selvästi; hän tunsi äidin elämän lähestyneen omaa

elämäänsä, melkein siihen liittyneeksi, ja hän tunsi yhteisen veren

salaperäiset siteet ja sen kohtalon surullisuuden, joka heitä molempia

odotti. Ja kun äiti lähestyi häntä ja istuutui hänen viereensä, hän

kääntyi ja kohosi hieman patjoista; hän tarttui äidin käteen ja koetti

peittää hämmennystään hymyllä. Ollen katselevinaan sormuksen hiottua

kiveä, hän tutki tuota pitkää, laihaa kättä, joka loi tavattoman

vilkkaan kuvan tuon naisen omituisuuksien kokonais-yhtymästä ja joka

hipiän kosketuksesta hänessä herätti aistimuksen, jota ei voinut

verrata mihinkään toiseen aistimukseen. Mieli yhä vielä äskeisten

mielikuvien heittämien varjojen pimittämänä hän ajatteli: -- Kun hän

sitten koskettelee minua ja tuntee tuon jäisen kylmyyden.

Hän värisi vaistomaisesti muistellessaan sitä kauhua, jota itse oli

kokenut kosketellessaan kuollutta ruumista.

-- Mikä sinun on? kysyi äiti.

-- Ei mitään... hermoväristys.

-- Oi, et voi hyvin, hän lisäsi päätään pudistaen. Mikä sinua vaivaa?

-- Ei mikään, äiti... Luonnollisesti vielä hieman kiihoittunut...

Mutta äidiltä ei jäänyt huomaamatta pojan kasvojen pingoitettu ja

suonenvedontapainen ilme.

-- Oi, kuinka kadun, hän huudahti -- kuinka kadun, että lähetin sinut

sinne! Kuinka väärin tein siinä, että sinut sinne lähetin.

-- Et toki, äiti. Miksi? Ennemmin tai myöhemmin, se kuitenkin oli

välttämätöntä.

Ja vapaana tuon käynnin nostamasta sekavuudesta hän silmänräpäyksessä

vielä kerran uudelleen eli tuon hetken; hän näki isän liikkeet, kuuli

hänen äänensä; hän kuuli oman muuttuneen äänensä, joka uskomattomasti

oli tuonut esiin niin kovia sanoja. Hänestä tuntui, kuin olisi tuohon

tapaukseen ja noihin sanoihin nähden ollut vieras; ja kuitenkin hän

sielunsa pohjalla tunsi eräänlaista kumeata katumusta, joka samalla

oli vaistomainen tietoisuus siitä, että hän oli mennyt liian pitkälle,

että oli tehnyt korjaamattoman teon, että oli jaloin polkenut jotain

inhimillistä ja pyhää. -- Miksi hän olikaan noin rajusti hylännyt tuon

suuren, levollisen alistumistilan, johon hänet oli saattanut keskeltä

vaikenevaa maisemaa esillesukeltaneen Demetrio vainajan kuva? Miksi hän

ei ollut malttanut kohdella yhtä tuskallisen ja ymmärtävän säälivästi

tuon ihmisen halpamaisuutta ja kurjuutta, jota, samoin kuin kaikkia

muita, painoi kukistamaton kohtalo? Ja eikö hänessä itsessään, jonka

suonissa virtasi sama veri, hänen omassa olemuksessaan uinailleet

noiden inhoittavien paheiden idut? Eikö hän itse, jos olisi elänyt

kauemmin, olisi voinut vajota samanlaiseen kataluuteen? -- Ja kaikki

vihanpurkaukset, kaikki intohimo, kaikki rangaistukset tuntuivat

hänestä vääryydellisiltä ja turhilta.

Elämä tuntui hänestä saastaiden aineiden sokealta kuohunnalta.

Hänestä näytti, kuin olisi hänen olemuksessaan piillyt joukko

salaisia, tuntemattomia ja kukistamattomia voimia, joiden vähittäinen

kohtalollinen leviäminen oli hallinnut hänen siihenastisen

olemassaolonsa ja oli hallitseva hänen tulevaisuuttansakin, ellei

hänen täytyisi totella juuri yhtä noista voimista, joka velvoitti

häntä viimeiseen tekoon. -- Ja miksi oikeastaan suren eilistä tekoani?

Olisinko ehkä voinut välttää sitä? --

-- Se oli välttämätön, hän toisti kuin puhuen itsekseen ja sanoissaan

toinen merkitys.

Ja selvästi ja tarkkaavaisesti hän punnitsi jälellä olevaa elämäänsä.