X.

Giorgio tahtoi, ikäänkuin valmistuakseen siihen syvään

salaperäisyyteen, mihin oli astumaisillaan, jälleen nähdä ne yksinäiset

huoneet, joissa Demetrio oli viettänyt viimeiset päivänsä.

Yhdessä enonsa koko omaisuuden kanssa hän oli perinyt näiden huoneiden

omistuksenkin. Hän oli täynnä harrasta kunnioitusta jättänyt ne

koskematta, kuin pyhänjäännökset. Ne oli ylimmässä kerroksessa, olivat

itäänpäin puutarhan puolella.

Hän otti avaimen ja kiipesi varovasti portaita ylös, jotta ei kukaan

olisi häntä vaivannut kysymyksillä. Mutta kulkiessan käytävän läpi

täytyi hänen välttämättömästi mennä Gioconda tädin oven ohi. Toivoen

huomaamattomana pääsevänsä ohi kulkemaan, hän astui varpaillaan; hän

pidätti henkeään. Hän kuuli vanhan naisen rykivän ja arvellen yskän

aiheuttaman melun peittävän askeleitaan, hän astui muutaman nopeamman

askeleen.

-- Kuka siellä on? -- kysyi sisältä käheä ääni.

-- Minä se olen, täti.

-- Vai sinäkö se olet, Giorgio? Tule, tule. --

Hän ilmestyi kynnykselle, kellervin, varjossa melkein kuolon kelmein

kasvoin, ja loi veljenpoikaansa tuon omituisen katseen, joka ensin

kohdistui käsiin, sitten vasta kasvoihin, ikäänkuin heti nähdäkseen,

toivatko kädet jotain mukaansa.

-- Menen noihin huoneisiin tuolla -- sanoi Giorgio, jota inhoitti tuon

viheliäisen olennon ilmapiiri, salaamatta, ettei tahtonut viipyä.

-- Hyvästi, täti. Tahdon hieman tuulettaa noita huoneita.

Hän kulki käytävää edelleen ja saapui toiselle ovelle; mutta

asettaessaan avainta reikään, kuuli hän vanhuksen laahustelevat

askeleet takanaan.

Tämä vanha melkein heikkomielinen jumalinen nainen, jonka hengitys

löyhkäsi mädälle kuten sillä, joka potee kuolettavaa lavantautia, joka

makeisilla on tärvellyt terveytensä ja joka puoleksi oli lahonnut

pyhimyksiensä parissa -- tämä vanha nainen siis oli ikäänkuin tämän

paikan vartija. Tämä vanhus oli itsemurhaajan sisar, Demetrio. Aurispan

täysi sisar!

Giorgion mieli lamautui, kun ajatteli, että ehkä ei pääsisi hänestä

erille, että hänen kenties täytyi kuunnella hänen lorujaan tämän paikan

melkein pyhässä hiljaisuudessa, keskellä noita kalliita ja hirveitä

muistoja. Hän ei sanonut mitään, ei kääntynyt taaksepäin; hän aukaisi

oven ja astui sisälle.

Ensimäinen huone oli pimeä, täynnä painostavaa, tukahuttavaa ilmaa

ja tuota hajua, joka on ominainen vanhoille kirjastoille. Kapea

valonjuova tunki sisään ikkunasta. Giorgio epäröi, ennenkuin aukaisi

luukut ja kuunteli, napsuttelivatko puun toukat. Gioconda täti, jota

siinä pimeässä ei näkynyt, alkoi rykiä. Silloin valtasi Giorgion,

hänen hapuillessaan rautahakoja, väristys, kammo. Hän aukasi ikkunan

ja kääntyi; liistaluukkujen levittämässä vihreässä hämärässä hän

näki huonekalujen epämääräiset ääriviivat; keskellä huonetta hän

näki vanhuksen, sivullepäin kumarassa, horjuvana ja voimattomana,

mutisten itsekseen. Giorgio tempasi syrjään liistaluukut, jotka

narisivat saranoillaan. Päivänpaiste virtasi huoneeseen. Ikkunaverhot

värähtelivät.

Hän pysähtyi siihen epäröimiseensä, voimatta antautua tunteensa

valtoihin, täynnä närkästystä ja levottomuutta vanhuksen läsnäolon

tähden. Hänen ärtyisyytensä kasvoi siihen määrin, ettei puhutellut

häntä, peläten, että äänensä olisi äkäinen ja kova. Hän meni viereiseen

huoneeseen ja aukaisi ikkunan. Valo tulvi sisään, uutimet värähtelivät.

Sen kauemmaksi hän ei mennyt. Seuraava, kulmahuone, oli makuuhuone.

Sinne hän tahtoi yksin astua. Masentuneena hän kuuli tuskastuttavan

vanhuksen laahustelun, kun tämä riensi hänen jälkeensä; hän istuutui ja

verhoutui odottaessaan itsepintaiseen äänettömyyteen.

Hitaasti vanhus astui yli kynnyksen. Hän huomasi, että Giorgio istui,

ja ettei hän puhunut; tyrmistyneenä hän pysähtyi. Hän ei tietänyt,

mitä sanoa. Kenties ikkunasta puhaltava raitis tuuli pani vanhuksen

taas rykimään; keskellä huonetta seisoen hän taas alkoi rykiä. Joka

puuskauksesta näytti hänen ruumiinsa paisuvan ja taas kutistuvan, kuten

säkkipillin pussi, johon epätasaisesti puhalletaan. Hän painoi käsiään

povelle: lihavia rasvaisia käsiään, joiden kynsissä oli mustat reunat.

Ja suussa pyöri hampaattomien ikenien välissä vanha kieli.

Tuskin oli yskäkohtaus asettunut, niin täti kaivoi esiin taskustaan

likaisen tötterön ja pisti suuhunsa makeisen. Seisoen hän sen nielaisi

ja katseli Giorgiota kuin mielipuoli. Giorgio katseli neljännen huoneen

suljettua ovea. Jumalinen vanhus teki ristimerkin, sitten hänkin

istuutui lähimmälle tuolille. Kädet sylissä, silmät maassa, hän mutisi

rekviemiä.

-- Hän rukoilee veljen sielun, kadotetun sielun puolesta! -- ajatteli

Giorgio. Ja hänestä tuntui käsittämättömältä, että tuo olento oli

Demetrio Aurispan oikea sisar. Sillä ylpeällä ja jalolla verellä, joka

oli kostuttanut viereisen huoneen vuoteen, kun se vuoti esiin aivoista,

jotka ylevimmat hengentyöt jo olivat riuduttaneet, sillä verellä

oli sama alkuperä kuin tuolla verellä, mikä vetisenä virtasi vanhan

jumalisen höperön suonissa! -- Yksistään ahneus, niin yksistään ahneus

panee hänet itkemään antajan jalomielisyyttä. Kuinka kummallinen tuo

kiitosrukous, joka kohoaa vanhasta turmeltuneesta vatsasta kaikkein

jaloimman itsemurhaajan puoleen. Elämä on sentään nurinkurinen! --

Äkkiä Gioconda täti alkoi uudelleen rykiä.

-- Täti, on parempi, että poistut täältä, -- sanoi Giorgio, joka ei

enää voinut kytkeä kärsimättömyyttään. -- Tämä ilma ei ole sinulle

terveellinen. On parempi, että menet. Nouse, tule. Minä saatan sinut

pois.

Täti katsoi häneen hämmästyneenä epäystävällisestä äänensävystä,

tavattomasta äänenpainosta. Täti nousi ja kulki ontuen kautta huoneen.

Saavuttuaan käytävään, hän teki uudelleen ristinmerkin, manatakseen

pois paholaisen. Giorgio sulki hänen jälkeensä oven kahteen lukkoon.

Vihdoin hän oli yksin ja vapaa vainajan kodissa, näkymättömässä

seurassa.

Hän oli muutaman hetken liikkumattomana, kuin hypnotisoituna. Sen

yliluonnollisen tenhon tunne, jota hänessä herätti haudasta käsin tuo

ulkopuolella elämää oleva mies, kiihtyi tavattoman voimakkaaksi.

Ja tuo lempeä, mietiskelevä mies ilmestyi hänen eteensä, nuo kasvot

täynnä miehekästä alakuloisuutta ja tukassa, keskellä otsaa, valkea

kutri, joka niihin painoi omituisen leiman.

-- Minun tietoisuudessani hän yhä vielä on olemassa, hän ajatteli.

-- Aina siitä aamusta alkaen, jolloin hän ruumiillisesti kuoli,

olen joka hetki tuntenut hänen läsnäoloansa. En koskaan ole kokenut

hänen sisäistä sukulaisuuttaan niin voimakkaasti kuin hänen kuolonsa

jälkeen. Minulla ei koskaan ole ollut niin selvää tuntemusta hänen

persoonallisuutensa vahvuudesta, kuin hänen kuoltuansa. Kaikki hänessä,

mikä kosketuksissa muihin oli mennyt hukkaan; kaikki hänen tekonsa,

liikkeensä ja eri aikoina antamat lausuntonsa; kaikki eri ilmaukset,

jotka muodostivat hänen olemuksensa erikoisluonteen muihin olentoihin

nähden; kaikki pysyvät ja vaihtuvat muodot, jotka eroittivat hänen

persoonansa toisista ja jotka ihmislaumasta nostivat esiin hänen

inhimillisyytensä; sanalla sanoen, kaikki hänen elämänsä jäljet toisten

ihmisten elämässä, suljettuna, keskitettynä siihen ihanteelliseen

yhteensoveltuvaisuuteen, joka liittää hänet minuun. Nyt hän on olemassa

yksinomaan minua varten, vapautettuna jokaisesta muusta kosketuksesta,

seurustellen yksistään minun kanssani. Hän on olemassa puhtaamapana ja

voimakkaampana kuin konsanaan ennen.

Hän astui hitaasti muutaman askeleen. Hiljaisuutta elostuttivat pienet,

salaperäiset, tuskin havaittavat hälyt. Ilmavirta ja päivän lämpimyys

panivat liikkeelle huonekalujen säikeet, jotka olivat tottuneet

suljetun huoneen pimeään. Taivaan henkäys tunki läpi puun huokosten,

pani tomuhiukkeet levottomaan hyörinään ja paisutti kuteiden poimuja.

Yhdessä auringon juovassa temmelsi lukemattomia atoomeja. Kukkien

tuoksu syrjäytti vähitellen kirjojen hajun.

Kaikki esineet kuiskivat jälkeenelävän korvaan muistoja. Kevyt ja

kuiskaava moninaisuus kohosi esineistä ja ympäröi hänet. Menneisyyden

tuulahdukset virtasivat esiin joka taholta. Esineet näyttivät

heijastavan osan sitä henkistä ilmapiiriä, joka oli niihin imeytynyt.

-- Olenko haltioitunut? hän kysyi itseltään tarkastaessaan niitä

kuvia, jotka tavattoman nopeasti kiitivät hänen sisäisen silmänsä ohi,

vallan selvinä ja himmentymättöminä kuoleman varjosta, mutta sensijaan

korkeamman elämän vilkastuttamina. -- Ovatko nämä mielikuvat, jotka

sieluni itselleen luo, vapaat kaikesta yliluonnollisesta aineksesta?

Syntyvätkö nämä kuvat minussa samoin kuin unet? Samoistako aineksista?

Olenko minä vaan sairasten hermojeni kiihoittuvaisuuden uhri? Hän

oli hämmentynyt, salaperäisyyden houkuttelemana, ja kuitenkin

ahdistuksissa, uskaltaessaan astua tuon tuntemattoman maailman rajojen

sisälle.

Uutimet aaltoilivat tahdissa kuin hengittävän olennon paisuttamina,

ja niiden lomitse näkyi jalo, rauhallinen maisema. Hiljaiset

rasahdukset huonekalujen puussa, seinäpapereissa ja seinissä jatkuivat.

Yksinkertaisessa ja vakavassa kolmannessa huoneessa henkivät mykät

soittimet muistoja. Silatusta palisanteri-puusta tehdyllä pianolla,

jonka kiiltävästä pinnasta esineet heijastuivat kuin peilistä, lepäsi

kotelossaan viulu. Nuottitelineillä kohosi ja laskeutui nuottilehti,

melkein samaan tahtiin kuin ikkunaverhot.

Giorgio astui lähemmäksi. Se oli lehti eräästä Felix Mendelssohnin

motetista: -- Toinen sunnuntai pääsiäisen jälkeen: _Andante quasi

Allegretto: Surrexit pastor bonus_... -- Lisäksi oli siinä lähellä

kasassa pöydällä partituureja pianolle ja viululle, Leipzigin

painoksissa: Beethoven, Bach, Schubert, Rode, Tartini, Viotti. Giorgio

aukaisi kotelon ja katseli kallisarvoista soitinta, joka oli kääritty

oliivinväriseen samettiin ja jonka kaikki neljä kieltä olivat eheät.

Ikäänkuin uteliaisuudesta jälleen herättää se hän kosketteli kvinttiä;

se päästi vaikeroivan äänen, joka pani koko kotelon väräjämään. Se oli

Andrea Guarnerin viuluja, vuodelta 1680.

Demetrion vartalo, pitkänä, laihana, hieman kumartuneena, kaula pitkänä

ja valkeana, hiukset taaksepäin kammattuina, valkea kutri keskellä

otsaa, ilmestyi taas. Hän piti viulua kädessään. Hän siveli tukkaansa,

ohimoilta, korvien kohdalta, tehden hänelle omituisen liikkeen. Hän

viritti soittimen, hieroi jouseen hartsia ja alkoi soitta sonaattia.

Hänen vasen kätensä kiiti yli kielien ylhäältä viulunkaulan kohdalla,

hurjasti ja suonenvedontapaisesti, ja laihojen sormien päät painoivat

niitä, ja samalla lihasten liikkeet ihon alla olivat niin selvät, että

tämä vaikutti melkein tuskalliselta. Hänen oikea kätensä piteli jousta

suurpiirteisesti ja erehtymättömästi. Väliin hän nojasi leukaansa

lujemmin, kumarsi pään taaksepäin, sulki silmät puoleksi ja antautui

täydelleen sisäisen nauttimuksen valtoihin. Toiste hän kohotti

rintaansa, katsoi loistavin silmin eteensä ja hymyili hienosti; hänen

otsansa oli tavattoman puhdas.

Tällaisena ilmeni Giorgion eteen viuluniekka. Ja hän eli jälleen

elämänsä hetkiä, jotka jo kerran oli elänyt; hän ei kokenut niitä

ainoastaan hengissä, vaan ollen syvän todellisuustuntemuksen valloissa.

Hän eli jälleen nuo pitkät herttaisen kodikkaisuuden ja unhoittumuksen

hetket, joina hän ja Demetrio kahdenkesken tutussa huoneessa,

mihin ei tunkenut mikään melu, olivat soittaneet lempimestariensa

kappaleet. -- Kuinka he unhoittivat kaiken muun! Mihin ihmeelliseen ja

korkeaan haltioitumiseen heidät hetken kuluttua tempasi sen musiikin

kuunteleminen, jota itse esittivät! Usein he koko iltapäivän olivat

yhden ainoan sävelmän tenhon valloissa; eivätkä löytäneet tämän

sokkelon aukkoa poistuakseen sen lumokäytävästä. Kuinka monasti

olivatkaan toistaneet erään Felix Mendelssohnin "sanattoman laulun",

joka heidän sielunsa sisimmässään, heidän olemuksensa ytimessä oli

paljastanut eräänlaisen lohduttoman epätoivon! Kuinka usein olivat

uudelleen soittaneet Ludvig von Beethovenin sonatin, joka tuntui

kouristavan heidän sieluaan ja tempaavan heidät mukaansa halki

rajattomien paikallisuuksien, matkalla avaten heille pohjattomia

kulkijaan.

Eloon jäänyt vaipui muistelemaan vuoden 1880:n syksyä, unhottumatonta

syksyä täynnä surumielisyyttä ja runoutta, jolloin Demetrio tuskin

oli toipunut sairaudesta. Se oli oleva viimeinen syksy! Demetrio otti

tuon pitkän pakollisen vaitiolon jälkeen oudon epäröivästi käteensä

viulun, ikäänkuin olisi pelännyt, menettäneensä kaiken kätevyytensä,

kaiken soittotaitonsa. Voi hänen yhä vielä heikkojen sormiensa

vavistusta kielillä, ja jousen epävarmuutta hänen yrittäessään ensi

säveliä! Ja noita kahta kyyneltä, jotka hitaasti muodostuivat hänen

silmäkuoppiinsa, kastellen hänen poskiaan ja jääden riippumaan hieman

pitkäksi käyneen, vielä hoitamattoman parran karvoihin!

Eloon jäänyt näki viuluniekan jälleen edessään improvisoijana, ja

itsensä melkein sietämättömän ahdistuneena säestämässä häntä pianolla,

koettaen häntä seurata, arvata, yhä peläten eksyvänsä pois tahdista,

äänilajista, tapaavansa väärää soinnosta, painavansa väärää kosketinta.

Demetrio Aurispan improvisoimiset olivat aina jonkun runoelman

lukemisesta aiheutuneet. Giorgio muisti ihmeellistä improvisoimista,

jonka viulunsoittaja eräänä lokakuunpäivänä oli suorittanut Alfred

Tennysonin "Prinsessa" runoelman lyyrillisen runon johdosta. Giorgio

itse oli nuo säkeet kääntänyt, jotta Demetrio saattoi ne ymmärtää ja

oli antanut ne hänelle soiton alustaksi. -- Missä olikaan tuo lehti?

Kaihoten uutta surullista vaikutelmaa, alkoi Giorgio etsiä sitä

nuottivihkojen alla olevasta albumista. Hän tiesi löytävänsä sen; hän

muisti sen tarkalleen ja selvästi. Todella hän sen löysi.

Se oli yksi ainoa lehti, jolle oli kirjoitettu punasinervällä

kirjoitusaineella. Kirjaimet olivat vaalenneet ja lehti oli ryöstetty

ja kellastunut, ilman jäykkyyttä, pehmeä kuin hämähäkin verkko. Siinä

piili melkein samallaista surumielisyyttä, kuin sivuilla, joille on

kirjoittanut etäisinä aikoina jo ainaiseksi kadonnut käsi.

-- Minä olen tuon lehden täyteen kirjoittanut! Se on minun käsialaani!

sanoi itsekseen Giorgio, joka tuskin enää tunsi noita kirjaimia. Se oli

hieman arkaa, epätasaista, melkein naisellista käsialaa; se muistutti

vielä koulupenkkiä, tuskin vielä ohimenneen poikaiän epävarmuutta,

sielun epäröivää mieltymystä, joka ei vielä rohkene kaikkea

tietää! Mikä muutos tässäkin! -- Ja hän luki runoilijan ajatukset,

joista oli varissut pois alkukielen soinnukas viehättäväisyys: --

"Kyyneleet, turhat kyyneleet, en tiedä mitä tahtovat sanoa, --

jumalallisen epätoivon syvyydestä heruneet kyyneleet -- pulppuavat

sydämestä ja kokoontuvat silmään -- kun autuaalliset syyskedot

aukeavat sen katseille -- kun ajattelemme päiviä, jotka eivät enää

ole. -- Hilpeinä kuin ensi säde, joka välkkyy purjeella -- joka

tuo jälleen luoksemme ystävät toiselta puolen merta -- surullisina

kuin viimeinen auringonsäde, joka punervana välkkyy purjeella --

joka tekee haaksirikon kaiken sen mukana, mitä rakastamme; -- niin

surulliset ja hilpeät ovat ne päivät, jotka ainaiseksi ovat menneet.

-- Oi, surulliset, oudot, kuin sameassa hämärävalossa -- kuin tuskin

heränneiden lintujen viserrys -- kuolevan korville, kun ikkuna vitkaan

muuttuu vaaleaksi kehykseksi sammuville silmille; -- näin surulliset,

näin oudot ne päivät, jotka eivät enää ole. -- Rakkaat kuin suudelmat,

joita muistelemme kuoleman jälkeen -- yhtä suloiset kuin toivottoman

pyyteen kuvittelemat -- huulille painetut, jotka ovat toisille

määrätyt; syvät kuin rakkaus -- kuin ensi rakkaus, ja rajut, täynnä

valitusta; -- oi kuolo elämässä, ne päivät, jotka eivät enää ole."

Demetrio improvisoi, seisoen pianon ääressä, vielä hieman kalpeampana,

hieman kumartuneempana; mutta hetki hetkeltä hän ojensi, ryhtinsä

innostuksen henkkäyksestä, kuten kumoon kaatunut korsi tuulen

puhalluksesta. Katseensa tuijoittivat ikkunaan, joka kehysti punervaa,

pilvistä syysmaisemaa. Taivaan muutosten mukaan vaihteleva valaistus

virtasi aika ajoin yli hänen vartalonsa, kiilsi hänen silmiensä

kosteudessa ja kultasi hänen tavattoman puhtaan otsansa. Ja viulu

sanoi: -- surullisina kuin viimeinen auringonsäde, joka punervana

välkkyy purjeella -- joka tekee haaksirikon kaiken sen mukana, mitä

rakastamme; -- niin surulliset ne päivät, jotka eivät enää ole. -- Ja

viulu valitti itkien: -- oi kuolo elämässä ne päivät, jotka eivät enää

ole! --

Eloon jääneen valtasi äärimäinen ahdistus näiden muistojen, tämän näyn

ilmaantuessa. Näiden kuvien haihduttua, äänettömyys tuntui hänestä

vielä raskaammalta, vielä tyhjemmältä. Tuo kallisarvoinen soitin, jolla

Demetrion sielu oli laulanut ylevimmat laulunsa, uinui nyt kotelon

sametin peitossa, neljä kieltä säilyneinä.

Hän painoi kiinni kannen kuin ruumiin yli. Hiljaisuus yltympäri kävi

kolkoksi. Ja yhä väräji hänen sydämensä pohjalla tuo huokaus, kuin

äärettömiin pitkitetty kadenssi: -- oi, kuolo elämässä, ne päivät,

jotka eivät enää ole! --

Muutaman hetken hän seisoi sen oven edessä, joka sulki kuolinhuoneen.

Hän tunsi, ettei enää ollut oma valtijaansa. Hermot hallitsivat

häntä ja pakoittivat hänet taipumaan aistimuksiensa hillittömään

kiihoitustilaan. Hänen päätään puristi vanne, joka hänen valtimojensa

tykyttäessä laajeni ja supistui, kuin olisi se ollut kylmää joustavaa

ainetta. Ja tuo kylmyys virtasi pitkin selkäpiitä.

Äkillisen jäntevyyden puuskauksesta, melkein rajusti hän aukaisi oven

ja astui sisälle. Katsomatta ympärilleen hän astui ovesta permannolle

lankeavaa valonjuovaa pitkin suoraan toisen ikkunan luo ja tempasi

sen auki. Hän aukaisi sitten toisenkin ikkunan. Hieman masentuneena

ja hengästyneenä tästä ripeästä teosta jonka oli toimeenpannut

jonkinlaisen kauhun pakosta, hän kääntyi. Hän huomasi hiustensa juurien

käyneen herkiksi.

Kaikkein ensiksi hän näki ainoastaan vuoteen, se oli vastapäätä

häntä, vihreän peitteen kattamana, kokonaan pähkinäpuusta tehty,

mutta yksinkertainen, ilman veistoksia, ilman katosverhoja. Muutaman

hetken ajan hän näki ainoastaan tämän vuoteen; kuten silloin, tuona

hirvittävänä päivänä, hän nytkin oli astunut kynnyksen yli ja seisoi

kuin kivettyneenä ruumiin edessä.

Eloon jääneen mielikuvituksen esiinmanaamana lepäsi ruumis, pää mustan

siteen ympäröimänä, kädet kupeilla, eivätkä ristissä rinnalla, nyt

taas siinä peitteellä. Täysi, häikäisevä valo, joka tulvi sisään

selkiselällään olevista ikkunoista, ei kyennyt karkoittamaan näkyä.

Tämä ei ollut yhtämittainen, vaan hetki hetkeltä palaava, kuin taajaan

silmiä räpäyttämällä nähtynä, vaikkakin katsojan luomet pysyivät

paikoillaan. Tämä kuuli selvästi ilman ja sielun äänettömyydessä

puumadon napsutuksen. Ja tämä pikkuseikka riitti silmänräpäyksessä

hellittämään hermojännityksen äärimäistä kiivautta, samoin kuin

neulanpistos on riittävä puhkaisemaan vesikuplan.

Kaikki tuon hirveän päivän yksityisseikat palasivat hänen mieleensä:

tuo äkillinen sanoma, jonka hengästynyt sanansaattaja soperrellen ja

valittaen kello kolmen aikaan iltapäivällä oli tuonut Torrette di

Sarsaan; tuo salamannopea ratsastus hehkuvassa helteessä paahtavaa

rannikkoa pitkin ja ratsastuksen aikana esiintyneet heikkouden

kohtaukset, jotka olivat panneet ratsastajan vaaran alaiseksi; sitten

koko talo täynnä nyyhkytyksiä, tuulen sulkemien ovien pauketta, täynnä

hänen suonissaan kohisevaa pauhinaa; ja vihdoin myrskyisä astunta

huoneeseen, ruumiin näky, verhot, jotka paisuivat ja kahisivat,

vihkivesi-astian hiljainen kilinä seinällä.

Tuo tapaus oli sattunut elokuun neljäntenä päivän ilman mitään

epäluuloa herättäviä valmistuksia. Itsemurhaaja ei ollut jättänyt

mitään kirjettä, ei edes veljenpojalleen. Jälkisäädös, jossa hän

määräsi Giorgio Aurispan ainoaksi perijäkseen, oli jo kauan ollut

valmiina. Ilmeisen selvä oli se huolellisuus, jota Demetrio oli

noudattanut salatakseen aikeensa syyt ja poistaakseen jokaisen

aavistuksenkin aiheen; tuon viimeisen teon valmistuksienkin joka

jäljen hän oli hävittänyt. Huoneissa oli kaikki huomattu olevan

järjestyksessä, melkein liioittelevassa määrin. Ei yksikään paperi

ollut jäänyt pöydälle, ei yksikään kirja pois hyllyltä. Yöpöydällä

vuoteen vieressä pistooli-kotelo; ei mitään muuta.

-- Miksi hän otti itsensä hengiltä? Tämä kysymys nousi tuhannes kerta

jälkeenelävän mielestä. -- Oliko hänellä sydäntä kalvava salaisuus? Vai

saattoiko hänen älynsä armoton selkeys hänelle elämän sietämättömäksi?

Hän kantoi kohtaloansa sisällään, kuten minäkin sitä sisälläni kannan.

Hän katseli pientä hopeaista vihkivesi-maljaa, joka vielä päänpuolella

vuodetta riippui seinällä, -- uskonnollisuuden merkki, äidin muisto.

Se oli Guardiagrelestä kotoisin olevan vanhan kultaseppä-mestarin,

Andrea Galluccin siroa tekoa; se oli perinnäinen kalleus -- Hän

rakasti uskonnon vertauskuvia, kirkkomusiikkia, suitsusavun tuoksua,

ristiinnaulitun kuvia, latinalaisen kirkon ylistyslauluja. Hän oli

mystikko, askeetti, sisäisen elämän intohimoinen havaitsija. Mutta hän

ei uskonut Jumalaan. --

Hän katseli pistooli-koteloa. Ajatus, joka oli levännyt syvällä

hänen aivojensa kätkössä, välkähti kuin salama. -- Yhdellä näistä

pistooleista, juuri samalla kuin hän, minä surmaan itseni; samalla

vuoteella.

Mielenkiihoitus, joka hetkeksi oli hellittänyt, valtasi hänet

uudelleen; hiuksenjuuret kävivät taas herkiksi. Keskellä tätä

todellisuustajuntaa hän tunsi taas sitä kylmää väristystä, jota tuona

traagillisena päivänä oli kokenut, kun hän omin käsin oli nostanut

mustan harson kuolleen kasvoilta ja oli luullut eroittavansa siteen

lomitse haavan tuottaman hävityksen, tuon hirvittävän hävityksen,

jonka olivat aiheuttaneet ampuma-aseen tärähdys ja lyijyluodin survaus

aivoluita ja tuota jaloa, puhdasta otsaa vastaan. Itse teossa hän ei

ollut nähnyt muuta kuin osan nenää, suuta ja leukaa. Moninkertaiset

siteet peittivät muun osan päästä, kenties sentähden, että silmät siitä

olivat pullistuneet ulos. Mutta vahingoittumattomaan suuhun, jonka

hoidettu, hieno parta jätti vapaaksi, tuohon kalpeaan, kuihtuneeseen

suuhun, joka eläessä lempeästi oli auennut odottamattomaan hymyyn, oli

kuoleman leimasta painunut yliluonnollisen rauhan ilme, joka siteiden

verhoaman verisen vamman vaikutuksesta tuntui vielä valtaavammalta.

Tämä kuva, ikäänkuin hävittämättömään valimeen valettu, oli painunut

perillisen sielun sisimpään; ja vielä viiden vuoden kuluttua se oli

yhtä selvä, kohtalollisen voiman lumoava.

Ajatellessaan, että hän oli laskeutuva samalle vuoteelle ja

surmaava itsensä samalla aseella, ei Giorgio Aurispalla ollut tuota

kiihoittunutta ja kuumeista tunnetta, jonka äkilliset päätökset

synnyttävät; sen sijaan pikemmin selittämätön tunne, kuin aikoja

sitten koetusta ja hieman himmeästä seikasta aiheutunut, joka nyt oli

toteutuva. Hän aukaisi kotelon ja tutki pistooleja.

Ne olivat hienotekosia kaksintaistelu-aseita: eivät varsin pitkiä,

vanhaa englantilaista työtä, mukavasti käsiteltävine perineen. Ne

lepäsivät vaaleanvihreällä veralla, joka syvennyksien reunoista oli

hieman kulunut; muutamat niistä sisälsivät täydellisen latauksen.

Niiden putket olivat leveät ja luodit siis raskaat: sellaiset, jotka

päämäärään osuen pettämättä toimittivat tehtävänsä.

Giorgio otti niistä yhden ja punnitsi sitä kämmenessään. -- Viiden

minuutin kuluttua voisin jo olla kuollut. Demetrio on jättänyt jäljen,

mihin minun on laskeutuminen. --

Mielikuvituksessaan hän jo näki itsensä pitkänään vuoteella. Mutta

tuo puumato, tuo puumato! Hän kuuli sen kammottavaa kalvamistyötä,

kuin olisi se ollut hänen omissa aivoissaan. Hän huomasi, että tuo

hellittämätön napsutus kuului vuoteen puuaineesta. Hän käsitti, miten

surkeaa on ihmisen ennen kuolinhetkeään kuulla allansa puumadon

nakertelemista. Tarkatessaan itseään sinä hetkenä, jolloin aikoi

laukaista pistoolin, hän tunsi joka hermossa tuskallista ja vastustavaa

jännitystä. Ajatellessaan, ettei hänen ollut pakko itseään surmata,

että saattoi tämän teon siirtää, hän tunsi olemuksensa sisimmässä

helpoitusta. Hän oli vielä tuhansin säikein kiinnitakertunut elämään.

-- Ippolita. --

Melkein rajusti hän riensi ikkunaa, valoa kohti. Kaukainen sinervä

salaperäinen maisema häipyi kallistuvan päivän valossa katseilta.

Aurinko laskeusi vuorelle ja siroitti sille kultaa kuin lemmitylle,

joka lepäävänä odotti. Majella, kauttaaltaan juoksevan kultavirran

valelemana kohosi taivasta kohti kuin paisuvan poven kaari.