VII.

Viimein ilmestyi vallan lähellä, puiden lomissa, huvila molempine

sivuterasseineen, joita ympäröivät rautaristikko-aitaukset; näillä

oli koristeina polttosavesta tehdyt veistokuvien muotoiset maljakot;

niihin oli kuvattu kuninkaita ja kuningattaria, joiden päitä aloekukat

suippoine terineen elävinä kasvikruunuina peittivät.

Näiden korkeamuotoisten punervien veistokuvien näkeminen, joista

muutamat räikeinä erosivat loistavasta taivaansini-taustasta, herätti

äkkiä Giorgiossa uusia lapsuuden muistoja: sekavia muistelmia

maalaisvirkistyshetkistä, leikeistä, kilpajuoksuista, saduista, mitkä

liittyivät noihin liikkumattomiin kuninkaisiin, joiden savisiin

sydämiin noiden sitkeiden kasvien juuret olivat takertuneet kiinni.

Hänen mieleensä lisäksi johtui, että hän kauan aikaa erityisesti oli

pitänyt yhdestä noista kuningattarista, jolle rehevä köynnöskasvi oli

antanut tuuhean ja komean hiuskoristeen, mikä keväisin kauttaaltaan

peittyi kultaisilla kukilla, kuin tähdillä. Ja hän etsi tuota

kuningatarta uteliain katsein, ja hänen sisäisen silmänsä edessä

liitelivät sen salaperäisen ja syväpohjäisen elämän kuvat, joilla hänen

lapsellinen mielikuvituksensa oli sen elähyttänyt. Erään patsaan päässä

hän sen taas huomasi. Hän hymyili, ikäänkuin olisi jälleen löytänyt

ystävättären, ja koko hänen sielunsa pysähtyi muutamaksi hetkeksi,

melkoisen miellyttävän mielenliikutuksen valtaamana palauttamattoman

menneisyyden edessä. Hänestä tuntui, kuin tuo ratkaisevan lopullinen

päätös, jonka hän tuossa äkillisessä lepokohdassa keskellä

vaiteliasta ja sinihohteista maisemaa rauhallisesti oli tehnyt,

olisi saattanut hänet kykeneväksi joka havaitsemuksesta löytämään

tavattoman tuoksahduksen ja houkutellut häntä seuraamaan elonjuoksuaan

sen etäisimpiä sokkeloita myöten läheiseen päämäärään asti. Tämä

uteliaisuus entisaikojen vähäpätöisimpiinkin ilmauksiin nähden,

ja tuo harras myötätuntoisuus niitä seikkoja kohtaan, jotka ennen

olivat häntä ympäröineet, alkoi sulautua pehmeäksi, kyynelrikkaaksi,

melkein naiselliseksi hellyydeksi. Mutta hän kavahti ylös

tunnelmallisuudestaan, kuullessaan ääniä ristikko-aidan läheisyydestä;

hän sai takaisin todellisuus-tietoisuuden ja tunsi taas aikaisempaa

tuskaa nähdessään avoimen ikkunan, missä valkoisten verhojen välissä

riippui kanarialinnun häkki. Yltympäri oli hiljaista, ja kuuli selvästi

vangitun linnun liverrykset.

Kauhistuen Giorgio ajatteli: -- Minun tuloani ei odoteta; mitä, jos tuo

nainen nyt on hänen luonaan.

Hän näki aitauksen luona kaksi lasta, jotka leikittelivät pikku

kivillä. Ehtimättä heitä tarkastaa, hän arvasi, että nämä olivat hänen

äpärä-veljiään, tuon rakastajattaren poikia. Kun hän tuli lähemmäksi,

kääntyivät molemmat lapset ja katsoivat häneen hämmästyneinä,

mutta arastelematta. He olivat terveitä, voimakkaita, kukoistavia,

punaposkisia, ja syntyperänsä leima oli selvästi nähtävissä.

Masentuneena ja voittamattoman kauhun valtaamana hän ainoastaan

ajatteli piiloittautumista, takaisin palaamista, pakenemista, ja

hän kohotti katseensa tuota ikkunaa kohti, peläten, että oli näkevä

verhojen väliin ilmaantuvan isänsä tai tuon vihatun naisen, jonka

halpamaisuudesta, himokkaisuudesta ja häpeällisistä teoista niin usein

oli kuullut puhuttavan.

-- No, nuori herra, minne matka?

Näin sanoi palvelija, joka tuli häntä vastaan. Samassa virkkoi isä

ikkuna-aukosta:

-- Sinäkö se olet, Giorgio? Mikä yllätys!

Giorgio hillitsi itsensä, otti hymyilevän ilmeen ja koetti näyttää

vapaan luonnolliselta. Hän tunsi, että hänen ja isänsä välillä oli

kehittynyt tuollainen melkein kursailevan juhlallinen ja keinotekoinen

suhde, jolla molemmat jo muutaman vuoden ajan olivat verhonneet

pulmallisen noloutensa, silloin kun joutuivat välittömään ja

välttämättömään kosketukseen. Ja Giorgio tunsi tahdonvoimansa taas

täydelleen rauenneeksi ja itsensä kykenemättömäksi vilpittömästi

tuomaan esille tämän käyntinsä oikeaa syytä.

Isä huusi ylhäältä ikkunasta:

-- Etkö tule tänne yläkertaan?

-- Tulen, tulen.

Giorgio tahtoi näyttää siltä kuin ei olisi huomannut lapsia. Hän alkoi

astua ylös isolle terassille kohoavia avoimia portaita. Isä tuli häntä

vastaan. He syleilivät toisiaan. Ilmeisesti; huomasi, että isä tahtoi

esiintyä rakastettavana.

-- Miten päätitkään tulla tänne?

-- Tahdoin tehdä kävelyretken ja saavuin näin kauas. En ole pitkiin

aikoihin nähnyt näitä paikkoja. Mielestäni ei täällä mitään ole

muuttunutta...

Hän katseli asfaltilla päällystetyllä terassilla ympärilleen ja tutki

veistokuvia yksitellen, liioitellen uteliaisuuttaan.

-- Sinä asut tätänykyä melkein aina täällä, eikö totta? hän kysäsi,

jotain sanoakseen, välttääkseen pitkien ja tiheiden vaitiolojen

tuskallisuutta, joita aavisti.

-- Niinpä kyllä, tätänykyä minä todella usein tulen täällä olleeksi --

vastasi isä, äänessä eräänlainen surullinen väre, joka yllätti pojan.

-- Ilma täällä tuntuu olevan minulle terveellinen... sittenkuin minussa

on ilmaantunut tämä sydäntauti...

-- Onko sinulla sydänvika! huudahti Giorgio kääntyen hänen puoleensa,

vilpittömänä ja hämmästyneenä tästä äkillisestä tiedosta. -- Ja kuinka

-- kuinka kauan? En ole siitä tietänyt mitään... Ei kukaan ole koskaan

puhunut minulle siitä...

Ja kun hän nyt katsoi isäänsä suoraan silmiin, hän luuli huomaavansa

tuon kuollettavan taudin jäljet siinä voimakkaassa, räikeässä valossa,

joka auringon vinoista säteistä heijastui kivimuurista. Ja taaskin

hän tunsi tuskallista surkua häneen, nähdessään nuo syvät rypyt,

nuo paisuneet alakuloiset silmät, nuo valkoiset hiukset, jotka

pistivät esiin kauan ajamattomilta poskilta ja leualta, nuo viikset

ja hiukset, joihin värjäysaine oli painanut vihreän ja punasinervän

välisen vivahduksen, nuo paksut huulet, joiden välissä hengitys tuntui

liikkuvan vaivaloisesti, tuon lyhyen kaulan, joka näytti hyytyneen

veren karvaiselta.

-- Kuinka kauan? -- hän toisti, peittelemättä hämminkiään ja tuntien

inhonsa tuota miestä kohtaan haihtuvan, hän kun näki hänet uuden

kuolonuhan alaisena, kuolon kanssa kamppailevana nopeasti toisiaan

seuraavien selvien kuvien vaihtuessa.

-- Kuka voi sanoa, kuinka kauan? -- vastasi isä, joka nähdessään tuon

vilpittömän levottomuutta ilmaisevan osanoton liioitteli tautinsa

luonnetta, ikäänkuin ylläpitääkseen ja enentääkseen tuota sääliä,

joka kenties saattoi olla hänelle hyödyllinen. -- Kuka saattaa sanoa

kuinka kauan? Tällaiset taudit pysyvät kauan salassa, kunnes yhtäkkiä

puhkeavat esiin. Eivätkä ne silloin enää ole parannettavissa. Täytyy

alistua kohtaloonsa ja odottaa hetki hetkeltä surman iskua...

Näin puhuen, äänessä outo väre hän näytti vapautuvan ankaruudestaan

ja raa'asta jykevyydestään, käyvän koko olemuksensa raukeamisesta

vanhemmaksi, heikommaksi, lamautuneemmaksi; ja kuitenkin siinä oli

jotain keinotekoista, liioiteltua, melkeinpä ilveilymäistä, mikä

ei jäänyt Giorgion tarkkanäköisyydeltä huomaamatta. Hän ajatteli

vaistomaisesti noita näyttelijöitä, joilla näyttämöllä on kyky äkkiä

muuttaa hahmoa, kuin peittäisivät kasvonsa naamarilla, ja taas sen

siitä poistaisivat. Ja salaman välkähdyksenä hän aavisti, mitä nyt

oli seuraava. -- Epäilemättä isä oli arvannut tämän odottamattoman

käynnin tarkoituksen ja koetti nyt paljastamalla tautinsa aikaansaada

hyödyllisen vaikutuksen; ja epäilemättä hän tahtoi saavuttaa vallan

varman päämäärän. Minkä päämäärän? -- Giorgio ei sisällään paheksunut

eikä tuskaantunut, eikä hän valmistautunut välttämään sitä ansaa, jonka

varmasti aavisti kohtaavansa; jopa hänen tehoton toimettomuutensa

kasvoi aavistuksen selvyyden ohella. Tavallinen inho sekaantui hänen

sääliinsä. Ja surullisena ja alistuvana hän odotti jotain kohtauksen

käännettä, alistuakseen jokaiseen tilanteeseen.

-- Etkö käy sisälle? -- kysyi isä.

-- Kuten tahdot.

-- Menkäämme siis sisälle. Tahtoisin näyttää sinulle muutamia

papereita...

Isä kulki edellä erästä huonetta kohti: sitä huonetta kohti, jonka

ikkuna oli auki, mistä kanarialinnun viserrykset levisivät koko taloon.

Giorgio seurasi häntä katselematta ympärilleen. Hän huomasi, että isä

muutti astuntansakin, liioitellakseen väsymystään. Ja hän tunsi kipeätä

tuskaa ajatellessaan sitä alentavaa teeskentelyä, jonka todistajana

pian oli oleva. Hän tunsi talossa jalkavaimon läsnäoloa. Hän oli

varma siitä, että tämä nainen oli piiloittauneena jossakin huoneessa,

kuunnellen ja urkkien. Giorgio ajatteli: -- Mitähän papereita isä tulee

minulle näyttämään? Mitähän hän minusta tahtoo? Pyytääkö hän rahaa?

Aikooko käyttää hyväkseen tilaisuutta?...

Ja muutamat äidin soimasanat kaikuivat hänen korvissaan, ja hänen

mieleensä palasivat eräät äidin kertomat melkein uskomattomat

yksityisseikat.

-- Entä minä? Mitä minä tulen tekemään, mitä vastaamaan?

Kanarialintu lauloi häkissään, vaihdellen viserryksiään kirkkaalla ja

vahvalla äänellään; sillävälin valkoiset ikkunaverhot paisuivat kuin

kaksi purjetta, ja niiden kuteen lomitse välkkyi sininen kaukaisuus.

Tuuli liikutteli pöydällä olevia papereita; ja Giorgio huomasi

kristallilautasella papereiden seassa rivon kuvan.

-- Kuinka raskas päivä tänään! -- mutisi isä, teeskenteli sydämen

ahdistusta ja laskeusi rentona istumaan, sulkien puoleksi luomet ja

hengittäen vaivaloisesti.

-- Kärsitkö? kysyi Giorgio melkein pelokkaana, kun ei tietänyt, oliko

tuo kärsimys tosi vai teeskennelty, ja miten hänen oli meneteltävä.

-- Kärsin... mutta nyt se jo menee ohi. Niinpian kuin minulla on

mielenliikutusta, levottomuutta, pahenee tautini. Tarvitsisin hieman

lepoa, hieman rauhaa. Mutta sen sijaan...

Hän puhui taas tuolla katkonaisella valittavalla äänenpainolla;

joku äänen vivahdus muistutti epämääräisesti Gioconda tätiä, tuota

tylsämielistä naisparkaa, kun hän koetti herättää Giorgion sääliä

saadakseen makeisia. Nyt oli isän teeskentely niin ilmeinen, niin

karkea ja inhoittava, -- ja kuitenkin tuon miehen tila oli niin

inhimillisesti säälittävä, hänen alentuessaan niin syvälle, voidakseen

antautua parantumattomaan paheeseensa, ja noiden kasvojen ilmeissä oli

kuitenkin niin paljon todellista kärsimystä, että Giorgiosta tuntui,

kuin ei olisi voinut verrata ainoatakaan elämänsä kärsimystä tämän

kauhean hetken tuskallisuuteen.

-- Sen sijaan?... -- hän kysyi, ikäänkuin rohkaistakseen isäänsä

jatkamaan, ikäänkuin jouduttaakseen kidutuksensa päättymistä.

-- Sen sijaan kaikki jo jonkun aikaa minulle käy hullusti;

onnettomuuksia satelee ylitseni toinen toisensa jälkeen; minulla on

ollut mitä arveluttavimpia tappioita: kolme huonoa vuotta perätysten:

viiniköynnökset pahentuneita, karja lamassa. Tulot ovat kuivuneet

puoliin; verot ovat suunnattomasti kasvaneet... Katsohan: nämä ovat ne

paperit, jotka tahdoin sinulle näyttää...

Ja hän otti pöydältä paperitukun, aukaisi sen poikansa eteen, ja alkoi

sotkuisesti selitellä koko joukkoa mitä sekavimpia seikkoja, jotka

koskivat jo muutamia kuukausia maksamatta jääneitä maaveroja. -- Tämä

asia oli muka heti järjestettävä, jos mieli välttää arvaamattomia

vahinkoja. Jo oli otettu omaisuutta takavarikkoon, ja huutokaupan

julistaminen oli uhkaamassa. Mitä tehdä tässä tilapäisessä ahdingossa,

johon oli syyttömästi joutunut? Kysymys oli melkoisesta summasta. Mitä

tehdä?

Giorgio vaikeni ja tuijoitti papereihin, joita isä selaili

pöhöttyneillä, melkein muodottomilla käsillään, joiden huokoset

olivat näkyvissä, ja joiden tavaton kalpeus punoittavien kasvojen

tuntuvana vastakohtana pisti esiin. Aika-ajoin Giorgio ei ymmärtänyt

isän sanoja, hänen korvissaan soi vaan tuon äänen yksitoikkoisuus,

jota keskeyttivät kanarialinnun terävät viserrykset ja joskus tieltä

nousevat huudot, missä kenties molemmat äpärät edelleen leikitteli

vät somerolla. Silloin tällöin liehuivat ikkunaverhot voimakkaamman

tuulen puuskan paisuttamina. Ja kaikki äänet ja kaikki hälyt tuntuivat

hänestä selittämättömän surullisilta, kun hän siinä ääneti ja hieman

tyrmistyneenä katseli oikeudenhuolentajien papereita, joita kääntelivät

nuo pöhöttyneet kalpeat, pienten suoneniskujen jättämien arpien

peittämät kädet.

Hänen mielestään sukelsi esiin kuva, muisto lapsuuden ajoilta,

omituisen selvänä: Isä istui ikkunan ääressä vakavan näköisenä,

paidanhiha käärittynä ylös toisesta käsivarresta, jota piti vedellä

täytetyssä vadissa; ja avatusta suonesta vuotava veri värjäsi veden

punaiseksi; ja vieressä verentulvaa valvova välskäri, joka piti

valmiina siteitä. -- Toinen kuva liittyi toiseen; ja hän näki taas

kirkkaat leikkausveitset vihreissä koteloissaan, näki palvelijattaren,

joka kantoi pois huoneesta verellä täytetyn vadin, hän näki kipeän

käden joka oli sidottu selässä ristiin menevällä ja sen pöhöttyneeseen

ja pehmeään lihaan hieman vajonneella mustalla siteellä...

-- Tokko kuulet, mitä puhun, sanoi isä, nähdessään hänet siinä niin

ajatuksiinsa vaipuneena.

-- Kuulen, kuulen.

Mutta isä odotti kaiketi tuona hetkenä vapaaehtoista tarjoamista.

Pettyneenä hän virkkoi hetken vaiettuaan, hilliten nolouttaan:

-- Bartolomeo voisi minut pelastaa, jos antaisi minulle tuon summan...

Hän epäröi, kasvoissa kuvailematon ilme, joka pojasta tuntui

viimeiseltä häpeän puuskaukselta, minkä kuitenkin epätoivoinen

tarkoitusperän saavuttamisen tarve tukahutti.

-- Hän antaisi minulle nuo rahat vekseliä vastaan; mutta... luulen,

että hän vaatii sinua hyväksymään.

Sadin oli vihdoinkin jännitetty.

-- Vai minua hyväksymään... -- soperteli Giorgio, jota ei itse pyyntö

hermostuttanut, vaan langon vihattu nimi, jota äitikin syytöksissän oli

maininnut pahan enteen korppina, joka ahneesti karkki Aurispa suvun

omaisuuden jäännöksiä.

Ja kun Giorgio pysyi synkkänä ja epäröivänä, sanaakaan lisäämättä,

alkoi isä häntä rukoilla, voitettuaan kaikki arvelunsa ja peläten

kieltäytymistä. -- Eihän hänellä ollut mitään muuta keinoa,

välttääkseen turmiollista oikeuden määräämää omaisuuden rahaksimuuttoa,

joka epäilemättä olisi saattanut kaikki muut velkoojat hyökkäämään

hänen kimppuunsa. Silloin romahdus olisi ollut välttämätön. Tahtoiko

siis oma poika olla isänsä tuhon todistajana? Ja eikö hän ottanut

huomioon, että puuttumalla asioiden kulkuun valvoi omaakin etuaan,

että puolusti perintöä, joka pian oli siirtyvä hänelle ja veljelle?

Oi, pian, hyvinkin pian, minä päivänä tahansa, ehkä jo huomispäivänä!

-- Ja vielä kerran hän puhui parantumattomasta taudistaan, joka kalvoi

hänen elinjuuriaan, siitä alituisesta vaarasta, joka häntä uhkasi,

tuosta levottomuudesta ja niistä suruista, jotka jouduttivat hänen

kuolinhetkeään.

Uupuneena ja kykenemättä kauempaa kestämään tätä ääntä ja tätä näkyä,

ja kuitenkin ajatellen noita toisia kiusanhenkiä, jotka olivat

pakoittaneet hänet tänne, ja jotka nyt odottivat häntä vaatiakseen

häntä tilille tämän käynnin tuloksista, Giorgio mutisi:

-- Mutta käytätkö todella näitä rahoja siihen tarkoitukseen, josta

minulle puhuit?

-- Oi, sinäkin! Sinäkin! puhkesi isä valittamaan, katkeran tuskan

verhossa vaivoin hilliten raivonkohtaustaan. -- Ovatko he sinullekin

toistaneet, mitä toistelevat kaikille, lakkaamatta, kaikkialla: että

minä muka olen kykenevä jokaiseen halpamaiseen tekoon! Ja sinä olet

sen uskonut!... Mutta miksi, miksi minua niin vihaavat tuossa talossa?

Miksi tahtovat nähdä minut kuolleena? Sinä et aavistakaan miten äitisi

minua vihaa... Jos nyt menisit hänen luokseen ja kertoisit hänelle,

että olit jättänyt minut tänne kuoleman kanssa kamppailevana, hän

syleilisi sinua ja sanoisi: Jumala olkoon kiitetty! Voi, sinä et

tiedä...

Vastoin hänen tahtoaan tässä hänen raa'assa äänessään, ammoittavassa

suussa, joka saattoi sanat terävämmiksi, rajussa hengityksessä,

joka paisutti sieramia, mulkoilevissa verestävissä silmissä ilmeni

ihminen todellisena ja nyt poika tunsi voimakkaasti entistä

vastenmielisyyttä, tunsi tarvetta saada hänet vaikenemaan ja vapautua

hänestä, ja enempää ajattelematta hän keskeytti hänen puheensa ja sanoi

suonenvedontapaisesti:

-- Ei, ei, en tiedä... Sano minulle, mitä minun pitää tehdä, mihin

minun pitää panna nimikirjotukseni.

Ja hän nousi, veri kuohuksissa; hän meni ikkunan ääreen ja palasi isän

luo. Hän näki, miten isä kähisevän levottomana etsi laatikosta jotain;

hän näki isän laskevan pöydälle vekseli-paperin.

-- Tässä olisi: riittää, että kirjoitat nimesi tähän...

Ja muodoton etusormi, jonka litteän kynnen ympärillä liha oli

turvonnut, osoitti tuota kohtaa.

Istuutumatta, selvään tajuamatta, mitä teki, Giorgio tarttui kynään

ja allekirjoitti nopeasti. Hän olisi jo tahtonut olla vapaa, lähteä

huoneesta, olla yksin. Mutta kun hän katsoi isäänsä, joka otti

vekselin, tutki nimikirjoitusta, ripoitti sille hiekkaa, kuivatakseen

sen, ja sitten pani sen takaisin laatikkoon, jonka jälleen sulki, hän

huomasi jokaisessa näistä teoista sellaisen ihmisen huonosti salaamaa

halpamaista iloa, jolle konnantyö on onnistunut; hän saavutti sisällään

sen varmuuden, että oli häpeällisesti antanut itseään petkuttaa ja

ajatteli samalla noiden toisten tutkivia kysymyksiä, jotka odottivat

häntä tuossa toisessa talossa. Silloin kouri häntä niin rajusti tehoton

katumus, että hän oli päästämäisillään äärimmäisen paheksumisensa

ilmoille ja viimeinkin kaikin voimin nousemaisillaan vastarintaan tuota

pahantekijää vastaan, puolustaakseen itseään, kotiaan ja äitinsä ja

sisarensa jaloin poljettuja oikeuksia. Oi, se oli siis totta, kaikki

oli totta, minkä äiti hänelle oli sanonut! Kaikki oli totta. Tuolla

ihmisellä ei enää ollut mitään hienotunteisuutta, ei mitään häpeää. Hän

ei enää kammonnut mitään, ei häikäillyt kenenkään edessä, hankkiakseen

itselleen rahaa... -- Ja taaskin hän tunsi jalkavaimon läsnäoloa

talossa, tuon ahneen ja kyllästymättömän naisen, joka varmasti piili

jossakin huoneessa, kuunnellen, urkkien ja vaanien osaansa saaliista.

Voimatta hillitä vavistusta, joka häntä pudisti, Giorgio virkkoi:

-- Lupaatko minulle, lupaatko minulle... ettet käytä... ettet käytä

näitä rahoja... mihinkään muuhun?

-- Tietysti, tietysti -- vastasi isä, ollen nyt jo melkein kärsimätön

tuosta itsepintaisuudesta ja ilmeisesti muuttuneena koko olemukseltaan,

nyt kun hänen ei enää tarvinnut pyytää eikä teeskennellä saadaksensa.

-- Pidä varasi, jos jotain tulee tietooni -- lisäsi Giorgio, joka oli

käynyt kalman kalpeaksi, ääni käheänä ja vaivoin hillitsi närkästystään

purkautumasta, joka lisääntyi mikäli hänelle selvemmin paljastuivat

tuon miehen vastenmieliset puolet ja hänelle itselleen selvisivät

ajattelemattoman menettelynsä seuraukset. -- Pidä varasi: minä en tahdo

olla kanssarikollisesi äitiäni vastaan.

-- Mitä sillä tarkoitat? huusi nyt isä, tekeytyen epäilyn loukkaamaksi

ja koventaen äkkiä ääntään, ikäänkuin masentaakseen poikansa,

joka hirvittävästi ponnistaen tuijotti häntä silmiin. -- Mitä

sillä tarkoitat? Milloin äitisi, tuo kyykäärme herkeää sylkemästä

myrkkyään? Milloinka hän herkeää? Tahtooko hän siis, että ainaiseksi

suljen häneltä suun? Niin on tapahtuva näinä päivinä. Mikä nainen!

Viiteentoista vuoteen hän ei ole silmänräpäystäkään antanut minun olla

rauhassa. Hän on myrkyttänyt elämäni, hän on repinyt minut rikki. Syynä

vararikkooni on hän, ymmärrätkö? -- hän.

-- Vaikene! huusi Giorgio ollen suunniltaan, kasvonpiirteet

tuntemattomiksi vääntyneinä, kuolon kalpeana, vavisten koko

ruumiiltaan, samanlaisen raivon kouristamana kuin silloin, kun oli

kiivastunut Diegolle. -- Vaikene! Älä mainitse hänen nimeänsä. Sinä et

ole sen arvoinen, että suutelisit hänen jalkojansa. Tulin tänne sitä

sinulle sanomaan. Ja olen mennyt sinun ansaasi! Tahdoit tänään saada

irti jotain portollesi. Ja siinä onnistuit... Hyi, sitä häpeää!... Ja

sinä julkeat parjata äitiäni!

Ääni takertui hänen kulkkuunsa; hänen silmänsä himmenivät ja hänen

polvensa notkuivat, ikäänkuin voimansa olisivat olleet loppumaisillaan.

-- Hyvästi nyt. Lähden täältä. Tee, mitä tahdot. En enää ole poikasi.

En enää tahdo sinua nähdä; en enää tahdo tietää mitään sinusta. Otan

äitini luokseni. Vien hänet kauas. Hyvästi.

Hoiperrellen hän läksi huoneesta, silmät vielä pimenneinä. Kulkiessaan

huoneiden läpi, saapuakseen terassille, hän kuuli vaatteiden kahinaa

ja oven paukahtavan kiinni kuin henkilön jälkeen, joka kiireisesti

vetäytyy pois, välttääkseen yllättymistä. Tuskin oli hän päässyt

raittiiseen ilmaan, ulkopuolelle pisteaitausta, kun tunsi hurjaa

tarvetta itkeä, huutaa, kiitää halki kenttien, kolhaista otsaansa

kiveen, etsiä kuilua, johon syöksymällä päivänsä päättäisi. Koko

hermostosta tuntui päässä tuskallinen värähdys, joka aiheutti

sietämättömiä kivunpuuskauksia, kuin olisi hermo hermon jälkeen

repeytynyt. Ja hän ajatteli vavahtaen kauhusta, jota päivän sammuminen

enensi: -- Minne pitää minun nyt mennä?

Talo näytti hänestä hälvenneen epämääräiseen etäisyyteen ja tie

tuntui hänestä voittamattomalta. Ja kaikki, mikä ei ilmennyt hänelle

sietämättömän kärsimyksensä välittömänä ja ehdottomana herkeämisenä,

oli hänestä välinpitämätöntä.