Eikö Camilla illallispöydässä, johon Diego ei saapunut, verhotusti
ollut toistanut syytöstä, sanoessaan huoaten: "Poissa näkyvistä, poissa
sydämestä!" Ja eikö äidinkin sanoissa -- kuinka pian hän olikaan
unhoittanut tuon ikkunan ääressä tapahtuneen keskustelun kyynelrikkaan
lopun -- eikö äidinkin sanoista tuo syytös useammin kuin kerran ollut
sukeltanut esiin?
Melkoisen katkerasti Giorgio ajatteli: -- Kaikki täällä arvostelevat
minua samalla tavalla. Pohjaltaan ei kukaan anna minulle anteeksi tätä
vapaaehtoista luopumistani erikoisoikeudestani ja Demetrio setäni
minulle määräämää perintöä. Minun muka olisi pitänyt jäädä kotia
vahtimaan isäni ja veljeni menettelyä ja suojelemaan kotoista onnea.
Heidän mielestään täällä ei olisi tapahtunut mitään, jos minä olisin
jäänyt tänne! Minun on siis syy. Ja tämä on sovitus.
Kulkiessaan katua pitkin lähestyen vihollisen tyyssijaa, jota kohti
häntä vihdoin äärimäisillä keinoilla, ikäänkuin piiskanlyönneillä,
armotta oli ajettu, hän tunsi kauhun painavan hartioitaan, tunsi
sisällään paheksumista kuin väkivallanteosta. Hänestä tuntui, että oli
hurjien ja leppymättömien ihmisten uhri, jotka eivät tahtoneet häneltä
säästää yhtään ainoata kidutusta. Ja äitinsä sanojen muisteleminen,
jotka hän kyyneliään vuodattaen oli lausunut tuona hautajaispäivänä
siinä ikkunan ääressä, lisäsi hänen katkeruuttaan, teroitti hänen
ivallisuuttaan: -- Ei, ei, Giorgio, sinä et saa olla suruissasi, sinä
et saa kärsiä... Minun olisi pitänyt vaieta, minun ei olisi pitänyt
sanoa sinulle mitään... Älä enää itke. Minä en voi nähdä sinun
itkevän! --
Ja juuri siitä päivästä alkaen ei häneltä oltu säästetty yhtään
kidutusta. Tuo pieni välikohtaus ei ollut matkaansaanut mitään muutosta
äidin suhtautumisessa häneen. Seuraavina päivinä Giorgio ei ollut
nähnyt häntä muuten kuin vihaisena ja kiivaana; äiti oli pakoittanut
hänet kuuntelemaan yhä uudelleen vanhoja ja uusia syytöksiä, joita
vielä tuhansin vastenmielisin yksityiskohdin oli suurentanut; hän oli
pakoittanut poikansa hänen kasvoistaan piirre piirteeltä lukemaan
kestetyn kärsimyksen jäljet; hän oli ikäänkuin sanonut hänelle: "Katso,
kuinka itku on polttanut silmäni, kuinka syvät nämä rypyt ovat,
kuinka valkoiset hiukseni ovat ohimoilla. Ja sydäntäni en voi sinulle
näyttää!" -- Mitä siis oli hyödyttänyt tuon päivän suuri tuska? Oliko
äidin siis tarpeellista nähdä todellisten kyynelten vuotavan, ollakseen
säälin liikuttama? Eikö hän tuntenut sen kärsimyksen koko tuskaa,
jonka turhaan laski poikansa hartioille? -- Oi, kuinka harvinaiset
ovat maan päällä ne olennot, jotka vaieten voivat kärsiä ja hymyillen
ottavat uhrin päällensä! -- Ja näin Giorgio meni niin pitkälle, että
kokonaan oli tunnustamatta hänen ansioitaan ja että valitti hänen
epätäydellisyyttään kärsimyksessä -- ollen vielä kuohuksissa ja
katkeroitunut niistä rajuista kohtauksista, joiden todistajana ja
osanottajana hänen äsken oli täytynyt olla, ja jo edeltäkäsin ollen sen
kauhun pauloissa, minkä tuleva ratkaiseva askel hänessä herätti.
Hän astui edelleen -- hän oli hylännyt ajoneuvot ja lähtenyt jalan
liikkeelle, ollakseen vapaa mielensä mukaan pidentämään matkansa aikaa,
ja kenties myös hätätilassa pidättääkseen itselleen mahdollisuuden
kääntyä ja poiketa samoilemaan kedoille ulkopuolelle kaupunkia. Hän
astui siis edelleen ja tunsi tuon kauhun voittamattomasti kasvavan,
kunnes se lopuksi tukahutti kaikki muut tunteet ja peitti jokaisen
muun ajatuksen. Isän kuva yksinään täytti hänen tietoisuutensa; se sai
elävän olennon hahmon, ja hän alkoi kuvailla sitä kohtausta, joka oli
tapahtuva; hän tuumi omaa menettelyään, hän valmisteli ensi lauseita,
eksyi epätodennäköisiin olettamuksiin, palautti kaukaisia muistoja
lapsuudesta ja poikaiältä ja koetti jälleen loihtia esiin sielunsa eri
tunnelmat isään nähden elämänsä eri vaiheajoilta. Hänen ei onnistunut
varmasti määrätä lapsenkiintymyksensä mutkikasta viivaa, sillä hänellä
ei ollut mitään varmaa tukikohtaa, johon olisi nojannut. Hän ei koskaan
ollut pannut erityistä painoa tämän tietoisuutensa vilpittömään
punnitsemiseen, vaan oli jättänyt sen varjoon. Hän ei koskaan ollut
tahtonut tunkea syvemmälle tuohon vastenmielisyyden vaistoon, joka
aikaisimpinakin ja onnellisimpina aikoina oli muodostanut jokaisen
tunteen taustan, minkä suoranaiset suhteet isän persoonaan olivat
hänessä nostaneet.
-- Kenties en koskaan ole häntä rakastanut -- hän ajatteli. Hän
ei yhdestäkään selvimmästäkään muistosta löytänyt vapaaehtoista
luottamuksen ilmaisua, lämpimän hellyyden purkausta, sydämellistä,
viehkeätä hartautta. Ja kaukaisen lapsuuden sekavissakin muistoissa hän
huomasi jokaisen muun tunteen vallitsevaksi, melkein alinomaisen pelon,
ruumiillisen rangaistuksen pelon, sen kovan sanan pelon, joka seurasi
lyöntiä. -- En ole koskaan häntä rakastanut. -- Demetrio oli ollut
hänen oikea isänsä; hän oli ollut hänen ainoa oikea omaisensa.
Ja taaskin hän näki edessään tuon lempeän ja miettiväisen miehen, jonka
kasvot olivat täynnä miehekästä alakuloisuutta, ja johon tummassa
tukassa oleva keskelle otsaa valuva valkea kähärä, loi omituisen sävyn.
Kuten aina, vainajan kuva tuotti hänelle äkillistä lohdutusta ja
vieroitti hänet yht'äkkiä niistä seikoista, jotka siihen hetkeen asti
olivat täyttäneet hänen mielensä. Levottomuus lieventyi, katkeruus
katosi; vastenmielisyys väistyi uuden rauhallisen varmuudentunteen
tieltä. -- Mitä olikaan hänellä pelättävää? Miksi oli hän
mielikuvituksessaan niin lapsellisesti suurentanut sitä kärsimystä,
joka häntä odotti ja joka nyt oli välttämätön? Ja taaskin hänellä oli
syvällä sisällään tuntemus irtautumisesta nykyiselämästään, olentonsa
nykyistilasta, niistä tapahtumista, jotka häntä kaikkein enimmin
kiusasivat. Taaskin hän sen vaikutuksen alaisena, joka nousi haudassa
lepäävästä sukulaisvainajasta, tunsi olevansa eristävän ilmakehän
ympäröimänä ja menetti selvän käsityksen siitä, mikä oli tapahtunut
ja mikä oli tapahtuva; ja todelliset tapahtumat näyttivät menettävän
kaiken merkityksen hänen silmissään ja olevan vailla kaikkea muuta kuin
hetkellistä merkitystä, ikäänkuin olisi hänen ollut pakko alistuen
ja välttämättömästi siirtyä niiden yli, saapuakseen lähellä olevaan
vapautukseen, jota varmasti odotti.
Vasta nyt, sittenkuin sisäinen ahdistus oli keskeytynyt, sittenkuin
ponnistus, tuo omituinen pysähdys, jota Giorgio ei ihmetellyt, oli
vaivatta saavutettu, vasta nyt hänen silmänsä näyttivät havaitsevan
yksinäisen ja suuremmoisen maiseman tarjoaman näyn. Mutta hänen
tarkkaavaisuutensa oli levollinen ja tasainen. Maiseman kuvassa
hän luuli näkevänsä havainnollistuneena oman tunteensa ja melkein
ajatustensa näkyväiset jäljet.
Oli iltapäivä. Puhdas ja selkeä taivas valoi kaikkiin maanpinnan
ilmiöihin väriänsä ja näytti lieventävän niiden aineellista alennusta
hitaasti tunkien niihin. Kasvullisuuden eri muodot, jotka läheltä
katsoen täydelleen erosivat toisistaan, menettivät vähitellen
asteittain ääripiirteensä, ikäänkuin olisivat huipustaan pyrkineet
hälvenemään, tahtoen upota yhteen ainoaan äärettömään muotoon ja
henkiä yhtä ainoata rytmillistä henkäystä. Näin häipyvät noissa
taivaansinisissä aaltoväreissä vähitellen matalammat huiput, ja syvä
laakso näytti taivaan heijastuksessa rauhalliselta lahdelmalta. Tästä
yhdenmuotoisuudesta törrötti esiin vuorenselkä ja asetti aallehtivan
tasangon vastakohdaksi harjansa järkähtämättömän lujuuden, joille
häikäisevän valkoinen lumi loi ylevää hohdettaan.