V.

Oli sateinen ilta. Giorgio loikoi vuoteellaan ja tunsi itsensä

ruumiillisesti niin väsyneeksi ja lamautuneeksi, että tuskin enää

jaksoi ajatella. Hänen ajatuksensa olivat epämääräiset ja katkonaiset;

mutta vähäisimmätkin aistimukset häiritsivät häntä ja herättivät

hänessä alakuloisuutta: harvojen ohikulkijain askeleet kadulla,

seinäkellon napsutus, etäisen kellon lyönti, hevosen kavioiden kopse,

vihellys, kiinni paiskatun oven paukutus. Hän tunsi olevansa yksin,

irtitemmattu koko maailmasta, laskemattoman ajan aavikon eroittama

omasta aikaisemmasta elämästään. Epämääräisenä sukelsi taas esiin hänen

mielikuvituksestaan se liike, jolla hänen lemmittynsä oli laskenut

harsonsa viime suudelmiansa yli; niinikään palasi mieleen vahaa kokoova

lapsi kainalosauvoilleen.

-- Minun täytyy kuolla, -- ajatteli Giorgio. Hänen ahdistuksensa

kasvoi äkkiä, ilman määrättyä syytä, ja kävi sietämättömäksi. Hänen

raju sydämentykytyksensä kuristi kokoon hänen kulkkunsa kuin öinen

painajainen. Hän keikahti ylös vuoteesta ja astui muutaman askeleen

huoneessa, ollen suunniltaan ja kykenemättä tätä ahdistusta polkemaan.

Ja hänen askeleensa kajahtivat aivoihinsa.

-- Kuka siellä? Kutsuuko joku minua? Hänen korvissaan soi ääni. Hän

kuunteli jännittyneenä, kenen ääni se saattoi olla. Hän ei enää kuullut

mitään. Hän aukaisi oven, hän hiipi ulos käytävään, hän kuunteli.

Syvä hiljaisuus kaikkialla. Tädin huoneen ovi oli auki ja sisällä

oli valoa. Outo pelko, jonkunlainen silmitön säikähdys kouristi

hänet kun hän ajatteli, että hän äkkiä saattoi nähdä kynnykselle

ilmestyvän tuon vanhan naisen, jolla oli kuolleen ruumiin kasvot ja

keuhkotautiin kuolevan pahalle löyhkäävä hengitys. Ja hänen mielessään

välkähti se epäily, että täti saattaisi jo olla kuollut ja istuisi

siinä kynnyksellä liikkumattomana, leuka rinnalle vaipuneena. Tämä

mielikuva oli kouraantuntuva kuin todellisuus ja pani hänet vallan

kauhusta jähmettymään. Kuin paikalleen kiinninaulittuna hän seisoi,

eikä rohjennut liikkua, ja hänen päänsä ympäri puristautui ikäänkuin

vanne, joka valtimojensa tykytyksestä laajeni ja supistui, kuin olisi

se ollut kylmää, joustavaa ainetta. Hermot hallitsivat häntä, ne

siirsivät vaikutelmiensa sekavuuden ja kiihottuneisuuden häneen. Hän

kuuli vanhuksen rykivän. Silloin hän varpaisillaan, jotta ei hänen

astuntaansa olisi kuultu, vallan hiljaa vetäytyi pois.

-- Mikä minun oikeastaan on tänä iltana? En enää voi jäädä tänne yksin.

Tahdon mennä alakertaan. --

Mutta hän tunsi kuitenkin, ettei vielä olisi voinut sietää äitinsä

näkyä ja tuon hirvittävän kohtauksen jatkoa. -- Menen ulos, menen

Cristinan luo. -- Muistellessaan sitä miellyttävää ja surullista

hetkeä, jonka hyvän sisarensa kanssa oli viettänyt puutarhassa, hän

päätti mennä hänen luokseen.

Oli sateinen ilta. Melkein ihmisistä tyhjillä kaduilla paloivat lyhdyt

himmeästi. Suljetusta leipomosta tunkivat työssä olevien leipurien

äänet ja leivän tuoksu; eräästä kapakasta kitaran ääni ja kansanlaulun

sävel. Liuta kuljeskelevia koiria kiiti nopeasti juosten ohi ja katosi

katujen pimeään. Tornissa löi kello.

Sillävälin kuin Giorgio astui raittiissa ilmassa, heikkeni vähitellen

hänen kiihoituksensa, näytti se haaveenomainen elämä, joka oli

täyttänyt hänen tajuntansa, ikäänkuin haihtuvan. Hän kiinnitti

näkemiinsä ja kuulemiinsa seikkoihin huomiota. Hän pysähtyi

kuuntelemaan kitaran ääniä ja imemään sieramiinsa leivän hajua. Erään

henkilön, joka kulki toisella puolen katua, hän luuli tuntevansa

Diegoksi. Tämä saattoi hänet levottomaksi, mutta hän tunsi, että

kaikki äkä oli kadonnut, ettei mikään raivo ollut jäänyt hänen

alakuloisuutensa pohjalle. Muutamat veljensä sanat palasivat hänen

mieleensä. Hän ajatteli: -- Eikö hän kenties puhunut totta? Minä en

koskaan ole tehnyt mitään ketään varten; olen aina elänyt yksistään

itseäni varten. Olen täällä vieras. Kenties kaikki täällä arvostelevat

minua samalla tavalla. Äitini sanoi: -- Näetkö, miten täällä elämme?

Näetkö sen? -- Saattaisin nähdä hänen kyyneleensä juoksevan kuiviin,

eikä minulla olisi voimaa häntä pelastaa... --

Hän saapui Celaja-palatsin ovelle. Hän kävi sisälle ja astui läpi

porttiholvin; kulkiessaan pihan poikki, hän nosti katseensa. Ei

yhdessäkään korkeista ikkunoista näkynyt valoa; ilmassa liiteli kuin

mädänneiden olkien haju. Pimeässä sopessa pulppuili vesijohtotorvessa

vesi. Pylväskäytävässä paloi pieni lamppu Neitsyt Marian kuvan edessä,

jota rautaristikko-aitaus suojeli, minkä lomitse näki Neitsyen

jalkojen juuressa tekoruusu-vihon. Leveiden portaiden astuimet

olivat keskikohdalta kuluneet, kuten ikivanhojen alttarien portaat,

ja jokaisessa syvennyksessä hohti sileäksi kulunut kivi kellervänä.

Kaikki esineet huokuivat sen vanhan sukutalon alakuloisuutta, johon Don

Bartolomeo Celaja, suvun viimeisenä ja ollen vanhuuden iän rajalla oli

vienyt elämäntoverinsa ja jossa oli tullut tuon perillisensä isäksi.

Astuessaan ylös portaita Giorgio näki hengissä tuon nuoren miettiväisen

vaimon ja tuon verettömän lapsen kauvaksi poistuneina, haaveellisessa

etäisyydessä, syrjäisen huoneen taustalla, minne ei voinut päästä.

Hetken hän tuumi kääntyä pois, ja jäi neuvottomana seisomaan keskellä

vaaleita, yksinäisiä portaita, ollen selittämättömän levottomuuden

valloissa; hän oli taaskin menettänyt käsiin tuntuvan todellisuuden

tietoisuuden, hänet valtasi uudelleen epämääräinen kauhistus vallan

samoin kuin edellä käytävässä, tuon avoimen tyhjän oven edessä. Mutta

äkkiä hän kuuli melun ja ihmisäänen, joka tuntui ajavan pois jotakin;

ja harmaa, raihnas koira, tungettelija kadulta, kenties nälän ajamana

salaa sisälle hiipinyt, syöksyi portaita alas ja hiipaisi häntä ohi

kiitäessään. Muuan palvelija ilmestyi portaille aikoen meluten ajaa

takaa pakolaista.

-- No, mitä nyt? kysyi Giorgio, jossa tämän yllätyksen aiheuttama

levottomuus oli ilmeinen.

-- Ei mitään, ei mitään, armollinen herra. Karkoitin koiran, erään

katukoiran, joka joka ilta, ei tiedetä mistä, kummituksen tavoin hiipii

taloon. --

Tämä mitätön seikka ja palvelijan sanat kiihoittivat hänessä tuota

selittämätöntä levottomuutta, joka vivahti taikauskoisen aavistuksen

epämääräiseen tuskallisuuteen.

Hän kysyi, ja tämä kysymys aiheutui tuosta ahdistuksesta:

-- Voiko Luca hyvin?

-- Hyvin, armollinen herra, Jumalan kiitos.

-- Nukkuuko hän?

-- Ei, armollinen herra, hän on vielä hereillä.

Palvelijan saattamana hän kulki avaroiden huoneiden läpi, jotka

näyttivät melkein tyhjiltä, ja joihin vanhanaikuiset huonekalut olivat

yhdenmukaisesti järjestetyt. Puuttui pieninkin viittaus asujiin,

ikäänkuin näitä huoneita siihenasti olisi pidetty suljettuina. Ja

hän ajatteli, ettei Cristina kaiketi rakastanut tätä taloa, hän kun

ei siihen ollut luonut henkensä suloa. Tämä talo oli suureksi osaksi

jäänyt koskemattomaan tilaansa, siihen kuntoon, missä Cristina sen

oli löytänyt muuttaessaan siihen hääpäivänä, ja mihin Celaja suvun

viimeinen manalle mennyt naishenkilö sen oli jättänyt.

Tuo odottamaton käynti ilahutti sisarta, joka oli yksin ja juuri aikoi

panna pienokaisen levolle.

-- Oi, Giorgio, kuinka ystävällistä, että tulet! hän huudahti syleillen

häntä vilpittömän ilon purkautuessa, suudellen häntä otsalle ja tämän

hellyyden muodossa päästäen sydämensä ahdistuksen ilmoille.

-- Pikku Luca, näetkö Giorgio enon? Etkö sano hänelle mitään? Tule,

anna hänelle suudelma!

Heikko hymy ilmestyi lapsen kalpeille huulille; ja pitkille vaaleille

silmäripsille lankesi ylhäältä valoa hänen kumartaessaan päätään, ja ne

loivat levottoman varjon hänen kelmeille poskilleen. Silloin Giorgio

otti hänet syliinsä; hän oli syvästi pahoillaan tuntiessaan käsillään

tuon hennon rinnan heikkouden, jossa sydän ainoastaan heikosti

sykki. Hän ikäänkuin pelkäsi, että tuo elämän kipinä hänen heikosta

puristuksestaan olisi voinut sammua: se oli samanlainen pelon ja säälin

tunne, joka hänelle kerran oli ollut, kun oli pitänyt pyytämäänsä

hätääntynyttä pikkulintua kädessään.

-- Hän on kevyt kuin höyhen, sanoi Giorgio; ja hänen

mielenliikutuksensa värisi sanoissaan, niin että sisar sen arvasi.

Giorgio laski poikasen polvelleen, ja silittäen hänen päätänsä, hän

kysyi häneltä:

-- Kuinka paljon pidät minusta?

Hänen sydämensä täyttyi tavattomalla hellyydellä. Ja hän tunsi

epätoivoista tarvetta nähdä tämän kärsivän lapsiparan hymyilevän, sen

poskilla ainakin kerran vaaleintakin haihtuvaa punaa, verenhohdetta

tuon läpikuultavan ihon alla.

-- Mikä sinulla on tässä? -- hän kysyi häneltä, nähdessään hänen

sormessaan siteen.

-- Hän sai sormeensa äsken haavan, -- sanoi Cristina, joka

tarkkaavaisin katsein seurasi jokaista veljensä liikettä. -- Se on

vallan pieni haava, mutta ei yhä vaan tahdo parantua.

-- Annatko minun nähdä, pikku Luca? -- kysyi Giorgio tuskallisen

uteliaana, ja kuitenkin hymyillen, houkutellakseen esille hymyä. --

Teenpä sinut yhdellä henkäyksellä terveeksi. --

Hämmästyneenä lapsi antoi kääriä auki kipeän sormen siteen. Giorgio

suoritti tämän levottomana ja sisaren katsellessa äärettömän hellänä.

Siteen pää oli kiinnitarttunut haavaan, eikä hän hennonnut sitä

irroittaa; mutta hän huomasi, että vaalea pisara, kuin veri visvaa,

muodostui haavan näkyvissä olevaan reunaan. Hänen huulensa vapisivat.

Hän kohotti katseensa ja huomasi että sisar tuskasta vääntynein kasvoin

seurasi hänen liikkeitään. Hän tunsi, että hänen koko sielunsa tuona

hetkenä oli keskittynyt tuon pienen käden pintaan.

-- Se ei ole mitään, -- hän sanoi.

Hän koetti hymyillä, puhaltaen, tyydyttääkseen lasta, joka odotti

ihmettä. Sitten hän hitaasti uudelleen sitoi sormen. Hän muisteli

sitä outoa ahdistusta, joka oli vallannut hänet autioilla portailla,

karkoitettua koiraa, palvelijan sanoja, niitä kysymyksiä, jotka

taikauskoinen pelko hänessä oli herättänyt, koko tuota aiheetonta

mielenliikutusta.

Kun Cristina näki hänen vaipuneen ajatuksiin, hän kysyi häneltä:

-- Mitä sinä ajattelet?

-- En mitään.

Sitten hän äkkiä, lähemmin punnitsematta, luullen sanovansa jotakin,

mikä olisi voinut herättää jo puoleksi nukkuvan lapsen huomilta,

virkkoi:

-- Tiedätkö, minä tulin portaissa erästä koiraa vastaan.

Lapsi tuijotti silmät levällään.

-- Koiraa, joka tulee tänne joka ilta.

-- Niin, se on totta, Giovanni kertoi sen minulle -- huomautti

Cristina. Mutta hän keskeytti puheensa nähdessään lapsen levällään

tuijottavat kauhistuneet silmät ja että se oli purskahtamaisillaan

itkuun.

-- Ei, ei, se ei ole totta, -- hän huusi, ottaessaan lapsen Giorgion

polvilta ja sulkiessaan sen syliinsä, -- se ei ole totta, Luca, eno

laskee leikkiä.

-- Se ei ole totta, se ei ole totta -- toisti Giorgio, nousten vallan

järkytettynä tuosta itkusta, joka ei ollut minkään toisen lapsen itkun

kaltaista, sillä tuntui, kuin olisi tuo olentoparka siihen kokonaan

menehtynyt.

-- Menkäämme, menkäämme, sanoi äiti, ääni mairittelevana. -- Pikku Luca

panee nyt maata.

Hän meni viereiseen huoneeseen ja tuuditti lapsen hyväilyillään uniin.

-- Tule sinäkin, Giorgio.

Tämä katseli häntä hänen riisuessaan lasta. Hän riisui siltä vähitellen

vaatteet äärettömän varovasti, ikäänkuin olisi pelännyt särkeä sen;

ja jokainen hänen liikkeensä paljasti tuskallisesti noiden heikkojen

jäsenten kurjuuden, joissa parantumattoman riisitaudin rumennus jo

alkoi näyttäytyä. Kaula oli ohut ja voimaton kuin kuihtunut kukan

varsi; rintalasta, kylkiluut, olkaluut näyttivät tunkevan esiin

ihosta ja tulivat sisälle vajonneen kohdan tummasta varjosta vielä

selvemmiksi; turvottuneet polvet olivat kahden solmun näköiset. Hieman

pöhöttynyt vatsa ylöspaisuneine napoineen saattoi lanteiden terävyyden

vielä huomattavammaksi. Kun lapsi nosti käsivartensa ylös, äidin

vaihtaessa sen paitaa, Giorgio tunsi kipeätä sääliä, joka muuttui

suonenvedontapaiseksi tuskaksi, kun hän näki nuo hennot kainalokuopat,

jotka käsivarsien tehdessä tuota yksinkertaistakin liikettä ilmaisivat

vaikeaa ponnistelua kuollettavaa voimattomuutta vastaan, mihin tämä

heikko elämä tuntui haihtuvan.

-- Suutele häntä, -- sanoi sisar, nostaen lapsen ylös häntä kohti,

ennenkuin laski sen peitteen alle.

Sitten äiti tarttui lapsen käsiin; hän liikutti sidotun sormen kättä

ristinmerkin muotoisesti otsalta rinnalle, toiselta olalta toiselle;

sitten hän aamenta lausuessaan pani nuo molemmat kätöset ristiin.

Synkkä vakavuus piili kaikissa näissä seikoissa. Lapsi pitkässä

valkoisessa paidassaan näytti jo ruumiilta.

-- Nuku nyt, lemmikkini, nuku; me olemme täällä. -- Veli ja sisar

vaipuivat taas samaan surumielisyyteen, istuen molemmin puolin

vuodetta, pieluksen kohdalla. Eivätkä he puhuneet. Tunsi niiden

lääkkeiden hajua, jotka olivat pöydän viereisellä vuoteella. Seinältä

irtaantui kärpänen, lensi vahvasti suristen kynttilän liekkiä kohti ja

pysähtyi sitten peitteelle. Huonekalu rasahti hiljaisuudessa.

-- Hän vaipuu uneen -- sanoi Giorgio hiljaa. Molemmat jäivät

katselemaan tätä unta, joka heidän mieleensä johti kuoleman kuvan;

heidät oli vallannut eräänlainen tuskallinen jäykkyys, ja he eivät

kyenneet vapauttamaan henkeään tästä seikasta.

Epämääräinen aika kului.

Äkkiä lapsi päästi kauhunhuudon, aukaisi silmänsä, kohoten pielukselta,

ikäänkuin kammoittavan näyn jähmettämänä.

-- Äiti, äiti!

-- Mikä sinun on, mikä sinun on, kultaseni!

-- Äiti!

-- Mikä sinun on, lemmikkini? Olenhan minä tässä.

-- Aja pois se! Aja pois se!