IV.

-- Milloin? Milloin? Se tehtävä, jonka toiset laskevat niskoilleni,

ei siis ole vältettävissä. Minun täytyy siis astua tuon eläimellisen

olennon eteen. -- Melkein mieletöntä kauhua tuntien Giorgio näki

tuon hetken lähenevän. Hänen olemuksensa juurista nousi voittamaton

vastenmielisyys, kunhan vaan ajatteli, että hänen täytyi suljetussa

huoneessa yksin seisoa vastapäätä tätä miestä.

Päivä päivältä hän tunsi ahdistuksensa ja nöyrtymyksensä kasvavan

rikollisen toimettomuutensa tähden; hän tunsi, että äiti, sisar,

kaikki, jotka kodissa kärsivät, häneltä, perheen vanhimmalta lapselta,

odottivat pontevaa tekoa, vastalausetta, puolustusta. -- Todella,

minkätähden oli hänet kutsuttu? Miksi hän oli tullut? Ei enää

näyttänyt ollenkaan mahdolliselta matkustaa pois täyttämättä tuota

velvollisuutta. Pahimmassa tapauksessa hän olisi voinut matkustaa

jäähyväisittä, paeta ja sitten kirjoittaa kirjeen, missä jollakin

mukiin menevällä verukkeella olisi puolustanut menettelyään... Jopa hän

pahimman epäröimisensä hetkinä ajatteli tätä häpeällistä hätäkeinoa;

ja hän punnitsi perinpohjin tätä tuumaa, suunnitteli sitä pienimpiä

yksityiskohtia myöten ja kuvaili itselleen sen seurauksia. Mutta näiden

mielikuvien vallitessa hänen äitinsä kärsivät ja vääntyneet kasvot

herättivät hänessä sietämättömiä omantunnon tuskia, tarkastaessaan

omaa itsekkäisyyttään ja heikkouttaan, hän kammoksui itseään; ja

lapsellisen rajusti hän sisimmästään haki jotain vähäistä oman itsensä

osaa, joka olisi ollut tarmokkaampi, ja jonka tehokkaasti olisi voinut

ärsyttää ja yllyttää tuota voimakkaampaa olemuksensa puolta vastaan,

vallatakseen sen kuin raukkamaisen roskajoukon. Nämä keinotekoiset

pyyteet eivät olleet pysyvää laatua eivätkä kyenneet innostamaan häntä

tuohon miehekkääseen päätökseen. Nyt hän ryhtyi asianlaitaa tyynesti

punnitsemaan ja antoi kernaasti todistelunsa ankaruuden itseään

pettää. Hän ajatteli: "Missä määrin voisin olla hyödyllinen? Minkä

pahan saattaisi minun toimenpiteeni poistaa? Voisiko tämä tuskallinen

ponnistus, jota äitini ja toiset minulta vaativat, todella tuottaa

jotain etua? Ja minkä edun?" -- Kun hän ei itsestään ollut löytänyt

tarpeellista tarmoa tuohon tähelliseen askeleeseen, kun hänen ei

ollut onnistunut itsessään lietsoa tehoisaa kapinallisuutta, hän

noudatti päinvastaista menettelyä: hän koetti todistaa ponnistelunsa

hyödyttömyyden: -- Mitä tuo keskustelu hyödyttäisi? Epäilemättä ei

mitään.

Riippuen isäni mielialasta ja keskustelun kulusta, hän on oleva

joko kiivas tai vakuuttavan nöyrä. Edellisessä tapauksessa minä en

voi tuoda mitään esiin vastapainoksi hänen äänekkäisyydelleen ja

loukkaaville puheilleen. Jälkimäisessä tapauksessa isäni helposti

onnistuu vakuuttamaan minulle hairahduksensa olemattomuutta tai

välttämättömyyttä; enkä siihenkään voi tuoda esiin mitään painavaa.

Tosiseikat ovat muuttamattomia. Jos pahe on juurtunut ihmisen sisimpään

olemukseen, se ei ole irti nyhdettävissä. Isäni on siinä iässä,

jolloin paheita ei enää voi repiä irti juurinensa eikä tottumuksia voi

kukistaa. Hänellä on ollut tuo nainen ja nuo lapset jo useita vuosia.

Onko mahdollista, että minun perusteeni taivuttaisivat häntä heistä

luopumaan? Onko mahdollista, että minä saan hänet katkaisemaan kaikki

siteet? Eilen näin tuon naisen. Ei tarvitse muuta kuin nähdä hänet,

tietääkseen, miten syvälle hän on iskenyt kavaluutensa kynnet tuon

miehen lihaan. Totisesti on hän pitävä häntä kynsissään kuolemaan asti.

Siihen ei enää ole mitään apua. Ja sitten lisäksi nuo lapset ja heidän

oikeutensa. Ja saattaisivatko kaiken jälkeen, mikä on tapahtunut,

isäni ja äitini sopia? Eivät koskaan. Jokainen yritys minun puoleltani

siis olisi tehoton. Ja sitten? On vielä jäljellä aineellinen vahinko,

tuhlailu ja hävitystyö. Miten voin minä sitä pitää silmällä, minä joka

asun kaukana kotoa? Jatkuva valvonta olisi tarpeen. Ei kukaan muu kuin

Diego voisi sitä harjoittaa. Tahdon puhua Diegon kanssa, sopia hänen

kanssaan... Pohjaltaan kaikki nyt kohdistuu Camillan myötäjäisiin.

Alberto on todella niistä hyvin kiihoittunut ja on minun tuskallisin

kiusaajani. Ehkä sittenkään ei ole liian vaikeata jotain saavuttaa.

Hän päätti tukea sisartaan lisäämällä summan hänen myötäjäisiinsä;

sillä olihan hän perittyään koko Demetrio sedän jäljelle jättämän

omaisuuden rikas ja olihan hänellä täysi määräysvalta omaisuuteensa

nähden. Päätös panna täytäntöön tämä jalomielinen teko kohotti häntä

hänen omissa silmissään. Rahan uhrauksen kautta hän piti itseään

vapautettuna jokaisesta muusta velvollisuudesta, jokaisesta ikävästä

toimenpiteestä.

Astuessaan äitinsä huoneeseen, hän tunsi itsensä vähemmin levottomaksi,

vapaammaksi. Lisäksi hän tiesi, että isä iltapäivällä oli palannut

maatilalle, minne hänen oli tapana vetäytyä, saadakseen vapaammat

kädet toimia. Ja se ajatus oli Giorgiolle suuri helpoitus, että

illallispöydässä paikka tulisi olemaan vapaa.

-- Ah! Giorgio, tuletpa oikeaan aikaan, huusi äiti nähdessään hänen

astuvan sisään.

Tämä vihastunut ääni loukkasi häntä näin äkkiarvaamatta niin

tuskallisesti, että hän pysähtyi paikalleen; hän tuijotti jäykästi

äitiin, niin muuttuneelta tämä näytti vihansa järkyttämänä. Hän

katsoi Diegoon, ymmärtämättä; hän katsoi Camillaan, joka mykkänä ja

vihamielisenä seisoi siinä.

-- Mitä on tapahtunut? hän sopersi, kääntäen jälleen katseensa

veljeensä, huomio kiintyneenä siihen pahanilkisyyden ilmeeseen, jonka

ensi kerran niin selvästi näki hänen kasvoissaan.

-- Hopea-esineiden arkku on kadoksissa, sanoi Diego, nostamatta

katseitaan, synkkänä ja niellen sanoja, -- ja nämä väittävät, että minä

muka olen toimittanut sen pois talosta.

Katkerien sanojen tulva puhkesi esiin tuon poloisen naisen vääntyneiltä

huulilta.

-- Niin, juuri sinä, yhdessä isäsi kanssa... Sinä olet auttanut

isääsi... Oi miten halpamaista! Tämäkin vielä lisäksi! Tämäkin! Että

vielä olento, jota olen rinnoillani imettänyt, on minua vastaan! Mutta

sinä yksin olet hänen kaltaisensa, sinä yksin... Toisten lasten suhteen

Herra Jumala on minulle osoittanut armoa: olkoon hän siunattu, olkoon

hän ijäti siunattu tästä armosta, jota minulle on osoittanut! Sinä

yksin olet hänen kaltaisensa, sinä yksin...

Hän kääntyi, Giorgioon päin, joka oli jäänyt seisomaan äänettömänä

ja liikkumattomana. Äidin leuka värisi rajusti. Ja hän vavahteli

suonenvedontapaisesti, niin että näytti siltä, kuin olisi hän joka

hetki ollut maahan kaatumaisillaan.

-- Näetkö nyt, miten me täällä elämme? Näetkö sen? Joka päivä tuo

mukanaan uuden häpeäteon. Joka päivä täytyy minun tässä seisoa ja

taistella ja suojella tätä taloparkaa ryöstöltä, joka päivä ilman

lepoa. Etkö usko, että isäsi, jos vaan voisi, saattaisi meidät oljille

ja riistäisi meiltä leivänkin? Ja niin tulee käymään, niin tulemme

lopettamaan. Saatpa nähdä, saatpa nähdä...

Ja näin hän jatkoi syvän tuskan ahdistamana, ikäänkuin jokaisen

vaitiolon aikana olisi niellyt nyyhkytyksen, ja hänen äänensä muuttui

väliin käheäksi, ilmaisten miltei hurjaa vihaa, mikä ulkomuodoltaan

niin lempeässä olennossa näytti miltei uskomattomalta. Ja kaikki

syytökset puhkesivat uudelleen esiin hänen suustansa. -- Tuo mies

ei enää tuntenut mitään hillitsemystä, ei mitään häpeää. Hän ei

enää arastanut mitään eikä ketään, tavoitellessaan rahoja. Hän oli

menettänyt järkensä; hän näytti olevan mielettömän raivon uhri. Hän oli

tärvellyt pellot, hakkauttanut puut, myynyt karjan, noin umpimähkään,

ensi tilaisuudessa, ensi tarjoojalle. Nyt hän alkoi ryöstää taloa,

missä lapsensa olivat syntyneet. Jo kauan hän oli katseineen himoinnut

hopea-astioita; perhehopeaa, joka oli ikivanhaa, perittyä, alati

säilytettyä Aurispa suvun suuruuden jäännöstä ja yhä vielä täydellisenä

pysynyttä. Ei ollut ollenkaan auttanut, että sitä oli pidetty salassa.

Diego oli liittoutunut isän kanssa. Molemmat olivat pettäneet kaiken

valppauden, olivat salaa vieneet ne pois, heittääkseen ne Herra tiesi

mihin käsiin!

-- Etkö häpeä? -- jatkoi äiti kääntyneenä Diegoon päin, joka ainoastaan

vaivoin hillitsi kiivautensa purkaumista. -- Etkö häpeä liittoutua

isäsi kanssa minua vastaan? Minua vastaan, joka en koskaan ole

kieltänyt, mitä minulta olet pyytänyt, joka aina olen tehnyt, mitä

olet tahtonut? Ja sinä kuitenkin tiedät, mihin nuo rahat menevät,

etkä häpeä. Tuossa seisoo veljesi. Sano minulle, minne tuo lipas on

joutunut. Tahdon sen tietää. Ymmärrätkö?

-- Johan sanoin, etten sitä tiedä, etten ole sitä nähnyt, etten ole

sitä ottanut, -- huusi Diego, joka ei enää voinut hillitä itseään;

hän puhkesi puhumaan raa'asti, pudistaen päätään, kasvot tumman

punoittavina, mikä saattoi hänet vielä enemmän poissaolevan isän

näköiseksi. -- Oletko ymmärtänyt?

Äiti oli kuolon kalpea, katsoi Giorgioon ja näytti ikäänkuin tuon

katseen kautta siirtävän häneen kalpeutensa.

-- Diego! -- sanoi vanhempi veli, joka ei voinut salata vapisemistaan,

-- mene ulos täältä.

-- Menen, milloin hyväksi näen, -- vastasi Diego ja kohautti

ylenkatseellisesti olkapäitään, kuitenkaan katsomatta veljeänsä silmiin.

Silloin valtasi Giorgion äkillinen raivo, tuollainen äärimäinen

raivokohtaus, joka heikoilla ja hiljaisilla ihmisillä juuri

ylenmääräisen kiihtymyksensä vuoksi ei pukeudu ulkonaisiin tekoihin,

vaan joka salaman tavoin vilahuttaa poljetun tahdon eteen rikollisia

kuvia. Surullinen veljesviha, joka ammoisista ajoista salaisena kytee

ihmisluonnossa, puhjetakseen esiin ensi riidasta, julmempana jokaista

muuta vihaa; tuo selittämätön vihamielisyys, joka salaa piilee saman

perheen miehisissä jäsenissä, silloinkin, kun synnyinkodin rauhassa

tottumuksen synnyttämä kiintymys heitä yhdistää; ja tuo kammo, joka

seuraa rikollista tekoa tai rikollisia ajatuksia ja joka kenties on

kajahdus tuosta laista, jonka vuosisatais-perinnäisyys on piirtänyt

kristilliseen tietoisuuteen: kaikki tämä nousi sekavana kuin

huimauksessa, joka hetkeksi syrjäytti hänestä jokaisen muun tunteen

ja herätti hänessä halun lyödä. Itse Diegon näky -- tuo lyhyentanakka

ja verevä ruumis, tuo inhoittava häränniskalla lepäävä pää -- tuo

ruumiillisen voiman tietoisuus, joka piili noissa lihaksissa, vanhimman

veljen arvokkaisuuden halveksiminen, lisäsivät hänen raivoansa.

Hän olisi tahtonut omistaa keinon kesyttääkseen, masentaakseen,

paiskatakseen maahan ilman vastustusta, ilman taistelua tuon eläimen.

Vaistomaisesti hän katsoi hänen käsiänsä: noita leveitä, vahvoja,

punaisten hipiäkarvojen peittämiä käsiä, jotka jo ruokapöydässä,

hääriessään himokkaan suun avustamisessa, olivat herättäneet niin

tuntuvaa inhoa.

-- Mene heti ulos, Giorgio toisti äänekkäämmin ja käskevämmin, tai

pyydä heti paikalla anteeksi äidiltäni.

Ja kättään ojentaen hän astui askeleen veljeään kohti, ikäänkuin olisi

tahtonut tarttua hänen käsivarteensa.

-- Minä en ole sinun komennettavissasi, -- huusi Diego ja katsoi

vihdoin vanhempaa veljeänsä silmiin; ja pienet harmaat silmät matalan

otsan alla säihkyivät kauan aikaa kytenyttä vihaa.

-- Diego, varo itseäsi.

-- Minä en sinua ollenkaan pelkää.

-- Varo itseäsi.

-- Mutta kuka sinä sitten olet? Mitä sinulla on täällä tekemistä? --

huusi Diego, joka ei enää voinut itseään hillitä. -- Sinulla ei ole

mitään oikeutta sekaantua näihin asioihin. Sinä olet muukalainen. En

tahdo sinua omaiseksi tunnustaa. Mitä sinä olet tähän päivään asti

tehnyt? Sinä et koskaan ole tehnyt mitään kenellekään; sinä olet

toiminut yksinomaan oman mukavuutesi, oman etusi mukaan; aina sinua

on lellitelty, aina sinulle suitsutettu suosion sauhua. Mitä sinä nyt

oikeastaan tahdot? Pysy Roomassa ja kuluta perintöäsi mielesi mukaan,

äläkä puutu asioihin, jotka eivät sinua liikuta...

Vihdoinkin hän päästi ilmoille katkeruutensa ja kateutensa

tuota parempiosaista kohtaan, joka saattoi asua poissa kotoa,

suurkaupungissa, keskellä tuntemattomia nautintoja, vieraana perheelle

ja kuin toisenrotuinen olento, jolla oli tuhannet etuoikeudet.

-- Vaiti! Vaiti!

Ja ollen suunniltaan äiti heittäytyi väliin ja löi Diegoa kasvoihin.

-- Mene! Älä enää sano sanaakaan! Mene tiehesi, mene isäsi luo. En enää

tahdo sinua kuulla, en enää tahdo sinua nähdä...

Vihanvimmansa järkyttämänä Diego epäröi, kenties odottaen veljensä

pienintäkin liikettä hyökätäkseen hänen kimppuunsa.

-- Mene! toisti äiti ponnistaen viime tarmoansa, sillä hän tunsi

pyörtyvänsä Camillan käsivarrella, joka häntä tuki.

Silloin Diego läksi, kelmeänä raivosta, mutisten hampaiden välissä

sanaa, jota Giorgio ei ymmärtänyt. Ja hänen raskaat pakenevat

askeleensa kuuluivat autioista huoneista, joissa päivän valo jo alkoi

sammua.