VI.

Eräänä päivänä rakastavat palasivat hieman väsyneinä Nemi-järveltä.

He olivat syöneet aamiaista Cesarini-huvilassa komeiden kukkivien

kamelioiden siimeksessä. Yksin, mielessä se tietoisuus, joka syntyy

kun tarkastaa kaikkein salaperäisintä salaperäisistä seikoista, he

olivat katselleet "Dianan peiliä" joka tekee katsojaan saman kylmän ja

läpitunkemattoman vaikutuksen kuin sinervä jäätikkö.

He tilasivat teetä, kuten tavallisesti. Ippolita haki jotain

matkalaukustaan, kääntyi Giorgion puoleen näyttäen hänelle nauhan

koossapitämää pientä tukkua ja sanoi:

-- Katso! -- Sinun kirjeesi. -- Kuljetan niitä aina mukanani.

Giorgio huudahti ilmeisen iloisena:

-- Kaikki? Oletko tallettanut ne kaikki?

-- Olen, kaikki. Minulla on kortitkin ja sähkösanomat. Puuttuu yksi

ainoa kortti, jonka heitin tuleen, jotta se ei olisi joutunut mieheni

käsiin. Mutta olen säilyttänyt palaneita lappuja: joku sana on vielä

luettavissa.

-- Saanko nähdä? -- kysyi Giorgio.

Kateellisen näköisenä Ippolita piiloitti kirjetukun. Kun Giorgio sitten

hymyilevänä lähestyi häntä, hän pakeni viereiseen huoneeseen.

Ei, ei; sinä et saa niitä nähdä. Minä en tahdo.

Hän vastusti osaksi leikillä, osaksi sentähden, että aina huolellisesti

ja pelokkaasti oli tallettanut näitä kirjeitä salaisen aarteen tavoin,

niin ettei kernaasti näyttänyt niitä edes niiden kirjoittajalle.

-- Näytähän ne minulle, minä pyydän! Olen niin utelias uudelleen

lukemaan kaksi vuotta sitten kirjoittamani kirjeet. Mitä sinulle

kirjoitinkaan?

-- Hehkuvia sanoja.

-- Minä pyydän. Anna minun nähdä ne.

Lopulta Ippolita myöntyi nauraen, rakastajansa vakuuttavien hyväilyjen

voittamana.

-- No hyvä, odottakaamme, kunnes tee tuodaan sisään; sitten luemme

niitä yhdessä. Tahdotko että viritämme tulen kamiiniin.

-- En; tänään on melkein kuuma.

Oli kirkas päivä, tyynessä ilmassa vavahti kuin hopeaisen hohteen

väreitä. Päivänvalo hieman himmeni kulkiessaan valkoisten harsouudinten

läpi. Villa Cesarinin puistosta poimitut tuoreet orvokit olivat jo

täyttäneet tuoksullaan koko huoneen.

-- Siinä on jo Pancrazio -- sanoi Ippolita kuullessaan kolkutuksen

ovelta.

Kelpo palvelija Pancrazio toi sisään, huulilla häviämätön hymynsä,

ehtymätöntä teetä. Hän asetti tarjottimen pöydälle, lupasi herkullista

ruokaa päivälliseksi ja poistui, astuen iloisena ja hypähdellen.

Hän oli kalju, mutta oli muuten pysynyt nuoren näköisenä; hän

oli tavattoman altis palvelukseen, ja hänellä oli kuten eräillä

japanilaisilla jumalankuvilla nauravat, kaidan soikeat ja hieman vinot

silmät.

-- Pancrazio itse on virkistävämpi ilmiö kuin tarjoamansa tee.

Tuolla teellä ei todellakaan ollut tuoksua, mutta se sai

lisännöistä erikoisen maun. Kannu ja kupit olivat muodoltaan

ja ko'oltaan tavattomia. Tarjottimeen oli kuvattu liikuttava

paimentolais-rakkaustarina, ja keskellä sitruuna-palasilla täytettyä

lautasta, oli mustin kirjaimin luettavissa arvoitus.

Ippolita kaatoi teetä kuppeihin; nämä höyrysivät kuin suitsutus-astiat.

Sitten hän irroitti kirje-tukun, ja kirjeet erkanivat järjestettyinä ja

jaettuina pienempiin tukkuihin.

-- Kuinka niitä on paljo, huudahti Giorgio.

-- Eipä ollenkaan paljo! Niitä on kaksisataa yhdeksänkymmentä neljä. Ja

kahdessa vuodessa, rakkaani, on seitsemänsataa kolmekymmentä päivää.

Molemmat hymyilivät. He istuivat vieretysten pöydän ääreen ja alkoivat

lukea kirjeitä. Giorgion valtasi omituinen mielenliikutus näiden

rakkautensa asiapaperien ääressä, tuntehikas ja samalla voimakas

mielenliikutus. Ensi kirjeet saattoivat hänet hämmennystilaan.

Niissä ilmenevä liioitteleva tunteellisuus näytti hänestä alussa

käsittämättömältä. Eräiden lauseiden lyyrillinen lennokkaisuus hänet

melkein tyrmistytti. Hänen nuoren intohimonsa raju kiivaus häntä

melkein pelästytti keskellä tämän vaatimattoman hotellin hiljaisuutta.

Eräs kirje sanoi: "Kuinka monta kertaa sydämeni on tänä yönä huoannut

sinua kaihotessaan! Kumea tuska painoi minua lyhyinä unenhetkinäkin;

ja aukaisin silmäni paetakseni niitä harhakuvia, jotka nousivat

sieluni pohjasta... Yksi ainoa ajatus pitää minua valloissaan,

yksi ainoa ajatus minua kiduttaa: että sinä voisit minut hyljätä!

Sellainen mahdollisuus ei ole koskaan tuottanut minulle mielettömämpää

kauhua, kirvelevämpää surua. Minulla on tällä hetkellä se ehdoton,

varma ja vankka vakaumus, että elämä ilman sinua on mahdoton. Kun

ajattelen, ettet sinä ole täällä, niin päivä pimenee, valo käy minulle

vihamieliseksi, maailma tuntuu minusta pohjattomalta haudalta: --

kuolema kouristaa minua."

Toinen kirje, joka oli kirjoitettu Ippolitan lähdettyä, kuului: "Teen

yliluonnollisia ponnistuksia pitääkseni kynää kädessäni. Minulla ei

enää ole tarmoa, ei enää tahdonlujuutta. -- Niin toivoton alakuloisuus

on minut vallannut, että tunnen yksinomaan sietämätöntä elämän inhoa.

Ja päivä on harmaa, painostava, lyijynraskas, miltei murha-ajatuksia

hautova. Hetket kuluvat armottoman hitaasti, ja hetki hetkeltä kasvaa

kurjuuteni, käyden yhä synkemmäksi ja toivottomammaksi. Minusta

tuntuu kuin olisi sisälläni seisahtunutta, myrkyllistä vettä. Onkohan

tämä henkistä vai ruumiillista kärsimystä? Sitä en tiedä. En liiku,

pysyn tylsyneenä taakan alla, joka minut musertaa, minua kuitenkaan

tappamatta." Sitten seurasi toinen: "Vihdoin sain tänään kirjeesi, kun

jo olin epätoivoissani. Ja luin sen yhä uudelleen, koettaen rivien

välistä löytää sanomatonta, sitä mitä et ole voinut julki lausua,

sielusi salaisuutta, jotain, mikä olisi elävämpää ja viehkeämpää

kuin elottomalle paperille kirjoitetut sanat... Kaihoan sinua

hirvittävästi. Haen paperista sinun kätesi, hengityksesi, katseesi

jälkeä -- mutta turhaan. En tiedä, mitä antaisin, jos minulla vaan

olisi läsnäolosi harhakuvakin. Lähetä minulle kukka, jota pitkään olet

suudellut, piirrä kehä siihen paperin kohtaan, jota huulesi kauan

ovat kosketelleet, tee jotain, että voin kuvitella sinun lähettäneen

minulle hyväilyn kaukaa... kaukaa... kaukaa! Kuinka pitkä aika siitä

onkaan, kun viimeksi sinua suutelin, kun sinua sylissäni pidin ja näin

sinun kalpenevan. Onko siitä vuosi kulunut? Onko vuosisata kulunut?

Minne oletkaan kadonnut? Mitkä maat, mitkä meret ovat välillämme?...

Toimettomana ja raskasmielisenä kulutan hetkiäni. Huoneeni on muuttunut

synkän surulliseksi kuin maanalainen kappeli. Joskus kuvittelen

lepääväni paareilla; kammottavan selvästi katselen itseäni kuoleman

liikkumattomuudessa. Ja tämän tarkastuksen jälkeen tunnen mielen

tyyneyttä." Tällaisia huudahduksia ja valituksia sisälsivät nuo

kirjeet, jotka olivat hajalla yksinkertaisella liinalla peitetyllä

pöydällä, ja sillävälin nuo kookkaat maalaiskupit täynnä viatonta

juomaansa rauhallisesti höyrysivät.

-- Muistatko? -- sanoi Ippolita. -- Se oli silloin, kun ensi kerran

matkustin Roomasta ainoastaan pariksi viikoksi.

Giorgio oli ajatuksiinsa vaipunut muistellessaan kaikkia näitä

mielettömän kiihkeitä tunteita; ja hän koitti jälleen herättää

niitä, ymmärtää niitä. Mutta hetken ympäristön tuottama mielihyvä ei

ollut tuolle sisäiselle ponnistelulle suotuisa. Hyvänvoinnin tunne

oli käärinyt hänen henkensä kuin pehmeisiin kääreisiin. Uudinten

himmentämä valo, kuuma juoma, orvokkien tuoksu, Ippolitan läheisyys

huumasivat hänet. Ja hän ajatteli: -- Olenko nyt siis niin kaukana

tuon ajan hehkuvista pyyteistä? En; sillä kun Ippolita äsken lähti

matkalle, oli suruni yhtä julma. -- Mutta hänen ei onnistunut

saattaa tuonnoista minäänsä sopusointuun nykyisen minänsä kanssa.

Yhä vaan hän tunsi, että se mies, joka purki epätoivoaan noissa

kirjeiden lauseissa, oli hänelle vieras; hän tunsi että nuo lempensä

purkaukset eivät enää kuuluneet hänelle, jopa hän tunsi noiden

sanojen täyden tyhjyyden. Nämä kirjeet olivat kuin hautakirjoituksia

kirkkomaalla. Samoin kuin hautakirjoitukset antavat liioitellun ja

väärän käsityksen vainajasta, niin nämä kirjeet epätodesti kuvastivat

niitä eri sieluntiloja, jotka rakastava oli läpikäynyt. Hän kyllä

jälleen tunsi sen tavattoman aistien levottomuuden, joka vavahtelee

rakastavassa hänen kirjoittaessaan rakkauskirjettä. Tämän levottomuuden

vaikutuksesta sekaantuvat ja samenevat eri tunne-aallot ja nostavat

sekavan kuohunnan. Kun rakastavalla ei ole selvää käsitystä siitä, mitä

tahtoisi lausua, ja hän kun on sidottu sanan ahtaaseen merkitykseen,

hän luopuu kuvaamasta todellista sisäistä mielentilaansa ja koettaa

liioittelevin lausein saavuttaa likimalkaista voimakkuutta, turvautuen

korupuheisiin käänteisiin. Sentähden kaikki lemmenkirjeet ovat

toistensa kaltaisia; sentähden ylimmän intohimon kielessä tuskin on

enempää vaihtelua kuin jonkun ammatin erikoiskielessä.

Giorgio ajatteli: -- Tässä kaikki on intohimoa, kouristusta,

liioittelua. Mutta missä ovat minun hienot tunnelmani? Missä se

harvinainen ja monivärinen alakuloisuus, tuo syvä huoli, jonka

pauloissa sielu vääntelihe ja jonka lymypaikkoihin se eksyi kuin

selvittämättömään sokkeloon?

Mielipahakseen hän näki, että hänen kirjeistään puuttuivat hänen

henkensä hienosärmäisimmät tunnelmat, ne, joita aina huolellisimmin

oli vaalinut. Vähitellen, edelleen lukiessaan, hän huomasi jättäneensä

onton korupuheisuuden pitkät lauseet ja että enemmän kiintyi pienten

yksityisseikkojen ja mainittavien kokemuksien kuvaamiseen.

Eräässä kirjeessä hän luki: "Kello kymmenen aikaan menin vaistomaisesti

Morteon puutarhaan, missä niin monena iltana olin sinut nähnyt. Nuo

kolmekymmentä viisi minuuttia ennen sinun matkaasi olivat kauheat.

Sinähän lähdit, ilman että saatoin sinua nähdä, peittää kasvojasi

suudelmilla ja vielä kerran huutaa sinulle: _muistele minua... muistele

minua_!... Kello yhdentoista vaiheilla katsahdin vaistomaisesti

taakseni. Miehesi tuli puutarhaan tuon tavallisen tuttavan naisen

ja erään herran seurassa. Epäilemättä he palasivat asemalta, minne

olivat saattaneet sinut. Raatelevan tuskan kouristamana minun kohta

sen jälkeen täytyi nousta ja poistua. Noiden kolmen henkilön läsnäolo,

jotka nauroivat ja puhelivat kuin muina tavallisina iltoina, ikäänkuin

ei mitään olisi tapahtunut, saattoi minut epätoivoisaan tilaan.

He loivat tietoisuuteeni sen varmuuden, että sinä olit poissa,

auttamattomasti poissa."

Hänen mieleensä muistuivat nuo kesäillat, jolloin oli nähnyt Ippolitan

istuvan miehensä ja erään jalkaväenkapteenin välissä, ja heitä

vastapäätä kömpelön naisilmiön. Giorgio ei tuntenut ketään näistä

kolmesta henkilöstä; mutta heidän jokainen liikkeensä, asentonsa ja

ulkonaisen hahmonsa jokapäiväisyys häntä hermostutti; ja hän kuvitteli

heidän keskustelunsa typeryyttä, johon tuo hieno olento alinomaan

näytti mielenkiintoisesti ottavan osaa.

Toisesta kirjeestä hän luki: "Minä epäilen. Sieluni on tänään

vihamielinen sinulle. Olen täynnä tukahutettua vihaa. Lähden kohta

merelle. Aallot keinuvat vilkkaina ja kookkaina. Hyvästi. En enää

sinulle kirjoita, jotta en sanoisi sinulle ankaroita sanoja. Jää

hyvästi. Rakastatko minua, vai kirjoitatko minulle enää ainoastaan

sääliväisestä tottumuksesta lemmen sanoja? Oletko _vilpitön_? Mitä

ajattelet? Mitä teet? Minä kärsin. Minulla on oikeus asettaa sellaisia

kysymyksiä. Epäilen, epäilen, epäilen. Olen mieletön."

-- Tämä on niiltä ajoilta, -- sanoi Ippolita, kuin minä olin Riminissä,

elokuun ja syyskuun, nuo myrskyiset kuukaudet, ja viimein sinä saavuit

"Don Juanilla".

-- Tässä on kirje, joka on kirjoitettu purressa: Saavuimme tänään

kello 2 purjeveneellä Porto San Giorgiosta Anconaan. Enteidesi ja

rukoustesi johdosta tuuli oli meille suotuisa. Ihmeellinen merimatka,

josta tulen sinulle kertomaan. "Don Juan" on pursien kuningas. Sinun

lippusi liehuu mastossa. Hyvästi, kenties huomiseen! -- Syyskuun 2:nen

päivä. --

-- Ja näimme toisemme jälleen. Mutta mitkä tuskalliset päivät!

Muistatko? Meillä oli aina valppaita urkkijoita ympärillämme. Voi,

tuo minun kälyni! Muistatko käyntimme Malatestan temppelissä? Ja

pyhiinvaelluksemme San Giulianon kirkkoon lähtösi edellisenä iltana?

-- Tässä on kirje Veneziasta.

Sydän sykkien molemmat lukivat: -- "9:nnestä päivästä alkaen olen ollut

Veneziassa, entistäni surullisempana. Venezia tukehuttaa minua. Eipä

säteilevinkään uni saata vetää vertoja sille komeudelle, joka kohoaa

merestä ja kukoistavana harhakuvana ylenee taivaille. Minä menehdyn

suruun ja kaihoon. Miksi sinä et ole täällä? Kunhan olisit toteuttanut

aikeesi ja tullut tänne! Ehkä olisimme voineet riistää yhden ainoan

tunnin vartioivalta valppaudelta; ja lukemattomien muistelmiemme

joukossa olisi tämäkin, kaikkein jumalallisin..." Toiselta sivulta

he vielä lukivat: "Eriskummainen ajatus sukeltaa aika ajoin esiin

mielestäni, tehden sisimpäni levottomaksi: mieletön ajatus, houre.

Kuvittelen, että sinä äkkiä voisit tulla Veneziaan, yksin, ollaksesi

kokonaan minun omani." Ja toisessa kohdassa: "Venezian kauneus

on sinun kauneutesi luonnollinen kehys. Sinun värisi, nuo täydet

voimakkaat värit, jotka tuntuvat meren vahan, himmeän kullan ja kenties

vaalenneen ruusun värien sekoitukselta, ovat ihannevärejä, jotka

parhaiten sointuvat yhteen Venezian ilmaan. En tiedä, millainen oli

Caterina Cornaro, Kypron kuningatar, mutta kuvittelen, en tiedä miksi,

että hän oli sinun näköisesi. Eilen kuljin Canale Grandella Kypron

kuningattaren komean palatsin ohi; ja tämä saa minut runolliselle

tuulelle. Etkö sinä kerran asunut tuossa kuninkaallisessa rakennuksessa

ja etkö kumartunut upeakoristeiselta parvekkeelta katselemaan

auringon leikittelevää kimmellystä vedessä? Jää hyvästi, Ippolita!

Minulla ei ole marmoripalatsia Canale Granden varrella, joka olisi

sinun ylevyytesi arvoinen, etkä sinä ole kohtalosi valtijatar..." Ja

kauempana: "Täällä tapaa Paolo Veronesen täydessä ihanuudessaan. Eräs

Veronesen maalaus niinikään palautti mieleeni meidän pyhiinvaelluksemme

Riminin San Giuliano kirkkoon. -- Olimme jotenkin alakuloiset tuona

iltana. Astuessamme ulos kirkosta vielä hieman liikuimme ulkona joen

varsilla, missä kaukaa haamoittivat korkeat puuryhmät. Muistatko?

Silloin tapasimme toisemme ja puhelimme viimeisen kerran. Viimeisen

kerran! -- Ja jos nyt äkkiä tulisit Vignolasta Veneziaan!"

-- Olihan se alituinen, hienon hieno vastustamaton houkutus -- sanoi

Ippolita. -- Sinä et voi kuvitella kestämiäni tuskia. En nukkunut

öisin, miettiessäni keinoja, miten olisin voinut matkustaa herättämättä

epäluuloa isäntäväessäni. Ja olihan se taitavuuden ihme. Kun olin

gondolassa Canale Grandella yhdessä sinun kanssasi tuona syyskuun

aamuna, luulin näkeväni unta. Muistatko? Minä sain itkupuuskan, enkä

voinut sanoa sinulle sanaakaan...

-- Mutta minä olin sinua odottanut. Tiesin, että olit tuleva mistä

hinnasta tahansa.

-- Se oli ensi suuri varomattomuus.

-- Se on totta.

-- Mitä se haittaa? Eikö ole parempi näin? Eikö ole parempi, että minä

nyt olen kokonaan sinun? Minä en kadu mitään.

Giorgio suuteli häntä ohimolle. He puhelivat kauan tuosta ajasta, joka

oli heidän kauneinten ja merkillisinten muistojensa esine. He elivät

uudelleen hetki hetkeltä nuo kaksi päivää, jotka olivat viettäneet

Hotel Danielissa, nuo kaksi unhoituksen ja ylimmän huumauksen päivää,

jolloin molemmat olivat menettäneet kaiken tietoisuuden ympäröivästä

maailmasta, melkeinpä omasta menneisyydestään.

Nämä päivät tiesivät Ippolitan onnettomuuden alkua. Seuraavat kirjeet

viittaavat hänen huoliinsa: "Kun ajattelen, että minä oikeastaan olen

syynä sinun huoliisi, kotoisiin ikävyyksiisi, minua vaivaa sanomaton

tunnontuska; ja tahtoisin, että tuntisit intohimoni koko laajuuden,

voidaksesi antaa minulle anteeksi. -- Tunnetko sen? Oletko varma siitä,

että minun rakkauteni korvaa sinun suurta tuskaasi? Onko sinulla se

varma, järkähtämätön vakaumus?" -- Sivu sivulta intohimo kasvoi.

Sitten seurasi huhtikuusta heinäkuuhun käsittämättömän pitkä aukko:

ei ainoatakaan kirjettä ja juuri noina kuukausina oli kohtalollinen

käänne tapahtunut. Heikko aviomies, joka ei mitenkään ollut osannut

voittaa Ippolitan avointa ja itsepäistä vastarintaa, oli melkein

paennut, jättäen jälkeensä kauppatoimensa mitä sekavimpaan tilaan, joka

oli niellyt suurimman osan hänen omaisuuttaan. Ippolita oli valinnut

itselleen tyyssijan ensin äitinsä luona ja sitten maalla Caronnossa,

sisarensa talossa.

Kauhea tauti, jota Ippolita jo lapsena oli potenut, hermosairaus, jolla

oli kaatuvataudin oireita, oli taas ilmaantunut. Elokuussa päivätyt

kirjeet koskettelivat sitä. "Et voi koskaan kuvitella, millaisia

tuskia minä tunnen sisälläni. Suurin kärsimykseni on näkyjä näkevän

mielikuvitukseni armoton selkeys. Näen sinun vääntelevän itseäsi taudin

kouristuksessa, näen sinun kalpenevan ja piirteesi vääntyvän, silmiesi

pyörivän epätoivoisesti itkusta punettuneiden luomien alla... Näen

tautisi koko kammottavaisuuden, ikäänkuin olisin luonasi, ja kuinka

vaivaankin itseäni, ei minun onnistu karkoittaa tuota kamalaa näkyä.

Ja sitten kuulen sinun minua kutsuvan. Korvissani soi äänesi kaiku,

käheä ja valittava kaiku, kuin sen, joka rukoilee apua, ja jolla ei ole

mitään avun toivoa." Ja kolme päivää myöhemmin: "Vaivoin saan sinulle

kirjoitetuksi nämä rivit. Tahtoisin olla mykkänä ja liikkumattomana

sopessa, pysyä varjossa ajatuksineni, palauttaa kuvasi silmieni eteen

ja nähdä tautisi ja sinut. Tämä vapaaehtoinen kidutus kiehtoo minut

vastustamattomasti... Oi rakkaus raukkaani. Olen niin surullinen,

että tahtoisin menettää olemassaolon tajunnan, pitkäksi aikaa, ja

herätessäni en tahdo muistaa mitään enkä enää kärsiä. Tahtoisin, että

minulla ainakin olisi kipeä ruumiillinen tuska, tahtoisin saada haavan,

syvän palohaavan, jotain, mikä helpoittaisi sieluntuskiani. Jumalani!

Näen sinun kalpeat, vavahtelevat kätesi; ja sormiesi lomissa hajalla

olevien hapsiesi sekavat vyyhdit..."

Ja kauempana: "Kirjoitat minulle: -- Jos tämä tauti kouristaisi minut

sinun sylissäsi. Ei ei, en tule koskaan sinua jälleen näkemään, en

tahdo koskaan sinua jälleen nähdä! -- Olitko mieletön, kun näin

kirjoitit? Minusta tuntuu, kuin olisit minulta riistänyt elämän, kuin

en enää voisi kertaakaan henkeäni vetää. Kirjoita minulle heti! Sano

minulle, että tulet terveeksi, ettet ole epätoivoinen, että tahdot

jälleen nähdä minut. Sinun täytyy tulla terveeksi. Kuuletko, Ippolita?

Sinun täytyy tulla terveeksi." Ja edelleen: "Tänä yönä oli kuu

pilvissä. Kävelimme merenrannalla, ystäväni ja minä. Ja minä sanoin:

'Mikä toivoton yö!' -- Ystävä vastasi: 'Todellakaan ei ole kaunis

yö'. Ja hän pysähtyi. Kaukana ulvoi koira. Kuinka voinkaan sinulle

kuvata kamalaa vaikutusta, jonka ystävän sanat minuun tekivät? --

Todellakaan ei ole kaunis yö! -- Mitä tapahtui siellä kaukana? Ja mitä

sinä teit? Mitä onnettomuutta valmisteli tuo yö? Ja yölinnut lauloivat

aamuhämärään asti. Muulloin en sitä tarkannut. Tällä kertaa joka huuto

tunki sydämeeni sietämättömän tuskallisesti."

"Sinä olet syyttä epätoivoinen. Eilen kulutin suurimman osan päivää

tutkielman ääressä, joka käsittelee hermotauteja, perehtyäkseni

sinun tautisi luonteeseen. Sinä tulet terveeksi, siitä ei ole

epäilystäkään. Luulenpa varmasti, että sinulla ei enää tule olemaan

uusia taudinkohtauksia ja että toipumista on jatkuva keskeymättä

täydelliseen parantumiseen asti. Rohkaise mielesi! Oletko kuluneena

yönä aavistanut tätä minun alituista ajatustani? Se oli alakuloinen yö;

hieman surulliset ja hurskaat sävelet kaikuivat minun luokseni. Tietä

pitkin, pensasaitojen ja puiden välitse, kulkivat pyhiinvaeltajat ohi,

laulaen kuorossa pitkiä, yksitoikkoisia lauluja..."

Toipuvalle kirjoitetut kirjeet olivat sävyltään lempeät ja

sydämelliset. "Lähetän sinulle hetimiten poimimani kukan. Se on

eräänlainen villi lilja, ihmeen ihana kun se kasvaa, ja sen tuoksu

on niin vahva, että usein löydän sen kuvusta hyönteisiä, jotka sen

tuoksu on huumannut. Koko läheinen rannikko on näiden intohimoa

uhkuvien liljojen peittämä, joiden nuput silmänräpäyksessä puhkeavat ja

joiden elämää hehkuvalla hietikolla, paahtavan auringon alla, kestää

ainoastaan muutamia tunteja. Katsohan, kuinka paljo henkeä on vielä

tässä kuolleessakin kukassa! Kuinka hieno, kuinka naisellinen se on!"

Ja kauempana: "Tänä aamuna herätessäni katselin auringon ruskettamaa

ruumistani. Koko rinnasta erkani kettä, mutta etenkin olalta, missä

pääsi niin usein on levännyt. Sormillani irroitin vähitellen orvaskeden

hiukkaset ja ajattelin, että ehkä näissä jo näivettyneissä hiukkasissa

vielä voisi löytää sinun poskesi, sinun huultesi jäljet. Käärmeen

tavoin loin päältäni keden. Kuinka paljon hekkumaa tämä hipiä onkaan

sisältänyt!" Kauempana: "Kirjoitan sinulle vielä vuoteessa. Kuume

on ohi, mutta se on jättänyt ankaran hermovaivan vasemman silmän

yläpuolelle. Tunnen itseni vielä hyvin heikoksi, sillä kolmeen päivään

en ole syönyt mitään. Hautautuneena vuoteeseeni, pää kipeänä, ajattelen

niin monia asioita. Joskus minut äkkiä ilman syytä valtaa epäily; ja

ainoastaan suuresti ponnistaen saan nuo pahat ajatukset karkoitetuksi.

Eilenkin ajattelin sinua koko päivän. Vanhempi sisareni Cristina,

oli luonani ja pyyhki sanomattoman hellästi hikeä otsaltani. Suljin

silmäni ja kuvittelin, että se oli sinun kätesi; ja tunsin sanomatonta

huojennusta ja kuiskasin sydämessäni sinun nimeäsi. Sitten katsoin

sisareeni kiitollisesti hymyillen. Ja tuo hetkellinen harhaluulo,

että hänen hyväilynsä oli sinun hyväilyäsi, tuntui minusta siveältä

ja yliluonnolliselta. En saata sinulle sanoin kuvata tuon tunteen

viehkeyttä, harvinaisuutta, ylintä ihanteellisuutta. _Mutta sinä sen

ymmärrät_. Tervehdin sinua." Kauempana: "Yhä vielä olen surullinen.

Aistini ovat siihen määrin teroittuneet, että kuulen yksitellen

pöydälle varisevan ruusujen terälehtiä -- viimeisten sisareni minulle

antamien ruusujen. Ne lankeavat -- _suloisina, kuin sinun päässäsi

syntyneet ajatukset_. Ja avoimista ikkunoista kaikuvat sisälle naisten

nauru ja meressä kylpevien lasten huudot."

Kirje seurasi toistansa marraskuun ensi päiviin saakka; mutta

nämä kirjeet kävivät vähitellen katkeroiksi; epäystävällisiksi,

epäluuloisiksi ja syyttäviksi, "Kuinka kauas olet poistunut luotani.

Eikä ainoastaan paikallinen etäisyys minua kiusaa. Minusta tuntuu,

kuin pakenisi sielusikin luotani, kuin hylkäisi se minut. Henkesi

tuoksu tekee toisia onnelliseksi. Ken sinut näkee, ken elää sinun

ilmapiirissäsi, iloitsee sinusta... Kirjoita minulle ja sano minulle,

että sinä joka henkäyksessä, joka ajatuksessa kokonaan olet minun

omani, että minua ikävöit, että minua säälit ja ettei sinulla kaukana

minun luotani ole ainoatakaan nautinnon hetkeä." Ja edempänä: "Minä

ajattelen, ajattelen, ajattelen lakkaamatta, ja ajattelemisen

ponnistelu tuottaa minulle epäinhimillistä tuskaa. Joskus valtaa

minut raivokas halu temmata pois pakoittavilta ohimoiltani tuo

käsille saavuttamaton seikka, joka kuitenkin on voimakkaampi ja

hellittämättömämpi kuin oka. Hengittäminen on minulle sietämätöntä

ponnistusta, ja valtimojeni sykähtely kiusaa minua kuin vasaran

kalkutus, jota olen tuomittu kuuntelemaan... Onko tämä rakkautta? Ei

suinkaan. Se on eräänlaista kummallista tautia, joka puhkeaa esille

ainoastaan minun olemuksessani, tuottaen minulle samalla iloa ja

tuskaa. Minua miellyttää se ajatus, ettei ole yhtään ihmisolentoa,

jolla koskaan olisi ollut sellaista tunnetta." Lisäksi: "En tule koskaan

tuntemaan täydellistä rauhaa ja täydellistä varmuutta. Ainoastaan

yhdellä ehdolla voisin olla tyytyväinen: jos itseeni sulattaisin sinun

koko olemuksesi ja muuttuisin yhdeksi sinun kanssasi, jos eläisin

sinun elämääsi ja ajattelisin sinun ajatuksiasi. Ainakin tahtoisin,

että aistisi pysyisivät suljettuina jokaiselle vaikutelmalle, joka ei

lähde minusta... -- Olen poloinen sairas mies. Koko pitkä päiväni on

yhtä ainoata kuolemankamppausta. Joskus olen toivonut loppua, niinkuin

nyt sitä toivon ja rukoilen. Aurinko on paraikaa laskemaisillaan, ja

tuhansin kauheuksin yö vaipuu henkeni yli. Huoneen nurkista hiipivät

varjot luokseni, melkein elävän olennon askelin ja henkäyksin ja

melkein vihamielisin ilmein... -- Pöydälläni on paljo ruusuja. Olen

poiminut ne viimeisistä pensaista. Niiden väri on hieman vaalea ja

niiden tuoksu hieman heikentynyt; mutta juuri sellaisina niistä pidän.

Ne tuntuvat minusta kasvaneilta kirkkomaalla, mihin kaukaisina,

kaukaisina aikoina rakastavia parittain haudattiin." Kauempana:

"Eilisaamuna, yhdentoista ja yhden välillä, ajattelin vakavasti

loppuani. Demetrio setäni tutunomainen henki on jo muutaman päivän

ajan saattanut minut levottomaksi. Tilani oli eilen niin armoton,

että henkeeni tunki väkisin vapautumisen ajatus. Tuo kohtaus meni

sitten ohi. Nyt hymyilen sille hieman, mutta minulla oli sangen hurja

vuoropuhelu kuoleman kanssa."

Roomassa päivätyt kirjeet, minne Giorgio marraskuun alussa oli lähtenyt

odottamaan Ippolitan paluuta, koskettelivat hyvin tuskallista ja

surulista välikohtausta. "Kirjoitat minulle: 'Olen suuria vaikeuksia

voittaen pysynyt sinulle uskollisena.' -- Mitä sillä tarkoitat?

Jumalani, kuinka sinä olet muuttunut! Minä kärsin siitä sanomattomasti,

ja ylpeyteni nousee tätä kärsimystä vastaan. Kulmakarvojen väliin

on painunut syvä ryppy, kuin arpi. Tukahutettu viha on kokoontunut

siihen; kaikki epäilyksieni, epäluuloni ja vastenmielisyyteni tuottama

katkeruus on kokoontunut siihen. Luulen, että eivät edes suudelmasi

kykenisi sitä karkoittamaan. Kaihoa uhkuvat kirjeesi saattavat minut

levottomaksi. En ole siitä sinulle kiitollinen. Jo pari kolme päivää

minulla on ollut jotain _sinua vastaan_ sydämessäni. En tiedä, mitä se

on. Ehkä aavistus, enneluulo?"

Lukiessaan Giorgio kärsi, kuin olisi hänen sisällään auennut vanha

haava. Ippolita tahtoi estää häntä enempää lukemasta. Hänen täytyi

ajatella tuota iltaa, jolloin miehensä odottamatta Caronnossa oli

astunut hänen asuntoonsa ja tyynein, kylmin sanoin, mutta silmissä

mielettömän ilme, oli hänelle ilmoittanut tulleensa viemään häntä,

Ippolitaa mukaansa; Ippolita muisti sen hetken, jolloin he molemmat

olivat jäänet yksin, seisoen vastatusten, kaukaisessa huoneessa,

tuulen heilutellessa ikkunaverhoja ja tulen loimutessa levotonna sinne

tänne, samalla kun puiden suhina nousi alhaalta. Hän muisti tuon

hurjan ja mykän kamppauksen, jonka silloin oli taistellut tuon miehen

kanssa, joka äkkiä oli syleillyt häntä -- kauheata muistella -- hänet

omistaakseen.

Riittää, riittää, Giorgio! hän sanoi, vetäen povelleen rakastettunsa

pään. -- Emme enää lue sen pitemmälle.

Mutta Giorgio tahtoi jatkaa. "Minä en vielä ymmärrä! En ymmärrä tuon

miehen jälleen ilmaantumista; enkä voi vapautua vihantunteesta,

joka osaksi kohdistuu sinuunkin. Jotta en sinua kiusaisi, jätän

kirjoittamatta nämä ajatukseni sinulle. Ne ovat katkeroita ja hyvin

surullisia ajatuksia. Tunnen, että hellyyteni joksikin aikaa on

myrkytetty. Luulen olevan parasta, että et enää näe minua. Jos tahdot

säästää itseltäsi turhaa surua, niin älä nyt palaa: tällä haavaa

minä en kelpaa mihinkään. Sieluni sinua rakastaa ja nöyrtyy, mutta

ajatukseni loukkaavat ja saastuttavat sinua. Ja alati ilmaantuu

uudelleen ristiriitaisia vastakohtia, eivätkä ne koskaan lopu!" Ja

seuraavan päivän kirje: "Kauhea tuska, hirvittävä, sietämätön, ennen

kokematon tuska... Oi Ippolita, palaa, palaa tänne! Minun täytyy sinut

nähdä, puhua kanssasi, sinua hyväillä. Rakastan sinua enemmän kuin

koskaan ennen... Mutta säästä minulta muistelmiesi näky. En saata

kauhistumatta, vihatta sitä ajatella. Minusta tuntuu, kuin täytyisi

sydämeni murtua, jos näkisin ne jäljet, jotka nuo kädet ovat jättäneet

sinun ruumiiseesi... Kauheta, kauheata!"

-- Riittää, Giorgio. Nyt lopetamme -- rukoili Ippolita uudelleen,

ottaen rakastettunsa pään käsiensä väliin ja suudellen hänen silmiään.

-- Minä rukoilen, Giorgio. --

Hänen onnistui poistaa hänet pöydän äärestä. Giorgio alistui siihen ja

hymyili tuota kuvaamatonta hymyä, joka on eräillä sairailla, kun he

mukautuvat toisen tahtoon, hyvin tietäen, että lääke on liian myöhäinen

ja turha.