Lodovico Tognin vanha hotelli, jossa oli pitkä marmorisekoseinäinen
käytävä, useat eteiset vihertävine ovineen, joilla kaikilla oli
muistotaulut, henki ensi katseella melkein luostarimaista rauhaa.
Jokainen huonekalu näytti tuttavallisen vanhanaikaiselta. Vuoteilla,
tuoleilla, nojaistuimilla, sohvilla, pesukaapeilla oli vanhettunut,
menneisaikainen muoto. Katot joiden värit olivat vaaleita, kellerviä
tai sinerviä, olivat keskeltä koristetut ruusukiehkuralla tai jollakin
tavallisella vertauskuvallisella kuviolla, kuten lyyralla, soihdulla,
nuolikotelolla. Seinäpaperien ja mattojen kukkaiskoristeet olivat
vaalenneet, melkein näkymättömiin himmenneet. Rococo-peilit, joiden
suuriin kultakehyksisiin pintoihin vanhanaikuiset kuvat heijastuivat,
loivat niihin sellaisen surunvoittoisen, miltei epätodellisen sävyn,
minkä joskus saavat yksinäisiin lammenpintoihin kangastuvat rannat.
-- Kuinka minua viehättää täällä olo, sanoi Ippolita ympäristön
hiljaisen lumouksen viehättämänä, painautuen syvälle pehmeään
nojatuoliin, kumartaen päänsä selkänojalle, johon oli kiinnitetty
puolikuun muotoinen vaatimattoman tekoinen pumpulilangasta virkattu
pitsikoristus. -- En tahtoisi ollenkaan lähteä täältä pois.
Hänen mieleensä muistui Giovanna tätivainaja ja kaukainen lapsuus.
-- Tätiparalla, kuulehan, oli tämänäkaltainen talo, missä huonekalut
ainakin vuosisadan ajan olivat olleet samalla paikalla. Muistan aina
hänen epätoivonsa, kun minä olin särkenyt hänen lasikupunsa, jonka
alla oli keinotekoisia kukkia... Muistan, että hän itki. Vanhusparka!
Näen hänet vielä edessäni tuo musta pitsimyssy päässä ja valkoiset
hiuskiehkurat ohimoilla.
Hän puhui hiljaa, välillä keskeyttäen puheensa, katsellen kamiinin
hehkuvaa hiilosta, hymyillen joskus Giorgiolle, silmät hieman väsyneinä
ja tummien kehien ympäröiminä; sillävälin kuului ulkoa kadunlaskijoiden
tasainen ja jatkuva kalkutus.
-- Tuossa talossa oli avara ullakko ja siinä pari kolme katto-aukkoa,
joissa kyyhkyset asustivat. Sinne kiipesivät pienet jyrkät portaat,
joiden sivuseinillä riippui, Herra tiesi miltä ajoilta asti, jäniksen
karvaisia vuotia kahden ristiin asetetun sauvan varassa. Minä vein
joka päivä ruokaa kyyhkysille. Heti kun ne kuulivat minun astuvan
ylös portaita, ne tunkeilivat oven eteen. Sisään astuessani ne
ympäröivät minut. Silloin minä istuuduin maahan ja sirotin ympärilleni
ohria. Kyyhkyset häärivät ympärilläni, ne olivat vallan valkeat ja
minä katselin, kun ne noukkivat jyviä. Naapuritalosta kuului huilun
ääniä: aina sama sävelmä samaan aikaan. Tämä musiikki tuntui minusta
suloiselta. Kuuntelin pää käännettynä avattuun kattoluukkuun, ikäänkuin
ahmien sisääntulevia säveliä. Silloin tällöin palasi eksynyt kyyhkynen
ullakolle, hiipaisten siivillään päätäni ja pudottaen hiuksiini jonkun
sulan. Ja näkymätön huilu soitti, soitti yhä edelleen... Korvissani soi
vielä tuo sävelmä, voisin sitä hyräillä. Intohimoinen kiintymykseni
musiikkiin alkoi tuona aikana, kyyhkyislakassa...
Mielessään hän toisti tuon vanhanaikuisen albanialaisen huilun
soittamaa kappaletta, ja hän nautti sen sulosoinnusta tuntien hieman
samanlaista surumielisyyttä kuin nainen, joka monen vuoden kuluttua
morsiusarkkunsa pohjalta löytää siihen unhoittuneen makeisen. Seurasi
hetken vaikeneminen. Rauhallisen majatalon käytävässä kajahti kello.
-- Muistan vielä, miten raajarikko turturi-kyyhkynen, tätini suuren
hellyyden esine, laahusteli ympäri huoneissa. Eräänä päivänä tuli
luokseni leikittelemään lähitalosta eräs kaunis vaaleatukkainen
tyttönen, nimeltä Clarice. Täti oli vilustunut ja vuoteen omana.
Me leikittelimme terassilla, raastaen pois neilikoita maljakoista.
Turturi-kyyhkynen ilmestyi kynnykselle, katseli meitä epäluulottomana
ja pysähtyi soppeen nauttimaan päivänpaisteesta. Tuskin Clarice sen oli
huomannut, kun hyökkäsi sen luo, ottaakseen sen kiinni. Tuo lintuparka
koetti paeta ontuen; mutta se hypähteli niin hullunkurisesti, että me
molemmat purskahdimme hillittömään nauruun. Clarice sai sen kiinni; hän
oli sydämetön lapsi. Paljosta nauramisesta me olimme kuin huumautuneet.
Pelästynyt kyyhkynen vastusteli meidän käsissämme. Clarice kyni siitä
irti höyhenen; sitten hän -- kauhistun sitä nyt ajatellessani -- kyni
sen melkein paljaaksi, minun silmieni edessä, nauraen ja saaden minut
nauramaan kuin juopuneen. Sittenkuin lintuparka oli paljaaksi nypitty
ja kun se oli päässyt vapaaksi, se pakeni talon taakse. Me ajoimme sitä
hetken aikaa takaa. Kotvan kuluttua kuulimme tädin soittavan kelloa,
huutavan ja yskivän vuoteessaan... Clarice livisti heti tiehensä
portaita alas; minä piilottauduin oviverhon taakse. Turturi-kyyhky
kuoli vielä samana iltana. Täti lähetti minut takaisin Roomaan, luullen
minua tuon ilkityön tekijäksi; enkä valitettavasti koskaan enää nähnyt
häntä jälleen. Kuinka katkerasti itkin! Tunnontuska kalvaa minua yhä
vielä.
Ippolita puhui hiljaa keskeytyen joskus, tuijottaen silmät levällään
loistavaan kamiinin hehkuun, joka tuntui häntä vaivuttavan
hypnotilliseen horrostilaan; ja ulkoa kuului kadunlaskijain vasarain
tasainen ja yhtämittainen kalskutus.