Pitkänperjantain iltana he palasivat Roomaan. Ennen lähtöä, viiden
ajoissa, he joivat teetä. Molemmat olivat ääneti. Tuo yksinkertainen
elämä majatalossa tuntui heistä harvinaisen kauniilta ja kaihottavalta
sinä hetkenä, jolloin se oli loppumaisillaan. Vaatimattomien huoneiden
tuttavallisuus tuntui heistä nyt viehättävämmältä ja syviä tunnelmia
uhkuvalta. Ne paikat, jotka olivat olleet heidän alakuloisten ja
hellien tunteidensa todistajina, esiintyivät ihanteellisessa valossa.
Taaskin syöksyi katkelma heidän rakkauttaan ja heidän olemustaan ajan
syvään kuiluun.
Giorgio virkkoi:
-- Tämäkin on ohi.
Ja Ippolita sanoi:
-- Mitä teen? Minusta tuntuu, kuin en enää voisi nukkua muualla, kuin
sinun povellasi.
He katsoivat toisiaan silmiin, ilmaisivat toisilleen
mielenliikutustaan, ja tunteen nouseva tulva tukki heidän kulkkunsa. He
vaikenivat ja kuuntelivat yksitoikkoista ja keskeymätöntä kalsketta,
joka syntyi kadunlaskijain vasaroimisesta. Tämä lamauttava melu
kiihdytti heidän suruansa.
Giorgio nousi ja sanoi:
-- Se on sietämätöntä.
Vasaraniskut vahvistivat hänessä katoavaisuuden tunnetta, joka jo
ennestään hänessä oli niin voimakas. Ne siirsivät hänet tuollaiseen
pelokkaan kauhun tilaan, jommoista jo ennenkin oli kokenut, kun oli
kuunnellut heilurin liikettä. Ja kuitenkin tämä kalkutus kuluneina
päivinä oli tuudittanut heidät epämääräiseen mielihyvään. Ja
Giorgio ajatteli: -- Parin kolmen tunnin kuluttua me eroamme. Minä
alan taas totutun elämäni, joka on kokoonpantu pienistä kurjista
vähäpätöisyyksistä. Ja epäilemättä taas joudun vanhan kärsimykseni
kynsiin. Tunnen ne levottomat tunnelmat, jotka kevät minussa herättää.
Tulen kärsimään keskeytyksettä. Ja tunnen jo, että se ajatus,
jonka tuo Exili tuonoin pani päähäni, on muuttuva mitä julmimmaksi
kidutukseksi. Jos Ippolita tahtoisi minut parantaa, tokko hän sitä
voisi tehdä? Kenties, ainakin osaksi. Miksi hän ei tahtoisi lähteä
kanssani yksinäiselle seudulle, ei vaan viikoksi, vaan pitkäksi aikaa?
Kahdenkeskisessä seurustelussa hän on hurmaava, täynnä hellintä
huolenpitäväisyyttä ja suloa. Joskus hän on minusta tuntunut olevan
sisar, sisar-rakastajatar, _gravis dum suavis_, unelmieni olento. Ehkä
hän alinomaisella läsnäolollaan voisi minut parantaa, tai ainakin
helpoittaa elämääni.
Pysähtyen Ippolitan eteen hän tarttui hänen molempiin käsiinsä ja kysyi:
-- Oletko näinä muutamina päivinä ollut hyvin onnellinen? Vastaa
minulle.
Hänen äänensä kaikui liikutetulta ja mairittelevalta.
Ippolita vastasi:
-- Niin onnellinen, kuin en koskaan ennen.
Giorgio puristi hänen käsiään, sillä hän tunsi, että syvä vakaumus
kaikui hänen sanoistaan.
Sitten hän jatkoi:
-- Saatatko yhä edelleen elää niin, kuin tätä nykyä elät?
Ippolita vastasi:
-- En tiedä; en näe mitään edessäni. Tiedät, että kaikki on rauennut.
Hän loi katseensa maahan.
Intohimoisesti Giorgio sulki hänet syliinsä.
-- Sinä rakastat minua? Olenko minä sinun ainoa elämänpäämääräsi?
Näetkö ainoastaan minut tulevaisuudessasi?
Kasvoissa odottamaton hymy, joka pani hänen pitkät ripsensä kohoamaan,
hän virkkoi:
-- Tiedäthän, että niin on laita.
Matalalla äänellä, piilottaen kasvonsa hänen povelleen, Giorgio lisäsi:
-- Tunnet sairauteni.
Ippolita näytti arvaavan rakastettunsa ajatuksen. Melkein salaa, kuin
olisi tahtonut ääntä hiljentämällä supistaa sitä piiriä, missä yhdessä
hengittivät ja missä heidän sydämensä pelokkaasti sykkivät, hän kysyi:
-- Miten voisin tehdä sinut terveeksi?
He syleilivät toisiaan ja vaikenivat. Mutta vaietessaan heidän sielunsa
pohtivat samaa ja tekivät saman.
-- Tule minun kanssani, keskeytti Giorgio vaitiolon -- Matkustamme
vieraalle seudulle; jäämme sinne koko kevääksi, koko kesäksi, niin
pitkäksi aikaa kuin voimme... Ja sinä teet minut terveeksi.
Ippolita ei epäröinyt, vaan sanoi:
-- Tässä olen. Olen kokonaan sinun omasi.
Lohdutettuina he irtaantuivat toistensa syleilystä. Viimeinen
matkalaukku järjestettiin lähtöä varten. Ippolita kokosi kaikki jo
kuihtuneet kukkansa maljakoista. Orvokit, Villa Cesarinista poimitut
orvokit, Villa Chigin puistosta noukitut syklamit, vuokot ja Castel
Gandolfon villit ruusut ja mantelioksan, jonka oli poiminut "Dianan
kylpyjen" luota. Nämä kukat saattoivat kertoa kaikista idylleistä: --
Mikä hurja juoksu jyrkkää rinnettä alas, puistossa, yli kuihtuneiden
lehtien, joihin jalat vajosivat yläpuolelle nilkan! Ippolita oli
huutanut ja nauranut, kun nokkoset polttivat hänen sääriään hienojen
sukkien läpi; sitten oli Giorgio sauvallaan lyönyt alas nuo pisteliäät
kasvit, niin että vahingotta olivat voineet kulkea niiden yli.
Lukemattomat vihreät nokkoset ympäröivät "Dianan kylpyjä", tuon
salaperäisen rotkon, missä tippuvan veden rapsahteleva ääni kaiun
monistamana musikaalisesti soinnahti. Ja tuosta kosteasta hämärästä oli
Ippolita katsonut ulos avaralle kedolle, jota manteli- ja persikka-puut
peittivät, mitkä ruusunpunaisina ja hopeankarvaisina heijastivat
äärettömän vienoja värihohteitaan järviseudun vaaleaan sineen. -- Joka
kukka oli kuva.
-- Katsohan, sanoi Ippolita, ja näytti Giorgiolle rautatielippua. Se on
lippu Segni-Palianoon. Sen aion tallettaa.
Pancrazio kolkutti ovelle. Hän toi Giorgiolle kuitatun laskun. Herran
anteliaisuudesta liikutettuna hän puhkesi loppumattomiin kiitoksiin ja
onnentoivotteluihin. Lopuksi hän päällepäätteeksi veti esiin taskustaan
kaksi nimikorttia ja tarjosi ne heille "muistoksi nimipahasestaan",
pyytäen rohkeuttaan anteeksi. Hänen mentyään molemmat valepuolisot
purskahtivat nauruun. Kookkain kirjaimin oli kortissa luettavissa:
Pancrazio Petrella.
Ippolita sanoi:
-- Tallettakaamme tämäkin!
Taaskin Pancrazio kolkutti ovelle. Hän toi neljä tai viisi appelsiinia
lahjaksi nuorelle rouvalle. Silmät loistivat hänen punoittavissa
kasvoissaan.
-- On aika lähteä, hän ilmoitti.
Kun rakastavat astuivat alas portaita, valtasi heidät alakuloisuus,
jopa pelokkaisuuden tunne, ikäänkuin hylätessään tämän rauhan tyyssijan
olisivat kulkeneet synkkiä vaaroja kohti: Vanha majatalon isäntä
hyvästeli heitä ovella ja sanoi vielä pahoitellen:
-- Täksi illaksi olin hankkinut niin hyviä leivoksia. Vavahtelevin
huulin vakuutti hänelle Giorgio:
-- Palaamme pian, palaamme pian.
Heidän astuessaan asemalle, aurinko katosi mereen, ja latinalaisen
tasangon äärillä pilkoitti punerva hohde usvista. Cecchinassa vihmaili
ohut sade. Tuona kosteana ja sumuisena pitkäperjantai-iltana, jolloin
erosivat, Rooma tuntui heistä kaupungilta, missä ei voi muuta kuin
kuolla.