"Kun nyt jo unihaaveessa olemme nauttineet tuon huvin parhaimman
osan, tuntien harvinaisen hienoja aistimuksia ja tunteita, luulen,
että meidän tulee luopua kokeilemisesta todellisuudessa. Emme lähde
Orvietoon." -- Ja Giorgio valitsi toisen paikan: Albano Lazialen.
Hän ei tuntenut Albanoa, ei Aricciaa eikä Nemijärveä. Ippolita oli
lapsena ollut Albanossa erään tädin luona, joka ei enää elänyt.
Giorgio oli siis tuolla seudulla löytävä tuntemattoman viehätyksen, ja
Ippolita kaukaisten muistojen heijastuksen. "Uusi kauneuden näky tuntuu
ikäänkuin uudistavan ja puhdistavan rakkautta. Lapsuudeniän muistot
henkivät yhä mieleen raitista ja hyväntekevää tuulahdusta."
He päättivät lähtea matkaan huhtikuun toisena päivänä yhden junalla.
Määrähetkenä he olivat asemalla keskellä väenjoukkoa, molemmat sydän
täynnä levotonta iloa.
-- Huomataanko meidät? Sano, luuletko, että meidät huomataan? kysyi
Ippolita puoleksi nauraen puoleksi vavisten, hän kun luuli kaikkien
katseiden suuntautuvan häneen. -- Kauankohan vielä viipyy lähtöön?
Jumalani, kuinka vapisen!
He toivoivat junassa löytävänsä tyhjän vaunuosaston. Mutta suureksi
mielipahakseen heidän täytyi mukautua siihen, että heillä oli kolme
matkakumppania. Giorgio tervehti erästä herraa ja rouvaa.
-- Keitä he ovat? kysyi Ippolita, kallistuen ystävänsä korvaa kohti.
-- Sanon sen sinulle myöhemmin.
Uteliaana tuo pariskunta heitä katseli. Mies oli vanha herra, jolla
oli pitkä, kunnianarvoinen parta, ja suuri, kalju, kellervä päälaki,
jonka keskellä näkyi syvä uurros, suunnattoman suuren, muodottoman
navan kaltainen, jotenkin sen kuopan näköinen, minkä leveä sormi painaa
johonkin pehmeään aineeseen. Rouva oli kääriytynyt persialaiseen
saaliin, ja hänen lampunvarjostimen muotoisen pienen hattunsa alta
pilkistivät esiin laihat ja mietiskelevät kasvot. Pukuineen ja
ilmeineen hän muistutti englantilaisen hame-papin pilakuvaa. Vanhuksen
sinisilmissä oli kuitenkin erityistä vilkkautta; ne näyttivät sisäisen
liekin valaisemilta, ikäänkuin haltioituneen haaveilijan silmät. Muuten
hän oli vastannut Giorgio Aurispan tervehdykseen mitä lempeimmällä
katseella.
Ippolita etsi jotain muistojen kätköstä. -- Missä hän oli tuon parin
kohdannut? Hänen ei onnistunut kiinnittää tuota muistin kohtaa; mutta
hän tunsi kumeasti, että nuo molemmat omituiset vanhukset olivat
jotenkin hänen rakkautensa yhteydessä.
-- Sano, keitä he ovat, hän toisti ystävänsä korvaan.
-- Martletin herrasväki: Herra ja rouva Martlet. He ovat hyvä onnen
enne. Tiedätkö, missä he olivat?
-- En tiedä; mutta varmaankin olen heidät jossakin nähnyt.
-- He olivat Via Belsianan kappelissa huhtikuun toisena päivänä, kun
sinuun tutustuin...
-- Aivan oikein; nyt muistan!
Hänen silmänsä säteilivät. Tämä sattuma tuntui hänestä ihmeelliseltä.
Uudelleen hän katseli molempia vanhuksia, melkein heltyneenä.
-- Mikä hyvä enne!
Hän nojasi päätään ja vaipui ajatuksiinsa, ollen suloisen
alakuloisuuden valloissa. Hän näki jälleen edessään tuon pienen
piilossa olevan Belsiana kadun kirkon, vaipuneena sinervään varjoon:
-- kuoro nuoria tyttöjä reunusti parvea, joka oli holvikattoisen
kuistin näköinen; alhaalla seisoi valkeasta kuusipuusta tehtyjen
pulpettiensa edessä muutamia soittajia jousisoittimineen. Ja yltympäri
tammi-istuimilla harvat kuulijat, melkein kaikki harmaa- tai
kaljupäisiä; johtaja löi tahtia; hurskas vihkisavun ja orvokkien tuoksu
sekaantui Sebastian Bachin musiikkiin.
Tämän suloisen muiston valtaamana Ippolita kallistui uudelleen
ystävänsä puoleen, kuiskasten:
-- Ajatteletko sinäkin sitä vielä?
Hän olisi tahtonut siirtää Giorgioon mielenliikutuksensa, todistaa
hänelle, ettei ollut unhoittanut tuon tapauksen pienimpiäkään
yksityiskohtia. Salaa Giorgio tarttui hänen käteensä ja puristi sitä
matkavaippansa avaroissa poimuissa. Molemmat tunsivat sisällään
väristystä, joka vivahti ensi aikojen hienoihin aistimuksiin. Ja
niin he haaveilivat ajatuksineen edelleen, haltioituneina, hieman
turtuneina kuumasta ilmasta, junan tasaisen ja yksitoikkoisen
liikkeen tuudittamina. Silloin tällöin vilahti ohi ikkunasta usvan
verhooma vihreä maisema. Taivas oli pilvissä, satoi. Mr. Martlet
torkkui nurkassaan, Mrs Martlet luki aikakauskirjaa "Lyceum". Kolmas
matkakumppani nukkui matkalakki syvälle painettuna kasvoille.
-- "Silloin herra Martlet rajusti löi tahtia kilvan johtajan kanssa,
kun kuoro lauloi epätahdissa. Kaikki nuo vanhukset löivät eri hetkinä
tahtia, ikäänkuin musiikki-kiihkon riivaamina. Ilmassa oli vihkisavun
ja orvokkien tuoksua." Giorgio antautui täydelleen muistojensa
hellittämättömään pyörteeseen. "Olisinko voinut kuvitella omituisempaa
ja runollisempaa rakkauteni alkua? Se tuntuu jonkun eriskummaisen
kirjasta luetun tapauksen muistolta; ja kuitenkin se on muisto minun
omasta elämästäni. Pienimmätkin yksityiskohdat ovat selvinä sieluni
edessä. Tämän ensi kohtaamisen runous on sitten levittänyt yli koko
rakkauteni jotain unenomaista." Tuon kevyen huumauksen alaisena hän
viipyi eräissä epämääräisissä mielikuvissa, jotka hänen hengessään
melkein vaihtuivat soitannolliseksi lumoukseksi. "Joku vihkisavu --
jyvä... orvokkivihko..."
-- Katso, kuinka Mr. Martlet nukkuu, -- sanoi Ippolita hänelle hiljaa.
-- Tyynesti kuin lapsi.
Sitten hän hymyillen lisäsi:
-- Sinunkin on hieman uni, eikö totta? Sataa yhä vielä. Mistähän johtuu
tämä väsymys? Silmäluomeni ovat raskaat.
Ja hän katsoi Giorgioon puoleksi sulkeutunein silmin pitkien ripsien
lomitse.
-- Kuinka hänen silmäripsensä heti minua miellyttivät ajatteli Giorgio.
-- Hän istui keskellä kappelia korkeaselkänojaisella istuimella. Hänen
kasvojensa sivupiirteet erosivat selvästi ikkunasta sisään tulvivassa
valossa. Kun ulkona pilvet hajaantuivat, tuli äkkiä paljon valoisampi.
Ippolita liikkui silloin vähän, ja täydessä valossa huomasin miten
pitkät hänen ripsensa olivat: ihmeellisen pitkät!
-- Sano, onko vielä pitkältä perille? kysyi Ippolita.
Veturin vihellys ilmoitti läheistä asemaa.
-- Löisitkö vetoa siitä, hän jatkoi, että olemme matkustaneet liian
pitkälle?
-- Enpä suinkaan!
-- Hyvä. Kysyhän.
-- Segani-Paliano, huusi karkea ääni junaikkunan takaa.
Giorgio meni vielä hieman unisena ikkunan ääreen.
-- Albano? -- hän kysyi.
-- Ei, hyvä herra: Segni-Paliano, vastasi mies hymyillen. Onko
aikomuksenne matkustaa Albanan? Siinä tapauksessa olisi teidän pitänyt
astua junasta Cecchinassa, hyvä herra.
Ippolita alkoi nauraa niin makeasti, että mister ja mistress Martlet
hämmästyneinä katselivat häntä. Hänen hilpeytensä tarttui heti hänen
rakastajaansakin.
-- Mitä tehdä?
Kaikkein ensiksi meidän on astuttava pois junasta.
Giorgio ojensi miehelle matkalaukut, Ippolitan yhä nauraessa raikasta
ja vilkasta nauruaan, vallattomana uhmaillen odottamatonta seikkailua.
Herra Martletin sydämeen tämä nuorekas hilpeyden purkaus tunki kuin
auringonsäde. Hän kumarsi Ippolitalle, joka astuessaan alas junasta
mielessään tunsi epämääräistä mielipahaa.
-- Herra Martlet parka! hän sanoi puoleksi leikkisänä, puoleksi
vakavana, katsoessaan junaa, joka kiiti pois autioon ja synkkään
maisemaan. -- Minua pahoittaa ero hänestä. Kuka tietää, näenkö häntä
jälleen!
Sitten hän kääntyi Giorgion puoleen:
-- Entä nyt?
Muudan asemamies ilmoitti heille:
-- Kello puoli viisi kulkee juna tästä Cecchinaan.
-- No, asia siis selviää, huomautti Ippolita. -- Nyt on kello puoli
kolme. Mutta julistan, että minä tästä hetkestä alkaen otan käsiini
tämän matkan korkean johdon. Sinä saat mukaantua minun ohjaukseeni.
Pysy vaan kiinni minussa, pikku Giorgioni, ja varo, ettet eksy pois.
Hän puhui hänelle leikkisästi kuin lapselle. Molemmat tunsivat itsensä
iloisiksi.
-- Missä on Segni? Missä on Paliano?
Lähistössä ei näkynyt ainoatakaan kylää. Matalat kummut näyttivät
kaikki paljailta, vaivaisen vihannoivilta harmaan taivaan alla. Yksi
ainoa hoikka, surkastunut puu huojui raiteiden lähellä kosteudessa
sinne tänne.
Sade kun yhä jatkui, molemmat eksyneet hakivat itselleen suojaa
asematalossa olevasta pikkuhuoneesta, missä oli kamiinikin, jonka
tuli kuitenkin oli sammunut. Seinällä riippui vanhan kartan repaleet,
joiden yli oli vedetty mustia viivoja. Toisella seinällä riippui
neliskulmainen pahvipala, jossa koreileva ilmoitus ylisteli erästä
liköörin lajia. Vastapäätä sammunutta kamiinia oli vahakankaalla
päällystetty sohva, jonka tappura-sielu valui esiin monesta haavasta.
-- Katsohan, huudahti Ippolita lukien Baedekeriä -- Segnissä on
Gaetanon pikkuravintola.
Tuo nimi nauratti häntä.
-- Miksi emme polta savuketta? sanoi Giorgio. Kello on jo kolme. Kaksi
vuotta sitten minä paraikaa valmistauduin astumaan kappeliin...
Uudelleen täytti hänet tuon merkillisen päivän muisto. Muutaman
hetken he polttivat vaieten ja kuuntelivat kiihtyvän sateen ropinaa.
Usvaisista ikkunoista he näkivät tuon vaivaisen puun kumartuvan syvään
rankkasateen alla.
-- Minun rakkauteni on vanhempi sinun rakkauttasi, sanoi Giorgio. Se
oli syntynyt jo ennen tuota päivää.
Ippolita pani vastaan.
-- Näen vielä, kuinka sinä kuljit ohitseni ensi kerran, Giorgio jatkoi
hellästi, menneiden päivien muiston auttamattomasti lumotessa hänen
mieltään. -- Mitä häviämättömiä muistoja! Oli illan suussa, kun tulet
sytytetään ja kun kaikki tummansiniset varjot lankeavat kaduille...
Minä seisoin yksin Alinarin myymäläikkunain edessä ja katselin
kuvia, mutta näin niitä tuskin; olin kuvaamattomassa mielentilassa,
hiukan väsynyt, hyvin alakuloinen, epämääräisesti kaihoten jotain
ihanteellista, joka olisi karkoittanut inhoni... Enkö koskaan ole
sinulle sitä kertonut? Olin silloin juuri tullut eräänlaisesta
talosta... On omituista: mitä alhaisimman lankeemuksen jälkeen sielu
pyrkii johonkin ylhäiseen. Tuona iltana voimakkaasti kaihosin runoutta,
mielen ylennystä, jotain hienoa ja henkistä. Oliko se aavistus?
Hänen puhettaan seurasi pitkä vaitiolo; mutta Ippolita ei puhunut,
vaan odotti, että hän jatkaisi. Savukkeen kevyen tuprun keskellä, joka
näytti ikäänkuin luovan lisäverhon jo ennestään verhottuun muistoon,
hän tunsi erinomaista nautintoa kuunnellessaan Giorgion puhetta.
-- Oli helmikuu. Huomaa: juuri niinä päivinä olin ollut Orvietossa.
Luulenpa melkein, että olin tuona hetkenä pysähtynyt Alinarin
taidekaupan eteen kysyäkseni pyhäinjäännös-arkun valokuvaa. Ja sinä
kuljit ohi! Kaksi tai kolme kertaa sittemmin, ainoastaan kaksi tai
kolme kertaa olen nähnyt sinut niin kalpeana kuin silloin, niin
erityisen kalpeana. Et voi kuvitella, Ippolita, kuinka kalpea olit. En
ole voinut keksiä mitään vertauskuvaa tuolle kalpeudellesi. Ajattelin:
"Mitenkähän tuo nainen voi astua? Eihän hänellä saata olla pisaraakaan
verta suonissaan." Se oli yliluonnollista kalpeutta, joka saattoi sinut
ruumiittoman olennon näköiseksi keskellä kaikkia sinerviä varjoja,
jotka ylhäältä laskeutuivat kivitykselle. En katsonut siihen mieheen,
joka oli seurassasi. En tahtonut sinua seurata. Sinun katseesi tuskin
hiipaisi minua. Muistan lisäksi tämän yksityisseikan: Matkan päässä
sinä pysähdyit, kun eräs katulyhdyn sytyttäjä tukki tien. Kuulehan:
näen vielä sauvan päässä olevan liekin ilmassa leimuavan ja lyhdyn
äkkiä syttyvän luoden valoaan sinuun.
Ippolita hymyili surumielisesti, kasvoissa sellainen alakuloisuuden
ilme, joka näyttäyy naisessa hänen nähdessään edessään kuvansa
entisajoilta.
-- Olin todella kalpea, hän sanoi. -- Olin noussut tautivuoteelta vasta
muutama viikko aikaisemmin podettuani kolmikuukautista tautia. Olin
katsonut kuolemaa silmiin.
Raju sateen ropsaus ravisti ikkunaruutuja. Pieni puu näkyi häälyvän
ympäri, ikäänkuin joku käsi väkisin olisi tahtonut nyhtää sen ylös
juurineen päivineen. Molemmat katselivat muutaman hetken tätä hurjaa
luonnon raivoa, joka tässä synkeydessä, tässä paljaassa auteudessa,
tässä seudun saamattomassa kähmeydessä omituisesti pani ajattelemaan
itsetietoista elämää. Ippolita tunsi miltei sääliä. Tämä puun kuviteltu
kärsimys saattoi heidän oman kärsimyksensä jälleen heidän tajuntaansa.
Hengissä he näkivät tuon suuren yksinäisyyden, joka levisi tämän
kurjan rakennuksen ympärillä, minkä ohi aika ajoin suhisten kiiti juna
kuljettaen erilaisia matkustajia, joista kullakin oli sydämessään
oma erilainen tuskansa. Surulliset mielikuvat seurasivat toisiaan
molemmissa rakastavissa huimaavan nopeasti ja ne heräsivät samoista
seikoista, joita juuri edellä olivat katselleet iloisin silmin. Ja kun
nuo mielikuvat katosivat ja kun tajunta luopui niitä seuraamasta ja
palasi itseensä, molemmat kokivat sisällään yhtä ainoata suurta tuskaa:
auttamattomasti kuluneiden päivien kaihoa.
Heidän rakkaudellaan oli takanaan pitkä menneisyys; se laahasi takanaan
aikojen kuluessa suunnattoman suureksi paisunutta tummaa verkkoa täynnä
kuolleita esineitä.
-- Mikä sinun on? -- kysyi Ippolita ääni hieman epävarmana.
-- Entä mikä sinun on? -- kysyi Giorgio luoden häneen kiinteän katseen.
Ei kumpikaan heistä vastannut kysymykseen. He vaikenivat ja katsoivat
uudelleen ulos ikkunasta. Taivas näytti hymyilevän kyynelten takaa.
Heikko hohde lankesi kukkulalle, levitti sille himmeän kultakiillon ja
sammui. Vielä seurasi toisia välkähdyksiä, jotka niinikään vähitellen
himmenivät.
-- Ippolita Sanzio -- sanoi Giorgio lausuen tämän mmen hitaasti, kuin
olisi tahtonut nauttia sen suloudesta. -- Kuinka sydämeni sykki, kun
viimein sain tietaa, että se oli nimesi! Mitä kaikkea näin ja tunsin
tuossa nimessä! Sama ristimänimi oli niinikään eräällä sisarellani,
joka on kuollut. Tuo kaunis nimi oli siis minulle perin tuttu. Syvästi
liikutettuna ajattelin neti: -- Jospahan huuleni jälleen saisivat
omakseen tuon nimen! -- Tuona päivänä vainajan muisto hienoin sidein
kiintyi salaiseen unelmaani. Minä en sinua etsinyt, en sinua ajanut
takaa, en koskaan tahtonut käydä tungettelevaksi; mutta sisälläni
oli selittämätön usko ja varmuus, että sinä ennemmin tai myöhemmin
olit minuun tutustuva ja minua rakastava. Mikä ihana tietoisuus!
Elin ulkopuolella todellisuutta; ravitsin henkeäni musiikilla ja
ylentävillä kirjoilla. Ja todella näinkin sinut kerran Giovanni
Sgambatin konsertissa; mutta näin sinut vasta silloin, kuin jo olit
poistumaisillasi salista. Sinä katsoit minuun. Toisenkin kerran
katseesi kohtasi minut -- kenties sen vielä muistat -- kun tapasimme
toisemme Babuino-kadulla vallan Pialen kirjakaupan edessä.
-- Muistan kyllä.
-- Seurassasi oli lapsi.
-- Niin, Cecilia, yksi sisareni tyttäristä.
-- Minä pysähdyin katukäytävälle, päästääkseni sinut ohi. Panin
merkille, että me molemmat olimme yhtä pitkät. Silloin et ollut niin
kalpea kuin muulloin. Ylpeä ajatus salamoi mielessäni...
-- Sinä arvasit.
-- Muistatko? Se oli maaliskuun lopulla. Toivoni kävi yhä varmemmaksi.
Elin päivästä päivään ajatellen sitä suurta rakkautta, jonka piti
tulla. Kun olin kaksi kertaa nähnyt sinut orvokkivihko kädessä, täytin
taloni orvokeilla. En voi koskaan unhoittaa tuota kevään alkua!
Aamuyöstä mitä kevyintä uinahdusta vuoteessa, puoleksi hereilläoloa
ja melkein tahallisia unennäköjä! Hidas epäröivä herääminen, joka
aukaisi silmäni valolle, henkeni verkkaan palauttaessa todellisuuden
tajuntaa. Muistan, että eräät lapselliset mielikuvat riittivät
siirtämään minut kuviteltuun huumaustilaan. Muistan, että eräänä
päivänä kvintettikonsertissa kuunnellessani Beethovenin musiikkia,
missä suuremmoinen ja intohimoinen jakso palasi aika ajoin, haltioiduin
melkein mielettömäksi toistamalla itsekseni runosäettä, joka sisälsi
sinun nimesi.
Ippolita hymyili hänelle; mutta sielunsa pohjassa hän tunsi mielipahaa
kun kuuli hänen niin erityisen mieltyneesti puhuvan heidän rakkautensa
alkuajoista. Olikohan se Giorgiosta kaikkein suloisin aika? Olivatko ne
kenties hänestä kaikkein rakkaimmat muistot?
-- Vaikka niin rajusti halveksinkin tavallista elämää -- jatkoi Giorgio
-- en kuitenkaan koskaan olisi voinut uneksia niin haaveellista ja
salaperäistä tyyssijaa, kuin tuo yksinäinen kappeli Via Belsianan
varrella. Muistatko? Kadulle johtava, portaiden huipulla oleva ovi oli
suljettu, ehkäpä oli se jo vuosia sitten suljettu. Kappeliin käytiin
sisälle sivulta ahtaan kadun puolelta, missä oli viinin tuoksu, siellä
riippui viinikauppiaan punainen kyltti ja iso oksa. Käytiin sisään
takana olevasta sakaristosta, muistatko, missä tuskin oli tilaa
papille ja suntiolle. Sieltä astuttiin sisälle viisauden asuntoon...
Oh, kaikki nuo vanhat miehet ja vaimot yltympäri madonsyömillä
penkeillä. Minne Alessandro Memmi olikaan koonnut kuulijakuntaansa?
Sinä et ehkä tietänyt, rakkaani, että sinä tuossa musiikinkiihkoisten
filosofien seurassa ruumistutit kauneutta. Tuo Martlet, näetkös, mister
Martlet, on meidän aikamme kaikkein vakaumuksellisimpia buddalaisia,
ja hänen vaimonsa on kirjoittanut teoksen musiikin filosofiasta. Se
nainen, joka istui vieressäsi, oli Margaretha Traube Boll, kuuluisa
naislääkäri, joka jatkaa miesvainajansa, tohtori Bollin tutkimuksia
silmän toiminnasta. Se henkien manaaja, joka avaraan vihertävään
vaippaan verhottuna varpaisillaan astui sisään, oli tohtori Fleischl,
juutalainen ja saksalainen lääkäri, oivallinen pianisti ja Bachin
ihailija. Se hengellinen mies, joka istui ristiinnaulitun kuvan alla,
oli kreivi Castracane, kasvitieteilijä, jolla on kuolematon maine.
Toinenkin kasvitieteilijä ja kuuluisa bakteriologi ja mikroskopisti,
Cuboni, istui vastapäätä häntä. Ja Jakob Moleschott, tuo oivallinen
fysiologi, tuo unhoittumaton vanhus, hopeahapsinen, jättiläiskokoinen,
oli hänkin siellä. Siellä oli Blaserna, Helmholtzin työtoveri ääniopin
alalla; siellä oli mister Davis, filosofinen maalaaja, prerafaeliitta,
joka on syventynyt bramanismiin... Siellä oli vielä eräitä toisiakin:
kaikki erikoisia neroja, harvinaisia henkiä, elämän kylmäverisiä
tutkijoita, jotka ovat omistaneet työnsä uudenajan tieteen korkeimmille
kysymyksille ja intohimoisen ihailunsa unelmille.
Hän keskeytti puheensa, hengissä palauttaen jälleen mieleensä tuon
näyn. -- Nuo oppineet kuuntelivat hurskaan ihastuneina musiikkia;
muutamat istuivat haltioituneina, toiset matkivat vaistomaisesti
johtajan liikkeitä, ja toiset hyräilivät hiljaa mukana kuoron sävelmiä.
Sekakuoro oli maalatulla puuparvella, missä enää tuskin oli ollenkaan
kultausta jälellä. Nuoret tytöt olivat ryhmittyneet etualalle ja
pitivät nuottilehtiä kasvojen tasalla. Heidän alapuolellaan leimusivat
kynttilät soittajien karkeatekoisilla nuottitelineillä, eroten
keltaisina sinervästä puolihämärästä. Siellä täällä kuvastui liekki
vernissattuun viululaatikkoon tai painoi valopilkun jousen päähän.
Alessandro Memmi hieman jäykkänä, kaljupäänä, musta parta lyhyeksi
leikattuna ja kultasankaiset lasit nenällä, seisoi vallan orkesterinsa
edessä ja johti vakavasti ja hillitysti. Jokaisen kappaleen loputtua
nousi kappelissa äänien kohina, parvelta saapui huonosti tukahutettu
naurunkitkatus ja lauluvihkojen selailun suhina. Silloin tällöin
selkenevä taivas himmensi vahakynttilöiden valon. Suunnattoman
suuri ristiinnaulitun kuva, joka oli yltänsä koristettu oksilla ja
kullanvärisillä oliiveilla, ja jota muinoin oli kannettu juhlallisissa
kulkueissa, ilmestyi valoheijastuksessa seinällä. Kuulijain hopea- ja
kaljupäät hohtivat penkkien tammista selkänojataustaa vastaan. Sitten
taivas taas äkkiä muuttui, ja varjo levisi uudelleen yli esineiden,
ohuen usvan tavoin. Heikko tuoksu -- suitsutussavua tai benzoe-pihkaa
-- liiteli ilmassa. Kaksi jo hieman kuihtunutta orvokkivihkoa
lasimaljakoissaan ainoan alttarin pöydällä, huokuivat kevään henkeä.
Ja tämä kaksinkertainen haihtuva tuoksahdus tuntui olevan sukua sille
unelma-runoudelle, jota tuo musiikki herätti noissa vanhuksissa.
Sillävälin kahdessa toisenluontoisessa sielussa syntyi toisenlainen
unelma, kuin sulavalle lumelle leviävä aamurusko.
Näin hän jälleen palautti tuon kohtauksen, lämmittäen sitä
lyyrillisellä henkäyksellä.
-- Eikö tunnu epätodennäköiseltä, uskomattomalta? hän huudahti.
Roomassa, henkisen kähmeyden kaupungissa, muuan soittotaiteilija,
buddalainen, joka on julkaissut kaksi nidosta tutkielmia Scopenhauerin
filosofiasta, on sallinut itselleen tuon ylellisyyden yksistään
huvikseen esittää Bachin messun salaperäisessä kappelissa kuulijakunnan
edessä, jonka nuoret tyttäret laulavat mukana kuorossa. Eikö se
ole kuin lehti Hoffmannin teoksista? Hieman harmaana mutta haalean
lämpimänä kevätiltapäivänä nuo vanhat filosofit lähtevät työpajoistaan,
missä ovat taistelleet pitkällisen taistelun, riistääkseen elämältä
yhden sen salaisuuksista, ja kokoontuvat piilossa olevaan kappeliin,
huumautumaan intohimosta, joka liittää yhteen heidän sydämensä,
kohoamaan yläpuolelle arkielämää, antautumaan ihanteellisesti elämään
unelmassa. Ja messun lopulla Buddalainen aavistamattomana esittää
Ippolita Sanzion tulevalle rakastajalle!
Nauraen hän nousi.
-- Luullakseni olen toimeenpannut muistojuhlan kaikkien sääntöjen
mukaisesti.
Ippolita oli vielä hetken ajatuksiinsa vaipuneena. Sitten hän sanoi:
-- Muistatko? Se oli lauvantaina: palmusunnuntain aattona.
Ippolitakin nousi, lähestyi Giorgiota ja suuteli häntä poskelle.
-- Tuletko ulos kävelemään? Ei enää sada.
He läksivät ulos ja kulkivat kosteata tietä pitkin, joka kiilsi
himmeässä auringonpaisteessa. Kylmän kostea ilma vaivasi heitä.
Porrasmaisesti kohoavat kummut yltympärillä välkkyivät vihreinä
valojuovien keskeyttäminä; siellä täällä kuvastui himmeänä leveisiin
sadelätäkköihin taivas, jonka sini levisi pilvenhattaroiden lomissa.
Sadepisaroita valuva pikku puu joutui silloin tällöin valonvälkkeeseen.
-- Tuo pieni vaivainen puu tulee pysymään muistissamme, sanoi Ippolita
ja pysähtyi sitä katselemaan. Kuinka se on yksinäinen!
Kello ilmoitti vihdoin junan tuloa. Oli neljännestä yli neljä. Muuan
asemamies nousi tarjoutuen noutamaan lippuja.
-- Milloinka saavumme Albanoon?
-- Seitsemän ajoissa.
-- Silloin on jo pimeä, virkkoi Ippolita ja tarttui hieman väristen
Giorgion käsivarteen. Ja häntä viehätti ajatus saapua tuntemattomaan
ravintolaan kylmänä iltana ja hehkuvan kamiinin ääressä aterioida hänen
kanssaan.
Giorgio, joka tunsi hänen vilunväreensä, kysyi:
-- Tahtoisitko taas mennä sisälle?
-- En, hän vastasi. -- Etkö huomaa, että aurinko paistaa? Astukaamme
nopeasti edestakaisin, niin minun tulee lämmin.
Sanomattoman sydämellisyyden tarpeessa hän painautui Giorgion
käsivartta vastaan. Hän kävi äkkiä helläksi, hyväileväksi ja
mielitteleväksi kaikessa: äänessä, katseissaan, kosketuksessaan,
joka liikkeessään. Salaisimman naistenhonsa hän tahtoi purkaa
ilmoille ja hurmata rakastajansa: hän tahtoi hänen silmiensä edessä
panna loistamaan nykyisen onnen valon, joka olisi himmentänyt tuon
entisyyteen poistuneen onnen heijastuksen; hän tahtoi esiintyä Giorgion
silmissä rakastettavampana, ihailtavampana, himoittavampana kuin
silloin. Hänet valtasi kauhea pelko, että Giorgio saattoi kaihota
tuota entistä naista, ikävöidä mennyttä suloutta, luulla, että
ainoastaan silloin oli saavuttanut hurmauksen huipun. Hän ajatteli:
-- Giorgion muistot ovat täyttäneet sieluni alakuloisuudella. Vaivoin
olen pidättänyt kyyneleeni. Ehkä hänkin sydämessään on surullinen;
kuka tietää, kuinka surullinen hän on! Näinkö raskaana siis menneisyys
painaa rakkauttamme? Hän ajatteli edelleen: -- Ehkä Giorgio on väsynyt
minuun. Ehkei hän sitä tiedä, ehkei tunnusta sitä edes itselleen -- hän
pettää itseään. Ehkei hän minusta enää saa mitään iloa ja panee minuun
enää arvoa rakkaan surunsa aiheuttajana. Mutta minullakin on ainoastaan
harvoja, todellisen ilon hetkiä hänen vierellään; minäkin kärsin;
kuitenkin rakastan häntä, eikä minulla ole muuta toivoa, kuin että
häntä miellyttäisin, enkä voi ajatella elämää ilman tätä rakkautta.
Minkätähden siis olemme surullisia, kun toisiamme rakastamme? Hän
nojasi lujasti rakastettunsa käsivarteen ja loi häneen katseita, joihin
ajatusten heijastus kuvasti syvemmän ilmeen.
-- Kaksi vuotta sitten tähän aikaan läksimme yhdessä kappelista,
ja hän puhui minulle seikoista, jotka olivat vieraat rakkaudelle,
äänellä, joka liikutti sieluani, joka painoi sieluuni huulien hyväilyn,
vallan ihanteellisen hyväilyn, jonka minä kuitenkin tajusin pitkänä
suutelona. Värisin lakkaamatta ja tunsin minulle oudon tunteen versovan
sisälläni. Se oli ihana hetki. Tänään on toinen vuosipäivä; ja me
rakastamme toisiamme. Kun hän äsken puhui, hänen äänensä liikutti
minua eri tavalla, mutta kuitenkin sisimpääni asti. Ihana ilta odottaa
meitä. Miksi valitamme menneitä päiviä? Eikö nykyinen vapautemme ja
herttainen seurustelumme ole noiden aikojen epävarmuuden ja epäröimisen
veroisia? Eivätkö juuri monilukuiset muistot enennä rakkautemme tenhoa?
Minä rakastan häntä ja antaudun hänelle; hänen pyyteidensä edessä en
ollenkaan kainostele. Minä tunnen nyt syvästi suuren hekkuman, ja hän
on sen minulle opettanut, ja minä säästän sen häntä varten. Kahdessa
vuodessa hän on minut uudesta luonut, tehnyt minusta vallan toisen, on
antanut minulle uudet aistit, uuden sielun, uuden järjen. Minä olen
hänen luontokappaleensa. Hän voi huumautua minusta samoin kuin omasta
ajatuksestaan. Minä olen hänen omansa täydellisesti, nyt ja alati.
Painautuen vahvasti häneen hän kysyi intohimoisesti:
-- Etkö ole onnellinen?
Giorgio hämmentyi tuon kysymyksen äänenpainosta, joka tuntui olevan
verhottu kuumaan henkäykseen, värähti oikeasta onnentunteesta ja
vastasi:
-- Kovin onnellinen.
Ja sykkivin sydämin molemmat kuulivat höyrypillin vihellyksen.
He olivat yksin juna-osastossa. He sulkivat kaikki ikkunat ja odottivat
kunnes juna läksi liikkeelle; sitten he syleilivät toisiaan, suutelivat
toisiaan ja toistivat toisilleen kaikki ne hyväilynimet, joihin
hellyytensä voima kahtena vuotena oli heidät totuttanut. Sitten jäivät
he vieretysten istumaan, epämääräinen hymy huulilla ja silmissä, ja
tunsivat, miten veren raju kuohunta vähitellen asettui. He näkivät
ikkunoista yksitoikkoisen maiseman kevyeeseen punasinervään autereeseen
käärittynä kiitävän ohi.
Ippolita sanoi:
-- Laske pääsi tähän polvilleni ja paneudu pitkäksesi.
Giorgio laski päänsä hänen polvilleen ja paneutui pitkäkseen.
Ippolita sanoi:
-- Huuliesi iho on hieman halkeillut tuulesta.
Ja sormillaan hän siirteli muutamia hänen viiksiensä karvoja pois
suun edestä. Giorgio suuteli hänen sormiaan. Ippolita silitti hänen
hiuksiaan ja sanoi:
-- Sinunkin silmäripsesi ovat hyvin pitkät.
Hän sulki hänen silmänsä, ihaillakseen hänen ripsiänsä. Sitten hän
hyväili hänen otsaansa ja ohimoltaan. Hän kumarsi päänsä hänen
ylitsensä ja antoi hänen uudelleen suudella hänen sormiaan, yksitellen.
Ja Giorgio näki siinä loikoessaan hänen suunsa aivan hitaasti aukenevan
ja lumivalkoisten hammasrivien sukeltavan esiin. Ja Ippolita sulki
jälleen suunsa, ja vielä kerran huulet aukenivat hitaasti, kuten
kaksiteräisen kukan lehdet, ja pohjalla näkyivät valkoiset helmet.
Hymyillen sanoi Ippolita:
-- Tämä on ensi matka, jonka yhdessä teemme ja tämä on ensi kerta, kuin
olemme kahdenkesken.
Häntä viehätti se ajatus, että he tekivät jotain tavatonta. Giorgio
nousi, suuteli häntä kaulaan, juuri syntymäluomien kohdalle ja kuiskasi
muutaman sanan hänen korvaansa. Ippolitan silmissä välkähti kuvaamaton
hohde; mutta hän sanoi vilkkaasti häätäen:
-- Ei, ei. Meidän tulee olla järkeviä iltaan asti; meidän täytyy
odottaa.
Taaskin hän kuvitteli hiljaista majataloa, vanhanaikuisia huonekaluja
ja suurta vuodetta valkoisine hyttysverkkoineen.
-- Albanossa ei tänä vuodenaikana ole juuri ketään, sanoi Ippolita
johtaakseen rakastettunsa ajatukset toisaalle. -- Kuinka meidän tulee
hauska vallan yksin yksinäisessä majatalossa! Tulevat luulemaan meitä
vastanaineiksi.
Väristen hän kääri vaippansa ympärilleen ja kallistui Giorgion olkaa
vastaan.
-- Tänään on kylmä, eikö totta? Heti perille saavuttuamme annamme
virittää valkean pesään ja juomme kupin teetä.
Molemmat tunsivat rajua mielihyvää kuvitellessaan tulevan hetken
suloutta. He puhuivat puoliääneen, vaihtaen verensä kuumuutta ja
lupauksiaan. Mutta puhuessaan tulevasta intohimosta, nykyhetken pyyde
kävi voimakkaammaksi; se kävi kestämättömäksi. He vaikenivat. He
liittivät yhteen huulensa, eivätkä enää kuulleet muuta melua kuin
rajusti pulppuilevien valtasuoniensa tykytystä, ollen sokean ja hurjan
halun kouristamina.
Sitten tuntui molemmista, kuin olisi verho langennut silmiltä, kuin
olisi sisäinen usva haihtunut, kuin olisi lumous rauennut. Uneksitun
huoneen kamiinihehku sammui; vuode näytti jäisen kylmältä; yksinäisen
majatalon hiljaisuus kävi painostavaksi.
-- Miksi teimme tämän?
Ippolitan äänessä oli lempeä, mutta surullinen kaiku. Hän kallisti
päänsä selkänojalle ja katseli avaraa yksitoikkoista maisemaa, joka
katosi varjoihin.
Mutta istuen hänen vieressään Giorgio ei voinut vapautua kavalista
ajatuksistaan. Häntä kidutti hirvittävä näky, jota ei voinut paeta, hän
kun näki sen henkensä silmillä, noilla luomettomilla silmillä, joita ei
mikään tahto voi sulkea.
-- Mitä ajattelet? kysyi häneltä levottomana Ippolita.
-- Sinua.
Giorgio ajatteli häntä ja häämatkaa, jonka vastanaineet tavallisesti
tekevät. -- Varmaankin hän kerran oli yksin miehensä kanssa, niin kuin
nyt minun kanssani. Kenties hän junassa kärsi ensi kerran intohimon
väkivaltaa. Kenties hän ajatteli tuota vihattua hetkeä, kun niin
vilkkaasti sanoi: -- Ei, ei. -- Kenties tuo muisto nyt saattaa hänet
noin surulliseksi. -- Ja hän ajatteli lisäksi noita uskallettuja
seikkailuja kahden aseman välillä, äkillistä levottomuutta, minkä
katse herätti, aistillisuuden yllätyksiä, pitkinä painostavina
kesäiltapäivinä pimeiden tunneliholvien alla... -- Kauheta, kauheta!
-- Ja hän luhistui kokoon, minkä liikkeen Ippolita tunsi varmaksi
lemmittynsä sairaalloisuuden oireeksi. Hän tarttui Giorgion käteen ja
sanoi:
-- Kärsitkö?
Hän nyökkäsi päällään ja katsoi häneen tuskallisesti hymyillen. Mutta
hän ei rohjennut tunkea syvemmälle rakastajansa mielentilaan, sillä hän
pelkäsi katkeraa ja raatelevaa vastausta. Sentähden hän päätti vaieta,
mutta painoi pitkän suudelman hänen otsalleen, kuten usein oli tehnyt,
selvittääkseen itsepintaisen ajatusten solmun.
-- Nyt olemme Cechinassa! hän huusi helpotuksesta, kun junan vihellys
vihloi hänen korvaansa. -- -- Nouse, nouse, rakkaani, meidän on
astuttava pois junasta.
Hän tekeytyi iloiseksi, saattaakseen Giorgion iloiseksi. Hän aukaisi
ikkunan ja pisti päänsä ulos.
-- On viileä, mutta kaunis ilta. Joudu, rakkaani. Vietämmehan
vuosipäivää. Meidän täytyy olla onnellisia.
Kuullessaan tämän hellän ja voimakkaan äänen kaiun Giorgio pudisti
pois itsestään kaikki pahat ajatukset. Ja astuessaan ulos raittiiseen
ilmaan, hän tunsi itsensä virkistyvän.
Melkein kristallinkirkas selkeys verhosi kosteutta uhkuvaa maisemaa.
Kuulakassa ilmassa liiteli vielä iltaruskon valojäännöksiä. Tähdet
syttyivät yksitellen, vitkaan, ikäänkuin tulet avaruudessa sinne
tänne häälyvissä näkymättömissä kynttiläjaloissa. "Meidän täytyy olla
onnellisia!" -- Nämä ystävättären sanat kaikuivat vielä Giorgion
sisällä ja hänen sydämensä paisui epämääräisistä pyyteistä. Ja
rauhallinen huone, kamiinihehku ja valkoinen vuode tuntuivat hänestä
liian vaatimattomilta onnen välikappaleilta tänä juhlallisena ja
siveänä yönä. -- Me vietämme vuosipäivää. Meidän tulee olla onnellisia.
-- Mitä oli hän kaksi vuotta sitten tähän samaan aikaan ajatellut,
tehnyt? Päämäärättömänä hän oli harhaillut kaduilla, vaistomaisen
tarpeen kiihoittamana saavuttaa enemmän tilaa ja kuitenkin tuntien
vetovoimaa vilkasliikkeisimpiin paikkoihin, siellä kun hänen ylpeytensä
ja onnensa, arkielämän vastakohtana, näytti suurenevan. Ja kaupungin
häly oli kaukaa tunkenut hänen korviinsa.