Huhtikuun toisena päivänä oli toinen vuosipäivä.
-- Tällä kertaa meidän tulee viettää se ulkopuolella Roomaa -- sanoi
Ippolita. -- Meidän tulee viettää suuri lemmenviikko, kahdenkesken,
missä tahansa, mutta poissa täältä.
Giorgio virkkoi:
-- Muistatko ensimäistä vuosipäivää viime vuonna?
-- Muistan.
-- Oli pääsiäinen, ensimäinen pääsiäispäivä...
-- Minä tulin luoksesi aamulla, kello kymmenen...
-- Sinulla oli ylläsi tuo pieni englantilainen röijy, joka minua niin
suuresti miellytti; sinulla oli mukana rukouskirja.
-- Sinä aamuna en mennyt kirkkoon!...
-- Sinulla oli kuitenkin niin kiire...
-- Olin melkein karannut kotoa. Tiedäthän: juhlapäivinä eivät he
koskaan jättäneet minua yksin. Ja kuitenkin jäin luoksesi puolipäivään
asti. Ja sinä aamuna oli vieraita aamiaiseksi!...
-- Ja sinä päivänä emme enää toisiamme tavanneet! Se oli surullinen
vuosipäivä.
-- Niin oli.
-- Ja kuinka päivä paahtoi.
-- Ja sinulla oli niin paljon kukkia huoneessa...
-- Olin itse varhain lähtenyt kotoa ja ostanut kaikki "Espanjan torin"
kukat.
-- Sinä viskelit päälleni joukottain ruusun terälehtiä, panit minulle
niitä niin paljon kaulaan, hihoihin... muistatko?
-- Muistan.
-- Kun sitten kotona riisuin vaatteeni, löysin ne kaikki.
Ippolita hymyili.
-- Ja kotia palatessaan mieheni huomasi yhden niistä hattuni pitsin
poimussa.
-- Niin, sinä sen kerroit.
-- Sinä päivänä en enää lähtenyt kotoa. Yhäti sitä uudelleen
ajattelin... Se on totta, se oli surullinen vuosipäivä.
Sitten miettiväisenä vaiettuaan hetken:
-- Luulitko silloin itseksesi, että tulisimme viettämään toista
vuosipäivää?
-- Minäkö? En?
-- Enkä minäkään.
Giorgio ajatteli: -- Se on siis rakkautta, joka kätkee loppunsa
aavistukseen! Hän ajatteli niinikään leppyisästi Ippolitan miestä, jota
juuri oli kuullut mainittavan, jopa hän häntä ajatteli jonkunmoista
säälivää hyväntahtoisuutta tuntien. -- Nyt Ippolita on vapaa. Mutta
miksi nyt olen levottomampi kuin silloin? Tuo aviomies oli minulle
kuin joku varmuuden vartija. Minusta tuntui kuin olisi hän suojellut
rakastajatartani kaikelta vaaralta. Ehkäpä erehdyn. Kärsinhän paljon
silloinkin. Mutta mennyt kärsimys tuntuu aina nykyistä heikommalta.
Seuraten omia ajatuksiaan, hän ei kuunnellut Ippolitan sanoja.
Tämä virkkoi:
-- Minne siis matkustamme? Meidän täytyy päättää.
Huomenna on huhtikuun ensimäinen päivä. Sanoin jo äidilleni: "Tiedätkö,
äiti, näinä päivinä lähden pienelle matkalle." Olen siis valmistanut
asiaa. Minä kyllä sitten keksin jonkun uskottavan tarinan. Anna minun
vaan järjestää asia.
Hän puhui iloisena; hymyili. Ja Giorgio oli huomaavinaan tuossa
hymyssä, joka kuvasti viime sanoja, sitä välitöntä mielihyvää, jota
jokainen nainen tuntee juonta solmiessaan. Hänelle oli vastenmielinen
se helppous, millä Ippolita saattoi äitiänsä pettää. Kaihoten hän
vielä ajatteli Ippolitan miehen valppautta. -- Minkätähden minä niin
suuresti kärsin tästä hänen vapaudestaan, joka kuitenkin edistää minun
iloani? En tiedä, mitä antaisinkaan, jos voisin vapautua piintyneestä
päähänpistostani, pelostani, joka häntä loukkaa. Rakastan häntä, ja
loukkaan häntä; rakastan häntä, ja luulen hänen kykenevän alhaiseen
tekoon!
-- Emme kuitenkaan voi -- näin Ippolita huomautti, -- lähteä liian
kauas. Etkö sinä tunne jotain rauhallista seutua, yksinäistä, täynnä
puita, hieman outoa? Tivoli? Ei; Frascati; ei sekään.
-- Ota Baedeker tuolta pöydältä; ja hae.
-- Hakekaamme yhdessä.
Hän otti tuon punakantisen kirjan; hän laskeusi polvilleen nojatuolin
eteen, jossa oli istunut; ja alkoi selailla sulavin liikkein. Hänessä
oli lapsen suloa. Silloin tällöin hän puoliääneen luki lauseen
katkelman.
Giorgio katseli häntä, ihastuneena hänen niskansa hienosta
kaaresta. Siitä nousivat mustat ja loistavat hiukset näkinkengän
tavoin kierrettyinä päälaelle. Hän katseli kahta pientä ruskeata
syntymäluomea, jotka olivat vierekkäin valkoisella sametinpehmeällä
kaulalla, jonka suloa ne lisäsivät. Hän pani merkille, ettei Ippolita
käyttänyt korvarenkaita. Kolmeen tai neljään päivään hän ei enää ollut
kantanut safiiri-korvarenkaitaan. -- Ehkä hän on uhrannut ne perheen
rahapulalle? Ehkä häntä kotonaan joka päivä painaa raskas taloudellinen
ahdinko. -- Hänen täytyi pakoittaa itseään, katsoessaan suoraan silmiin
tuota piintynyttä ajatustaan. Näin hän ajatteli: -- Kun hän on väsynyt
minuun (ja se on tapahtuva ennen pitkää), hän joutuu jonkun huostaan,
joka tarjoaa hänelle helpot päivät, joka nautintonsa palkaksi vapauttaa
hänet kotoisen ahdinkotilan huolista. Tuo toinen saattoi hyvinkin
olla se maanviljelijä, josta Exili puhui. Ippolita kun kammoksuu
pikkuhuolia, hän helposti on voittava tuon uuden vastenmielisyyden. Hän
tulee mukautumaan uusiin oloihin. Ehkei hänen edes tarvitse voittaa
mitään vastenmielisyyttä, kun tuo uusi tarjooja kenties on hänelle
mieluisa.
Hänen mieleensä johtui kreivitär Albertini, erään ystävänsä
rakastajatar. Tämä nainen oli erottuaan miehestään joutunut ahtaisiin
oloihin ja oli vähitellen vajonnut syvälle rahaa tuottaviin
lemmensuhteisiin, joiden ohella sopivalla käytöksellä pelasti
ulkonaisen säädyllisyyden. Toinenkin esimerkki johtui hänen mieleensä,
tehden pelätyn mahdollisuuden todennäköisemmäksi. Ja ajatellessaan
tuota päivänselvää mahdollisuutta, joka sukelsi esiin sameasta
tulevaisuudesta, hän tunsi sanomatonta surua. Eikä tämä pelko antanut
hänelle levon hetkeä. Ennemmin tai myöhemmin oli hän näkevä sen
olennon lankeavan, jonka hän oli nostanut. Elämä oli täynnä sellaisia
lankeemuksia.
Ippolita sanoi melkein vaikeroiden:
-- En löydä täältä mitään. Gubbio, Narni, Viterbo, Orvieto... Tässä on
Orvieton asemakartta. Pyhän Pietarin luostari, Pyhän Paavalin luostari,
Jesuiitta-luostari, Pyhän Bernhardin luostari, Pyhän Ludvigin luostari;
Pyhän Dominikuksen luostari, Pyhän Fransiskuksen luostari, Marian
palvelijain luostari.
Hän luki laulavalla äänellä, kuin olisi lausunut litaniaa. Äkkiä hän
purskahti nauruun, nosti päänsä ja tarjosi kauniin otsansa rakastajan
huulille. Hänellä oli tuollainen uhkuva sydämenhyvyyden hetki, joka
saattoi hänet lapsen kaltaiseksi.
-- Kuinka monta luostaria. Onpa se varmaankin merkillinen paikka.
Lähdemmekö Orvietoon?
Giorgiosta tuntui, kuin olisi äkkiä raikas lähdevesi huuhdellut hänen
sydäntänsä. Kiitollisena hän antautui näiden lohdullisten tunteiden
valtaan. Kun hän painoi huuliaan Ippolitan otsalle, hänen mieleensä
välkähti näkynä tuo ihmisistä autio guelfiläis-kaupunki, joka vaieten
ihailee kaunista tuomiokirkkoaan.
-- Orvieto! Etkö koskaan ole ollut siellä? Kuvittelepa
karstakivi-kallionhuipulla olevaa, surumieliseen laaksoon katsovaa
kaupunkia, niin hiljaista, että se tuntuu asumattomalta: -- ikkunat
suljetut; harmaat kadut, joilla kasvaa ruohoa; kapusiinimunkki, joka
kulkee torin poikki, piispa, joka astuu katetuista mustista vaunuista
sairaalan edustalla, vanha, kyyryselkäinen palvelija vaununovella;
torni, joka kohoaa valkoista, sateista taivasta kohti; tornikello, joka
lyö hitaasti; äkkiarvaamatta, kadun päässä ihme: Tuomiokirkko.
Ippolita sanoi, hieman uneksivana, ikäänkuin hänellä silmiensä edessä
olisi ollut tuon hiljaisen kaupungin näky:
-- Mikä rauha!
-- Olin siellä helmikuulla, ilma oli epävakaa kuten nyt, vuoroin
sadetta, vuoroin päivänpaistetta. Viivyin siellä päivän; matkustin
pois surullisena; vein mukaani tuon seudun surumielisyyden... Oi, mikä
rauha! Olin aivan yksin ja ajattelin: jospa minulla olisi rakastajatar,
tai pikemmin sisartunteinen rakastajatar, joka olisi täynnä hurskautta;
tahtoisinpa tulla tänne, viipyä täällä kokonaisen kuukauden: huhtikuun;
hieman sateisen, harmaan huhtikuun, jonka ilma olisi lauhkea ja jota
kirkastaisi jokunen auringonvälkähdys. Viettäisinpä monta hetkeä
sisällä tuomiokirkossa, itse kaupungilla ja lähistössä; menisin
poimimaan ruusuja luostarien puutarhoista; menisin ottamaan nunnilta
sokeroituja hedelmiä; joisin Est-Est-juomaa estruskilaisesta maljasta;
ja rakastaisin yhä ja nukkuisin paljon pehmeässä vuoteessa, valkoisten
neitseellisten verhojen takana.
Ippolita hymyili onnellisena tälle haaveelle. Hän sanoi vilpittömän
välittömänä:
-- Minulla on hurskas mieli. Vie minut Orvietoon.
Hän lyyhistyi kokonaan rakastajansa jalkojen juureen; hän tarttui hänen
käsiinsä, ja äärettömän hellyyden valtaamana hän jo aavistuksissaan
nautti tuosta levosta, tuosta rauhasta, tuosta surumielisyydestä:
-- Kerro minulle edelleen.
Giorgio painoi pitkän suudelman hänen otsalleen puhtaan
mielenliikutuksen pakosta. Sitten hän katseili häntä kauvan.
-- Otsasi on niin kaunis, hän sanoi, ääni kevyesti värähdellen.
Hän näki nyt tuon ilmielävän Ippolitan vastaavan sitä todellista
ihannetta, jota kantoi sydämessään. Hän näytti hänestä hyvältä,
lempeältä, nöyrältä, jaloa ja suloista runollisuutta uhkuvalta. Sen
mielilauseeni mukaisesti, jonka Giorgio hänelle oli omistanut, hän oli
vakava ja viehkeä -- _gravis dum suavis_.
-- Puhu minulle! soperteli Ippolita.
Kuistilta virtasi sisään lievä valo. Silloin tällöin ikkunaruudut
kilisivät hiljaa, tai ropisivat niitä vastaan kumeasti sadepisarat.