Kun palvelija seuraavana aamuna kello kymmenen tuli herättämään
Giorgiota, tämä lepäsi tuollaisen sikeän virkistävän unen helmassa,
joka nuoruudessa tavallisesti seuraa hekkumassa vietettyä yötä.
Ollen mitä pahimmalla tuulella hän kääntyi vuoteessaan ja huusi:
-- En ole kotona ketään varten. Jättäkää minut rauhaan.
Mutta viereisestä huoneesta hän kuuli häiritsijän äänen, joka rukoili:
-- Anteeksi, Giorgio, että olen näin itsepäinen. Minun on
välttämättömän tärkeätä puhua kanssasi.
Hän tunsi Alfonson Exilin äänen, ja hänen kiukkunsa kasvoi.
Tämä Exili oli entinen koulutoveri, keskinkertaisen lahjakas nuori
mies, joka oli saattanut itsensä rappiolle pelillä ja irstaalla
elämällä, ja joka nyt oli muuttunut jonkunmoiseksi rahaa kärkkyväksi
seikkailijaksi. Hän saattoi vielä käydä kauniista nuoresta miehestä,
vaikka pahe oli jo runnellut hänen kasvojaan; mutta hänellä oli
olemuksessaan ja käyttäymisessään jotakin viekasta ja epäjaloa, mikä
tarttuu henkilöihin, joiden on pakko elää keinotteluilla ja kärsiä
nöyryytyksiä.
Hän kävi sisälle, odotti kunnes palvelija oli poistunut, näytti hieman
nololta ja sanoi puoleksi niellen sanansa:
-- Anteeksi, Giorgio, että tälläkin kertaa käännyn sinun puoleesi.
Minun täytyy maksaa pelivelka. Auta minua. On kyseessä ainoastaan
vähäpätöinen summa: kolme sataa liiraa. Suo anteeksi, Giorgio.
-- Vai maksat sinä pelivelkojasi? kysyi Giorgio ja sinkahutti vallan
välinpitämättömänä tämän loukkauksen hänelle kasvoihin. Kun ei ollut
osannut katkaista kaikkia välejä tähän ahmivaan norkkailijaan, hän
käytti aseena häntä vastaan ylenkatsetta, samoin kuin muut käyttävät
sauvaa häätääkseen itsestään inhoittavan eläimen. -- Sinä saatat minut
hämmästymään.
Exili hymyili.
-- No, älä nyt ole häijy -- hän virkkoi rukoilevana kuin naishenkilö.
-- Annathan minulle nuo kolmesataa liiraa. Kunniasanani, että saat ne
takaisin huomenna.
Giorgio nauroi täyttä kurkkua. Hän soitti palvelijaa, joka heti saapui.
-- Hakekaa pienten avainten kimppu vaatteistani tuolla sohvalla.
Palvelija löysi avaimet.
-- Avatkaa tuo toinen vetolaatikko. Antakaa minulle iso lompakko.
Palvelija ojensi hänelle lompakon.
-- Voitte mennä.
Kun palvelija oli poistunut, sanoi Exili puoleksi arasti, puoleksi
väkinäisesti hymyillen:
-- Etkö voisi antaa minulle neljäsataa?
-- En. Kas tässä. Nämä ovat viimeiset rahani. Mene tiehesi.
Giorgio ei antanut hänelle rahoja käteen, vaan asetti ne vuoteen
laidalle. Exili hymyili, otti rahat ja pisti ne taskuunsa. Sitten hän
huomautti puoleksi imarrellen, puoleksi ivaten:
-- Sinulla on jalo sydän.
Hän katseli ympärilleen.
-- Onpa sinulla viehättävä makuuhuone.
Hän istuutui sohvalle, kaatoi itselleen lasin likööriä ja täytti
kotelonsa sikaareilla.
-- Kuka on tällä haavaa rakastajattaresi? Ei kai enää tuo viimevuotinen?
-- Mene tiehesi, Exili. Tahdon nukkua.
-- Hän oli hurmaava olento! Kauneimmat silmät Roomassa... Onko hän
vielä täällä? En ole vähään aikaan häntä nähnyt. Varmaankin hän on
matkustanut pois. Hänellä on sisar Milanossa, kuulemma.
Hän kaatoi itselleen toisen lasin ja joi sen yhdellä siemauksella. Hän
loruili ehkä ainoastaan siinä tarkoituksessa, että ehtisi tyhjentää
likööri-pullon.
-- Hän on ottanut eron miehestään, vai kuinka? Luulen, että hänen
raha-asiansa ovat huonot. Mutta hän käy aina hyvin puettuna. Noin pari
kuukautta sitten kohtasin hänet Via Babuinalla. Tiedätkö, kuka kenties
tulee olemaan sinun seuraajasi? Tuo Monti... luultavasti et häntä
tunne, hän on maanviljelijä, kookas, lihava, värittömän vaaleaverinen
mies. Juuri tuona päivänä hän Via Babuinalla ajoi rakastajatartasi
takaa. Tiedäthän, että heti huomaa, kun mies juoksee naisen perässä...
Tuolla Montilla on paljo rahaa.
Hän lausui viime sanat kuvaamattomalla äänenpainolla, johon sekaantui
kateutta ja inhoittavaa rahan himoa. Sitten hän melutta joi kolmannen
lasin.
-- Nukutko, Giorgio?
Giorgio ei vastannut, teeskennellen nukkuvansa, vaikka oli kuullut
kaiken. Mutta hän pelkäsi, että Exili kuulisi hänen sydämensä
tykytykset peitteen läpi.
-- Giorgio!
Tämä oli heräävinään kevyestä uinahduksesta.
-- Kuinka, oletko vielä täällä? Etkö jo mene?
-- Menenhän nyt, sanoi Exili lähestyen vuodetta. -- Katsohan,
kilpikonnanluinen hiusneula!
Hän kumartui sitä ottamaan matolta; uteliaana hän sitä tarkasti ja
laski sen sitten peitteelle.
-- Sinä onnellinen mies! hän huomautti, äänessä tuo tavallinen ivan ja
imartelun sekainen väre. -- Näkemiin siis.
Hän ojensi kättänsä; mutta Giorgio ei liikuttanut kättänsä peitteen
alta. Lörpöttelijä kääntyi ovea kohti.
-- Sinulla on mainiota likööriä. Otanpa vielä lasin.
Hän tyhjensi sen ja poistui, jättäen Giorgion vuoteeseensa maistelemaan
myrkkyjuomaa, jota tungettelija oli hänelle tarjonnut.