I.

Nähdessään ryhmän ihmisiä kumartuen kaiteiden yli tuijottamassa

alempana olevaan katuun, Ippolita pysähtyi ja huudahti:

-- Mitähän lie tapahtunut?

Häntä pudisti pieni pelon väristys; ja vaistomaisesti hän nojasi

kättään Giorgion käsivarteen ikäänkuin häntä pidättääkseen.

Giorgio tarkasti noiden ihmisten eleitä ja virkkoi:

-- Joku on varmaankin heittäytynyt tuonne alas.

Hän lisäsi:

-- Tahdotko, että käännymme takaisin?

Ippolita oli hetken kahden vaiheilla, häälyen uteliaisuuden ja kammon

välillä. Sitten hän vastasi:

-- En; jatkakaamme.

Ja he kulkivat edelleen ulointa lehtokujaa, seuraten kaiteita.

Vaistomaisesti Ippolita joudutti askeleitaan uteliasten ryhmää kohti.

Tuona maaliskuun iltapäivänä Pincio oli melkein autio. Harmaan

usvaisessa ja kumeassa ilmassa harvat hälyäänet hälvenivät.

-- Niin on todella tapahtunut, sanoi Giorgio. -- Joku on surmannut

itsensä.

Molemmat pysähtyivät lähelle ryhmää. Kaikki nuo ihmiset katsoivat

mitä tarkkaavimmin alhaalla olevaa kivitystä. He olivat joutilasta

työkansaa. Heidän kasvonsa eivät ilmaisseet mitään sääliä ja surua;

heidän katseidensa liikkumattomuus loi heidän silmiinsä jonkunlaista

eläimellistä hämmästystä.

Paikalle saapui pojanvetelys, uhkuen uteliaisuutta.

-- Se on jo poissa -- huomautti hänelle muudan, ennenkuin tulija oli

kumartanut kaiteiden yli; ja tuossa äänessä oli määrittelemätön ivan ja

ihastuksen välinen vivahdus, ikäänkuin hän olisi iloinnut siitä, ettei

toinen enää saanut nauttia tuosta näystä. -- Se on jo poissa. -- He

kantoivat sen jo pois.

-- Minne?

-- Santa Maria del Popoloon.

-- Kuolleenako?

-- Kuolleena.

Toinen mies, luisevan laiha ja keltaisen kelmeä, kaulassa leveä

villahuivi, kumartui kauas; ja vetäen piipun suustaan, hän kysyi

äänekkäästi:

-- Mitä siitä on jäänyt jälelle tuonne kadulle?

Hänen suunsa oli toiselta puolelta väärässä, kuin palo-arven pöhöttämä,

ja se värähteli, ikäänkuin siitä alinomaan olisi pulppuillut esiin

karvasta sylkeä; ja hänen äänensä oli syvä, kuin olisi se lähtenyt

maanalaisista onkaloista.

-- Mitä siitä on jäänyt jälelle?

Alhaalla kadulla seisova kuorma-ajuri kumartui muurin juurelle.

Katselijat vaikenivat paikaltaan hievahtamatta, odottaen vastausta. He

saattoivat kivityksellä nähdä ainoastaan tumman pilkun.

-- Hieman verta -- vastasi ajuri, vielä kumartuneena, ja sauvan

kärjellä etsien jotain verilätäköstä.

-- Entä mitä vielä? kysäsi uudelleen tupakoitsija.

Ajuri nousi pystyyn ja piteli sauvan kärjessä jotain, jota ylhäällä

olijat eivät voineet nähdä.

-- Hiuksia.

-- Minkä värisiä?

-- Vaaleita.

Äänet kajahtivat tuossa kahden muurin muodostamassa syvänteessä

oudoilta.

-- Giorgio, lähtekäämme pois! -- rukoili Ippolita, mieli

kiihoituksissaan ja kasvot hieman kalpeina, vetäen pois rakastajaansa,

joka kumartui rintanojan yli ryhmän kohdalla, kammoittavan kohtauksen

houkuttelemana.

Vaieten he kulkivat kolkon paikan ohi, ajatukset tuskallisesti

kiintyneinä tuohon kuolemaan; ja heidän alakuloisuutensa kuvastui

ilmeisenä kasvoissa.

Giorgio virkkoi:

-- Autuaat ovat vainajat, sillä he eivät enää epäile.

Ja Ippolita:

-- Se on totta.

Ääretön surumielisyys saattoi heidän sanansa väsyneiksi. Ippolita

jatkoi, kumartaen päänsä, katkerana ja sääliväisenä:

-- Rakkaus parka!

-- Mikä rakkaus? -- kysyi Giorgio hajamielisenä.

-- Meidän rakkautemme.

-- Tuntuuko sinusta, että se on loppumaisillaan?

-- Ei ainakaan minussa itsessäni.

-- Minussako siis?

Vaivoin tukahutettu ärtyisyys teki hänen äänensä pisteliääksi. Hän

toisti, katsoen Ippolitaan:

-- Minussako? Vastaa.

Ippolita oli vaiti, uudelleen painaen päänsä alas.

-- Et vastaa? Oh, tiedän hyvin, että se, mitä sanot, ei ole totta.

Vaitiolon jälkeen, jonka kestäessä molemmat sanomatonta tuskaa tuntien

koettivat lukea toisen ajatuksia, Giorgio jatkoi:

-- Näin alkaa rakkauden kuolinkamppailu. Sinä et sitä vielä huomaa,

mutta paluusi jälkeen olen alinomaan joka päivä sinua tarkannut, ja

joka päivä olen huomannut sinussa uusia merkkejä.

-- Mitä merkkejä?

-- Pahoja merkkejä, Ippolita... Kuinka kauheata on rakastaa ja samalla

joka hetki olla niin tarkkanäköinen!

Ippolita pudisti päätään melkein rajusti, ja hänen kasvonsa

synkistyivät. Tällä kertaa taas, kuten niin monasti ennen, molemmat

rakastavat tunsivat toinen toistaan kohtaan vihamielisyyttä. Kumpikin

tunsi itsensä loukkautuneeksi epäluulon vääryydestä, ja heidän

sisällään liikkui tuota kumeata vihaa, joka joskus puhkesi koviin

ja korjaamattomiin sanoihin, vaikeisiin syytöksiin, suunnattomiin

vastasyytöksiin. Voittamaton kiihko heräsi heissä vuoroin kiduttaa

toisiaan, loukata toisiaan ja raadella toinen toisensa sydäntä.

Ippolita synkistyi, sulkeutui itseensä. Hänen kulmakarvansa

rypistyivät, hän likisti yhteen huulensa, ja sillävälin Giorgio katseli

häntä ärsyttävästi hymyillen.

-- Näin se alkaa -- Giorgio toisti, yhä huulilla tuo katkera

hymy, silmissä tuo terävä katse. -- Sinä tunnet sielusi pohjalla

levottomuutta, epämääräistä kärsimättömyyttä, jota et voi tukehuttaa.

Ollessasi lähellä minua, tunnet, että sielusi pohjasta jotain nousee

minua vastaan, jonkunmoinen vaistomainen vastenmielisyys, jota et

voi tukehuttaa. Ja sinä käyt vaiteliaaksi; ja sinun on tekeminen

ääretön voimanponnistus, sanoaksesi minulle yhden ainoan sanan; ja

käsität väärin, mitä minä sanon. Ja epätahallisesti, mitättömissäkin

vastauksissa, äänesi kaikuu ankaralta.

Ippolita ei keskeyttänyt häntä edes kädenliikkeellä.

Tämän vaiteliaisuuden loukkaamana Giorgio jatkoi. Eikä häntä siihen

kiihoittanut ainoastaan haikea halu kiusata ystävätärtään, vaan

myös jonkunmoinen epäitsekäs tiedonhalu, johon sivistyksensä loi

kiihdytystä ja kirjallista väritystä. Giorgio koetti todella panna

sanoihinsa sitä todistelevaa varmuutta ja täsmällisyyttä, minkä

oli oppinut analysoivien psykologien teoksista. Mutta samoin kuin

yksinpuheluissaan hänen muodostamansa päätelmä liioitteli ja muutteli

sitä mielentilaa, joka oli hänen itsetutkimuksensa esineenä, samoin

vuoropuheluissa tarkkanäköisyyden tavoittelu usein himmensi hänen

tunteensa vilpittömyyttä ja saattoi hänet erehtymään niiden salaisten

vaikuttimien suhteen, joita hän koetti saada selville. Hänen aivonsa,

täyteen sullottuina sielutieteellisiä havaintoja, omia tai muiden

psykologien teoksista koottuja, usein sekoittivat ja hämmensivät

kaiken sekä hänen sisällään että ulkopuolellaan. Hänen henkensä eksyi

keinotekoisuuteen, josta ei enää selviytynyt.

Giorgio jatkoi:

-- Pane merkille, etten sinua soimaa. Sinä et ole syypää. Jokaisella

ihmissielulla on määrävarasto tunnevoimaa, jonka voi kuluttaa

rakkaussuhteeseen. Välttämättömästi tuo voima aikaa myöten kuluu kuten

kaikki muu. Kun se on tyhjentynyt, ei mikään ponnistus voi estää

rakkauden raukeamista. Ja olethan sinä jo kauan minua rakastanut; lähes

kaksi vuotta! Huhtikuun toisena päivänä vietämme toista vuosipäivää.

Oletko ajatellut sitä?

Ippolita pudisti päätään. Giorgio toisti, ikäänkuin itsekseen:

-- Kaksi vuotta!

He kulkivat penkille ja kävivät istumaan. Istuutuessaan Ippolita näytti

vakavan väsyneeltä, melkein lamautuneelta. Raskaat mustat vaunut

kulkivat rämisten ohi lehtokujaa pitkin, rouskuttaen sorahiekkaa. Via

Flaminialta kaikui heikkona torven ääni Äänettömyys täytti tuuhean

lähistön; harvoja sadepisaroita tippui.

-- Siitä tulee synkän surullinen, tuosta toisesta vuosipäivästä --

alkoi Giorgio uudelleen, armottomana vaikenevaa naista kohtaan. -- Ja

kuitenkin meidän täytyy sitä viettää. Minulle maistuvat karvaat palat.

Ippolita päästi surunsa ilmoille odottamattoman hymyn muodossa. Sitten

hän sanoi oudon lempeästi:

-- Miksi kaikki nämä pahat sanat?

Ja hän katsoi Giorgiota silmiin pitkään ja syvälle. Molemmat tunsivat

jälleen sanomattoman levotonta tarvetta lukea toistensa sielujen

salaisuutta. Ippolita tiesi hyvin, mikä kauhea kärsimys kidutti

rakastajaansa. Ja jotta tämä puhuisi ja päästäisi ilmoille tuskansa,

hän lisäsi:

-- Mikä sinun on?

Giorgio oli melkein tyrmistynyt tuosta hyvyyttä uhkuvasta

äänenpainosta, jota ei ollut odottanut. Kun hän siitä huomasi

ajatuksensa arvatuiksi ja tilaansa säälittävän, hän tunsi oman säälin

itseänsä kohtaan kasvavan; ja syvä mielenliikutus valtasi koko hänen

olemuksensa.

-- Mikä sinun on? -- toisti Ippolita tarttuen hänen käteensä, ikäänkuin

aistillisesti vahvistaakseen lempeytensä voimaa.

-- Mikäkö minun on? -- Giorgio vastasi. -- Rakastan.

Hänen sanansa olivat menettäneet kaiken katkeran kovuuden.

Paljastaessaan parantumattoman haavansa, täytti surku häneen itseensä

koko hänen mielensä. Se epämääräinen kauna, joka hänen sielunsa

pohjalla liikkui tuota naista kohtaan, tuntui haihtuvan. Hän huomasi

vääräksi kaikki vihantunteet tuohon naiseen, tunnustaen välttämättömän

ja kohtalollisen lain olemassaolon. Hänen onnettomuutensa ei ollut

minkään ihmisolennon aiheuttama, vaan johtui itse elämän olemuksesta.

Hänen ei sopinut syyttää rakastajatarta, vaan rakkautta. Rakkaus, johon

luonnon pakosta koko hänen olemuksensa pyrki voittamattoman rajusti,

rakkaus oli hänestä suurin kaikista maallisista surun aiheuttajista.

Ja tuohon ylimpään surun aiheuttajaan hän oli oleva sidottu kenties

kuolemaan asti.

Kun hän ajatuksiin vaipuneena vaikeni, Ippolita kysyi häneltä:

-- Luuletko sinä siis, Giorgio, etten minä sinua rakasta?

-- No niin, luulenhan, että minua rakastat, hän vastasi. -- Mutta

voitko todistaa minulle, että huomenna kuukauden kuluttua, että alati

tulet olemaan yhtä onnellinen siitä, että olet minun omani? Voitko

todistaa minulle, että nyt, tällä hetkellä, olet kokonaan minun? Mitä

omistan sinusta?

-- Kaiken.

-- En mitään, tai en juuri mitään. En omista sitä, mitä tahtoisin

omistaa. En tunne sinua. Kuten jokainen muu ihmisolento, sinä suljet

sisääsi minulle tutkimattoman maailman; eikä mitä hehkuvinkaan

intohimo auta minua siihen tunkeutumaan. Sinun aistimuksistasi,

tunteistasi, ajatuksistasi tunnen ainoastaan vähäisen murto-osan. Sana

on epätäydellinen ilmaisukeino. Sielu ei ole toiselle siirrettävissä.

Sinä et voi antaa minulle sieluasi. Keskellä intohimon huumaustakin,

olemme kuitenkin kaksi eri olentoa, aina kaksi eri olentoa, eroitetut

toisistaan, vieraat, sisäisesti yksinäisiä. Suutelen otsaasi; ja otsasi

alla ehkä liikkuu ajatus, joka on minulle vieras. Puhun sinulle; ja

ehkä joku lauseeni herättää mielessäsi muiston toisista ajoista,

eikä muistoa minun rakkaudestani. Mies kulkee ohitsesi, hän katsoo

sinuun; ja sinun hengessäsi herää jotain, jota minä en voi havaita.

Enkä tiedä, kuinka monta kertaa aikaisemman elämäsi heijastus valaisee

nykyhetkeä. Oi, tuota aikaisempaa elämääsi minä sanomattomasti pelkään!

-- Olen sinun vieressäsi; minut valtaa täydelleen tuo sulous, jolla

erityisinä hetkinä minut täyttää sinun pelkkä läsnäolosi; hyväilen

sinua, kuuntelen sinua; antaudun täydellisesti. Äkkiä yksi ajatus

panee vereni jähmettymään. Entä jos minä tietämättäni herätän sinussa

muiston, jo koetun tunteen aaveen, aikoja sitten kuluneiden päivien

alakuloisuuden? En voisi koskaan kuvata sinulle tuskiani. Tuo lämpö,

joka minussa on synnyttänyt epämääräisen harhaluulon jostain yhteydestä

sinun ja minun välillä, raukeaa äkkiä. Sinä pakenet minua, etenet,

poistut saavuttamattomiin. Minä jään yksinäisyyteen, peloittavaan

yksinäisyyteen.

Kymmenen, kaksikymmentä likeisen seurustelun kuukautta ei enää merkitse

mitään. Sinä tunnut minusta yhtä vieraalta kuin silloin, jolloin

et vielä minua rakastanut. Ja minä en enää sinua hyväile, en enää

puhu; sulkeudun kuoreeni; vältän jokaista ulkoa näkyvää ilmaisua;

pelkään, että pieninkin sysäys voi henkesi pohjasta nostaa sen samean

sakan, minkä elämä palauttamattomasti on siihen koonnut. Ja silloin

laskeutuu ylitsemme tuollainen pitkä tuskallinen vaiteliaisuus, jossa

sydämen voimat hyödyttömästi ja haikean tuskallisesti riutuvat. Minä

kysyn sinulta: -- Mitä ajattelet? Sinä vastaat minulle: -- mitä

sinä ajattelet? -- Minä en tunne sinun ajatustasi; sinä et tunne

minun ajatustani. Juopa käy yhä syvemmäksi; se muuttuu kuiluksi. Ja

tuijottaminen alas tähän kuiluun tuottaa niin voimakasta tuskaa,

että minä sokean vaiston pakoittamana heittäydyn vartalosi yli,

puristan, tukehutan sinua, kärsimättömänä omistaakseni sinut. Hekkuma

on kiivaampi kuin koskaan ennen, mutta mikä hekkuma voi korvata sitä

alakuloisuutta, joka seuraa?

Ippolita sanoi:

-- Minä en sellaista tunne. Minä antaudun täydellisemmin. Kenties

rakastan enemmän.

Taaskin tämä ylemmyyttä merkitsevä huomautus loukkasi sairasmielistä

miestä.

Ippolita virkkoi:

-- Sinä ajattelet liian paljon. Seuraat liiaksi ajatuksiasi.

Ajatuksesi kiinnittää sinua kenties enemmän kuin minä, se kun on

yhä uusi ja vaihteleva; minä taas olen menettänyt kaiken uutuuden

viehätyksen. Rakkautesi ensi aikoina sinä olit vähemmän mietiskelevä

ja välittömämpi. Et vielä ollut mieltynyt katkeroihin seikkoihin, sinä

kun anteliaammin tuhlailit suuteloita kuin sanoja. Kun nyt kerran,

kuten sanoit, sana on epätäydellinen ilmaisukeino, mitä hyödyttää sitä

väärinkäyttää! Sinä väärinkäytät sitä melkein aina julmasti.

Vaiettuaan sitten hetken hän itse viehättyneenä mielessään liikkuvasta

lauseesta ei malttanut olla sitä esille tuomatta ja lisäsi:

-- Leikkaus edellyttää kuollutta ruumista.

Tuskin hän sen oli sanonut, kun jo sitä katui. Tuo lause tuntui

hänestä mitä jokapäiväisimmältä, epänaiselliselta, kirpeältä. Hän oli

pahoillaan, ettei ollut säilyttänyt tuota lempeätä ja myöntyväistä

äänenpainoa, joka edellä oli saattanut Giorgion heltymään. Vielä kerran

hän näin oli laiminlyönyt aikeensa olla rakastajansa kärsivällinen ja

hellämielinen hoitajatar.

-- Näethän, -- hän sanoi äänessä tuota pahoittelua ilmaiseva sävy, --

sinä saatat minut väärälle tolalle.

Giorgio hymyili tuskin huomattavasti. Molemmat huomasivat, että tästä

kiistasta ainoastaan rakkaus oli vahingoittunut.

Äskeiset pappis-vaunut palasivat siitä ohi; molemmat mustat

pitkähäntäiset hevoset juoksivat hiljaista ravia. Puut muuttuivat

yhä aavemaisemmiksi, mikäli kostea hämärä-ilma tummeni. Sinervän

lyijynkarvaisina pilvet höyrysivät yläpuolella Palatinoa ja Vatikaania.

Rikinkeltainen valojuova, suora kuin pystyssä oleva miekka, hiipaisi

Mariovuorta, terävälatvaisten sypressien takaa.

Giorgio ajatteli:

-- Rakastaako hän minua vielä? Miksi hän niin helposti ärtyy? Tunteeko

hän ehkä, että minä puhun totta tai sellaista, mikä pian on oleva

totta? Ärtyisyys on oire. Mutta enkö itsekin tunne tuota kumeata ja

alituista ärtyisyyttä syvällä sisälläni? Mitä minuun tulee tiedän hyvin

sen oikean syyn. Olen mustasukkainen. Kenelle? Kaikelle: -- esineille,

jotka kuvastuvat hänen silmiinsä...

Giorgio katsoi häneen. -- Hän on hurmaavan kaunis tänään. Hän on

kalpea. Hän miellyttäisi minua, jos olisi aina alakuloinen ja sairas.

Kun hänen kasvoissaan on väriä, hän näyttää minusta toiselta. Kun hän

hymyilee, en voi pidättäytyä epämääräisestä vihamielisestä tunteesta,

melkein vihasta hänen nauruansa kohtaan. Eihän tämä kuitenkaan tapahdu

aina...

Giorgion ajatus häipyi hämärään. Hän pani ohimennen merkille salaisen

sukulaisuuden, joka vallitsi rakastajattaren ulkonäön ja iltahämärän

välillä, ja hän nautti siitä. Ruskeahkon kalpeasta hipiästä hohti esiin

kevyt sinervä vivahdus; ja hänellä oli kaulassa aivan vaaleankeltainen

nauha, joka jätti paljaiksi molemmat ruskeat luomet. -- Hän on

hyvin kaunis. Hänen kasvoissaan on melkein aina syvä, merkitsevä,

intohimoinen ilme. Siinä piilee hänen hurmaavaisuutensa salaisuus.

Hänen kauneutensa ei koskaan minua väsytä; se siirtää minut alati

haaveelliseen mielentilaan. Mihin perustuukaan hänen kauneutensa? Sitä

en voi sanoa. Lakien mukaisesti hän ei ole kaunis. Joskus katsellessani

häntä, on minut yllättänyt tuskallinen pettymys. Hänen piirteensä

eivät ole todellisessa muodossaan näyttäneet minusta henkisen ilmeen

muuttamilta ja kirkastamilta. Kuitenkin hänellä on kolme jumalallisen

kaunista osaa kasvoissa: otsa, silmät, suu ovat jumalallisia.

Hänen naurava kuvansa sukelsi taas esiin... Mitä Ippolita kertoikaan

minulle eilen? Hän kertoi minulle jotain sisarestaan: vähäisen

koomillisen tapauksen, joka oli sattunut hänen sisarensa kodissa

Milanossa, silloin Ippolita oli ollut siellä käymässä... Miten hän oli

nauranut!... Hän siis saattoi nauraa kaukana minun luotani; hän saattoi

olla iloinen. Ja minä olen tallettanut hänen kirjeensä. Kaikki hänen

kirjeensä ovat täynnä alakuloisuutta, kyyneleitä, epätoivoisaa kaihoa.

Hän tunsi kiivasta tuskaa ja sitten myrskyisää levottomuutta, ikäänkuin

hänellä olisi ollut edessään vakava ja korjaamaton, mutta samalla

selvittämätön tosiseikka. Yhteenliittämistään mielikuvista hänessä

syntyi tuo tavallinen ilmiö: tunteiden liioittelu. Tuo Ippolitan viaton

naurunpuuska muuttui Giorgion mielikuvituksessa keskeymättömäksi

hilpeydeksi; joka päivä, joka hetki hänen poissaolonsa aikana oli

muka ollut iloinen. Ippolita oli muka elänyt jokapäiväisen tavallista

elämää lankonsa ystävien, ihailijoiden, typerien ihmisten parissa.

Hänen surullisuutta uhkuvat kirjeensä valehtelivat. Sanasta sanaan hän

muisti erään kirjeen kohdan --"Täällä elämä on sietämätöntä; ystävät ja

ystävättäret piirittävät meitä; he eivät suo meille hetkeäkään rauhaa.

Tunnethan Milanolaisten herttaisuuden." -- Hänen mielestään kohosi

kuin selkeä näky: Ippolita keskellä porvarillista joukkoa virkamiehiä,

asianajajia, kauppiaita. Hän hymyili kaikille, ojensi jokaiselle

kätensä, kuunteli typeriä puheita, vastasi mauttomasti, sekaantui tähän

jokapäiväisyyteen.

Sinä hetkenä painoi hänen sydäntään koko se kärsimys, jota oli

kestänyt noina kahtena vuotena, kun oli ajatellut sitä elämää, jota

rakastettunsa vietti hänelle tuntemattomien ihmisten parissa niinä

hetkinä, joina hän ei voinut olla hänen luonaan. -- -- Mitä Ippolita

tekee? Kenet hän näkee? Kenen kanssa hän puhuu? Miten käyttäytyy hän

niihin ihmisiin nähden, jotka tuntee, joiden kanssa seurustelee?

Ainaisia kysymyksiä ilman vastausta.

Edelleen hän hautoi mielessään tätä: -- Jokainen noista ihmisistä vie

jotain hänestä, vie jotain minulta. Minä en koskaan saa tietää, mikä on

ollut noiden ihmisten vaikutus häneen, mitä tunteita, mitä ajatuksia

ne hänessä ovat herättäneet. Hän on kaunis, täynnä hauskuutta. Hänellä

on senlaatuinen kauneus, joka kiihoittaa miehiä ja joka saattaa heidät

himokkaiksi. Keskellä tuota kauheta laumaa häntä on himoittu. Miehen

himokkaisuus ilmenee katseessa, ja katseet ovat vapaat, ja nainen on

alttiina häntä himoitsevan miehen katseille. Mitä tunteekaan nainen,

kun huomaa, että häntä himoitaan? Välinpitämättömäksi hän totisesti

ei jää. Hän varmasti tuntee levottomuutta, jotain mielenliikutusta,

vaikkapa vaan vastenmielisyyttä, vaikka inhoa. Näin on siis

mahdollista, että mikä mies tahansa saattaa tehdä levottomaksi sen

naisen, joka minua rakastaa. Minkä arvoinen on siis omistukseni?

Hän kärsi ankarasti niistä aistillisista mielikuvista, jotka liittyivät

hänen sisäisiin mietteisiinsä.

-- Rakastan Ippolitaa tuntien intohimoa, jota pitäisin ehtymättömänä,

ellen tietäisi, että jokaisen inhimillisen rakkauden täytyy loppua.

Rakastan häntä, enkä voi kuvitella korkeampaa hekkumaa, kuin mitä

nautin hänestä. Ja kuitenkin monasti nähdessäni naisen kulkevan

ohitseni, minut on vallannut äkillinen halu; monasti kahdet naissilmät,

jotka ohimennen olen jossakin nähnyt, ovat jättäneet sieluuni

epämääräistä alakuloisuutta. Useammin kuin kerran olen ajatellut

naisesta, joka kulki ohitseni, naisesta, jonka tapasin jonkun ystäväni

rakastajattaren salissa: -- Millainen lienee hänen tapansa rakastaa?

Mikähän on hänen hekkumansa salaisuus? Ja joksikin aikaa tuo nainen

sitten on kiihoittanut mielikuvitustani, ilman liiallista hehkua, mutta

hitaan jatkuvasti. Muutamat noista mielikuvista ovat ilmaantuneet

äkkiä tietoisuuteeni silloin, kun olen peittänyt hyväilylläni

Ippolitan. No niin, miksi ei hänessäkin heräisi halua, kun hän näkee

miehen kulkevan ohi? Jos minun olisi mahdollista katsoa sisälle hänen

sieluunsa ja jos siinä näkisin sellaista halua, vaikkapa vaan salaman

välähdyksenä, niin pitäisin sitä lemmittyni poistamattomana tahrana ja

luulisin menehtyväni tuskaan. Minä en koskaan ole saava tuota ilmeistä

todistusta, sillä luonto tahtoo, että lemmittyni sielu on näkymätön

ja salattu, ja kuitenkin paljoa enemmän alttiina loukkaukselle kuin

ruumis. Mutta yhdenlaisuudet saattavat asian selväksi. Mahdollisuus ei

ole epäilyksen alainen. Kenties hän juuri tällä hetkellä tarkastelee

tuollaista sisällään olevaa verestä tahrapilkkua ja näkee sen sisäisen

katseensa edessä laajenevan. Tuskan kiduttamana hän vavahti.

Ippolita kysyi häneltä, ääni lempeänä:

-- Mikä sinun on? Mitä ajattelit?

Ja Giorgio vastasi:

-- Sinua.

-- Miten?

-- Pahasti.

Ippolita huokasi. Sitten hän kysyi:

-- Tahdotko, että menemme?

Hän vastasi:

-- Menkäämme.

He nousivat. He palasivat samaa tietä, jota pitkin äsken olivat

tulleet. Ippolita sanoi hiljaa, itku äänessä:

-- Kuinka surullinen ilta, rakkaani!

Hän pysähtyi, ikäänkuin olisi tahtonut koota ja itseensä imeä sitä

alakuloisuutta, joka virtasi menehtyvästä päivästä. Nyt oli Pincio

yltympäri autio, hiljainen, täynnä punasinervää varjoa, missä

kuvapatsaat hohtivat valkoisina kuin hautakivet. Alhaalla leviävä

kaupunki peittyi tuhkanharmaaseen autereesen. Silloin tällöin tippui

joku sadepisara.

-- Minne menet tänä iltana? kysyi Ippolita. -- Mitä aiot tehdä?

Hän vastasi epätoivoisena:

-- En tiedä, mitä tulen tekemään.

Seisoessaan siinä vierekkäin kärsien, he ajattelivat kauhistuen sitä

heille tuttua ja paljoa kovempaa ahdistusta, joka heitä odotti. He

tiesivät, minkä kauhean tuskan öiset harhakuvat tulivat tuottamaan

heidän puolustamattomille sieluilleen.

-- Jos tahdot, tulen luoksesi tänä yönä, sanoi Ippolita ujona.

Hänen rakastajansa, jota kumea kauna sisäisesti riudutti, tunsi

jonkunmoista hekkumaa häijyyden purkauksesta ja kostonhalusta ja

vastasi:

-- En tahdo.

Mutta hänen sydämensä kapinoi sitä vastaan: "Tätä yötä et kestä kaukana

Ippolitasta, se on sula mahdottomuus." Ja tajutessaan tämän sulan

mahdottomuuden hän keskellä sokean vihamielistä mielentilaansa tunsi

jonkunmoista sisäistä kammoa, outoa kammoa, ikäänkuin kohottavasta

ylpeydestä syntynyttä, kun hän ajatteli sitä suurta intohimoa, joka

häntä hallitsi. Hän toisti itsekseen: -- Minä en voi olla erillään

hänestä; tänä yönä en sitä voi. -- Hänellä oli se tuntemus, että oli

oudon voiman vaikutuksen alaisena. Surullinen aavistus hiipi hänen

mieleensä.

-- Giorgio! -- huudahti Ippolita ja painoi pelästyneenä hänen

käsivarttaan.

Giorgio vavahti. Hän tunsi sen paikan, mihin äsken olivat pysähtyneet

katselemaan alhaalla olevan katukivityksen veripilkkua, itsemurhaajan

siihen jättämää merkkiä. Hän kysyi:

-- Peloittaako sinua?

Yhä vielä takertuen kiinni hänen käsivarteensa Ippolita vastasi:

-- Vähäsen.

Giorgio poistui hänen luotaan, lähestyi kaiteita ja kumartui. Alhaalla

oleva katu oli jo pimeän peitossa, mutta hän luuli vielä siinä

näkevänsä tuon tumman veripilkun, äskeinen vaikutelma kun vielä oli

tuoreena muistissa. Iltatunnelma synnytti hänen mielikuvituksessaan

tuon kuolleen ruumiin hahmon; nuorukaisen epämääräisen muodon,

vaaleatukkaisen, verisen pään. -- Kuka hän oli? Miksi hän oli surmannut

itsensä? Hän näki itsensä tuossa hengettömässä muodossa. Mitä

nopeimmat, yhteydettömät ajatukset kiitivät halki hänen aivojensa.

Hän näki kuin salaman välkkeessä edessään setäparkansa, Demetrion,

isänsä nuoremman veljen, tuon sukulaisensa, joka oli tehnyt itsemurhan:

-- kasvot valkealla pieluksella leväten, mustan verhon peittämänä;

pitkä kalpea käsi, mutta täynnä miehekästä sävyä; seinällä hopeainen

vihkivesimalja, joka kiinnitettynä kolmella pienellä ketjulla silloin

tällöin tuulessa heilui hiljaa helisten. -- Jospa minä syöksyisin

tuonne alas! Yksinkertainen hyppäys rintanojan yli, ja nopea putous.

Kadonneeko tajunta pudotessa? Hän kuvitteli ruumiin survausta

kivitykseen; ja hän kauhistui. Sitten hän koko ruumiissaan tunsi rajua

tuskallista väristystä, johon sekaantui oudon suloinen mielihyväntunne.

Hänen mielikuvituksensa aavisti tulevan yön viehkeyttä: -- vähitellen

tapahtuva uinuminen suloiseen raukeuteen; herääminen hellyyden

yltäkylläisyydessä, joka salaperäisesti on kertynyt unen kestäessä.

Mielikuvat ja ajatukset seurasivat toisiaan harvinaisen nopeasti.

Kääntyessään hän kohtasi Ippolitan katseet, jotka lujasti ja tavattoman

suurina tuijoittivat häneen; ja hänestä tuntui, kuin olisi hän lukenut

niiden ajatuksen ja hän lähestyi lemmittyään ja kietoi käsivartensa

hänen käsivarteensa, tehden rakastavan eleen, joka oli hänelle

ominainen. Ja Ippolita painoi häntä vahvasti kylkeensä. Molemmat

tunsivat äkillistä tarvetta syleillä toisiaan, sulautua toisiinsa

rajattomasti.

-- Suljetaan!

Tämä puistonvartijain ääni kaikui hiljaisuudessa puiden alla.

-- Suljetaan!

Huudon jälkeen tuntui hiljaisuus vielä kamalammalta. Ja tämä sana,

jonka näkymättömät ihmiset täyttä kurkkua huusivat, oli molemmille

rakastaville kuin kiusallisen häiritsevä sysäys. Osoittaakseen, että

olivat kuulleet ja että valmistautuivat poistumaan, he jouduttivat

askeleitaan. Mutta itsepäisesti äänet siellä täällä toistivat autioilla

teillä:

-- Suljetaan!

-- Kirottua! -- huudahti Ippolita tehden kärsimättömän liikkeen ja

tuskastuneena vielä jouduttaen askeleitaan.

Trinita de' Monti kirkon kello soitti iltarukoukseen. Rooma näytti

äärettömältä harmaalta pilveltä, joka muodottomana hiipaisi maanpintaa.

Muutamat alhaalla olevien lähimpien talojen ikkunat, jotka usvassa

näyttivät suuremmilta, hohtivat jo punaisina. Harvoja sadepisaroita

tippui.

-- Tulethan luokseni tänä yönä, aivan varmaan? -- kysyi Giorgio.

-- Tulen, tulen varmasti.

-- Tuletko pian?

-- Tulen kello yksitoista.

-- Jos et tule, minä kuolen.

-- Tulen kyllä.

He katsoivat toisiaan silmiin; he vaihtoivat huumaavan lupauksen.

Hellyyden valtaamana Giorgio kysyi:

-- Voitko antaa minulle anteeksi?

Taaskin he loivat toisiinsa äärettömän hellätunteisen katseen.

Giorgio sanoi hiljaa:

-- Jumaloin sinua!

Ippolita virkkoi:

-- Hyvästi! Ajattele minua kello yhteentoista asti.

He olivat Via Gregorianan päässä. He erosivat. Ippolita kulki alaspäin

Capo le Case katua. Giorgio katsoi hänen jälkeensä ja näki hänen

poistuvan kosteata katukäytävää pitkin, joka loisti valaistujen

myymäläikkunoiden heijastuksesta. -- Nyt hän menee luotani. Hän

palaa minulle outoon taloon, palaa jokapäiväiselämäänsä, hän riisuu

päältään sen ihanteellisen verhon, johon olen hänet käärinyt; hänestä

tulee toinen, tavallinen nainen. Minä en enää tiedä mitään hänestä.

Elämäntarpeen rumat huolet täyttävät hänet, vievät hänen ajatuksensa,

alentavat häntä... Kukkaispuodista hänen sieramiinsa tunki orvokkien

tuoksu. Hänen sydämensä paisui epämääräisistä pyyteistä. "Oi, miksi

emme voi muodostaa elämäämme unelmiemme mukaan ja elää yksistään omaa

elämäämme?"