henkilö, nimittäin lakkautuspalkaila oleva luutnantti Måns Müller,
sorakielinen, kiveräviiksinen, diskreetin-näköinen herra, jonka
ylähampaat olivat aivan liian suuret, mutta alaleuka taas liian vähän
kehittynyt. Totteli muuten toveripiireissään lempinimeä Putte. Hänellä
oli jo nyt vakiutunut asemansa Alinen uskollisimpana ihailijana, ei
yleensä enää koskaan luopunut hänen viereltään ja luettiin
salaneuvoksen lähimpään perhepiiriin kuuluvaksi.
Permannon ensimmäisellä tuolirivillä näkyi eräitä kansallismielisiä
valtiopäivämiehiä könöttävän, niiden joukossa ukko Paavo. Hän oli vanha
tottunut teatterihabitué, vakinainen vieras, milloin vaan sattui
kaupungissa olemaan, kaikissa isänmaallisissa illoissa sekä
Shakespearen, Schillerin y.m. maailman suurten mestarien klassillisissa
esityksissä, joita hän omasta puolestaan piti täysin kansallisina
juhlatilaisuuksina. Niissä taputti hän aina käsiään tuhannen
vietävästi, huusi "hyvä" jokaisen näytöksen jälkeen, viipyi viimeiseen
mieheen saakka ovella ja voi toimittaa välistä aivan yksin, kiitos
olkoon omien vankkojen kämmeniensä, mitä pyramidillisimpia menestyksiä
mitä kehnoimmillekin taide-esityksille. Kotimaisissa ensi-illoissa
huusi hän aina äänensä käheäksi, vaati voimakkaasti tekijää esiin ja
otti mielellään osaa laakeriseppeleesen, jonka hintaa tekijän ystävät
väliaikoina käytävillä ja tupakkapuolella yleisön keskuudessa
keräsivät. Muuten oli hänen taidemakunsa sitä romantillisempi, mitä
realistisempi ja käytännöllisempi hänen tavallinen elämänkäsityksensä.
Taide oli hänen mielestään toista ja elämä toista, — dualismi, joka oli
verrattavissa vain siihen syvään ja ylitsepääsemättömään juopaan, joka
hänen kristillisen maailmankatsomuksensa mukaan oli taivaan ja helvetin
välille kiinnitetty. Niinpä hän, vaikka hän yksityisesti ei suinkaan
ollut mikään maailmallisen prameuden rakastaja, vaati näyttämöltä
nähdäkseen loistavia pukuja, kirjavia kulisseja, kilpiä, miekkoja,
kiliseviä kannuksia ja heleäväristä hetalekomeutta loppumattomiin
saakka. Yksityisesti hän oli myöskin varsin rauhallinen ja
pitkämielinen mies, joka ei koskaan ryhtynyt tekoihinsa ilman tyyntä ja
monipuolista harkintaa. Mutta teatterissa piti hänelle olla hirmuista
toimintaa, kiihkeitä intohimoja, mylviviä kansankohtauksia, jopa
miesmurhiakin, ukkosen jyrinän ja vanhurskaan taivaan salamoiden
todistaessa. Silti hän ei suinkaan ollut tunteeton myöskään hengen
vienommille nautinnoille. Raukeat, hiukaisevat kuutamokuvaelmat, pienen
soololaulun ja surumielisesti hyrisevän sähkövalon säestyksellä, olivat
hänen henkistä himoruokaansa, petetty ystävyys, poljettu hyve ja
viattomasti vainotun valitus taas asioita, jotka eivät koskaan olleet
vaikuttamatta häneen syvästi ja ylösrakentavasti. Eipä hän halveksinut
edes pientä lihavanläntää balettiakaan, kun se vaan pysyi kaiken
kansallisen siivouden rajoissa — joka taas aina eittämättömästi
tapahtui —, tarkasteli suurella mielenkiinnolla teatterin nuorempia
naispuolisia jäseniä ja otti aina esiin suuren, yksisilmäisen
merikiikarinsa, milloin hovipoikien pyöreät, isänmaalliset
pohkeet näyttämölle ilmestyivät. Hänen mielipiteensä
suomalaisen näyttämötaiteen suhteen oli sama kuin kirkon ja
armonvälikappaleidenkin, nimittäin ettei sen siunauksellinen ja
salaperäinen vaikutus suinkaan riippunut papin saarnan hyvyydestä
taikka huonoudesta; se asui taiteen temppelissä itsessään. Jokaisen,
joka ei ollut ihastunut yhtä paljon kuin hän, julisti hän armotta
epäkansalliseksi. Niille, jotka hänen kuultensa joskus pyrkivät
esityksen heikkoja puolia huomauttelemaan, sanoi hän suoraan, että he
nähtävästi olivat kadottaneet kyvyn ylipäänsä nauttia taiteesta. Hänen
selkämunansa sai Shakespearen paatos aina tärisemään. Hänen
nenäliinansa veti Maria Stuartin liikuttava kuolema aina esille. Hänen
mielinäytelmänsä oli kuitenkin Orleansin neitsyt, joka monipuolisimmin
tyydytti hänen romantisia, kristillisiä ja isänmaallis-ihanteellisia
tarpeitaan ja jota hän uskollisesti kävi katsomassa niin usein kuin
sitä vaan esitettiin.
Permannon ensimmäiset tuolirivit ukko Paavon sivulla ja takana olivat
täytetyt pelkillä tunnetuilla henkilöillä, siinä professoreita, siinä
sanomalehtimiehiä, siinä korkeampain virkakuntain edustajia,
kirjailijoita, taiteilijoita, joukossa joku nuhteeton nuori maisteri
taikka piikkipartainen varatuomari, jolla vielä oli tulevaisuutensa
edessään. Siinä myöskin monta, jolla se jo oli takanaan. Permannon
keskipaikoilla, joka yleensä oli opiskelevan nuorison ja heidän
mielitiettyjensä hallussa, näkyi maisteri Aavasaksa morsiamineen.
Ovensuissa seisoi taas sankat parvet valko-rusettisia, pitkäkaulaisia
ylioppilaslaulajia, jotka siinä omaa ohjelmanumeroaan jännitettyinä
odottivat.
Tuomas siirsi silmänsä ensimmäiselle riville, jota samoin kuin
suurimmaksi osaksi permanto-aitioitakin vanhat kansallismieliset
perheet hallitsivat, mahtavine yhteiskunnallisine rouvineen ja vienosti
kukoistavine, kainosti dekolteerattuine tyttärineen. Hän siirsi
silmänsä toiselle riville, joka sekin, vaikka tavallisissa oloissa
työväen paikka, näkyi tällä kertaa olevan opiskelevan nuorison ja
varakkaan porvarissäädyn hoteissa, siellä täällä kuitenkin joku
kurkottava seppänaama tahi jyrkkäpiirteinen kansan tahdon
toimeenpanija. Sieltä erotti Tuomas myöskin vanhan tuttavansa Pertin,
Vitikkalan entisen renkipojan, sittemmin torppari-agitaattorin, joka
nyttemmin oli eronnut sosialidemokraattisesta puolueesta ja liittynyt
yhteen eräiden samanmielisten toveriensa kanssa ajaakseen tarmokkaasti
omia iloisia, kommunistisia ihanteitaan. Viimeksi hän oli istunut
vangittuna eräästä pankkivarkaudesta, mutta todistusten puutteessa
päästetty jälleen hänelle niin kullankalliiseen vapauteen.
Kaikki yhteisen kansallisen taiteen korkeain kaarten alla, kaikki
kokoontuneina muistamaan jalon vainajan sopusointuista elämäntyötä. Se
oli todellakin näky, joka oli omiaan jokaista isänmaallista mieltä
suuresti ilahduttamaan.
Protokollasihteeri haukotteli. Juhlapuhuja ei ollut vielä oikein
päässyt vauhtiinsa, tapaili sanojaan otti pari kertaa hermostuneena
takaisin ja liikkui ylimalkaan liian tuulentupaisissa ilmakerroksissa.
Tuomas ei voinut olla jälleen isäänsä syrjäsilmällä tarkastelematta.
Epäilemättä ei siinä istunut mikään laiha-säärisen entusiasmi-ratsun
kaistapäinen kannustaja, vaan tyyni, taittunut keski-ijän mies, jonka
mielenrauhaa ei enää muu kuin vastapuolueen poliittinen "kiihoitus" — se
on aina vastapuolue, joka "kiihoittaa" — voinut levollisesta
tasapainostaan järkähyttää. Istui leveän, lainopillisen
yhteiskuntajärjestyksen vankka tukipuu, itse sen isänmaallisen veräjän
horjumaton pihtipieli, jonka läpi nuoret vasikat vasta pitkän
parannuksen, katumuksen ja usein uudestasyntymisen peson jälkeen
valtion luvatuille virkalaitumille lasketaan. Tuomas tunsi itsensä
tuiki vähäpätöiseksi hänen vierellään.
Mutta juhlapuhuja oli nyt saanut siivet alleen. Hänen hyvin veistetyt
ja tarmokkailla taidepausseilla varustetut lauseensa kiersivät salia
niinkuin pitkät viipaleet ja hänen varma, vakuuttava silmänluontinsa
pyyhki parvekkeita ikäänkuin hän olisi esiintynyt Ison-Britannian
a Irlannin yhdistettyjen kuningaskuntain parlamentissa.
Protokollasihteeri ei haukotellut enää. Hänen tyyni, intohimoton
katseensa oli kultasankaisten silmälasien takaa kiinnitetty
järkähtämättömästi puhujaan. Silloin tällöin nyykäytti hän päätään
tyytyväisenä.
— Hän puhuu hyvin, lausui hän puoli-ääneen Tuomaalle. Juuri niin kuin
tämäntapaisissa tilaisuuksissa on kansalle puhuttava.
Puhe päättyi ja palkittiin korvia huumaavilla kättentaputuksilla. Heti
sen jälkeen ilmestyivät lavalle ylioppilaslaulajat esittäen "Jos sydän
sulla puhdas on". Vielä pari muuta isänmaallista laulua,
kättentaputuksia ja välihetki. Protokollasihteeri nousi vaimoineen.
Tuomas seurasi heitä.
Käytävän hälisevässä ihmistungoksessa tunsi hän jonkun koskettavan
olkapäätään. Hän kääntyi katsomaan ja näki edessään kehittymättömän
alaleuan sekä kaksi ystävällisesti hymyilevää ylähammasta. Se oli Putte.
— Hörrr du brrorrr, sanoi sotilaallisella sorakielellään, minulla olisi
sinulle hiukan kahden keskistä puhuttavaa.
He siirtyivät seinävierelle. Putte selitti äänellä, joka ilmasi suurta
levottomuutta, kuulleensa huhuna mainittavan, että kansallismieliset
ylioppilaat — "dessa förrrbannade finnpojkar" — aikoivat toimeenpanna
jonkun skandaalin Tuomasta prikatakseen. Kenties olisi sentähden
parasta, että Tuomas, joskaan ei suorastaan pakenisi, johon Putte
sotilaana ei suinkaan tahtonut kehoittaa häntä, kuitenkin
käytännöllisistä syistä näkyisi niin vähän kuin mahdollista.
— Minä en ole lukenut sinun arrrtikkeliasi, lisäsi Putte, mutta minä
olen kuullut mielihyväkseni, että siinä on ollut karrrvaita pillereitä.
Kuten tiedät, en minä yleensä seuraa sanomalehtiä. Mutta jos sinä,
vaikka sivilimiehenä, olet osoittanut urrrhoollisuutta, pyydän minä
upseerina kiittää sinua.
Tuomas omasta puolestaan kiitti taas Puttea toverillisesta
huolenpidosta ja kysyi kesken kaikkea, millä kannalla hänen suhteensa
Alineen oli.
Putten huolestuneet kasvot kirkastuivat päivänpaisteisiksi.
— Iiihahaha, hirnui hän tuttavallisesti, imarrrtelematta itseäni voin
sanoa, etten luullut sen niin helposti käyvän. Mutta rrrrakkaus on
kaikkivaltias. Asia täytyy vielä toistaiseksi pitää salassa. Läheisenä
sukulaisena olet sinä kuitenkin jo nyt, olematta tunkeileva,
tilaisuudessa grratuleeraamaan minua.
Tuomas onnitteli häntä sydämellisesti. Putte kysyi, mihin
toimeenpiteisiin hän aikoi ryhtyä personallisen turvallisuutensa
suhteen.
— En mihinkään.
Putte katsoi häneen ällistyneenä. Mutta sitten kävivät hänen
ystävälliset kasvonsa hyvin totisiksi, hän ojensi lämpimästi oikean
kätensä Tuomaalle ja lausui vasen käsi miekankahvassa:
— Brrra brrorrr, brra. Sinä olet jurrnalisti ja minä pidän
jurrnalisteista. Mutta jos sinulle täällä jotakin tapahtuisi, niin
tiedät kyllä, että ystävyys on lähinnä isänmaata minun korrrkein
tunnussanan. Farrväll!
Hän teki kunniaa, kilahutti kannuksiansa ja meni. Tuomas näki hänet
jälleen heti kohta virkatoimessaan, tarjoamassa Alinelle kermatorttua
lämpiön tiskin takana.
Protokollasihteeri oli tavannut appensa ja löytänyt vapaan
pöydän-nurkan. Keskustelun lomassa, joka koski illan ohjelmaa, kumartui
salaneuvos Tuomaan puoleen ja lausui hänelle puoli-ääneen hyvin
merkitsevästi:
— Mainitsiko luutnantti Müller sinulle jotakin?
— Kyllä.
— Ja sinä?
Tuomas kohautti olkapäitään. Häntä alkoi todellakin jo hiukan
hermostuttaa tämä huolenpito.
Salaneuvos mursi leivoksen lautasellaan.
— Hm, lausui hän, luonnollisesti minä en voi hyväksyä sinun kaikkea
pieteettiä puuttuvia periaatteitasi. Mutta vielä vähemmän voin minä
hyväksyä niitä väkivaltaisia keinoja, joista olen kuullut puhuttavan.
Kenties olisi parasta, että siirtyisit minun aitiooni. Siellä toivon
toki jo virka-arvon sinua suojelevan.
Tuomas kiitti kohteliaasti. Hän arveli olevansa kyllin turvattu
omassaankin.
— Mistä on kysymys? tiedusti protokollasihteeri, joka kumma kyllä ei
ollut tähän saakka kuullut asiasta mitään.
Salaneuvos selitti hänelle parilla sanalla situatsionin.
Protokollasihteeri veti otsansa huolestuneisiin kurttuihin. Hän otti
asian hyvin vakavasti.
— Sinun on hetipaikalla poistuttava teatterista, lausui hän ankarasti
Tuomaalle. Sinun artikkelisi ei todellakaan ollut sen arvoinen, että
sen vuoksi tapahtuisi ikävä häiriö isänmaallisessa juhla-illassa. Se ei
ollut järkevästi kirjoitettu. Minä myönnän kyllä, että epäkohtia on
olemassa, mutta niiden poistamiseksi on olemassa vaan yksi keino,
nimittäin laillisuuden, minä tarkoitan täyden laillisuuden
palauttaminen.
Tuomas katsoi äitiinsä.
— Entäs sinä, äiti? Pyydätkö sinäkin minua poistumaan?
Maria Antoinette viivytteli vastaustaan.
— Minä arvelen, että isäsi on oikeassa, lausui hän sitten hiljaisesti.
Tämä oli Tuomaalle jotakin odottamatonta. Hän ei tahtonut uskoa omia
korviaan.
— Äiti, sinä et voi tarkoittaa, mitä sanot. Pitäisikö minun väistyä,
minun, vaan siksi, että jotkut kansallishullut tahtovat sitä?
Mahdotonta.
— Sinä teet tietysti niinkuin tahdot. Minä arvelin vaan, että se olisi
parasta sinullekin.
— Siis sinunkin mielestäsi on työläs potkia tutkainta vastaan?
Tuomas odotti jännityksellä hänen vastaustaan, silmä terävänä kuin
peitsenkärki. Oliko tässä hänellä uusi vihollinen? Eikö siis enää
äitikään häntä ymmärtänyt?
Maria Antoinette katsoi poikaansa surullisella silmäyksellä. Hän ei
jaksanut enää. Ajatus, että hänen Tuomaansa joutuisi julkisen
häväistyksen, kukaties mieskohtaisen väkivallan esineeksi, oli liian
kiusallinen hänelle. Hän taipui. Ensimmäisen kerran elämässään hän
myönsi, että protokollasihteerin sovitteleva kanta yleiseen
mielipiteesen ja kansan ääneen nähden sittenkin saattoi olla ainoa
mahdollinen.
— Niin se lienee, lausui hän hiljaa ja surumielisesti.
Tuomaasta tuntui aivan kuin olisi äiti noilla sanoillaan kieltänyt
hänet. Eikä ainoastaan häntä, vaan oman ylpeän olemuksensa, joka oli
hänet muista erottanut, oman mykän murheensa ja kärsimyksensä, joka
tähän saakka oli äidin hänen silmissään aina niin ihanaksi aateloinut.
Tuomas ei tuntenut enää äitiään. Hän huomasi olevansa yksin, niin yksin
kuin ihminen maailmassa voi olla. Hänen sydämensä kutistui kivikovaksi.
Raudan-raaka kylmyys levisi hänen ympärilleen.
— Minä jään, virkahti hän hampaittensa välistä. Toivon kuitenkin, ettei
perhe tule minun tähteni häpeään.
Maria Antoinette katsoi häneen äänettömästi nuhdellen, pitkien
silmäripsiensä lomitse. Tuomaasta tuntui jälleen kuin olisi kaksi
mustaa joutsenta lentänyt hänen ylitsensä. Vai olivatko ne joutsenia
enää? Eikö hän kuullut korppien koikkuviksi?
— Syytä sitten itseäsi, sanoi protokollasihteeri suuttuneesti. Mutta
älä luule, että kukaan täällä panee tikkua ristiin sinun puolestasi.
— Minä panen miekkani rrristiin, kuului samalla Putten sankarillinen
sora-ääni julistavan. Niin kauan kuin minä olen tässä seurassa, ei
kukaan ole hänen päästään hiuskarrrvaakaan koukistava.
Tuomaan täytyi hymyillä vasten tahtoaankin.
Anna nauroi sydämettömästi ja ilmoitti, että hän jo pitkän aikaa oli
halunnut olla mukana jossakin jännittävässä. Salaneuvos antoi ankaran
muistutuksen hänelle, huomauttaen että skandaali oli jotakin
plebeijimäistä. Ei sopinut hänen tyttärensä iloita sellaisesta. Aline
ei sanonut mitään, mutta hänen kasvonsa ilmaisivat suurta
levottomuutta. Hän ei nähtävästi oikein luottanut Puttensa
suojelukseen.
Protokollasihteeri oli oikeastaan suuttuneempi kuin mitä hänen
tavallinen mielen tasapainonsa olisi myöntänytkään. Hän ei ymmärtänyt
tuollaista kirottua itsepäisyyttä! Se oli hänen mielestään sekä typerää
että kloppimaista. Hän olisi mielellään sanonutkin sen Tuomaalle, mutta
hän huomasi tämän tuimasta ulkomuodosta ja rypistyneistä
kulmakarvoista, etteivät parhaatkaan sanat tällä kertaa olisi tepsineet
mitään. Hän päätti sentähden tehdä sen joskus toisti ja sitä
tuntuvammin.
Tuomas puolestaan ei kunnioittanut häntä enää silmäykselläkään.
Syntyi pieni äänettömyys.
Ihmiset tunkeilivat heidän ympärillään. Äkkiä näkyi ikäänkuin ilmestys
niiden lomasta ukko Paavon kunnioitusta herättävä haamu.
Hän oli hetken merkityksen johdosta puettu tärkkikaulukseen ja valkeaan
rusettiin; muuten oli hänen musta sortuukinsa sama kuin ennenkin, ei
vähemmän tylppäkärkiset anturakengät. Hän tervehti kohteliaasti seuraa.
— Hyvin miellyttävä isänmaallinen tilaisuus, lausui hän.
Myönnettiin.
— Erinomainen ohjelmakin, huomautti hän sitten. Myönnettiin. Mutta
keskustelu ei lähtenyt oikein sujumaan.
— Tuleppa tänne Tuomas, lausui hän lopuksi.
Minulla olisi sinulle hiukan kahden keskistä.
— Me tiedämme jo asian, sanoi Tuomas tarjoten tuolinsa hänelle.
Ukko Paavo kohotti kulmakarvojaan.
— Minkä asian? kysyi hän taitavasti.
— Että minua uhkaa vaara tulla tunnetuksi henkilöksi, vastasi Tuomas.
— Yhyy.
Kunnallisneuvos olisi mieluummin puhunut kahden kesken. Mutta kun
Tuomas toistamiseen tarjosi tuolinsa hänelle, hän istahti.
— Suon mielellänikin sinulle, sanoi hän, pienen terveellisen
nipristyksen. Toivon, että se tulee jonkun verran hävyttömiä
mielipiteitäsi justeeraamaan. Mutta onhan tuo sentään häpeä minullekin,
jos oma liha tulee tällaisena päivänä julkisesti ristiinnaulituksi.
Pyysin sentähden maisteri Aavasaksaa, että hän jättäisi
mielen-osotuksensa toistaiseksi.
— No, ja mitä sanoi maisteri? kysyi protokollasihteeri jännitettynä.
— Hän sanoi, että päivän merkitys on juuri erityisesti kaikkia
kansallismielisiä velvoittava.
Salaneuvos huomautti, että hän pesi kätensä Tuomaan mahdollisten
harha-askelien suhteen. Politiikka oli hänen mielestään asia, jota
oli taidolla hoidettava. Jos sen mieli koskaan kohota tiplomatiaksi,
joka oli politiikan korkein muoto, oli se säilytettävä harvojen
yksityis-omaisuutena. Missään tapauksessa sitä ei ollut jätettävä
raakojen kansanjoukkojen, saati sitten kehittymättömän nuorison
leikkikaluksi. Nykyajan ylioppilaat rupesivat politikoimaan liian
aikaiseen.
— Politiikka, vastasi ukko Paavo, on ihmisen korkein tehtävä maan
päällä, lähinnä luonnollisesti hänen uskonnollista kutsumustaan. Mutta
politiikkaa ei voi olla ilman valistunutta yleistä mielipidettä, ja
juuri tämän yleisen mielipiteen valmistamisessa voivat nuoret reippaat
ylioppilaat, samoin kuin lämmin kansallismielinen sanomalehdistö, saada
paljon hyvää ja oikeata aikaan.
Salaneuvos nielaisi viimeisen murun lautaseltaan. Hän oli valmis.
— Kansallismielinen sanomalehdistö! sanoi hän. Tietääkö herra
kunnallisneuvos, mitä se on tuo teidän kansallismielinen
sanomalehdistönne? Se on kansalliskiihkoinen sanomalehdistö,
epärehellinen, luikerteleva ja jesuiittamainen prässi, joka on ottanut
isänmaallisuuden urakalle ajaakseen omia itsekkäitä, hyvin itsekkäitä
pyyteitään. Mitä on n.s. kansallismielinen sanomalehdistö muissa
maissa? Minun tarvitsee viitata vain valistuneen Ranskan ja pimeän
Venäjän yhtäpitäviin esimerkkeihin.
Kunnallisneuvos kuunteli vain toisella korvallaan, mutta hän kuuli
hyvin silläkin. Samalla loi hän levottomia katseita ympärilleen.
Salaneuvos oli nimittäin korottanut äänensä eikä ukko Paavo millään
muotoa tahtonut kiinnittää yleisön huomiota.
— Yksi ottaa urakalle yhden, toinen toisen asian, lausui hän
pitkäveteisesti; yksi perustuslaillisuuden, toinen...
— Ei sitä siihen voi verrata, väitti salaneuvos. Tuo on juuri teidän
tavallisia yrityksiänne johtaa keskustelu harhateille.
Kansallisuus-aatteelta hän puolestaan ei tahtonut kieltää
kunnioitustaan, vielä vähemmän Snellmanilta, joka tosin oli ollut
itsekäs, hyvin itsekäs mies, mutta kuitenkin harvinaisen kyvykäs
koulurehtori. Hän ei vaan voinut hyväksyä sitä tapaa, millä Snellmanin
aatteita nykyään suomenkielisen kansan keskuudessa ajettiin.
— Te sanotte suomalaiselle talonpojalle, jatkoi hän, "ole suomalainen,
ole niin tuhannen pärkkeleen supisuomalainen!" Mitä luulette, että
tästä talonpojasta, joka ei ole muuta kuin suomalainen eikä ikinä ole
ollut muuta kuin suomalainen, mitä luulette hänestä tulevan? Hänestä ei
koskaan tule muuta kuin suomalainen talonpoika. Häh? Te tapatte kaiken
kehityksen maasta.
Tämä oli salaneuvoksen klassillinen todistelu suomalaisen
kansallisuusliikkeen nurinkurisesta ajamisesta. Mutta ukko Paavo ei
ollut vielä lyönyt pöytään viimeistä valttiaan.
— Minä olen itse tosin vaan oppimaton suomalainen talonpoika, alotti
hän vaatimattomasti.
Silloin oli piru merrassa, kun ukko Paavo katsoi vaivakseen vedota
tähän ankaraan argumenttien. Tietysti se oli vaan sanantapa taikka
pikemmin sotaviekkaus, jolla hän voi hankkia itselleen erinomaisen
strategisen aseman, saada keskustelussa ikäänkuin ala-otteen ja
ahdistaa vastustajaansa aivan uudelta, odottamattomalta kannalta. Siitä
voi sitten aina vähitellen siirtyä hyökkäyssotaankin ja edetä
varovaisesti, niin pitkälle kuin vaatimaton perus-asema myönsi. Eikä se
juuri esteitä tehnytkään, sillä ukko Paavo oli tietysti talonpoika vaan
nimeksi eikä suinkaan oppimaton. Mutta hänen herrasvastustajansa
menivät tavallisesti mitään pahaa aavistamatta paulaan, ottivat
ikäänkuin hyväntahtoisesti häntä opastaakseen, kunnes ukko Paavo äkkiä
vetäsi pussin suun kiinni parilla terävällä, toisen sanoista tehdyllä
johtopäätöksellä ja loi voitollisen silmäyksen ympärilleen: katsokaa,
tässä on säkki, johon oppimaton suomalainen talonpoika on voinut pistää
noin suuren ja ylpeän herran! — Tämä taistelutapa teki aina tarkoitetun
vaikutuksensa sekä sanomalehdistössä että säädyn keskusteluissa.
Mutta nyt soivat sähkökellot, väliaika oli lopussa eikä ukko Paavo enää
ollut tilaisuudessa erinomaisia johtopäätöksiään vetämään. Hän tyytyi
sen sijaan, muut hyvästeltyään, lausumaan Tuomaalle seuraavat
onnettomuutta uhkaavat sanat:
— Tästä tulee sinulle vielä tupenrapina, poika.
Todellakin näkyi jonkun matkan päässä parvi parrattomia nuoria miehiä,
jotka keskenään kuiskutellen kiinnittivät Tuomaasen tuiki lähenteleviä
silmäyksiä.
— Entä jos tupessa olisi puukkokin? sanoi Tuomas.
Hän aikoi mennä aitioonsa. Mutta samalla kuuli hän Alinen vielä
mainitsevan hänen nimeään.
— Tuomas, sanoi hän. Minä en ymmärrä politiikkaa. Mutta jos katsot
olevasi oikeassa, niin pysy paikoillasi!
— Kyllä, sanoi Tuomas. Mutta kuinka sinä olet tullut siihen tulokseen?
— Minä keskustelin asiasta Puten kanssa. Niin, älä naura, hänellä on
hyvä sydän ja...
— Kyllä, sanoi Tuomas. En minä hänen sydämelleen hymyillytkään.
— No niin, hänen päänsä ei ole parhaita, mutta se riittää minulle. Ja
sitten tuntui minusta niin ikävältä, jos sinä luulisit, ettei kukaan
meistä sinua ymmärtäisi.
— Ja sitten?
— Ja sitten tahdoin minä tarjota sinulle tämän suklaatitötterön. Ota
se! Minä tiedän sinun pitävän suklaatikaramelleista.
— Aline, sinä olet paras nainen taivaan alla. Onnellinen Putte!
— Luuletko todellakin, että tulemme onnellisiksi?
— Kyllä. Minä olen aivan varma siitä.
— Minä olen joskus epäillyt sitä. Kuule, Tuomas, sinunkin olisi mentävä
naimisiin.
— Mahdotonta. On olemassa vain kolme naista, joiden kanssa minä ehkä
olisin voinut tulla onnelliseksi. Kaksi heistä ovat minun tätejäni.
— Ja kolmas?
— Oli äiti. Mutta hänkin on nyttemmin...
— Mitä nyttemmin?
— Rouva protokollasihteeri.
— Tietysti hän on rouva protokollasihteeri. Ei, kyllä minun nyt täytyy
mennä. Minä näen, että Anna aikoo vietellä tuolla minun sulhaiseni.
Todellakin näkyi Anna käytävän päässä keimailevan aivan sopimattomasti
Putten edessä.
— Näkemiin siis.
— Näkemiin. On niin paljon haittaa nuoremmista sisarista.
Seuraavalla väliajalla tuli Emmi.
Tuomas ei ollut nähnyt häntä sitten kuin heidän kihlauksensa oli
purkautunut. Hän tarkasteli sentähden muinaista ihannettaan mitä
suurimmalla mielenkiinnolla.
Emmin kehitys oli nykyään käynyt jättiläisaskelilla eteenpäin. Hänen
siveäsydämisiä kyhäyksiään, aina vaan nimimerkillä "Salon tyttö",
painatettiin jo mielihyvällä pääkirjoituksina kansallismielisessä
sanomalehdistössä. Sanottiin hänen sitäpaitsi viimeistelevän laajaa
yhteiskunnallista romaania, jonka nimeksi tulisi "Raakuus ja rakkaus".
Yleinen mielipide oli sen suhteen jo ennakolta hyvin suosiollinen.
Hän käytti yhä edelleen mustaa pukua, pitkät kellonvitjat kaulan ympäri
kiinnitettyinä. Hänen kasvonsa olivat kenties kalpeammat kuin ennen,
mutta hänen silmänsä yhtä siniset ja viattomat.
— Tuomas, lausui hän hätäisesti, älä usko, että minä tahdon sitä. Minä
olen pyytänyt ja rukoillut sulhaistani, ettei hän tekisi sitä. Hänen
puoluetoverinsa odottavat vaan hänen merkkiään.
— Ja mitä sanoo sulhaisesi?
— Hänen sydämensä vuotaa verta. Mutta hän ei voi. Hänen täytyy
periaatteittensa tähden. Ymmärrätkö? Hänen täytyy.
— Minä ymmärrän.
— Sitäpaitsi yllyttää kunnallisneuvos häntä.
— Kuinka?
— Minä kuulin hänen äsken tekevän sitä. Voi, kyllä tämä on niin
kauheata!
Ahaa, ajatteli Tuomas. Iso-isä pistää välisti pienen hätävaiheenkin.
Mutta ääneen hän sanoi:
— Minä luulen, että sulhaisesi etsii sinua.
Emmi katsoi häneen rukoilevasti.
— Tuomas, minä ajattelin... Eikö sinun sopisi poistua? Eihän sinulla
ole mitään periaatteita.
— Entäpä minulla olisi joku.
— Sinähän olet jumalankieltäjä. Eihän sellaisilla ole mitään ihanteita.
Sinä voit sen tehdä. Tee se minun tähteni, Tuomas.
Tuomas ei enää viitsinyt kuulla häntä. Hän meni kohteliaasti kumartaen.
13.
Tuomas oli päättänyt mennä polttamaan paperossin. Mutta tuskin hän oli
ottanut jonkun askeleen, kun hän huomasi edessään Pertin.
— Päivää, sanoi tämä. Ei taida herra enää tunteakaan?
Pertti oli nyt puettu niinkuin gentlemanni. Ei juuri hännystakissa,
mutta kuitenkin valkeassa rusetissa, vaatteet mustat ja aivan uudet,
saappaat kiilloitetut. Nähtävästi eivät hänen kommunistiset ihanteensa
suinkaan olleet vahingoittaneet hänen toimeentuloaan.
Tuomas tuli hyvin iloiseksi nähdessään hänet.
— Päivää, päivää, sanoi hän. Mitä Pertille kuuluu?
Pertin pienet silmät säteilivät hauskan jälleentapaamisen
onnellisuudesta.
— Kuulkaa, sanoi hän kuiskuttaen, meitä olisi täällä ylhäällä muutamia
"Kansan mahdin" miehiä. Ei taitaisi tarvita vähän niinkuin voiman
lisäystä.
— Mitä Pertti tarkoittaa?
— Meinaan vaan, että jos tarvittaisiin. Kuuluvat täällä alhaalla
aikovan ajaa ulos herran. Vähän miestä väkevämpää, ajattelin.
— Minä en ymmärrä.
— Meillä olisi mukana täällä muutamia purkkeja. Ja kotona meillä on
vielä enemmän törkyä.
— Mitä purkkeja?
— Sellaisia vaan kukkapurkkeja. Mutta ne kasvavat tulisia kukkia, läpi
laipiosta, suoraan taivaaseen. Koetettaisko?
— Pertistä on tullut runoilija?
— Onhan minussa vähän sitäkin vikaa. Yksi hivaus vaan, ja tästä talosta
ei pidä kiveä kiven päälle jäämän. Haluttaisko herraa?
— Eikö helvetissä! Minä en ymmärrä muuten, kuinka minun niin
erikoisella tavalla on onnistunut voittaa "Kansan mahdin" suosio
osakseni.
— Ooja, me kyllä tunnemme ystävämme. Me olemme lukeneet, mitä herra on
kirjoittanut. Se oli justiin niinkuin meidän suustamme sanottu.
— Niinkö?
— Niinkuin nakutettu. Me olemmekin vähän tuumineet tässä valita herran
johtajaksemme, entinen kun on kiinni eikä uutta ole vielä ilmestynyt.
— Minun mielestäni Pertti itse on aivan erinomainen siihen toimeen.
— Ei pidä pilkata oppimatonta miestä. Onhan herra vanha aktivisti?
— Kenties minä toistaiseksi sentään pysyn vaan teidän henkisenä
johtajananne.
— Niin noh, kuinka vaan herra parhaaksi katsoo. Ei tarvita sitten
tinamiitia?
— Ei.
— Revolveri herralla kuitenkin on?
Tuomas kopasi takataskuaan. Se oli todellakin hyvä mieleenjohdatus.
— Täällä on.
— Niin noh, hyvästi sitten. Ajattelin muuten tarjota oman browninkini.
— Näkemiin. Ja kiittäkää minun puolestani "Kansan mahdin" miehiä.
Kenties minä pian liityn heihin.
— Se olisi suuri ilo meille kaikille. Merkkikuti vaan, niin kyllä
tullaan.
— Hyvä, hyvä.
— Mutta kyllä tinamiiti olisi ollut tehokkaampi.
Pertti meni ja Tuomas jatkoi matkaansa tupakkapuolelle. Alakäytävän
ovessa tuli häntä vastaan professori Meyer, joka oli hyvin onneton,
että oli myöhästynyt teatterista, saati sitten näin suursuomalaisena
juhlapäivänä. Hän kysyi huolestuneena, oliko ohjelma jo pitkälle
kulunut.
— Kyllä te ehditte vielä, virkahti Tuomas.
Mutta samalla muisti professori Meyer jotakin.
— Nuori ystäväni, lausui hän pudistaen Tuomasta lämpimästi kädestä.
Minä olen lukenut teidän kirjoituksenne. Te esitätte ajatuksenne
selvästi ja kirkkaasti. Minä en tahdo sanoa, että teillä olisi mitään
suuria ajatuksia. Mutta teillä on käsitteitä. Tiedättekö, mitä on
käsite? Se on kaiken inhimillisen ajattelemisen pohja ja perustus.
Käsite on itsensä kanssa sopusointuinen identisyys, toisin sanoen
totaliteetti, jonka momentit ovat itse kokonaisuus, joka on sekä
subjektivinen että objektivinen, sekä immanenti että transcendenti
olio. Käsite on oikea, käsite on väärä, käsite on pieni, käsite on
suuri, käsite on korkea, käsite on matala. Sanalla sanoen: käsite on
kaikki. Vahinko, ettei teillä ole filosofista kasvatusta. Mutta
sallikaa minun kuitenkin onnitella teitä. Teillä on oikeat ja kirkkaat
luonnonkäsitteet.
Tuomas tunsi kylmien väreiden käyvän pitkin selkäpiitään.
Hän saapui vihdoinkin tupakkapuolelle. Hän sytytti paperossin ja
katsahti ympärilleen. Hän huomasi heti, että täällä se tapahtuisi.
Tupakkahuone oli täynnä nuoria ylioppilaita. Niiden joukossa erotti hän
myöskin maisteri Aavasaksan. Ne näkyivät seisovan suurissa ryhmissä
tarkastelevan häntä silmää räpäyttämättä.
Tämä oli n.s. ulostuijottaminen.
Tuomas vetäytyi varovaisuuden vuoksi seinää vasten. Sitten koetteli hän
vielä kerran takataskuaan. Hän oli nyt valmis. Hän odotti, mitä tuleman
piti.
Tuijotusta kesti kotvasen. Kun ei siitä ollut apua, alkoivat
nuorukaisryhmät käydä levottomiksi. Joku joukko kulki aivan Tuomaan
ohitse ja katsoi häntä silmiin hyvin hävyttömästi.
Ei apua siitäkään. Tuomas poltteli paperossiaan ja antoi katseensa
harhailla noin ylimalkaan puolikyynärää ihmisten päiden päällä.
Nyt kuului ensimmäinen vihellys. Sitä seurasi toinen ja kolmas. Nuoret
miehet olivat muodostaneet puoli-ympyrän, jonka keskipisteessä Tuomas
seisoi. Taempana näkyi ihmisiä juoksevan ja kurkistelevan uteliaina
saadakseen selville, mitä tapahtui.
Tuomas antoi heidän viheltää. Lopuksi luikkasi hän itsekin, minkä
emätistä lähti. Kohtaus oli hänen mielestään sanomattoman koomillinen.
Syntyi jälleen syvä hiljaisuus. Nyt alkoi parlamenteeraamisen aika.
Joukosta astui esille pari nuorukaista, jotka kursailematta tekivät
tiettäväksi, että Tuomas oli heille vastenmielinen henkilö. Hänen olisi
sentähden paras poistua täältä.
— Ulos! Ulos! kuului samalla voimakas kansanääni kannattavan puhujia.
Tuomas antoi heidän puhua loppuun. Sitten lausui hän tyynesti ja
ärsyttävästi:
— Minä en tunne herroja. Mutta jos herrat aikovat esitellä itsensä
minulle, sanon minä jo edeltä käsin, että se ei ole oleva minulle
mikään miellyttävä tuttavuus.
Nyt kävi kirkuna vallan korvia huumaavaksi.
— Hänet on heitettävä ulos! todisti kansanääni.
Miesjoukko rupesi lähenemään.
Tuomas veti esiin revolverinsa. Se näytti hiukan hämmästyttävän
hyökkääjiä.
— Minä ammun, sanoi hän tyynesti. Minä ammun jokaisen, joka tulee
viittä kyynärää lähemmäksi. Kenties minä nyt saan polttaa paperossini?
Miesjoukko jäi neuvottomana kuuden kyynärän päähän. Se ruoja poltteli
vielä! Tämä oli todellakin tuiki sietämätöntä.
Vihellys ja huudot alkoivat uudelleen. Mutta kukaan ei näyttänyt halua
ensimmäisenä lähestymään. Sähkökellot soivat, ilmoittaen välihetken
loppuneeksi, mutta kukaan ei poistunutkaan. Päinvastoin näkyi
puolueetonta yleisöä yhä enemmän virtailevan sisälle. Tieto oli
levinnyt teatterissa, että siellä alhaalla tapahtui jotakin. Kaikki
kiirehtivät katsomaan.
Tuomas näki jo ovella isänsä protokollasihteerin sekä säikähtyneen
salaneuvoksen yhtä säikähtyneine tyttärineen. Vielä paremmin
nähdäkseen, kenties myöskin näkyäkseen, hyppäsi hän penkille, aina vaan
ase kohti vihollista ojennettuna. Tuossa seisoi ukko Paavo levollisena,
tuolla juoksi itkevä Emmi, täällä huusi ja huitoi Putte, koettaen
turhaan tunkeutua sankan ihmisjoukon läpi.
Yleisön läsnäolo ärsytti vielä enemmän kiihoittuneita nuorukaisia.
Pitikö heidän nyt kaikkien nähden häpeällä peräytyä?
Mutta nyt lakkasi meteli niinkuin merkistä. Samalla ilmestyi joukon
eteen maisteri Aavasaksan hurjistunut hahmo, oikea käsi manaten
ojennettuna kohti korkeutta.
— Isänmaan suurten henkien nimessä, lausui hän, Porthanin, Arvidssonin,
Lönnrotin, Snellmanin ja Yrjö-Koskisen nimessä, jotka tällä hetkellä
ovat koolla tässä huoneessa, käsken minä sinut, Tuomas Vitikka,
poistumaan meidän seurastamme. Mene! Sinä olet epäilyksen henki meidän
joukossamme. Mene, äläkä koskaan palaja enää! Me odotamme kymmenen
sekuntia. Sitten: eteenpäin pojat!
Tuomas ei epäillyt enää. Tässä oli vihdoinkin se vuorisola, jota hän
aina oli itselleen toivotellut, tässä teko, joka jäisi ijäksi
täyttymättä, ellei juuri hän, Tuomas Vitikka, sitä tehnyt. Tässä
vihdoinkin tarjoutui hänelle tilaisuus ampua itsensä irti isästään ja
äidistään, kodistaan ja konnustaan, isänmaastaan ja omista heikoista
ajatuksistaan, kaikesta siitä pienestä, typerästä, mädäntyneestä ja
hirvittävästä, jonka hän elämässä näki patoutuneena ympärilleen.
Vihdoinkin oli vapautuksen hetki lyönyt hänelle. Raju riemu täytti
hänet. Ensimmäisen kerran pitkien alakuloisuuden vuosien jälkeen tunsi
hän itsensä todella iloiseksi ja onnelliseksi.
Hän viskasi paperossin suustaan ja huusi äänellä yhtä kaikuvalla kuin
maisteri Aavasaksan:
— Minä annan nyt palttua teidän Porthanillenne! Minä annan nyt pirut
teidän Arvidssonillenne! Tässä ei nyt määrää Lönnrot eikä Runeberg,
vaan minä, Tuomas Vitikka. Romukoppaan kaikki luurangot! Minä olen nyt
sen laivan kapteeni, joka vie iankaikkisuuteen. Halloo! Ketä haluttaa
matkaan? Laiva lähtee, käyntisilta on kohotettu. Tuon tuossa minä
lasken läpi ensimmäiseksi. Tie auki, taikka yks, kaks...!
Hän tähtäsi maisteri Aavasaksaa suoraan sydämeen.
Silloin tapahtui jotakin tragikoomillista. Pari nuorta miestä pakeni.
Heidän jälkeen jättämästään raosta tunkeutui esiin Tuomaan äiti Maria
Antoinette, levitti kätensä maisteri Aavasaksan eteen ja sanoi:
— Tuomas, älä ammu!
Tuomas katsoi häneen. Silmänräpäyksessä oli kaikki juhlallisuus
kadonnut hänestä. Äiti suojelemassa maisteri Aavasaksaa! Hän nauroi.
— Hyvä on, sanoi hän. Minä poistun vapaehtoisesti.
Hän hyppäsi penkiltä alas.
Mutta hän tahtoi kuitenkin merkitä mielialansa. Hän kohotti
revolverinsa ja ampui ilmaan. Samalla huomasi hän äidin takaa maisteri
Aavasaksan käden, joka yhä tähtäsi kohti korkeutta.
Hän laukasi. Kuului huutoja ja parahduksia. Maisteri Aavasaksan käsi
oli hervahtanut verisenä alas. Luoti oli vikuuttanut hänen peukaloaan.
Ihmiset juoksivat hujan hajan. Haettiin järjestyksen valvojia.
Yliopiston rehtori saapui parhaiksi siihen pelastamaan Tuomaan
poliisien käsistä. Äiti oli pyörtynyt. Protokollasihteeri virvoitteli
häntä.
— Me väistymme vain väkivallan edestä, lausui maisteri Aavasaksa.
Emmi sitoi nenäliinan hänen peukaloonsa. Sitten syöksähti hän Tuomaan
eteen nyrkit puristettuina ja huusi:
— Sinä! Sinä!
Tuomas ei nauranut enää. Hänen suuri hetkensä oli auttamattomasti
pilattu, muuttunut rumaksi, hullunkuriseksi ja inhoittavaksi. Hän
tahtoi päästä niin pian kuin mahdollista pois täältä.
Yleisö väistyi hänen tieltään niinkuin pahantekijän. Joku osoitti häntä
sormellaan ja sanoi:
— Me panemme jyrkimmän vastalauseemme. Hän on paljastanut aseensa
vasten omia kansalaisiaan.
* * * * *
Seuraavana päivänä oli Tuomas kutsuttu yliopiston rehtorin luo.
Rehtori, vanha ystävällinen herra, laski ensin leikkiä Tuomaan
artikkelista, jonka hänkin oli lukenut, mutta tuli sitten hyvin
totiseksi, huomautti, miten väärin Tuomas oli tehnyt häiritessään
järjestystä julkisessa juhla-illassa, sekä selitti, ettei pahaa ollut
pahalla vastustettava.
— Teidän olisi pitänyt antaa ajaa itsenne ulos, sanoi hän. Silloin
olisi oikeus kokonaan ja jakamattomana ollut teidän puolellanne.
Mutta juuri tätä oikeuskäsitettä oli Tuomas vielä liian nuori ja
kypsymätön ymmärtämään.
Hän pääsi asiasta puolen vuoden religatsionilla, lieventävien
asianhaarain takia. Heti sen jälkeen hän matkusti ulkomaille.
Maisteri Aavasaksa ei tehnyt mitään edesvastuuvaatimusta vikuutetusta
peukalostaan.
14.
Tuomas viipyi monta vuotta matkallaan. Kun hän vihdoin palasi sieltä,
hän ei tullut yksin. Joku Jeannette seurasi häntä.
Mikä Jeannette? Yksi tuhanten joukosta, nimetön, heimoton Jeannette,
jonka hän eräänä heleänä, punapilvisenä kevät-iltana oli tavannut
suuren parisilaisen bulevardikahvilan edustalla. Kun hän sieltä
seuraavan kerran palasi, oli heitä kolme. Pieni ruskeasilmäinen poika
seurasi heitä. Tuomas oli kutsunut hänet vanhan presidenttivainajan
mukaan Kaarle Juhanaksi.
Kotimaassa oli paljon muuttunut. Salaneuvos oli mennyt isäinsä henkien
luo. Samoin oli kuollut ja kuopattu ukko Paavo, joka oli nukahtanut
vahvassa uskossa Herraansa ja Vapahtajaansa, valmiina taivaltamaan
autuaitten asuntoihin samalla lujalla luottamuksella kuin hän ennen oli
Säätytalon portaita noussut taikka omien peltojensa pientareita
saapastanut. Täytyi olla tavallista tiukempi ovenvartia, joka voi hänet
siltä tieltä käännyttää.
Protokollasihteeristä oli tullut läänin kuvernööri, samalla tietysti
Vitikkalan omistaja, oikea "kansan mies", joka hallitsi usein
hiukan niskoittelevaa maaherrakuntaansa lujasti, lempeästi ja
perustuslaillisesti. Hän jouti nyt enää vain harvoin vanhaan isiensä
kotiin pistäytymään.
Hänen vaimonsa oli lihonut ja käynyt samalla puheliaammaksi. Hän ei
enää harrastanut mitään itsenäisiä elämän-ihanteita, vaan oli iloinen
ja tyytyväinen siihen toimialaan, joka seurasi hänen miehensä
yhteiskunnallista asemaa, kuten hyväntekeväisyys, rouvas-yhdistykset ja
kaikellaisten koulu-johtokuntien jäsenyys. Politiikasta hän yhä
edelleen piti itsensä vaistomaisesti erillään.
Anna oli naimisissa erään hammaslääkärin kanssa. Aline taas oli ollut
naimisissa Puttensa kanssa, mutta sittemmin eronnut hänestä,
matkustanut ulkomaille jonkun vapaaherrallisen maatilan-omistajan
seurassa ja vihitty äskettäin Nizzassa erääsen italialaiseen
tykistöupseeriin. Muitakin lemmenseikkailuja kerrottiin hänestä.
Professori Meyer oli nyttemmin kokonaan siirtynyt Suomeen. Hän oli nyt
vaihtanut ajalliset ihanteensa lopullisesti iankaikkisiin, oli yksi
meidän isänmaallisia merkkimiehiämme, hallitsi kauneuden kapinallisia
maailmoita yhtä lujasti ja lempeästi kuin maaherra Antti Vitikka
lääniään eikä suinkaan vähemmän järkähtämättömien lakien mukaan. Hänen
suuri taideteoksensa Suomen luonnosta ja sen raikkaasta, alkuperäisestä
kansan-elämästä oli vihdoinkin valmistunut sekä otettu vastaan yleisen
ihastuksen sorinalla. Arvostelu ei voinut kyllin kiittää sen jaloja
suhteita, sen hienoa tekotapaa ja sen sisällyksessä ilmenevää jaloa,
kansallista ja ihanteellista katsantokantaa, joka ei ollut mikään
haihtuvan ja huikentelevan nuoruuden hedelmä, vaan ikinuoruuden ja
sellaisena kuolematon. Se olikin tullut kulmakiveksi koko Suomen
uudelle, kukoistavalle taiteelle ja kirjallisuudelle, jonka
järkähtämätön esteettinen auktoriteetti professori Meyer oli ja
jolle ainoastaan joku pieni vastustushaluinen taiteilijaparvi pui
housuntaskullista nyrkkiään. Mutta professori Meyer ei ollut
heitä varten suurta taideteostaan tehnytkään. Hän oli tehnyt sen
koko maata ja koko kansaa varten, vaikka hän liiallisesta
kesävieras-kiitollisuudesta olikin sen Vitikkalan "Suomalaisuuden
latoon" ripustanut. Mutta siten oli siitä tullutkin koko Suomen suurten
muistojen Pantheon, johon koko kansa nyttemmin teki toivioretkiään ja
jonka neljännessä nurkassa professorin omat, jalopiirteiset kasvot
olivat marmoriin kirkastetut.
Pertti istui nykyään linnassa. Hän oli menettänyt toisen kätensä
eräässä dynamiittiräjähdyksessä eikä ollut tilaisuudessa tekemään juuri
mitään toisellakaan. Kuitenkin hän oli sattumalta pistänyt sen jonkun
joutavasta suuttuvan kansalaisen taskuun, joka ei ollut osoittanut
tarpeellista kunnioitusta hänen kommunistista maailmankatsomustaan
kohtaan, vieläpä toimittanut hänet kiinni vähäpätöisestä ja tuiki
naurettavasta taskuvarkaudesta. Asia oli koskenut hyvin kipeästi
Perttiin, joka katsoi täten tulleensa mieskohtaisesti häväistyksi,
menettäen kaiken ihanteellisen merkityksensä ja maailmanhistoriallisen
sädekehänsä. Se oli hänen mielestään pieni ja halpa kosto sen
poroporvarillisen yhteiskunnan puolelta, jota kohtaan hän oli
rankaisematta niin monta muuta suurta ja rehellistä rikostyötä
harjoittanut.
Eipä ollut säästänyt Tuomastakaan hävittävä ja tasoittava aika. Hän oli
tosin nyt jäntevä ja toimelias käytännön mies, joka oli suorittanut
Sveitsissä vuori-insinööritutkintonsa ja saanut hyvän paikan erään
ranskalais-belgialaisen osakeyhtiön palveluksessa. Mutta hän oli
heittänyt järveen viimeisenkin ihanteellisuuden kipinän itsestään, sen
jäytävän levottomuuden, joka oli leimannut hänen nuoruutensa, samoin
sen ehdottoman yksilöllisyyden ajatuksen, jonka puolesta hän kerran oli
aseensa paljastanut. Elämä riitti hänelle nyt jo sellaisenaan. Hän ei
tutkistellut enää sen tarkoitusperiä eikä katsellut sitä minkään
pingoitettujen personallisuusvaatimuksien prisman läpi. Joskus ajatteli
hän vaan hymähtäen sitä aikaa, jolloin hänen oma poikansa, pieni Kaarle
Juhana, alkaisi häntä itseään määritellä niillä korkeamman ihmisyyden
mittapuilla, joilla hän itse kerran oli elämää ympäriltään tuominnut,
enin omia vanhempiaan ja sukulaisiaan. Epäilemättä tulisi hän, Tuomas,
sillä tuomiolla esiintymään sangen pienenä ja vähäpätöisenä. Tämä
ajatus ei kuitenkaan hänelle mitään unettomia öitä tuottanut. Hän
tiesi, että niin täytyi olla, jos mieli maailman milloinkaan mennä
tuuman eteenpäin, ja ellei se menisikään eteenpäin, josta Tuomas
puolestaan ei ollut niin aivan varmasti vakuutettu, kuului se niihin
elämän ikuisiin muotoihin, jotka kuten kevät, kesä, syksy ja talvi
hänen ohitsensa vaelsivat. Elämä syvemmässä merkityksessä esiintyi
hänelle nyt enää vain suurena tyhjyytenä, joka oli työllä täytettävä.
Työn lomassa oli ihmisen sallittava itselleen hiukan huvia, sydämen
lämpöä ja elämäniloa, kuitenkin ainoastaan sen verran, ettei se
terveyttä vahingoittanut. Se ei ollut jumala paratkoon mikään uusi
taikka originelli elämän-oppi. Se oli päinvastoin yhtä vanha kuin
taivas. Salomon saarnaaja oli sen jo lopulliseen muotoonsa määritellyt.
Mutta mitään sen yleispätevämpää ajatusta ei Tuomaan ollut onnistunut
nuoruutensa ilkamoivan epäilyksen käsistä pelastaa.
Hän oli nyt itse täydellinen ranskalainen poroporvari, teki työnsä
säännöllisesti, vietti hiljaista elämäntapaa, piti huolta huomisesta,
kävi joskus teatterissa, toisen kerran varieteessa, aina Jeannettensa
kera, pistäytyi välistä pienelle huviretkelle esikaupunkien ihaniin
puistikoihin, pani rahaa pankkiin ja oli ylipäänsä sangen onnellinen ja
tyytyväinen. Yhteiskunnallisessa suhteessa suosi hän osittaisia
parannuksia, kunhan ne vaan kävivät rauhallisesti ja intohimoja
herättämättä. Ihmiset olivat hänen mielestään ylimalkaan hyviä.
Pahojakin ihmisiä oli tosin, mutta niistä oli paras pitää itsensä
erillään eikä jätettävä nenäänsä heidän näppiensä vedettäväksi. Yleensä
katsoi hän, että hänen elämänkäsityksensä oli syventynyt, samassa
määrässä kuin hänen taloudellinen hyvinvointinsa kohonnut ja
vaurastunut. Aterialla joi hän aina puoli pulloa viiniä, tosin
tuntuvasti vedellä sekoitettuna. Hänen himoruokansa olivat
vihannes-omeletit.
Silloin tällöin kävi hän kaukaista kotimaataan katsomassa viettäen aina
viikon tahi pari Vitikkalassa, matkaillen Imatralla, Punkaharjulla y.m.
luonnon-ihanilla seuduilla; ihaili valoisain kesä-öitten kauneutta,
voipa välistä sulaa oikein surumieliseen tunnelmaankin lapsuutensa
huolettomia kalaretkiä ajatellessaan. Hänen unelmansa oli kerran
asettua kotimaahan. Siitä tuli tosi siten, että hänen isänsä kerran
ilmoitti myövänsä tahi vuokraavansa vieraille Vitikkalan, ellei Tuomaan
ehkä tekisi mieli ottaa sitä omiin hoteisiinsa. Se tuotti nimittäin
liian paljon vaivaa ja huolta maaherralle, joka katsoi velvollisuutensa
olevan käyttää kallisarvoinen aikansa kokonaan ja jakamattomasti
hänelle uskotun läänin siunaukseksi.
Tuomas oli kotvan tuuminut ja harkinnut asiaa. Hänen järkensä sanoi,
että oli sulaa hulluutta jättää edullinen asemansa ja ala, jolla hän
oli tehnyt jo monta tärkeää keksintöäkin, vain hautautuakseen Suomen
erämaihin. Mutta hänen mielensä oli syvästi kiintynyt Vitikkalaan.
Sydän oli ollut päätä voimakkaampi. Hän oli lopuksi kirjoittanut
suostuvansa. Hänen lohdutuksensa oli ollut, että myöskin käytännöllinen
Jeannette oli hänen aikeensa hyväksynyt. Niin oli päätetty, että Tuomas
seuraavana kesänä asettuisi kotimaahansa pysyväisesti ja ottaisi
haltuunsa Vitikkalan.
Kesä oli tullut ja Tuomas perheineen saapunut isiensä perintötilalle.
Siellä oli hänet vastaan-ottanut maaherra vaimonsa ja alustalaistensa
kera. Tuliaiskahvi oli juotu rakkaiden muistojen ja vanhojen
traditsionien pyhittämällä paikalla, Vitikkalan mainehikkaassa
tiehaarassa, tavarat oli lähetetty edeltäpäin taloon ja nyt nousi
myöskin Jeannette saattaakseen lapset nukkumaan. Maaherra, joka vanhana
miehenä oli muistanut nuoruutensa taiteelliset taipumukset ja joskus
joutohetkinään harjoitteli maalailemista, seisoi hajasäärin
telineittensä takana ja katseli tyytyväisenä sitä kesäistä
kahvikekkerikuvaa, jota hän, sangen suurella menestyksellä muuten, oli
professori Meyerin taidesuuntaa seuraten koettanut kankaalle
kiinnittää.
— Luontoa täytyy katsella temperamentin läpi, lausui hän. Juuri sen
ovat realistiset taiteilijat liian usein unohtaneet.
Maaherratar kokosi kahvikalut koriin. Maaherra pisti telineet
kainaloonsa ja oli valmis seuraamaan Jeannettea. Mutta samalla muistui
hänen mieleensä jotakin.
— Kuulepas Tuomas, sanoi hän, kun sinusta nyt tulee Vitikkalan isäntä,
on kaiketi parasta, että annat avioliitollesi kristillisen vihkimyksen.
Eipä suinkaan sen vuoksi, että minä näissä asioissa olisin mikään
turhantarkka muotojen mies, mutta minusta olisi se ikäänkuin somempaa.
Yksinkertaisen kansankin tähden, näetkös.
Tuomas katsoi vaimoonsa. Jeannetten kasvot olivat silminnähtävästi
kirkastuneet. Tämä oli ollut aina hänen salainen unelmansa.
— Olkoon menneeksi, sanoi Tuomas.
Hänen mielestään ei asia kannattanut mitään pitempää keskustelua.
— Ja tuon lapsesi me myös kastamme, sanoi maaherra.
Tuomas katsoi Kaarle Juhanaan, joka mennä piiperti jo kaukana tiellä.
Hämärästi muistui hänen mieleensä silloin vanhan presidentin
valkopartainen, lumitukkainen hahmo.
— Päättäköön poika itse puolestaan, kun tulee siihen ikään, sanoi hän.
Lienee vielä liian aikaista ruveta hänen uskontunnustustaan
määrittelemään.
— Kuten tahdot, kuten tahdot, myönsi maaherra hyvänsävyisesti.
Ajattelin vaan, että olisi ollut ikäänkuin somempaa.
Hän meni jo Jeannetten kera. Tuomas jäi odottamaan äitiään.
Silloin kuului tieltä kärryjen ratina. Niissä näkyi mies ja nainen sekä
puolikymmentä pientä pellavapäätä.
— Päivää, päivää, huusivat mies ja nainen jo kaukaa. Hyväpä, että
tapasimme teidät tässä. Meillä olisi hyvin tärkeätä asiaa.
Nainen oli Emmi ja mies maisteri Aavasaksa. He olivat menneet
naimisiin melkein heti sen jälkeen kuin sulhaisen peukalo oli
parantunut. Maisterista oli juuri tulemassa tohtori, väitöskirjalla
"Sukupuoli-puhtaus vanhoilla suomalaisilla", jota hän oli julkisesti
yliopiston kateederista puolustanut. Emmi taas oli etevä
yhteiskunnallinen merkkinainen. He olivat nyt molemmat yksikamarisen
eduskunnan jäseniä ja matkustivat vaaliasioissa, kärrynpohja
ohjelmajulistuksia puolillaan. Lapset juoksentelivat niitä jakelemassa
taloihin ja torppiin tien vierellä.
Tuomas tervehti heitä ystävällisesti ja pyysi vieraikseen. Hänkin
näytti kokonaan unohtaneen, että heidän välillään ennen oli jotakin
tapahtunut.
— Ei, me emme ehdi, selitti Emmi. Meidän täytyy joutua tänään vielä
moneen kylään.
Heillä ei ollut aikaa nousta edes kärryistään.
— Vaalit ovat edessä, selitti maisteri Aavasaksa. Huomenna minä pidän
kokouksen kirkonmäellä. Tietysti tekin tulette sinne?
Tuomas sanoi saapuneensa vasta tänään paikkakunnalle ja olevansa siis
vieras maan asioille. Hän ei tiennyt, mitkä kysymykset nykyään
ylipäänsä ihmisten mieliä kiinnittivät.
Maisteri Aavasaksa teki yhdellä henkäyksellä hänelle selon nykyisestä
asemasta.
Sen jälkeen kuin kansanvaltainen yhteiskuntajärjestys oli kaikilla
aloilla vahvistunut, tilattoman väestön olosuhteet parannetut, työväen
lainsäädäntö kehitetty ensimmäiseksi Europassa, kaikki muuttaneet
nimensä kansallisiksi, koko koululaitos perinpohjin uudistettu, kirkko
valtiosta erotettu, raittius voittanut, siveys riemuinnut, tupakkatulli
kohotettu, ja naima-kieltolaki julistettu kaikille, jotka eivät
käyttäneet valtiollista ääni-oikeuttaan, — oli ylimalkaan sangen vaikea
keksiä enää mitään mullistavia yhteiskunnallisia uudistuksia. Hän oli
kuitenkin keksinyt yhden, jota hän puolestaan piti nykyisen hetken
kaikkein tärkeimpänä, joskin se samalla viittasi etäiseen
tulevaisuuteen. Sitä oli käsitelty jo useilla valtiopäivillä, jotka sen
jo olivat periaatteessa hyväksyneet. Kysymys oli enää vain käytännöstä.
Itsepintaista vastustusta ja pinttynyttä rutivanhoillisuutta, joka
jumala paratkoon ei vieläkään ollut karkonnut kansastamme, oli tosin
jonkun verran olemassa, mutta jumalan avulla ja aatteen omalla
innostavalla voimalla toivoi puhuja sen piankin musertavansa. Asia oli
lähemmin selitetty painetuissa ohjelmajulistuksissa. Hän pyysi jättää
Tuomaallekin yhden niistä.
— Me harrastamme nyt lasten ääni-oikeutta! huusi Emmi, joka ei voinut
pidättää itseään, voitonriemuisesti.
— Mitäh? sanoi Tuomas.
— Niin, lausui Aavasaksa juhlallisesti. Se on se suuri asia. Vääryyttä
ja sortoa ei ole enää missään muodossa sallittava.
Tuomas näytti yhä yhtä typerältä.
— Valtiollisen ääni-oikeuden ikäraja, selitti Emmi, on nykyään 18
vuotta. Toiset vaativat sitä alennettavaksi 15 vuoteen. Mutta me
vaadimme sitä kokonaan poistettavaksi.
— Kokonaan? kysyi Tuomas.
Hän ei vielä tahtonut oikein uskoa korviaan.
— Kokonaan, vakuutti Aavasaksa. Kun on radikaali yhdessä, niin täytyy
olla radikaali myöskin toisessa asiassa. Minä en ole koskaan rakastanut
mitään kompromissausta.
— Lapset ovat yhteiskunnan perustus, selitti Emmi. Lapset ovat
lähempänä luontoa ja sen kautta jumalaa. Herra itse puhuu heidän suunsa
kautta. Juuri heidän kauttaan voi jumalan sormi aivan suorastaan, ilman
mitään turmiollisia välikäsiä, päästä vaikuttamaan Suomen kansan
historiaan.
— Minä pelkään, että he pistävät sormen suuhunsa, sanoi Tuomas.
Sitäpaitsi kirkuvat he niin vietävästi. Epäilemättä on se jumalan ääni.
Mutta onko se myös oikean ja vanhurskaan jumalan ääni, siitä en minä
puolestani ole tähän saakka tullut täysin vakuutetuksi.
— Sinä nyt olet se vanha epäilijä, nauroi Aavasaksa. Lasten sivistävää
ja kasvattavaa vaikutusta vanhempiinsa ei kuitenkaan ole kieltäminen.
Ajattelepas, minkä määrän todellista lempeyttä, sydämen hyvyyttä ja
puhdasta, korkeata ihmisyyttä he tulevat tuomaan mukaan sekä yleensä
julkiseen elämään että erittäinkin lainsäädäntöön, joka nyt on vaan
julman mies- ja naissuvun käsissä.
— Julman naissuvun? kysyi Tuomas.
Emmi selitti hänelle asian. Naiset olivat jo kokonaan turmeltuneet.
Sikäli kuin he olivat saavuttaneet täyden tasa-arvon ja osallisuuden
kaikkiin yhteiskunnallisiin ja valtiollisiin oikeuksiin, olivat he
kadottaneet jumalankuvan sydämestään. Suomen kansan siveellinen
pelastus riippui nyt enää vain lapsista. He yksin olivat enää kykeneviä
hillitsemään naisten yhä kasvavaa vallanhimoa ja vallan väärinkäyttöä.
— Ajattelepas, että me olemme vuosituhansia heitä sortaneet, huomautti
Aavasaksa. Eikö jokaista oikeudentuntoista sydäntä kirvele
muistaessaan, mitä he ovat meidän määrättömän itsekkäisyytemme tähden
kärsineet?
— Sitäpaitsi kuuluu valtiollinen ääni-oikeus ihmisen luonnollisiin ja
myötäsyntyneisiin oikeuksiin, selitti Emmi.
Tuomas epäili vielä, kuinka asia tulisi käytännössä muodostumaan. Se
oli maisteri Aavasaksan mielestä mitä helpoin asia. Jokainen lapsi
vietäisiin vaali-uurnalle. Pienimmät saisivat äänestää kotonaan. He
tosin eivät voisi olla mukana mitään itsenäisiä vaali-ohjelmia
laatimassa, mutta he voisivat eri puolueiden ohjelmista valita sen,
mihin kaitselmus itse heidän kätensä kurkottaisi. Täten vasta voitiin
hänen mielestään puhua mistään todellisesta kansanvallasta. Täten vasta
oli oikea kansan-äänestys mahdollinen.
— Mutta huolivatko lapset valtiollisista oikeuksistaan? kysyi Tuomas.
— Kyllä, huusi Aavasaksa säihkyvin silmin. He ovat jo heränneet! He
eivät pyydä enää, he vaativat. Kuka uskaltaa kieltää heiltä heidän
pyhimpiä ihmisoikeuksiaan?
Lapset kärryissä tappelivat hänen takanaan. Yksi veti toista tukasta,
toinen pisteli häntä nuppineulalla peräpakaroihin. Kolmas räjäytti
koirapommin, neljäs omansa. Isän täytyi ottaa kahta heistä korvista,
äidin uhata kaikkia selkäsaunalla. Seurasi hetkinen yleistä liikuntoa
ja mielenkuohua.
— He ovat jo järjestyneet, selitti Emmi tyytyväisenä. He eivät tunnusta
enää meidän lakejamme ja laitoksiamme. Heitä ei enää voi pitää kurissa
muulla kuin pakkokeinoilla. He ovat jo kypsät valtiolliseen vapauteen.
Tuomas kysyi vielä, tokko etu-oikeutetut luokat, tässä tapauksessa
lasten vanhemmat, olivat valmiit luopumaan vallastaan holhottiensa
hyväksi.
— Heidän täytyy, sanoi Aavasaksa.
— Oikeudella ja totuudella on sellainen voima, ettei mikään mahti
maailmassa voi sitä vastustaa, huomautti Emmi.
— Sitäpaitsi on asialla syvä valtio-oikeudellinenkin puolensa, lisäsi
Aavasaksa.
Hänen mielestään ei Suomen itsenäisyys ikinä voinut olla oikein
turvattu niin kauan kuin sen lainsäädäntöä hoiti nykyinen
luokka-eduskunta, jonka vaan lasten vanhemmat muodostivat.
— Me tarvitsemme mahdollisimman suuren luvun valtiollisesti kypsyneitä
kansalaisia, sanoi Emmi. Se taas on parhaiten ja tehokkaimmin
saavutettavissa vain ikärajan poistamisella.
— Nykyinen uusbobrikoffilainen ikäraja, lisäsi Aavasaksa, jättää laajat
kansan-ainekset osattomiksi kaikesta yhteiskunnallisesta ja
valtiollisesta elämästä.
Tuomas myönsi, että he olivat oikeassa. Hän arveli vaan, etteivät
lapset kenties olleet taipuvaisia ottamaan päälleen kaikkia niitä
velvollisuuksia, jotka valtiollista ja yhteiskunnallista kypsyyttä
seuraisivat.
Aavasaksa hymyili sääliväisesti.
— Vapaassa yhteiskunnassa, sanoi hän, ei yksityisellä kansalaisella ole
muuta kuin oikeuksia. Hänen ainoa ja pyhä velvollisuutensa on vaan
käyttää äänioikeuttaan.
Mutta sitten katsoi hän kelloaan ja huomasi, että heidän oli
lähdettävä. He olivat jo liiaksi viipyneet. Hän ojensi kätensä
jäähyväisiksi.
— Toivottavasti sinä ainakin lupaat äänesi meille? kysyi hän
levottomasti.
Tuomas lupasi.
— Ja te, rouva maaherratar?
Tuomaan äiti oli seisonut äänettömänä syrjässä edellisen keskustelun
aikana. Nyt saivat hänen kasvonsa hiukan hätääntyneen ilmeen.
— Minä puolestani en ole koskaan käyttänyt ääni-oikeuttani, sanoi hän
ikäänkuin anteeksi pyytävästi. Maaherran vaimona olen minä katsonut
velvollisuudekseni pysyä kaiken puolue-elämän ulkopuolella.
— Jaa, se on hyvin väärin, lausui Emmi ankarasti. Kukaan ei ole
puolueiden ulkopuolella.
— Te annatte huonon esimerkin, säesti Aavasaksa.
— Läänin naiset, lisäsi Emmi, ovatkin jo aikoneet sen johdosta
toimittaa teitä vastaan julkisen mielen-osotuksen. Pyydän siis jo
ajoissa varoittaa teitä.
He vierivät edelleen. Tuomas jäi äitineen heidän jälkeensä katsomaan.
— Kyllä kai minun on parasta äänestää heitä, lausui vihdoin hiljaa ja
alistuvasti maaherratar.
— Kyllä, sanoi Tuomas. Työläs on sinun potkia tutkainta vastaan.
Hän muisti elävästi hetken, jolloin äiti oli kehoittanut häntä
kansallisesta juhlatilaisuudesta poistumaan. Nyt oli tullut äidin oma
vuoro. Historian Nemesis, ajatteli hän.
— Niin, sanoi äiti, minä menen.
— Minä jään vielä hetkeksi tänne metsään, sanoi Tuomas.
Hänen teki nyt mielensä välttämättä olla yksin. Äiti meni.
15.
Kesän kukoistava rauha levisi Tuomaan ympärille. Tuli kyti vielä kahden
kiven lomassa, iltalintu lauloi lehtipuussa. Päivä paistoi vinoon
puiden latvain yli ja viimeinen, harhaileva tuulenhenki meni lepoon
metsän tuolle puolen. Maa valmistui vastaanottamaan lyhyen, valkean yön
aavistelevaa hämärää.
Tuomas veti voimakkaasti ilmaa sieraimiinsa. Hän oli siis nyt
Vitikkalan isäntä.
— Maasta olet sinä tullut, ajatteli hän. Nähtävästi pitää minun jälleen
maahan kiinni menemän. Se oli siis minun kiertokulkuni korkeammissa
ilmakerroksissa.
Hänen silmänsä sattuivat samalla vanhaan, kiviseen tienviittaan, jonka
taru kertoi suvun harmaan esi-isän Matti Vitikan pystyttämäksi. Tuomaan
huomiota oli monta kertaa ennenkin herättänyt sen puoleksi maahan
uponnut jalusta, jossa näkyi ikäänkuin jonkun terä-aseella tehdyn
merkin jälki. Mutta hän ei ollut koskaan tullut sitä lähemmin
tarkastaneeksi.
Merkillinen mies tuo Matti Vitikka, ajatteli Tuomas. Pystytäpäs
tuollainen muistopatsas tänne korven keskeen ja vielä siihen aikaan. Ei
mahtanut senkään pojan päässä olla kaikki kairat paikoillaan.
Mutta sitten johtui hänen mieleensä, että kiveen kenties oli piirretty
vuosiluku tahi joku vanha taikamerkki, jolla voisi olla
muinaistieteellistä merkitystä. Koska hän nyttemmin oli Vitikkalan
isäntä, oli hänen velvollisuutensa varmaan ottaa selvää maaltaan
mahdollisesti löytyvistä kultuurimuistoista.
Hän kumartuikin jo puhdistamaan patsaan jalustaa mullasta ja
sammalista. Kyllä siihen sittenkin oli piirretty jotakin. Mitä se
mahtoi olla?
Kummallinen on ollut tämä minunkin elämänkohtaloni, ajatteli hän siinä
kiven juurella kykkiessään. Tässä minä nyt tongin saman multaisen maan
kamaraa, jolla olen lapsena leikkinyt ja josta nuorena olen itseäni
pois uneksunut. Mitä on elämä antanut minulle? Jokseenkin samaa kuin
muillekin. Toisin sanoen, ei mitään erinomaista. On naivia kysyä, minne
ja miksi. Ei ole mitään tarkoitusta elämällä. Taikka on sillä joka
tuokiossa oma tuokiollinen tarkoituksensa.
Hän kaivoi, raaputti ja kalkutteli. Samalla jatkoi hän melankolisia
mietteitään. Mutta yht'äkkiä ponnahti hän pystyyn kauhistuneena. Hänen
polvensa vapisivat, hän ei tahtonut uskoa omia silmiään. Kivessä seisoi
aivan selvästi suurilla ja kömpelöillä kirjaimilla piirrettynä: