Oli asunut kerran kolme veljestä tällä tilalla, jonka he myös olivat
kylmään korpeen raivanneet. Heidän nimensä olivat olleet Matti, Jaakko
ja Pekka. Työt olivat heidän välillään olleet jaetut siten, että Matti,
joka oli vanhin heistä, piti huolen maanviljelyksestä, Jaakko lypsi
karjan ja keitti ruoan, mutta Pekka veti verkot ja asetti ansapuut.
Kukin oli herra omalla alallaan eikä toisen ollut toisen ammattiin
kajoamista.
Emäntää heillä ei ollut eikä kukaan kaivannutkaan. Kirkossa he eivät
käyneet koskaan eivätkä muuta kylälläkään kuin kerran vuodessa veronsa
maksamassa ja välttämättömimmät ostoksensa tekemässä. He elivät kaikki
hirveän vanhoiksi ja ovat nykyään kuolemattomia.
Matti oli heistä viisain ja neuvokkain. Hän rakensi m.m. Vitikkalan
vesimyllyn, jonka kivinen kuurna on säilynyt meidän päiviimme saakka.
Hän hakkasi harmaasta kivestä myöskin Vitikkalan kuuluisat
portinpylväät, jotka nykyisen ajan kunnioittavaa kulkijata niin
arvokkaasti tervehtävät. Samoilta ajoilta lienee myöskin se paatinen,
puoleksi maahan uponnut tienviitta, joka näyttää, mihin kruunun sarka
loppuu ja mistä alkaa Vitikkalan pyhitetty perintötila.
Uuden ajan edistyksistä eivät veljekset yleensä paljoa piitanneet,
eläen omaa elämäänsä kaukana salojen sisässä. Kun tienteko-velvollisuus
tuli ja heitä vaadittiin ottamaan osaa kylän yhteiseen työhön,
suostuivat he siihen kyllä vastahakoisesti, mutta eivät millään ehdolla
omaan taloonsa viepää kapeata ja kivistä kinttutietä laajemmaksi
levittämään. "Jos jollakin on meille asiaa", sanoivat he ylpeästi, "saa
hän osata sitä tietä, mitä mekin heille". Sellaiset olivat Vitikkalan
ensimmäiset, onnelliset asukkaat.
Mutta veljekset vanhenivat ja kävivät ijällisiksi. Ensimmäiseksi heistä
sairastui Jaakko ja ilmoitti kuolevansa. Toiset istuivat murheellisina
hänen vuoteensa vieressä. Matti sanoi: "Kuka nyt keittää ruoan meille?"
Pekka sanoi: "Pahoin teet, Jaakko kulta, kun kuolet." Jaakko sanoi:
"Toisen teistä on mentävä naimisiin."
Matti sanoi: "Totisesti, rakas veljeni, näen minä nyt, että aiot jättää
meidät. Et sinä koskaan eläessäsi sellaisia ajatellut."
Jaakko sanoi: "Minä kuolen." Pekka sanoi: "Paha, kun kuolet, sillä sinä
juuri olisit ollut meistä sorjin sulhaseksi."
Jaakko sanoi: "En tullut ennen ajatelleeksi tuota." Matti sanoi: "Kyllä
sinun olisi pitänyt ajatella." Pekka sanoi: "Nyt on sinun kuolemasi
korvaamaton tappio talolle."
Jaakko sanoi: "Ihminen on tuhma kaikkena elinaikanaan." Pekka sanoi:
"Kenties kuitenkin vielä jaksaisit vihille?" Jaakko sanoi: "Minä menen
nyt kosimaan Tuonen morsiamia."
Matti sanoi: "Pekka on nuorempi meistä kahdesta." Pekka sanoi: "Matti
on vanhempi ja viisaampi meistä. Hän taitaa paremmin valita myös vaimon
itselleen." Matti sanoi: "Ei kaunista Pekkaa hänen käytöksensä. Hän ei
tarkoita talon parasta, vaan ajaa omia yksityisiä pyyteitään."
Näin kinastelivat he hetken keskenään eikä kumpikaan heistä halunnut
luopua levollisesta elämästään ja lähteä avioliiton epävarmalle
valtamerelle, jossa heidän mielestään niin monet tuhoatuottavat myrskyt
myllersivät. Kenties kinastelisivat he siinä vielä tänäkin päivänä,
ellei kuoleva olisi vihdoin suuttuneena kimmonnut kohoksi vuoteessaan,
temmaissut kirveen seinältä olkansa takaa ja kiljaissut hirvittävällä
äänellä: "Perkele, luuletteko minun tässä omalla voimallani puhuvan?
Jumalan voimalla minä puhun."
Mutta silloin säikähtivät eloon jäävät veljet ja he lupasivat tehdä
kaikki, mitä korkea henki valisti kuolevalle. Sovittiin sitten niin,
että Pekan oli heti peijaisten jälkeen lähdettävä kosioretkelle. "Noh!"
sanoi Jaakko ja kuoli kunnialla.
Veljet surivat häntä katkerasti kolme kokonaista päivää ja yötä, mutta
sitten täytti Matti Pekan eväskontin, löi hänen käteensä viisi
riikinrahaa ja sanoi: "Autuaan Jaakon vertaista emäntää me arvatenkaan
emme löydä koko maailmasta. Mutta mene nyt ja hae työ-ihminen
itsellesi!"
Pekka meni eikä palannut ennen kuin joulun aatto-iltana. Matti sanoi:
"Löysitkö?" Pekka sanoi: "Näinhän nais-ihmistä montakin. Mutta en vielä
Jaakon vertaista työntekijää."
Seuraavana aamuna täytti Matti jälleen Pekan eväskontin, löi hänen
käteensä viisi uutta riikinrahaa ja sanoi: "Kunnia ja kiitos
Jaakko-vainajalle. Ilman häntä emme olisi vielä näinkään pitkällä."
Pekka meni eikä palannut tällä kertaa kotiin ennen kuin juhannuksena.
Matti sanoi: "Luonnistuiko?" Pekka sanoi: "Jo näin montakin työtä
tekevää. Mutta ei ollut niillä Jaakon lempeää ja ihmisrakasta
luonnonlaatua."
Huomenelta lähti hän kolmannen kerran kosioretkelleen. Kekrinä palasi
hän ja jo oli hänellä työ-ihminen kerallaan. Se oli leveälanteinen,
vankkaraajainen Anna-Mari, joka oli yhtä pitkä kuin hän itsekin, taisi
sekä keittää että paistaa, kyntää ja kuokkiakin, jos niin tarvittiin,
eikä lapsivuoteessa päivää enemmän lojunut. "Hyvän toit", sanoi Matti.
"Jouti nyt Jaakko kuolemaankin."
Mutta nähtyään, kuinka hyvin hänen veljeänsä oli vaimon valinnassa
luonnistanut, rupesi Matinkin tekemään mieli avioliittoon. "Johan nyt
joutavia", sanoi Anna-Mari. "Ja jos niikseen tulee, on tässä emäntää
sinullekin."
Sille puhein se asia oli jäänyt. Eikä Matti ollut koskaan sen koommin
enää naimahaluaan haikerrellutkaan.
Mutta Pekka oli eukon ottaessaan täsmälleen 67 vuotta vanha.
* * * * *
Jos Tuomaan tarkoitus kukaties oli ollut tarinallaan ylentää hetken
juhlallista mielialaa, niin oli hän siinä todellakin surkuteltavasti
erehtynyt. Anna ja Aline nauroivat ääneensä; myöskin Maria Antoinetten
oli vaikea pysyä vakavana. Salaneuvos maiskutteli tyytymättömänä
huuliaan. Protokollasihteeri kannatti häntä vetäen otsansa
arvelevaisiin kurttuihin ja luomalla jalosti soimaavia katseita
ympärilleen. Kunnallisneuvos itse oli seurannut tarinaa suurella
mielenkiinnolla. Professori Meyer taas, jota varten se oikeastaan oli
kerrottu, oli ottanut asian varsin vakavasti, pitäen sitä hyvinkin
autentisena lähteenä muinaisen suomalaisen kansanelämän
seikkaperäiselle tuntemiselle.
— Onkohan tuo nyt kaikki totta? kysyi Aline.
— Ei siinä ole valetta kuin siteeksi, vakuutti Tuomas. Ja tästä
Anna-Marista, joka eli 125 vuoden vanhaksi, me sitten kaikki
polveudumme, niin Vitikat kuin Videniuksetkin.
Nyt rypisti jo ukko Paavokin kulmiaan. Tämä ei ollut hänen mielestään
mikään sopiva tilaisuus tuon vanhan riitakysymyksen esille ottamiseen,
varsinkin kun hänen vintiö pojanpoikansa tahtoi väittää heidän kaikkien
mahdollisesti polveutuvan suoranaisesta sukurutsauksesta.
— Hm, sanoi salaneuvos filosofisesti, se on tietysti ainoastaan kansan
ääni, _vox populi_. Mutta mikä on _vox populi_? Se on yleissumma hyvin
monen ihmisen puheesta. Mutta koska hyvin monet ihmiset useammin
puhuvat valetta kuin totta, on enemmän kuin luultavaa, että _vox
populi_ valehtelee.
— Kenties kirkonkirjatkin? ei ukko Paavo kuitenkaan malttanut olla
väliin pistämättä.
— Minä en usko muuhun kuin täydellisiin, genealogisesti todistettuihin
sukuluetteloihin, selitti salaneuvos. Ja sikäli kuin Surcillien
kantakirjat kertovat, on meidän sukumme ensimmäinen tunnettu esi-isä
ollut Jacob Eric Videnius, pastori eräässä Etelä-Pohjanmaan
ruotsalaisessa rannikkopitäjässä.
Tämä oli jo liikaa ukko Paavollekin.
— Taitaa olla tämän niinkuin monen muunkin herrassukumme laita, lausui
hän myrkyllisesti, nimittäin että ne kyllä johtuvat Ruotsista, mutta
Halikon kautta.
Salaneuvos tuhkasi sotaisesti sieraimiaan.
— Minä en tiedä, virkkoi hän hillityllä raivolla, mistä monet muut
maamme herrassuvut johtuvat, mutta niin paljon tiedän minä omasta
suvustani, että jos se jostakin johtuu, se ei johdu Sysmästä ainakaan.
Kaikki nauroivat, myöskin kunnallisneuvos.
— Sen raikas suomenkieli, lausui hän hyväntahtoisesti, viittaa ainakin
maan sydämeen.
Salaneuvos kuuli mielellään, että kehuttiin hänen jotakuinkin
moitteetonta kielenkäyttöään, ollen itsekin ylpeä siitä ja esittäen
itseään usein terveenä esimerkkinä nuoremmille ruotsalaisille
virkamiehille. Hän tuli heti koko joukon sovinnollisemmaksi kuullessaan
ukko Paavon antaman tunnustuksen.
— Minä olen elänyt suurimman osan ijästäni suomalaisen rahvaan parissa,
sanoi hän, ja jos minä taidan ilmaista ajatukseni sen kielellä, on se
mielestäni meriitiksi eikä virheeksi luettava. Toivon ainakin, että se
minulle tässä seurassa luetaan siksi.
— Kyllä, vastasi ukko Paavo.
Hän pyysi vaan kysyä, eikö kieli, joka niin kauniisti sointui
salaneuvoksen omassa suussa, ollut luotu myöskin maan viralliseksi
pääkieleksi, mahdollisesti Suomen yliopistoonkin nähden.
Tämä oli arka kohta salaneuvokselle. Hän räjähti heti kuin raketti.
— Kaikki historiallinen kehitys, lausui hän tulisesti, kulkee historian
määräämässä järjestyksessä. Mutta teidän tienne ei ole enää
evolutsionin, vaan revolutsionin. Eikö suomenkieli ole saanut kaikkia
luonnollisia oikeuksiaan? Minun lapsuudessani saivat nuoret tytöt ja
pojat koivurieskaa, jos he joskus tulivat hollituvasta ja erehtyivät
puhumaan "pärkkeleen kieltä" vanhempien ihmisten läsnäollessa. Nyt
puhumme sekä minä että minun tyttäreni sitä. Eikö kansanvaltaisuus ole
huimaavilla askelilla edistynyt? Erästä minun isäni virkatoveria
senaatissa pidettiin kuriositeettina, siksi että hän teetti pukunsa
maalaisräätälillä. Nyt teetän minäkin kaikki kesäpöksyni tässä
pitäjässä.
— Sen ne ovat näköisetkin, ajatteli Tuomas. Mutta hän ei enää
uskaltanut lausua ääneensä sitä.
Kielitaistelu olisi ollut jälleen valmis. Salaneuvos, jonka vahvoja
puolia oli juuri kultuurihistorialliset pikkujutut, nautti jo
mielessään siitä, miten hän niillä vastustajansa perin pohjin
musertaisi. Onnettomuudeksi tultiin juuri silloin pyytämään ukko Paavoa
ulos. Joku asiamies tahtoi puhutella häntä.
9.
Salaneuvos oli ukko Paavon mentyä pysähtynyt kartanonpuoleisen ikkunan
ääreen, toinen käsi puuskassa, toinen miettiväisesti pöytään
rummuttaen. Samalla harhaili hänen katseensa epämääräisenä pitkin
laajoja niittuja ja viljavainioita.
— Olisiko siitä tullut suurikin vahinko? kuului hän puoli-ääneen
virkahtavan.
— Mistä? kysyi protokollasihteeri.
— Jos hänen heinänsä eilen olisivat kastuneet.
Salaneuvoskin tahtoi joskus ymmärtää maataloutta.
— Epäilemättä, selitti protokollasihteeri arvokkaasti. Hyvin suuri
vahinko.
— Sen arvoa ei yksinkertaisesti voi määritellä rahassa, väitti Tuomas.
— Hm, sanoi salaneuvos, lakaten rummuttelemasta ja pistäen peukalonsa
liivin taskuun. Mitä tarkoitat sinä sillä?
— Tarkoitan Vitikkalan suurta kultuurimerkitystä, vastasi Tuomas, joka
ei vieläkään ollut irtautunut äskeisistä ajatuksistaan. Talo, missä
meidän iso-isämme asuu, ei voi olla mikään tavallinen talo, yhtä vähän
kuin hän itse on mikään yksityinen mies. Hän on tuhat ja satatuhatta.
Jos hän hymyilee, niin se suinkaan ei ole mitään halpaa yksityistä
hymyä: se on kansallista hymyä. Jos hän iloitsee, niin se ei koskaan
ole sellaista pientä personallista iloa, kuten useimpain muiden
kuolevaisten: se on isänmaallista iloa. Jos hän suree, on meillä
maansuru. Jos hän suuttuu on koko Suomenniemi Auran rannoilta Ruijan
suuhun siveellisesti indigneerattu. Mutta jos hän kulmakarvansa
rypistää, jyrisee koko suomalaisugrilainen olympo, suuret vainajat
heräävät haudoistaan ja astuvat hirvittävänä, silmänkantamattomana
armeijana Porthanista ja Taneli Jusleniuksesta vihoviimeisten päiviemme
pyhiin saakka onnetonta, syyllistä 20-vuosisadan lasta tilille
vaatimaan. Zeus-Juppiter ei ollut koskaan niin mahtava mies
maailmassaan kuin iso-isä on omassaan. Sentähden, jos hänen heinänsä
kastuvat, niin se ei ole mikään tavallinen maataloudellinen tappio,
vaan se on kansallinen tappio ja yleissuomalainen onnettomuus.
— Tuomas, varoitti äiti. Poissaolevista ei muuta kuin hyvää.
— Hyväähän minä puhunkin vaan, väitti Tuomas. Eikö Suomen suuri pirtti
ole juuri samantapaisista tarvepuista rakennettu? Eikö se ole niistä
vastakin rakennettava? Eikö meidän iso-isäämme voida paljon paremmalla
syyllä sovittaa ne kauniit sanat, jotka runoilija aikoinaan lausui
Elias Lönnrotista: "Elias Lönnrot on kuin Suomen kansa, Suomen kansa on
kuin Elias Lönnrot."
— Epäilemättä on hän maamme harvoja merkitseviä itseoppineita,
huomautti hiukan kuivakiskoisesti salaneuvos.
Ukko Paavo palasi ja istuntoa jatkettiin. Naiset nousivat kuitenkin
pian ja siirtyivät ylärakennukseen. Hetken perästä palasi heistä Anna,
itkien, juoksujalkaa, ja huusi hätäytyneenä ovelta:
— Setä kuolee!
Syntyi hirmuinen hälinä. Kaikki kiirehtivät ylärakennukseen.
Vanha presidentti lepäsi henkitoreissaan. Hän oli saanut halvauksen
eikä voinut aluksi liikuttaa muuta kuin hiukan vasenta kättään ja vain
vaivoin puhuakin. Lähetettiin heti hakemaan kunnanlääkäriä.
Tämä saapui hetken perästä, Vitikkalan parhaan oriin kiidättämänä,
mutta ei voinut antaa mitään toiveita. Vanhan presidentin tuntilasi oli
auttamattomasti juossut loppuun. Kuolema voi tulla vieraaksi taloon
millä hetkellä hyvänsä. Ei ollut sanalla sanoen mitään muuta tekemistä
kuin odottaa.
Siitä tuli pitkä ja pimeä ilta kaikille Vitikkalan asukkaille, odotus,
jonka mykkää murhemielisyyttä vielä tuulinen taivas ja puutarhan
kohisevat koivut lisäsivät. Tuntui jo aivan siltä kuin olisi syksy
tehnyt tuloaan, vaikka oltiin vasta keskellä heinäkuuta. Tähän saakka
oli tultu ilman tuletta toimeen ja menty levolle valkeassa kesä-yössä.
Nyt täytyi ensimmäisen kerran tänä kesänä sytyttää kynttilät, jotka
tuikkivat surullisesti ja kuoloa ennustavasti. Ilma huoneissa oli äkkiä
käynyt kummallisen raskaaksi ja ahdistavaksi. Kuljettiin varpaisillaan,
puhuttiin kuiskaamalla, kukaan ei muistanut illallista ajatella. Päälle
päätteeksi kuului vielä joku koira ulvovan kylällä.
Vitikkalan päivänpaisteinen ja vierasvarainen talo tuntui
äkkiarvaamatta siirtyneen ikäänkuin synkkään sydänmaahan. Tiet ja
taipaleet olivat pitenneet suunnattomasti, lähimpään naapuriin tuntui
olevan peninkulmia ja lähimpään kaupunkiin monen viikon vaellus. He
olivat kaikki yht'äkkiä heitetyt yksin, kukin omalle kohisevalle
metsäpolulleen, jokaisen edessä vaani tuntematon vihollinen eikä
kenelläkään ollut muuta turvaa kuin hänen omat avuttomat ajatuksensa.
Oli pitennyt myöskin matka ihmisen ja ihmisen välillä, äänet ympärillä
tuntuivat tulevan pyörryttävästä etäisyydestä, toisella ei ollut mitään
toiselleen sanomista. Ajatus seisahti samoin kuin keskustelukin. Kaikki
elämän tavalliset arvot tuntuivat väkivaltaisesti reväistyn juuriltaan.
Vanha presidentti lepäsi enimmän osan yötä tainnoksissa. Aamupuolella
hän tuli tuntoihinsa, tahtoi tarkan tiedon lääkäriltä, kuinka hänen
laitansa oli, ja sen saatuaan hyvästeli kaikki läsnä-olijat. Tuomaan
käsi viipyi kauan hänen kädessään.
— Nuoret miehet, lausui hän tuskin kuuluvasti, muistakaa, mikä mahti
nuoruus on. Säilyttäkää uskonne järjen hegemoniaan. Ei ole mitään muuta
tietä ihmisille annettu. Olkaa uskollisia omalle kuvallenne.
Anna ja Aline itkivät, Maria Antoinette laski kätensä viihdyttäen
kuolevan otsalle. Mutta Tuomas tunsi polviensa merkillisesti
vavahtavan.
Liian suuren perinnön jätti hänelle vanha presidentti. Hän ei
ollut mielestään arvollinen sitä vastaan ottamaan. Hän oli vaan
Tuomas-epäilijä.
Mitkään korkeat, suuret tähdet eivät olleet tuikkineet hänen
nuoruutensa taivaan laella. Hänellä ei ollut koskaan ollut mitään
murenemattomia ihanteita. Ne ajatukset, joita hän nuoruudessaan oli
ihaillut, olivat olleet muiden, taistelu, jonka torvia hän joskus
toivoi uudelleen torahtaviksi, oli ollut muiden taistelema. Hän oli
perinyt vain vanhan presidentin epäilyksen, mutta ei hänen voitollista
varmuuttaan inhimillisen järjen kaikkivaltiaasta ylemmyydestä.
Kuitenkin olisi hän tällä hetkellä tahtonut niin kovin mielellään omata
jonkun itseään ijäisemmän ajatuksen. Mutta hänen täytyi rehellisesti
tunnustaa mielessään: hänellä ei ollut yhtään. Millaiseksi oli hänen
vastainen elämänsä muodostuva?
Usein oli Tuomas ajatellut kauhistuksella noita tyypillisiä venäläisiä
ylioppilaita, jotka nuoruudessaan kaikki olivat konsa idealisteja,
konsa altruisteja, konsa pessimistejä, konsa optimisteja, konsa
sosialisteja, anarkisteja, kenties nihilistejäkin, mutta joiden
useimpain kaikista innostuneista -isteistä, heti kuin he olivat
päässeet taatun ja turvallisen virkapöydän taakse, ei jäänyt jälelle
muuta kuin yksi pikkuinen kultainen -isti: se, joka seuraa ihmistä
kehdosta hautaan, järjestää mukavasti hänen elämänsä, syöttää, juottaa,
naittaa ja vaatehtii hänet, varoo hänen henkeänsä, tasoittaa tien hänen
edellään, tekee hänet rikkaaksi, rakkaaksi, mahtavaksi ja onnelliseksi,
pitää sanalla sanoen parempaa huolta hänestä kuin äiti lapsestaan.
Toisin sanoen: egoisti. Niin oli käynyt isän. Niin oli käypä nähtävästi
hänenkin, elleivät kaikki merkit aivan pahasti pettäneet.
Eikö hänkin ollut joku vuosi sitten ollut aktivisti? Eikö hän vieläkin
joskus juhlallisempina hetkinään kuvitellut olevansa pessimisti? Se oli
arveluttavaa. Vielä muutamia muita yhtä arvokkaita -istejä, ja armas
herra Egoisti oli valmis. Hän näki jo hengessä tulevaisuutensa. Se ei
kangastanut missään ruusunpunaisessa valaistuksessa.
Mutta mitä oli sitten elämä? Mitä kuolema? Miksi hän eli ja mitä oli
hänellä tämän taivaan kannen alla toimittamista?
Ei mitään, ei kerrassaan mitään. Hän ei ollut tarpeellinen missään eikä
välttämätön kenellekään. Hänellä ei mielestään ollut mitään paikkaa
luomakunnassa. Elämä vaelsi vieraana ja arvoituksentapaisena hänen
ohitsensa.
Hän oli geologi, oli filosofian kandidaatti, harrasti ylimalkaisesti
aatteen vapautta ja kirjoitteli joskus joutohetkinään sanomalehtiin.
Kaikki tuo, joka kenties olisi riittänyt jonkun toisen elämän
täyttämään, oli hänelle vain jotakin näennäistä ja satunnaista.
Oikeastaan se ei ollut elämää ollenkaan. Se ei vastannut vähääkään
siitä, mitä hän joskus lapsuutensa kultaisina päivinä oli elämältä
toivotellut.
Mitä oli elämä? Miksi hän oli syntynyt? Tutkimaanko kivilajeja vai
kirjoittamaanko päivä päivältä yhä välttämättömämpänä esiin astuvaa
tohtoriväistöstään? Täytyihän elämällä olla joku syvempi ja totisempi
tarkoitusperä.
Mutta mikä?
Emmi? Kenties oli elämä juuri siinä livahtanut hänen ohitsensa? Kenties
oli juuri siinä kolkuttanut hänen ovelleen elämä, se suuri ja
salaperäinen, jota hän ikävöi; odottanut, seisonut hetken ja kadonnut
jälleen syys-yön pilkkoiseen pimeään?
Mahdotonta. Eihän rakkaus ollut elämä. Se oli vain yksi elämän monia
muotoja, mutta ei se itse. Täytyi olla jotakin muuta noiden muotojen
takana, jotakin, joka ne aateloisi, kirkastaisi, kohottaisi maaperästä
ja saisi ne kauniina kuvasarjana uneksivan sielun edessä sädehtimään.
Iloa? Ei riittänyt. Rakkautta? Ei riittänyt. Työtä, terveyttä? Ei
riittänyt. Tulevaisuuden toiveita? Ei riittänyt. Niitä kaikkia hänellä
oli eikä hän kuitenkaan tuntenut itseään onnelliseksi.
Mitä vaati hän sitten oikeastaan elämältä? Hän oli itsekin sitä usein
ihmetellen kysellyt itseltään. Joku toinen oli hänen sijassaan ollut jo
koko miekkoinen mielestään. Kenties vaati hän liikoja elämältä? Kenties
hän oli juuri yksi noita kurjia kiittämättömiä, jotka niin kauan
kiusaavat elämän salaperäisiä valtoja, kunnes nämä suuttuvat, tempaavat
vaskiset vasamansa ja rankaisevat? Oliko muilla sen enempää? Kenties ei
elämällä ylipäänsä ollutkaan mitään tarkoitusta.
Joskus hänen oli onnistunut itsensä tähänkin toivottomaan mielialaan
tuudittamaan. Täytyi tyytyä siihen, mitä oli. Elämällä ei ollutkaan
mitään sen enempää annettavaa.
Mutta silloin menetti nykyisyys vasta kaiken viehätyksensä. Ihmiset
kävivät niin surkean pieniksi hänen ympärillään, hän itse kutistui
aivan kääpiöksi. Jäi jälelle parhaimmistakin asioista vain pivo multaa
ja kasa kalisevia luurankoja. Silloin ei elämä todellakaan maksanut
vaivaa elää. Jos se yleensä jotenkin oli siedettävissä, oli se juuri
tuon ainaisen ikävöimisen ja jäytävän levottomuuden perustalla.
Elämässä täytyi olla jotakin muuta.
Elämän täytyi antaa hänelle jotakin muuta. Hänellä oli oikeus vaatia
sitä.
Mistä hän oli tuon oikeutensa ottanut, sitä hän ei tiennyt tarkkaan
itsekään. Mutta hän tunsi, että se oli hänellä, se oli syntynyt hänen
kerallaan eikä hän ollut velvollinen siitä kenellekään tiliä tekemään.
Se oli hänen suuri, suvereeni, oma oikeutensa, niin totta kuin hänen
nimensä oli Tuomas Vitikka.
Mutta mikä oli sitten tuo muu? Mikä oli se, jota hän vaati, odotti,
toivoi ja ikävöi?
Kun hän joskus oikein syvälle sydämensä kammioihin meni, täytyi hänen
tunnustaa itselleen, että elämä kerran oli kangastanut hänelle
taisteluna. Taisteluna jonkun suuren, hyvin suuren asian puolesta,
jotakin suurta, mieluimmin ylivoimaista vihollista vastaan. Sen asian
tuli olla niin suuren, että tarvittaissa voi uhrata kaiken muun sen
alttarille, seisoa yksin, sotia ja kaatuakin, jos niin tarvittiin.
Voitto ei ollut niin välttämätön. Taistelun täytyi riittää
sellaisenaan.
Mutta eikö sitten koko suuressa, avarassa maailmassa ollut mitään,
jonka edestä kannatti panna kaikki alttiiksi?
Arvattavasti oli. Hänen ei vaan ollut tähän päivään saakka onnistunut
löytää sitä. Mahdollisesti hänen olisi onnistunutkin, ellei häntä olisi
estänyt siitä eräs toinen käsitys, joka hänellä oli siitä suuresta,
tavattomasta taisteltavastaan. Sen täytyi olla nimittäin samalla
sellaisen, ettei kukaan toinen voinut tehdä sitä hänen sijastaan.
Täytyi löytää joku sellainen piste elämästä, jossa juuri hän oli
ehdottomasti välttämätön, sellainen asia, joka ei tullut toimeen ilman
häntä, teko, joka jäi ijäksi täyttymättä, ellei juuri hän, Tuomas
Vitikka, sitä tehnyt. Täytyi olla olemassa joku sellainen elämän
vuori-sola Tuomas-epäilijällekin, jossa juuri hänen tuli seisoa eikä
kenenkään muun, jonkun puolesta, joka oli solan tällä puolen, jotakin
vastaan, joka oli solan tuolla puolen. Hänen täytyi vaikka vaan yhden
ainoan silmänräpäyksen ajan tuntea itsensä ehdottoman välttämättömäksi
osaksi maailman kaikkeudesta.
Silloin vasta sai elämä jonkun tarkoituksen. Vain sellainen välähtävä,
huikaiseva juhlahetki voi hänen mielestään aateloida kaikki nuo
olevaisuuden vaihtuvat, mutta kuitenkin harmaat ja yksitoikkoiset
sarjat.
Hän oli odottanut pojasta pitäen tuota hetkeä. Oli kokenut parhaansa
mukaan etsiäkin. Mutta hänellä oli aina ollut ikäänkuin salainen
aavistus siitä, ettei suurin tullut etsimällä. Itsestään oli se saapuva
niinkuin yö ja päivä ja myrskytuuli tulee.
Mutta koittaisiko hänelle koskaan sellainen hetki? Olisiko hänen
silmiään milloinkaan huikaiseva suuren taistelun sähkötuli? —
Kuoleman kamppaus alkoi. Se päättyi vasta kuin päivä päätänsä kohotti
ja lähetti tyynet, kirkkaat, vääjäämättömät säteensä kuolevan
jumalankieltäjän kammioon.
Vanha presidentti lepäsi valkeana vuoteellaan. Kukaan ei ollut tähän
saakka tullut pappia ajatelleeksi. Nyt arveli kuitenkin
kunnallisneuvos, että vainaja kenties sittenkin olisi tahtonut katua
syntinsä ja tehdä sovinnon kristillisen kirkon kanssa.
— Hiljaa, sanoi lääkäri. Hän elää vielä.
Hänen silmänsä aukenivat todellakin vielä kerran. Hänen huulensa
liikkuivat ja hän näytti tahtovan sanoa jotakin. Maria Antoinette
kumartui hänen vuoteensa yli kuullakseen.
— Mitä hän sanoo?
Maria Antoinette kohosi kalpeana. Mutta hänen mustat silmänsä näyttivät
kahta suuremmilta, kun hän tyynesti kertasi vanhan presidentin
viimeiset sanat, jotka tulivat kuin tervehdys Tuonen virran tuolta
puolen:
— Hän sanoo: _écrasez l'infâme!_
10.
Jälleen oli lähes vuosi vierähtänyt.
Vanhan presidentin kuolema oli tehnyt syvän vaikutuksen Tuomaasen. Hän
oli käynyt entistä totisemmaksi ja mietiskelevämmäksi. Samalla oli hän
päättänyt toden teolla astua taisteloon niiden vapaamielisten aatteiden
puolesta, joita hän tunsi kannattavansa, vaikka mielestään toistaiseksi
liian ylimalkaisesti.
Syksyllä pääkaupunkiin palattuaan hän oli ruvennut käymään ahkerasti
julkisissa kokouksissa, vieläpä joskus esiintymäänkin siellä. Hänen
lausuntonsa olivat aina lyhviä, ytimekkäitä ja hirmuisen radikaaleja.
Samalla hän oli ruvennut kirjoittelemaan aatteellisia artikkeleita
nuorsuomalaisiin äänenkannattajiin. Tosin olivat nekin sitä laatua,
että vapaamielisinkin toimitus pyyhki puolet pois niistä, mutta
toinenkin puoli, joka hänellä välistä oli onni nähdä painettuna, oli jo
omiaan herättämään kaikkien kansalaisten syvää ja oikeutettua
suuttumusta.
Varsinkin eräs hänen vaatimattomista kyhäyksistään oli tullut yleisen
mielipiteen puolelta ankarasti ja monipuolisesti ristiinnaulituksi. Sen
nimi oli "Kansallinen valhe" eikä se käsitellyt ainoastaan kirkollisia
kysymyksiä, vaan hyökkäsi häikäilemättä koko sen isänmaallisen
ihanteellisuuden ja pateettisen patriarkalisuuden kimppuun, joka meillä
niin mielellään viihtyi vierekkäin tekopyhän poliittisen moraalin ja
vanhuuttaan mädäntyneitten maailmankatsomusten kanssa. Hän oli siinä
m.m. tullut lausuneeksi eräitä varomattomia sanoja viimeisen,
kansallisen herätyksen vuosisadan suurista isänmaallisista
merkkimiehistä ynnä heidän muistonsa mielettömästä kunnioittamisesta,
jota hän oli verrannut pakanakansojen fetishi-uskontoihin ja
vainajainpalvelukseen; vieläpä hän oli ilmi tuonut eräitä kerettiläisiä
epäilyksiä itse kansallisuus-aatteenkin yksin-oikeasta autuudesta,
väittäen, ettei mikään voinut olla nuorelle kansalle niin turmiollista
kuin menneen sukupolven palsamoitujen käsityskantojen liiallinen
pyhänä-pitäminen. Kun hän lisäksi oli ohimennen loukannut
perustuslaillisia, puhunut pahaa sosialismista, epäillyt oikeuden ja
totuuden lopullista voittoa eikä osoittanut mitään suurempaa pieteettiä
edes n.s. korkeampaa maailmanjärjestystä kohtaan, hänen oli todellakin
onnistunut päästä siihen loistavaan, vaikka tosin tuiki
ansaitsemattomaan tulokseen, että hän oli saanut rökkiinsä kaikkien
puolueiden äänenkannattajilta. Perustuslaillinen sanomalehdistö oli
aivan lyhyesti esittänyt hänet yleisölleen varoittavana esimerkkinä
siitä harhaanmenneestä, intelligentistä anarkismista, jolta ei
puuttunut muuta kuin pommeja ja dynamiitteja — jos niitäkään enää
puuttui — käydäkseen suorastaan yhteiskunnalle vaaralliseksi ilmiöksi.
Kansalliskiihkoinen sanomalehdistö taas merkitsi hänet laajasti ja
perinpohjaisesti kerrassaan kelvottomaksi mätämunaksi, joka oli mitä
pikimmin Suomen kansan yhteisestä henkisestä pesuudesta poistettava.
Sosialidemokraattiset julkisen sanan palvelijat olivat ylipäänsä
tyytyneet vain parilla objektivisella sanalla hänen neronnäytettään
mainitsemaan, tosin otsakkeella "uusbobrikoffilaisuutta".
Tuomas voi todellakin olla ylpeä aikaansaamastaan vaikutuksesta. Mutta
siitä oli tullut ikäviä seurauksia hänen jurnalistiselle toiminnalleen.
Hänen oman vapaamielisen äänenkannattajansa toimitussihteeri oli saanut
kovan käskyn olla vast'edes mitään painattamatta tältä liian
voimalliselta avustajalta, ainakaan ei ilman päätoimittajan tarkkaa ja
murhaavaa läpilukemista, Kysymyksessä oleva kirjoitus lieneekin päässyt
aivan vahingossa arvokkaan valtiollisen lehden palstoille livahtamaan.
Asia oli sitä arveluttavampi, kun Suomen pääkaupunki juuri valmistui
viettämään erään suuren suomalaisuuden esitaistelijan muistojuhlaa,
joka kerran pitkästä kotvasta jälleen oli aiottu kaikkien puolueiden
väliseksi. Tuomaan epäuskoinen ajatusmeininki oli tipahtanut hyvin
sopimattomasti keskelle innostuneita juhlakiireitä, herättäen
sentähden tavallista myrskyisempää mieltenkuohua etenkin erään
kansalliskiihkoisen ylioppilasryhmän keskuudessa, jonka henkinen
johtaja maisteri Aavasaksa oli. Huhuiltiinpa vielä näissä piireissä
hankittavan jotakin pientä virkistävää mielenosotusta asianomaisen
artikkelikyhääjän prikkaamiseksi sekä yleisön oikeutetun suuttumuksen
kouraantuntuvaksi tyydyttämiseksi.
Tuomas ei näistä huhuista tiennyt toistaiseksi mitään. Hän asui
vanhempiensa luona, joilla oli tilava, hauska huoneisto Annankadulla,
vanhan kirkkopuiston läheisyydessä, eli enimmäkseen kotonaan, kävi
harvoin kapakassa eikä tavannut viikkomääriin ketään saman-ikäisiä
tuttaviaan, joita hänellä ei yleensä paljon ollutkaan ja joiden seuraan
hänen varhaisvanha luonteensa tekikin hänet vähemmän soveliaaksi. Ainoa
paikka, missä hän kävi, oli salaneuvoksen itseensä sulkeutunut perhe,
laski leikkiä Alinen kanssa ja antoi hyväntahtoisia neuvoja nyttemmin
lääketieteelliselle alalle antautuneen Annan ensimmäisiin
tutkintolukuihin nähden. Joskus tapasi hän myöskin professori Meyeriä,
joka tällä kertaa oli rakkautensa tuhansien järvien maahan ulottanut
niin pitkälle, että oli jäänyt tänne talveksikin. Huhuiltiin myöskin
veitikkamaisen Annan siihen osaltaan vaikuttaneen.
Kotona oli Tuomaalla pieni rauhallinen huone pihanpuolella.
Aamupäivillä työskenteli hän kuitenkin mieluimmin isänsä valoisassa,
suuressa kulmahuoneessa, jonka akkunat olivat kadulle päin ja jossa
kaikki oli aina niin täsmällisessä ja mallikelpoisessa järjestyksessä.
Ei paperossin pätkiä tuhkakupeissa, ei tomuhiukkaakaan permannolla.
Kirjoituspöydän verka oli niinkuin miellyttävä, viheriöitsevä
nurminiittu, moitteeton ja nuhteeton, mustetolppo oli aina juuri
parhaiksi täytetty ja teräskynät sujuvimmilleen kirjoitetut. Keinutuoli
ei natissut, pehmeät matot estivät askeleet kuulumasta, uuni uhosi aina
tasaista, kuivaa lämpöään, jonka vertaista oli mahdoton parhaillakaan
puilla saada muihin huoneisiin, ja lempeä, lauhavieterinen leposohva
näytti ikäänkuin kutsuvan elämän väsynyttä matkamiestä lyhyen unihetken
ottamiseen. Ainoa, mikä hiukan häiritsi yleistä sopusointua, oli vanha,
rapistunut kirjahylly uuninkulmassa, mutta siinä olivatkin vaan ne
kirjat, joita protokollasihteeri ei tarvinnut enää. Hänen tärkeämpi
lakitieteellinen ja kansantaloudellinen käsikirjastonsa sitävastoin
sijaitsi peräseinän kunniapaikalla, suuressa kiiltävässä lasikaapissa,
kaikki koviin ja käytännöllisiin kansiin sidottuina.
Oli aurinkoinen kevätpäivä. Protokollasihteeri oli juuri saapunut
virastostaan. Hän oli tänään hiukan hermostuneella tuulella, hän ei
ollut ehtinyt kävellä tavallista puoltatuntiaan Pohjois-Puistokadulla
eikä sanonut joutavansa edes päivällisen jälkeen jäädä kodin armaasen
ja mieltätyynnyttävään valkamaan. Poliittisen puoluetaistelun laineet
kävivät korkealla ja hänen asemassaan olevaa valtiomiestä kaivattiin
kaikissa yhteiskuntaa-säilyttävien, perustuslaillisten kansalaisten
pitämissä neuvotteluissa. Varsinkin viime aikoina oli hän ollut niillä
usein aamupuoleen yötä väsytetty.
Päivällinen täytyi syödä sopimattoman hätäisesti. Lautaiset kalisivat,
veitset ja kahvelit kilisivät ärsyttävästi, liemi oli ahmittava liian
kuumana, paisti ilman tyyntä ja tarpeellista pureksimista.
Protokollasihteeri oli hyvin tyytymätön.
Siinä sivussa otti hän myöskin Tuomaan syntipukikseen.
— Sinä teit sangen huonon palveluksen meille, lausui hän, tuolla
poikamaisella artikkelillasi. Annoit hyvän aseen kansalliskiihkoisille.
Sitäpaitsi suututit sinä vapaamieliset papit. Vapaamieliset papit ovat
meidän parhaat liittolaisemme.
Tuomas sanoi antavansa palttua vapaamielisille papeille. Hänelle oli
ollut pääasia kirjoittaa juuri niinkuin hän ajatteli.
— Hjah, hymyili protokollasihteeri happamesti. Juuri siten voidaan
pilata parhaatkin asiat. Minä en tahdo ollenkaan väittää, ettet sinä
olisi monessa suhteessa ollut oikeassa. Mutta se ei vielä todista, että
olisi ollut viisasta sanoa sitä, ja juuri nyt sanoa sitä.
Tuomas vastasi antavansa palttua myöskin viisaudelle. Hän ei ollut
etsinyt mitään omaa etuaan; puolueiden etu ei taas häntä liikuttanut.
Kaikki, mitä hän oli sanonut, oli totta. Totuus ei pala tulessakaan.
Hänelle oli ollut ensi sijassa tärkeätä merkitä oma mielipiteensä.
Tuliko hänen artikkelistaan olemaan mitään vastaavaa hyötyä, se oli
hänelle tuiki toisarvoinen kysymys.
— Siitä on ollut sulaa vahinkoa, vakuutti protokollasihteeri.
Otaksutaan, että kaikki siinä olisi ollut totta. Mutta totuus on asia,
jota ei sovi antaa kansalle noin vaan kokonaan ja summakaupalla. Se on
päinvastoin anniskeltava varovasti ja vähittäin. Totuus on niinkuin
tuli, joka on hyvä renki, mutta huono isäntä. Sitä on varsinkin
valtiollisella alalla käytettävä kaikella mahdollisella mielenmaltilla,
muuten tekee se tulipalon, voipa vielä polttaa roviolla oman
julistajansa, kuten sen pahempi usein on maailmanhistoriassa
tapahtunut.
Hän jatkoi vielä jonkun aikaa tilapäistä, ärtynyttä esitystään totuuden
turmiollisesta vaikutuksesta. Tuomas ei enää viitsinyt vastata mitään.
Hän tunsi kyllin isänsä käytännöllispoliittiset mielipiteet, jotka
eivät suinkaan olleet ainoastaan arvoisan protokollasihteerin, vaan
kaikkien puolueiden ja kaikkien todella valtiollisesti kypsyneiden
kansalaisten yhteis-omaisuutta.
Äiti ei puuttunut puheesen. Hän istui, kuten tavallisesti, mykkänä ja
murheellisena, ja kun Tuomas jonkun kerran katsahti häneen, loi hän
silmänsä vaivattuna alas. Tuomas ymmärsi hänet täydellisesti. Maria
Antoinette ei ollut mikään miehensä käytännöllisen valtio-opin
innostunut ihailija.
Päinvastoin inhosi hän politiikkaa, piti itsensä kokonaan ulkopuolella
sitä ja olisi mielellään suonut miehensäkin sitä vähemmin harrastavan.
Hänessä oli pisara vanhan presidentin verta, hänkin oli kokonaan vieras
tämän ajan ihanteille. Aina kun Tuomas tuli tuota muistaneeksi,
hiljenivät hänessä kaikki ilkamoivat ajatukset, taittuivat kaikki
kapinalliset peitsenkärjet, ja hänen sydämeensä hiipi synkkä, sanomaton
alakuloisuus.
Suuri, surullinen Maria Antoinette! Hän oli kyllä saanut osansa hänkin
kaikesta siitä, mikä maailmassa oli pientä, halpaa, typerää, mätää ja
hirvittävää. Mutta hän oli aina astunut sen läpi niinkuin kuningatar,
nimensä mukaan, neulanpistoista piittaamatta, loukkauksista
välittämättä, vastaten pienuuteen ylenkatseella ja karkeuteen
jäätävällä äänettömyydellä. Kukaan ei ollut koskaan nähnyt hänen
kyyneleitään ja pettymyksiään. Hän oli painanut surut sydämeensä,
kohdannut pää pystyssä maailmaa eikä vähimmän omia ylpeitä
sukulaisiaan, joihin hänen välinsä aina oli ollut viileä, mutta
täsmällinen. Vasten vanhempiensa tahtoa hän oli mennyt miehelään,
silloin kuin protokollasihteeri Antti Vitikka vielä oli valtiollisesti
aivan vähäpätöinen mies, pienen maaseutulehden päätoimittaja. Mutta
Maria Antoinette ei ollut katsonut yhteiskunnalliseen arvoon, vaan
sydämeen.
Sekin oli nimittäin protokollasihteerillä siihen aikaan ollut, vieläpä
sangen suuri ja suitsuava. Hän oli juuri silloin palannut ulkomailta,
jonne ukko Paavo oli hänet parin turhaan menneen ylioppilasvuoden
jälestä lähettänyt tutustumaan nykyaikaisen suurviljelyksen uusimpiin
edistys-askeliin. Mutta sen sijaan, että hän olisi harjoittanut
uutteria opinnoita Tanskan ja Saksan maanviljelyskouluissa, kuten
tarkoitus oli, hän olikin ukon tietämättä livahtanut Parisiin, jossa
hän oli tavannut parven pohjoismaalaisia kirjailijoita ja
taiteilijoita, joukossa joku suomalainenkin. Heiltä hän oli saanut
helposti, ikäänkuin lahjaksi, kasan uusia innostuneita ajatuksia ja
palannut vuoden perästä kotimaahansa kokonaan muuttuneena muodoltaan
ja vaateparreltaan, vielä enemmän sielulliselta sisällykseltään,
isä-ukkonsa sangen epäröiväksi ihastukseksi. Hän oli nyt katsonut
itseään maamme henkisen eturinnan mieheksi, joka hän jossakin määrin
epäilemättä olikin, päättänyt heti ryhtyä julkisuudessa ajamaan uusia
vapaamielisiä ja taiteellis-demokraattisia mielipiteitään, ja kun ei
siihen pääkaupungissa tilaisuutta ollut, siirtynyt maaseudulle ja
asettanut jalkansa oman pöydän alle. Ukko Paavo oli nimittäin heti
antanut hänen tietää, että hän katsoi pojakseen vain sen, joka seurasi
järkähtämättä kansallismielisen puolueen ohjelmaa eikä ruvennut omin
päin poikamaisia poliittisia kannujaan valamaan.
Isän ja pojan suhde oli ollut siihen aikaan sangen kärjistynyt,
jokseenkin suotta muuten, sillä mitään niin aivan totta ei silloinen
vapaamielinen ylioppilas Antti Vitikka ollut valtiollisella ja
yhteiskunnallisella vastustushalullaan tarkoittanut. Taikka kenties hän
oli alun pitäen tarkoittanut, mutta kun hän kohta sen jälkeen oli
tavannut Maria Antoinette Videniuksen sekä häneen silmittömästi
rakastunut, hän oli samalla huomannut itsellään olevan kaunokirjallisia
taipumuksia. Hän olikin toimittanut painosta jonkun realistisen
novellikokoelman, joka ei suinkaan ollut ukko Paavoa miellyttänyt,
mutta kuitenkin justeerannut jotakuinkin hänen jyrkkiä epäilyksiään
Antin valtiollisesta vaarallisuudesta. Toisellakin tapaa oli rakkaus
muuttanut Antin henkistä profiilia. Hän oli heti kihloihin mentyään
huomannut kaipaavansa vankkaa taloudellista pohjaa elämälleen, ruvennut
kiltisti lukemaan ja suorittanutkin niinkuin mies lakitieteellisen
tutkintonsa. Tämä todellisen tarmon näyte oli ollut tietysti vielä
enemmän kuin realistinen novellikokoelma omiaan ukko Paavon
synkistynyttä sydänalaa helpoittamaan. Hän oli hankkinut pojalleen
seisovan lainan, antanut lisäksi omastaan, perustanut hänelle sievän
kodin pääkaupunkiin ja toimittanut omilla mahtavilla suosituksillaan
hänelle heti vaatimattoman viran Tie- ja Vesi-ylihallituksessa.
Näin oli Antista äkkiä tullut isiltäperityn yhteiskunnan jäsen ja
kunnon kansalainen. Hän huomasi eräänä kauniina aamuna ylös noustessaan
omaavansa vaimon, viran, kodin, aseman ja koko joukon hyviä ja
uskollisia kylänmiehiä. Hän oli saanut kaiken tämän yhtä helposti
ja ilman suurempaa itsenäistä ponnistusta kuin länsimaiset
mielipiteensäkin. Hän tosin kannatti vielä jonkun verran entisiä
kapinallisia pyyteitään, mutta enemmän kirjallisessa kuin
valtiollisessa suhteessa, liittyipä vielä Nuoreen Suomalaiseen
Klubiinkin, joka juuri oli pääkaupunkiin perustettu, ja oli harras sekä
aina mielellään nähty kävijä sen kokouksissa. Mutta hän oli nyt jo koko
lailla muovaillut ulkomailla hankittua maailmankatsomustaan ja kuului
jo kaikissa yhteiskunnallisissa asioissa pikemmin klubin oikeaan kuin
vasempaan sivustaan. Epäilemättä oli juuri se seikka osaltaan
vaikuttanut siihen, että hänen nimeään myöskin muiden puolueiden
keskuudessa alettiin mainita yhä kasvavalla kunnioituksella.
Nyt nosti äiti silmänsä jälleen pöytäliinasta ja loi poikaansa tumman
katseen pitkien silmäripsiensä lomitse. Tuomaasta oli aivan kuin olisi
kaksi mustaa joutsenta lentänyt hänen ylitsensä.
Mutta protokollasihteeri nousi lähteäkseen. Hän katsoi kelloaan ja
huomasi, ettei hänellä ollut aikaa jäädä juomaan edes tavallista
kahvikuppiaan päivällisen päälle. Hän oli, kuten sanottu, hyvin
tyytymätön.
Äiti ja Tuomas jäivät yksin. Kumpikaan heistä ei pitkään aikaan puhunut
mitään.
Tuomas oli aina ollut tavattomasti kiintynyt äitiinsä eikä vähimmän sen
jälkeen kuin hän oli ruvennut hämärästi aavistamaan tämän traagillista
rakkaustarinaa. Nyt tiesi hän liiankin hyvin, miksi äidin silmä oli
niin suuri ja surullinen. Mies, jolle hän oli vaimoksi mennyt, ei ollut
vastannut Maria Antoinetten alkuperäistä, korkeata ihannekuvaa. Antti
Vitikka oli tosin nuorena ollut hyvä mies, hieno mies, mielialojen
mies, vieläpä suurten suunnitelmienkin mies, mutta hänessä ei ollut
koskaan ollut sitä ajatusten ankaruutta, sitä vakaumuksen vaskivuorta,
jota Maria Antoinette oli hänessä kerran uneksinut. Hänessä ei ollut
terästä. Vuosi vuodelta oli protokollasihteerin, ei alkuaankaan
niin aivan syvä, personallisuus käynyt yhä kuluneemmaksi ja
pintapuolisemmaksi. Vuosi vuodelta oli Maria Antoinette saanut
nuoruuden unelmiensa kallisarvoista kuvaa pienentää, ilman että hänellä
vieläkään oli mitään toiveita saada säilymään se edes sellaisena kuin
se nyt oli. Se oli ensin ollut aivan ylenluonnollisen suuri, mahtuen
tuskin koko maailmaan, ainoastaan suureen ja rakastavaan nais-sydämeen.
Pian oli oma pieni isänmaakin käynyt sille jo aivan liian laajaksi. Nyt
täytti se enää vain vaivoin edes sen vaatimattoman paikan, minkä ahdas
puolue-elämä ja hengetön virkakoneisto jätti keskinkertaisilla järjen
lahjoilla varustetun lain-oppineen käytettäväksi. Se oli nyttemmin
aivan jokapäiväinen muotokuva luonnollisessa koossa, jonka huoleti voi
ripustaa minkä arkikodin seinälle tahansa, ilman että se siinä oli
omiaan mitään suurempaa huomiota herättämään. Sen entisistä suuruuden
ajoista ei muistuttanut enää muu kuin tyhjä sija Maria Antoinetten
sydämessä sekä sen puitteiden kulunut kultamaali, joka uhkasi yhä
enemmän kulua, samoin kuin ihannekuva itse yhä suppeampiin suhteisiin
pienentyä. Varmaan oli se kerran aivan taskukokoon kutistuva.
Sellainen oli Tuomaan äidin äänetön murhetarina. Mutta juuri se oli
kutonut monet salaiset ja lujat langat heidän välilleen.
Pojastaan oli Maria Antoinette usein toivonut kaikkea sitä, mitä hänen
miehensä oli luvannut, mutta ei pitänyt. Oli uneksinut hänelle sitä
hengen aateluutta, sitä luonteen lujuutta ja sitä ylhäistä,
koskematonta yksilöllisyyttä, joka olisi lainsäätäjä omalle
sydämelleen, tekojensa herra ja herra omien heikkojen ajatuksiensa, ei
tinkisi elämän taistelussa, seisoisi siinä, missä hänen paikkansa oli,
sellaisena kuin jumala oli hänet luonut, taittuvana, ei taipuvana. Hän
oli ilokseen nähnytkin Tuomaan nopeata ja itsenäistä kehittymistä. Hän
ei toivonut pojastaan mitään suurta merkkimiestä tieteen, taiteen tahi
yhteiskunnallisen elämän aloilla. Eipä edes siveyden sankaria tarvinnut
hänestä tulla. Äidille oli riittävä vain se tieto, että hänen poikansa
oli kaikissa elämän kohtaloissa oleva uskollinen itselleen.
Noin oli Maria Antoinette usein parhaina hetkinään toivotellut. Mutta
viime aikoina hän oli ruvennut horjumaan. Kenties hän sittenkin oli
väärässä vaatiessaan itseltään ja muilta niin rajatonta yksilöllisyyden
pyhänä-pitämistä? Kenties oli hänen käytännöllispoliittinen miehensä
sittenkin oikeassa? Kenties oli elämä sellainen, että sitä vastaan oli
myöskin halvoilla, typerillä ja pikkumaisilla keinoilla taisteltava?
Kenties ei sittenkään ollut korkeinta olla ylevämpi kuin elämä? Kenties
hän oli erehtynyt? Kenties oli taivuttava, tingittävä, myönnyttävä ja
mukauduttava? Kenties oli totuus sellainen suuri kultaraha, joka ei
sopinut jokapäiväisen elämän kaikkiin pikkutarpeisiin? Kenties saisi
hänen poikansa kerran kalliisti maksaa sen, että hän katsoi asiakseen
sitä joka paikkaan tyrkytellä?
Toistaiseksi hän oli kuitenkin vielä aina voittanut epäilyksensä.
Tietysti hän oli oikeassa, tietysti oli myöskin Tuomas oikealla
tolalla. Mutta Maria Antoinette tunsi jo liian paljon elämää. Hän
tiesi, mitä merkitsi vuosikymmenien kuluessa edes koettaa olla
itselleen uskollinen.
— Äiti, sanoi Tuomas äkkiä. Mitä sinä ajattelet?
— Sinua.
— Älä viitsi, äiti. Se ei todellakaan kannata sen enempää
ajattelemista.
— Mikä ei kannata?
— Tuo sanomalehti-artikkeli. Eikä muukaan. Se on nyt kerran sellaista
kuin se on.
— Millaista?
— Typerää.
— Kuitenkin olet sinä lähtenyt taisteluun sitä vastaan?
— Minä en tee sitä enää koskaan. Siinä tulee pian itse typeräksi.
Tuomaan sanoista puhui syvä katkeruus. Hän ei ollut vielä voinut oikein
antaa anteeksi isälleen, että tämäkin oli häntä niin arkipäiväisillä
neuvoilla opastanut.
Mutta Maria Antoinette hengähti helpotuksesta. Täten oli hänen poikansa
säästyvä monesta kovasta koettelemuksesta. Näin oli häneltä itseltään
myöskin säästyvä vaikea vaali, oliko hän vai hänen miehensä
lopullisesti elämään nähden oikeassa.
11.
Heti päivällisen jälkeen tuli harvinainen vieras, nimittäin maisteri
Aavasaksa. Hän tahtoi tavata Tuomasta eräässä hyvin tärkeässä asiassa.
Hänet ohjattiin Tuomaan kamariin.
Tuomas ei ollut pitkään aikaan nähnyt häntä. Hän tarkasteli sentähden
tavallista suuremmalla mielenkiinnolla muinaista kilpailijaansa Emmin
suosiosta. Mitä henkistä elämää hän eli? Miten oli Emmin rakkaus häneen
vaikuttanut? Tuomas tiesi, että maisteri Aavasaksa ei runoillut enää.
Mutta kenties oli hänessä sen sijaan joku toinen syvä ja kaunis lähde
läikähtänyt.
Sitä oli kuitenkin hyvin vaikea havaita näin päälle päin. Maisteri
Aavasaksa ei ollut muuttunut ensinkään ulkomuodoltaan. Mahdollisesti
hän oli saanut hiukan enemmän ryhtiä, käytti leveämpiä liikkeitä ja
puhui äänekkäämmin. Muuten hän oli sama pyöreänaamainen, pystynokkainen
idealisti kuin ennenkin, parta huonosti ajettu ja sininen raittiusnauha
napinlävessä.
Sisällisesti näytti hän kadottaneen jokaisen jäljen entisestä
huumoristaan. Tuomaan edessä seisoi nyt tuiki totinen ja vakavanha
mies, ilman mitään syrjähyppyjä, pyhän aatteen ritari pelvoton ja
moitteeton.
Hänellä ei ollut aikaa istahtaa. Hän oli tottunut olemaan liikkuvalla
jalalla ja hän tahtoi kaikessa kiireessä, palttoo päällä ja kalossit
jalassa, asiansa selvittää.
— Mieliala on sellainen, sanoi hän, minun edustamissani
kansallismielisissä ylioppilaspiireissä, että jos sinä tulet tuohon
juhlaan ylihuomenna, voit sinä hyvin helposti joutua ulos ajetuksi.
Tuomas nauroi.
— Vanhan ystävyytemme nimessä, lausui maisteri Aavasaksa värähtävällä
äänellä, pyydän minä sinua olemaan siihen juhlatilaisuuteen saapumatta.
Sinä et tunne situatsionia. Mielet ovat kaikkialla kovin kiihtyneet.
Sitäpaitsi tiedät sinä, että meidän pojat ovat jo vanhastaan tottuneet
viheltämään.
— Kyllä, hymyili Tuomas. Savikukko on usein kiekunut suurta
herätys-osaa Suomen aamukoitossa. Mutta lintu lentää ja laulaa, vaikka
sillä enää ei ole päätä eikä kaulaa.
— Älä naura! Ei tarvita muuta kuin merkki ja skandaali on valmis. Ellet
tahdo siis antautua sen alaiseksi...
— Niin, sanoi Tuomas, mitäs sinä siinä tapauksessa tekisit?
Maisteri Aavasaksa viivytteli vastausta.
— Periaatteessa, lausui hän vihdoin välttäen vanhan toverinsa
silmäystä, minä en ole mikään väkivaltaisten mielenosotusten ystävä.
Mutta käytännössä voivat ne toisinaan olla hyvinkin paikallaan.
— Niinkö? hymyili Tuomas. Mutta sehän on jesuiittamoraalia. Minä olen
pitänyt sinua tähän saakka järkähtämättömänä aatteen miehenä, joka
olisit valmis kaikessa seuraamaan vakaumustasi. Siksi, vaikka en voi
hyväksyäkään mielipiteitäsi, jotka minusta ovat naurettavat, minä en
ole koskaan tahtonut kieltää sinulta mieskohtaista kunnioitustani. Nyt
sitä vastoin...
Maisteri Aavasaksa puri huuliaan.
— Sinun kysymyksessä oleva kirjoituksesi, sanoi hän, oli todellakin
sitä laatua, että se teki lopun myöskin minun mieskohtaisesta
kunnioituksestani. Ilmoitan siis, että minä rauhallisista
periaatteistani huolimatta en tule pikkusormellanikaan estämään
puoluetovereitani. Mahdollisesti tulen minä päinvastoin heitä tuohon
tekoon yllyttämään.
Tuomas myönsi, että tämä oli terve näkökanta. Häväistys ei tulisi
olemaan hänen, vaan maisteri Aavasaksan sekä tämän puoluetoverien.
Hänen mielestään voisi heidän keskustelunsa nyt päättyä, samoin kuin
heidän tuttavuutensakin. Kaikissa tapauksissa tahtoi hän ilmoittaa
juhlaan saapuvansa.
Maisteri Aavasaksa seisoi vielä hetken aikaa äänetönnä.
— No niin, lausui hän sitten hiukan epävarmasti helähtävällä
äänenpainolla. Tee kuin tahdot. Minä olen vaan tahtonut sinua
varoittaa.
Hän ojensi kätensä jäähyväisiksi. Tuomas ei ollut sitä huomaavinaan,
meni ikkunan luokse ja avasi ilmareiän ikäänkuin hän olisi tahtonut
tuulettaa ulos entisen ystävänsä. Sitten meni hän ovelle ja avasi
senkin.
Silloin ymmärsi maisteri Aavasaksa. Hän pyörähti ylpeästi kantapäillään
ja osasi opastamatta eteiseen. Mutta hänen silmänsä olivat tavallista
soikeammat ja hänen suupielensä olivat omituiseen irvistykseen
vääristyneet, kun hän ovella pysähtyi, kohotti kätensä teatterimaisesti
ja lausui juhlapuhujan paatoksella:
— Minä annan sinulle anteeksi, sillä sinä et tiedä, mitä sinä teet.
Tuomas nauroi täyttä kurkkuaan. Mutta sitten tuli hän heti hyvin
totiseksi. Hän sulki oven, mutta ilma kamarissa tuntui hänestä
raskaalta ja ahdistavalta. Hän sytytti paperossin, otti jonkun kirjan
käteensä ja päätti siirtyä isän huoneesen.
Ei ollut parempi olla täälläkään. Laipio näytti ikäänkuin laskeutuneen,
seinät siirtyneen lähemmäksi toisiaan. Hänen täytyi avata ikkuna
täälläkin eikä hän sittenkään saanut mielestään kyllin raitista ilmaa
keuhkoihinsa. Hetkisen käveli hän hermostuneena edes takaisin,
pysähtyi, teki pari voimisteluliikettä ja istahti vihdoin kirja kädessä
uuninkulmaan miettimään.
Siinä isän kirjahyllyn vieressä oli vanhastaan ollut Tuomaan
lempipaikka. Hän oli siinä saanut ensimmäisen europalaisen
sivistyksensä, samoin kuin hän oli saanut kansallisensa ukko Paavon
päätykamarissa, kaukana Suomen sydänmaalla.
Tuossa lepäsivät hänen edessään kaikki nuo realistiset, kapinalliset
kirjailijat, jotka kerran olivat saaneet aikaan niin suurta meteliä ja
myrskyä maailmassa, ranskalaiset keltaisissa sotisovissaan, norjalaiset
teräsharmaissa haarniskoissaan. Seisoivat siinä käsi kädessä ja hyvässä
asesovussa kaikki nuo erilaatuiset ja eri kehityskulun käyneet henget,
joilla jokaisella oli kuitenkin ollut sama päämäärä: yksilöllisen
totuutensa täydellinen, häikäilemätön ja perinjuurinen julistaminen.
Ibsen ja Björnson, Jonas Lie ja Kielland, Brandes ja Taine, Zola ja
Maupassant, Flaubert ja Balzac, Tolstoi, Strindberg, Turgenjew,
Dostojewski ja vielä joku muu. Nietzscheen päättyi sarja. Siitä alkoi
hänen oma kirjastonsa.
Tuomas oli usein selaillut näitä teoksia. Ensin hän oli lukenut niitä
omasta mielenkiinnostaan, sittemmin tutustuakseen tarkemmin isänsä
protokollasihteerin nuoruuden ihanteisiin. Hän oli nimittäin jo
nuorella ijällä huomannut, että jos ihminen tunnettiin ystävistään,
joita hän usein ei itse valitse, hän tunnettiin vielä enemmän
kirjoistaan, jotka hän aina on tilaisuudessa itse valitsemaan.
Oli hyvä uneksia siinä uuninkulmassa. Tuomas olikin siinä ensimmäisinä
poikavuosinaan nähnyt monta kirkasta ja kullankimaltavaa unelmaa.
Oli ollut siihen aikaan kevättä ilmassa, oli ollut sitä myöskin täällä
heidän omassa kodissaan. Tässä huoneessa oli ollut koolla usein kaikki,
mitä suomalaisen kultuurin alalla oli nuorta ja innokasta. Hän itse oli
pyörinyt heidän jaloissaan piimäsuuna pikkaraisna, istunut sittemmin
totisena tuolillaan ja painanut kaikki, mitä puhuttiin, suureen ja
kummastelevaan lapsensydämeen. Ne olivat vieläkin siellä säilyssä,
jokainen leimuava sana ja jokainen rohkea, repäisevä ajatus. Hänen ei
tarvinnut muuta kuin sulkea silmänsä, niin tulvehti sieltä häntä
vastaan tuhansien kauniiden muistojen sarja, niinkuin päivännousu
päältä Karjalan metsien, tuoreiden koivunlehtien lomitse, vilisevien
virtojen poikki, ja näytti rakentavan siltansa suoraan taivaasen.
Missä oli nyt tuo lumous?
Sitä ei ollut olemassa. Se oli mennyt niinkuin hänen isänsä
protokollasihteerin pyhän innostuksen aika. Helposti saatu oli helposti
huilahtanut. Tuomas oli kuulevinaan vielä korvansa juuressa isänsä
lausuvan leveällä vatsapohja-äänellään:
— Totuus on asia, jota ei sovi antaa kansalle summakaupalla. Se on
anniskeltava varovasti ja vähittäin.
Juuri sitä käsityskantaa vastaan oli protokollasihteeri ynnä hänen
nuoret ystävänsä kerran tulisimmin nousseet taisteluun.
Merkillinen mies tuo isä, ajatteli Tuomas. Hän on näytellyt niin kauan
tuota leveää, vatsa-äänistä yhteiskunta-rooliaan, että hän on kokonaan
unohtanut oman varsinaisen olemuksensa. Kuitenkin lepäsi kerran uuden
ajan marskisauva hänenkin laukussaan. Oikeastaan pitäisi hänen nyt
puhua falsetissa. Hän oli pohjaltaan hieno, tunteellinen mielialojen
mies, jonka viisas luonto alkuaan oli varustanut melkoisella, ylempää
iskevällä ironialla, turvaksi elämän taisteluun. Mutta sikäli kuin
nuoruuden herkkä, runollinen tunne-elämä hänestä kului, pyöristyi
itsepuolustavan ivankin kallisarvoinen oka hänessä karkeaksi,
tylppäpäiseksi huumoriksi, joka sekin jo viime vuosina oli haihtunut
hänestä. Nyt oli hänessä kaikki jo yhtä pyöreätä. Jälelle oli jäänyt
ainoastaan eräänlainen mukava, optimistinen levollisuus, peittona
suurelle itsekkäisyydelle, sekä ylimalkainen luottamus korkeamman
maailmanjärjestyksen toimeenpanevaan voimaan palauttaa maahan se
laillisuus, jota hän kyllä katsoi itsensä kutsutuksi säätämään.
Perustuslaki-taistelu oli kuitenkin hetkeksi hänet untelosta
mielentilastaan hereille ravistanut. Mutta se olikin enää hänen
henkisen elämänsä ainoa keidas, jota hän rakasti niinkuin kameeli
vesileiliä. Kaikkialla sen ympärillä levisi hänen aivoissaan
kuivakiskoisen, hitaasti toimivan virastojärjen ääretön,
hedelmätön hiekka-erämaa, jonka karua kuoleman-autiutta vaan joku
yhteiskunnallisen ajatuksen pyhiinvaeltava karavaani taikka
vahingoniloisen puolue-elämän kitupiikkinen kaktuskasvi joskus
vaivaloisesti virkistivät. Pian oli hän oleva kokonaan pyhä. Hiekkameri
oli lainehtiva hänen ylitsensä.
— Ja sitten ei hänestäkään enää muuta kuin hyvää, päätti Tuomas
ajatuksensa.
Mutta kuinka oli sellainen ylimalkaan mahdollista? Oliko se maailman
meno? Pitikö sen siis välttämättä aina olla niin? Oliko siis maailman
alusta niin määrätty, ettei kukaan milloinkaan missään voinut pysyä
uskollisena oman nuoruutensa autuaille ihanteille? Alkoiko kaunis
tarina aina niin oivallisesti, vain sitten päättyäkseen niin
pahanpäiväisesti? Vai eikö se ollut koskaan ollutkaan kaunis? Hänkö
yksin tässä istui ja ihannoitsi menneiden aikakausien auringoita?
Muisteli oman lapsuutensa kultaisia päiviä ja luuli kaikkien muidenkin
siihen aikaan aamun kullassa kulkeneen?
Mutta olihan ollut kevättä ilmassa, olivathan torahtaneet korkeamman
ihmisyyden taistotorvet. Päivä oli paistanut päälle tuhansien järvien
maan. Nuo sittemmin niin sankarillisen kuuluisuuden saaneet "idän
pilvet" olivat jo tosin olleet olemassa, mutta vain sopivan välimatkan
päässä, niin etäällä, että ne muodostivat koristeellisen taustan kansan
kesäiselle juhlatunnelmalle. Uusista, suomenkielisistä opistoista oli
virrannut kaikkialta nuorta, toivorikasta väkeä kansallisen viljelyksen
vainiolle, iloista, päivänpaisteista väkeä, jotka eivät ikinä olleet
mitään kielitaistelun vaikeuksia kokeneet ja joiden sydämiä ei mikään
sorretun kansallisuuden tunto ollut milloinkaan myrkyttänyt.
Yhteiskunnalliset epäkohdat eivät olleet vielä paljastuneet, säätyero
ei vielä vaaralliseksi kärjistynyt, puolue-elämä ei vielä saanut
nykyistä kiihko-agitatorista muotoaan. Itse kansa oli vielä
ihanteellinen, puoli-etnografinen, puolimuinaistieteellinen, kenties
myöskin kielitieteellinen käsite, josta erinomaisesti sopi
isänmaallisissa laulujuhlissa innostua ja sen suurelle tulevaisuudelle
9-kertaisia eläköönhuutoja kohottaa.
Siitä sopi olla myöskin kaunotieteellisesti huvitettu, ainakin siellä,
missä se vielä eli alkuperäisessä koskemattomassa luonnontilassaan.
Sopi huomautella sen sattuvia, kuvailevia murresanoja, jotka kaikki
olivat välttämättä kirjakieleen otettavat, ihailla sen yksinkertaista,
korkeata tunne-elämää, jossa herrasväen ihmeeksi oli hienouksiakin,
vieläpä myöntää eräänlainen esteettinen merkitys sen kulmikkaille
kasvoille, koruttomalle kotitaiteelle ja vaateparren varmalle,
pietistiselle tyylikkäisyydelle.
Oli tullut muotiin oikea kansan ihannoiminen. Mutta kun kansa
useimmissa paikoin vielä oli raakaa ja sivistymätöntä, ei siitä ollut
kuin yksi askel raakuuden ja sivistymättömyyden ihanteluun. Tuota
viimemainittua seikkaa ei kuitenkaan oltu huomattu vielä. Kansa seisoi
loitompana korven rajassa, maalauksellisena, ikäänkuin taitavan
teatterijohtajan kädellä järjestettynä statistiryhmänä, sillä aikaa
kuin maan sivistynyt sääty ylioppilaineen (niitä oli nyt jo naisiakin),
maistereineen, tohtoreineen, opettajineen, lomakursseineen,
isänmaallisine suurmiehineen ja kansallisine kultuurimuistoineen
etualalla teutaroi, deklamoitsi, ojenteli käsiään, osoitti vuoroin
vettä, vuoroin rantaa ja lauloi paljastetuin päin Runebergin
Maamme-laulua. Tietysti harrastettiin myös kansanvalistusta, tietysti
jaettiin myös menneen kansallisen herätyksen vuosisadan kultaista
perintöä, mutta ilman mitään omaa itsenäistä ajattelemista, hartaasti
ja uskovaisesti niinkuin Herran ehtoollista. Saarnattiin Snellmania,
luetettiin kansalle Kalevalaa, levitettiin Vänrikki Stoolin tarinoita
ja liehutettiin Suomen lippua. Eikä kenenkään mieleen juolahtanut, että
kultasäkkiä kantava aasi ei sittenkään aina pääse korkean muurin yli ja
että noista kallisarvoisista, mutta useinkin ajan kuluttavan hampaan
jäytämistä ihanteista oli paljon peitettävä tien-oheen, jos mieli
päästä sen ryteikön läpi, jonka kautta jokaisen kehityskelpoisen kansan
jokaisessa uudessa miespolvessaan kuitenkin oli kulkeminen.
Tie Suomen suuruuteen ja kunniaan näytti kaikille niin tuiki selvältä
ja yksinkertaiselta. Siitä oli tuleva verraton sivistysvaltio, joka oli
voittava maailman laulullaan, puolustava rajansa kanteleellaan; sen
väestö oli tuo suorastaan jumalista polveutuva katajainen kansa, jota
ei mikään ajan myrsky voinut kukistaa, joka painoi päänsä tuulten alla
ja kohosi jälleen ehompana entistään. Totuus, kauneus, oikeus, ja
kaikki nuo ihmiskunnan suuret, verta, tulta, tuskaa, sanomattomia
uhreja ja kärsimyksiä vaatineet kultaiset kotkankuvat näyttivät annetun
ikäänkuin ilmaiseksi tämän merkillisen kansan yhä kasvaville legionille
ja johtavan niitä suoraan paratiisiin. Ei ollut tarvis vaivata päätään,
ei epäillä, ei epäröidä, vain kuulla sydämensä ääntä, vain marssia,
vain kulkea kohtisuoraan, katsomatta oikeaan taikka vasempaan, vain
eteenpäin, vain edestä Suomenmaan. Ylöspäin oli hiukan vaarallisempi
marssia, sillä siellä voi ihmisparka aina joutua vaaralliseen
kollisioniin taivaallisen isänsä kanssa, joka juuri oli aivan
erityisellä tavalla Suomen syrjäiseen kansanrotuun huomionsa
kiinnittänyt. Siksi oli ajan tunnussana: eteenpäin!
Verta? Sitä olivat jo esi-isät kyllin vuodattaneet. Tulta? Sitä olivat
jo kyllin tuprunneet Narvan, Puolan, Lützenin ja Breitenfeldin
kunniakkaat sotakentät. Tuskaa? Kärsimyksiä? Ne olivat sivuutetut jo
silloin kuin Ison vihan kauhut kestettiin, kun Viapori antautui ja kun
Siikajoen, Lapuan, Ruonan ja Revonlahden maailmanhistorialliset voitot
voitettiin. Mikä mahdollisesti vielä oli jäänyt kovia päiviä kokematta,
sen olivat sitkeäselkäiset Saarijärven Paavot ja suuret hallavuodet
1860-luvulla lopullisesti kuitanneet. Jumalan sormi näkyi Suomen kansan
historiassa. Hän oli jo nähnyt niin paljon vaivaa tästä uppiniskaisesta
ja öykkäristä Suomen suvusta, että hän hyvin luultavasti ja milteipä
täysin otaksuttavasti oli valinnut sen omaksi kansakseen. Oli sentähden
pääasia kansalle itselleen pysyä vaan kilttinä, luottaa korkeamman
kaitselmukseen eikä huolehtia huomisesta. Sillä niin totta kuin hyvälle
lapselle kävi aina hyvin ja pahalle pahoin maailmassa, oli taivas
käsittämättömässä viisaudessaan ja armossaan valmistanut tälle kansalle
tosin tuntemattoman, mutta aivan varmaan suuren ja loistavan
tulevaisuuden.
Moisen ihanan ja autuaallisen mielialan vallitessa Suomen sydämessä oli
sen päähän alkanut tunkeutua Länsi-Europasta uusia, vapauttavia ja
hedelmöittäviä ajatuksia. Ruvettiin äkkiä puhumaan realismista ja
luonnontieteellisestä maailmankatsomuksesta, kehitys-opista ja
yhteiskunnallisia kysymyksiä käsittelevästä kirjallisuudesta. Niitä
seurasi kirjava sarja käytännöllisiä ja tietopuolisia uudistuksia,
jotka kaikki purjehtivat uuden ajan lipun alla ja kaikki vaativat
poloisen yksityisen kansalaisen erityistä huomiota osakseen. Tulivat
yhteiskoulut, tulivat kansan-opistot, tuli alaston taide ja
auktoriteetti-uskon puute. Samaan aikaan saarnattiin yksilön
merkityksestä, subjektivisista siveyslaeista, elämän-ilosta ja vapaan
arvostelun välttämättömyydestä, jolla erityisesti kolkutettiin kirkon,
avioliiton ja virkavaltaisen yhteiskuntajärjestyksen jumalallisia
nurkkajuuria. Kaikki tietysti vanhojen, arvokkaiden suomalaisuuden
työntekijäin suurimmaksi kauhistukseksi.
Mitä enemmän Tuomas nyt tuota aikaa ajatteli, sitä vieraammaksi hän
tunsi itsensä sen onnelliselle optimismille, sen pintapuoliselle
positivismille, sen yhteiskunnalliselle utilitarismille ja sen
lyhyttukkaiselle nais-emansipatsionille. Mutta siinä oli ollut siemen
myöskin sille individualismille johon hän oli huomannut viime aikoina
yhä itsetietoisemmin kallistuvansa. Ihminen oli sen kautta jälleen
asetettu kunniaan, vaikka vielä toistaiseksi enemmän yhteiskunnallisena
ja kollektivisena kuin yksilöllisenä ilmiönä. Siinä oli sittenkin ollut
ura johonkin uuteen. Siksi hän ei voinut olla sitä aikaa ilman syvää
kaipausta ajattelematta.
Sitäpaitsi oli se ollut niin kaunista hänen mielestään. Pietistisistä,
talvipuhteisista pirtin-nurkista oli astunut esiin uusi polvi, silmät
vielä kaihtaen aurinkoa, mutta hapuilevat kädet ojennettuina kohti
kesää ja kukkasia. Ei siis ollutkaan syntiä se kaikki, mitä isät olivat
synniksi sanoneet, ei kiellettyä kaikki kaunis, ei rakkaus, ei runous,
ei epäily, ei vapaa ajatus, olivat sallittuja kaikki kolme helmasyntiä,
ei kirottua elämän koreuskaan, ihminen oli itse oma tuomarinsa, luonto
yksin hänen lahjomaton lainsäätäjänsä. Turhaan varoittelivat vanhat.
Oli tapahtunut täydellinen löyhtyminen isien ankaroista periaatteista.
Eivätkä nuo uudet ja sekamelskaiset ajatukset olleet häilyneet
ainoastaan ilmassa; niille oli pian ilmestynyt näkyväisiäkin
lipunkantajia. Oli äkkiä astunut maan julkiseen elämään joukko nuoria,
tuiki tuntemattomia miehiä, tuskin parranhaituvaa huulessaan, jotka
jonkun Parisi- tahi Berlini-käyntinsä perustuksella katsoivat olevansa
oikeutetut esiintymään kaikki samalla jumalan luomalla julkeudella,
kohottelemaan olkapäitään harmaantuneiden, kunnioitettavien
kansalaisten elämäntyölle, katselemaan olevia oloja impertinentien
rilliensä läpi, arvostelemaan ja irvistelemään. Taivaallisen Herran
tuomitsivat he tykkänään viralta pois, epäilivätpä myös itse
kristin-opin perustotuuksia, sielun kuolemattomuus oli heille kauhistus
ja Neitsyt Maarian saastuttamaton synnyttäminen vain vanha
kirkkolegenda. Lunastuksella ei ollut mitään sijaa heidän mekaanisessa
maailmanjärjestyksessään eikä Pyhä Henki käynyt heidän mielestään ulos
Isästä eikä Pojasta, vaan nuoresta ja leimuavasta ihmissydämestä.
Missä olivat nuo miehet?
Hänen isänsä tässä vieressä oli oiva esimerkki.
Tuomas nousi hermostuneena kävelemään. Hän oli itse toisen ajan lapsi,
mutta hän ei silti voinut olla menneen sukupolven taistelua mielessään
ihailematta. Hän tiesi myöskin, kuinka tuo taistelu oli päättynyt.
Sydän oli ollut päätä voimakkaampi. Valhe-isänmaallisen,
valhe-ihanteellisen innostuksen maaperä oli tukahduttanut kaikki
syvemmän, korkeamman ja yleis-inhimillisemmän ajattelemisen oraat. Se
oli omistanut niistä vaan sen, mikä sille sopi: yhteiskunnallisen
edistyksen. Muuten riemuitsi reaktsioni kaikkialla, puritanismi näytti
vahvemmalta kuin ennen, tekopyhyys seisoi niinkuin seinä ja yksilön
arvo oli alempi kuin milloinkaan. Poliittisella alalla oli punainen
terrori astunut mustan sijalle. Edistyneimmissäkin henkisissä piireissä
käsiteltiin ihmistä vain sosialisena käsitteenä.
Tuomas uskoi tietävänsä myöskin, kuinka tuon taistelun tila oli tuolla
ulkona suuressa maailmassa. Sielläkin oli ura aukaistu johonkin uuteen,
mutta sielläkin olivat ihmiset omaksuneet uudesta vain sen, mikä ei
vaatinut mitään syvempää henkistä vallankumousta. Missä vallitsi
miekka, missä risti, missä militarismi, missä klerikalismi, usein
vallitsivat ne myöskin samassa maassa, käyden kumpikin epätoivoista
taisteluaan yhä laajentuvia työmieslaumoja vastaan, jotka taas itse
olivat yhtä valmiit polkemaan yksilön oikeutta kansan nimessä kuin
toiset esivallan ja Jumalan nimessä. Tuolla oli arvo paineteilla,
täällä pääluvulla, kaikki kansat olivat Herran valittuja, kaikki
kysymykset julistetut vain taloudellisiksi, ihmiset olemassa vain
yhteiskuntaa varten ja yhteiskunta itse eräitä elottomia, kivettyneitä
käsitteitä varten. Missään ei vapaa mies ollut kunniassa eikä
yksityinen kansalainen pyhä ja loukkaamaton.
Tuomas taisi nyt myöskin mielestään paremmin arvostella isänsä
nuoruuden-kirjaston sisällystä. Paljon ei siitä muka tulisi
taiteellisessa suhteessa säilymään, ainoastaan se, mikä siinä oli ollut
kaunista tulta, muotoa ja intohimoa. Kaikki se, mikä siinä oli ollut
"virtausta", tulisi virtana häviämään, sen totuudet kuihtumaan, sen
mielipiteet lakastumaan. Se oli yleensä liikkunut liiaksi käsitteissä.
Se oli luonut sangen vähän suurta ja seppelpäistä taidetta. Mutta se
oli pannut ajatuksia liikkeesen, leikannut pois mätäpaiseita, tappanut
basilleja, avarruttanut ihmisyyden aivoja ja näköpiiriä. Se oli tehnyt
hiukan enemmän totuutta ja oikeutta maailmaan. Se oli ollut sitä
terveellistä lääkärikirjallisuutta, jota aika ja kansakunnat välistä
kaipaavat, silloin kuin vanhojen mätänevien maailmankatsomusten löyhkä
saattaa kaiken kauniin ja vapaan henkisen toiminnan maassa
mahdottomaksi.
Toisin sanoen: se oli ollut 19:n vuosisadan valistuskirjallisuutta.
Mutta oliko sitä seuraava mikään suuri vallankumous? Millaiseksi oli
tämä vallankumous muodostuva?
12.
Suomen Kansallisteatterin korkeat pääty-akkunat säteilivät tulijalle jo
kaukaa yli Rautatie-torin viileän kevät-illan vaaleansinertävässä
hämärässä. Taajojen kansanjoukkojen nähtiin sitä kohden virtailevan.
Siellä oli isänmaallisen merkkimiehen muisto vietettävä.
Illan onnistuneen ja arvokkaan ohjelman muodostivat puhe, juhlaruno,
ylioppilaslaulu, pari kuvaelmaa, orkesterimusiikki sekä eräät näytökset
parhaasta kotimaisesta ja ulkomaisesta draamakirjallisuudesta. Jokainen
paikka oli myöty. Liikkeellä oli kaikki, mitä pääkaupungin
suomalaisessa sivistys-elämässä oli etevintä ja edustavinta, vieläpä
suuri osa ruotsalaisestakin, kuten kuului keskustelukielestä käytävillä
ja aitioissa. Kaikkialla tunkeili hännystakkisia herroja ja
valkopukuisia naisia, siellä täällä joku oikein suuressa toaletissakin,
puheen sorina oli tavaton ja ilma täynnä iloista odotusta,
tervehtimistä ja miellyttävää toistensa tapaamista.
Mutta samassa kilisivät sähkökellot keskeyttäen seurustelun, hoputtaen
puvustonhoitajattaria ja vaatien vahtimestareita katsomon ovia
sulkemaan. Kaikki kiirehtivät paikoilleen. Alkumarssi raikahti,
esirippu kohosi ja lavalle astui juhlapuhuja, eräs tunnetuimpia ja
arvokkaimpia isänmaan-ystäviä. Siellä täällä tunkeusi vielä sisälle
joku myöhästynyt juhlavieras, paukahti jossakin aition-ovi ja kuului
voimakasta, intohimoista hyssytystä. Sitten syntyi vähitellen syvä
hiljaisuus.
Tuomas istui vanhempiensa kera eräässä ensimmäisen parven
sivu-aitiossa. Hänellä oli täältä erinomainen tilaisuus tarkastella
katsomoa.
Tuolla vastapäätä näkyi salaneuvos perheineen. Hän ei yleensä enää
huveissa käynyt, mutta saapui kuitenkin mielellään tämäntapaisiin
vakavampiin juhlatilaisuuksiin, todistaakseen valistunutta ja
tasapuolista mielenkiintoaan suomenkielisen kansanaineksen parhaimpia
sivistysrientoja kohtaan, joihin hän luki taiteen, kirjallisuuden ja
teatterin. Ne olivat hänelle suomalaisuuden liikkeen kauniita ja
miellyttäviä puolia, samoin kuin sen yhteiskunnalliset ja valtiolliset
vaatimukset rumia ja vastenmielisiä. Täten ei hänen platooninen
harrastuksensa kansallisuus-asiaan nähden suinkaan sotinut vastaan
hänen korkeita, yleis-inhimillisiä ihanteitaan, eipä edes hänen
poliittista kantaansa kieli-asiassa, jossa hän sitäpaitsi olikin
maanpakolaisuutensa jälkeen täydellisen tasa-arvoisuuden pohjalle
kehittynyt.