Sen alla näkyi vielä jotakin, ikäänkuin M.V., merkiten nähtävästi Matti
Vitikkaa. Mutta siihen ei Tuomas tällä kertaa sen enempää huomiota
kiinnittänyt. Hänen sielunsa täytti vain tuo yksi, suuri sana: Minä.
Kuinka se oli tähän tullut? Mikä oli sen siihen kirjoittanut?
Tuomas näki näkyjä.
Siinä se lempo nyt on, ajatteli hän. Nyt kaikuu se maan sisästä minulle
vastaan, kun ei se enää kaiu minun povestani. Tuon tähden minä olen
uurtanut ja puurtanut, tuota etsiäkseni pyrkinyt, epäillyt, ajatellut
ja ikävöinyt. Olin jo löytämäisilläni sen kerran, mutta hukkasin
jälleen vaatiessani, että muutkin tunnustaisivat minuuteni. Mikä on, se
on. Eihän se kaipaa toisen tunnustamista. Päivä paistaa, vaikka ei
kukaan sitä katselisikaan. Yö tulee, vaikka ei kukaan sitä
myöntäisikään. Niin on myös kaikkivaltiaan Minän laita. Se voi maata
vuosisatoja maan povessa. Kuitenkin tulee se kerran päivän valkeuteen.
Ja vaikka se ei koskaan tulisikaan, niin se on siellä, se on valta
sinään, se on luonnonvoima sellaisenaan, niinkuin tuli, vesi ja
iankaikkiset tähdet. Tahtovatko ne muuttaa elämää? Tahtovatko ne
vaikuttaa kehenkään? Kysyvätkö ne, mitä heistä ajatellaan? Ne vaan
ovat.
Mutta kuka oli oikeuttanut Vitikkalan vanhimman asukkaan tuon suuren
sanan nimensä edelle kirjoittamaan?
Epäilemättä hänen oma suuri yksilöllisyydentunteensa. Hän oli siihen
patsaan pystyttänyt ja hän oli ylpeä siitä. Hän katseli sitä ja se oli
hänen mielestään sangen hyvä. Piirränpä nimeni tuohon vielä, oli hän
ajatellut. Ja oman työnsä ylpeässä, riemuitsevassa tietoisuudessa hän
oli sen edelle lisännyt tuon merkitsevän sanan: Minä.
Hän ei tahtonut sekoittua muihin, yhtä vähän kuin hän tahtoi tehdä
tietä omalle tilalleen. Voi löytyä muitakin Matti Vitikoita, hän
kenties oli ajatellut. Mutta tämän patsaan olen pystyttänyt Minä Matti
Vitikka, kaikista muista kylänmiehistä ja ylipäänsä elävistä olennoista
ikuiseksi erotukseksi.
Tuomas oli ymmärtävinään mielestään täydellisesti tuon tarumaisen
metsäläis-ukon, mitä se oli tuuminut tässä kiven juurta
kalkutellessaan. Panenpahan tuohon puumerkkini, oli hymähtäen
ajatellut, niin ei sitä ainakaan varas viene. Taikka oli ajatellut:
Minä olen Minä enkä tee tietä talooni. Taikka: Tästä alkaa minun
sarkani ja tuosta ruunun. Ollaan kumpainenkin omillaan.
Mutta eikö se ollutkin kaiken oikean ja terveen yhteiskunta-opin
ensimmäinen aakkonen? Eikö se ollut jokaisen vapaan ihmisen vaatimus
omaan jumalaansakin nähden taikka niinkuin Ranskan talonpojat kuuluivat
jossakin seudussa rukoilevan: "Nyt, hyvä jumala, älä ole puoleen äläkä
vastaan! Tästä minä kyllä suoriudun omin neuvoinenikin." Eikö ollut
siinä elämänkin tarkoitusperä, se, jota varten kaikki aikakaudet olivat
työskennelleet, jota kaikki maailman-ajatukset säteilivät, jonka ympäri
ihmiskunta kiersi ja jonka kajastuksia olivat kaikki uskonnot, jumalat,
alttarit ja mielipiteet? Eivätkä ainoastaan mielipiteet, vaan eläimet,
puut, pensaat ja kaikki mitä niissä oli, aina siihen harmaasen kiveen
saakka, joka oli ihmisen vanhin veli? Missä olivat rajat rajattomalla
minuudella? Eikö se ollut itse iankaikkisuus? Oliko koko avaran taivaan
alla mitään pyhempää, kauniimpaa ja korkeampaa kuin tuo suuri,
multainen ja sammaleinen sana: Minä.
Mutta miksi muistivat niin harvat ihmiset sitä? Pitikö siis kivien
huutaa uutta uskontoa maailmaan? Tokko riitti se sittenkään? Tokko
lakkasivat ihmiset koskaan etsimästä elämän tarkoitusperiä ulkopuolelta
itseään?
Ihmiset tunsivat vain oman pienen minänsä. Siksi he olivat julistaneet
itsensä kansallisiksi ja yhteiskunnallisiksi käsitteiksi. Se ikäänkuin
edes hiukan suurensi heitä omissa silmissään. Mutta he eivät tunteneet
ihmiskunnan suurta Minää, joka voi hämäränä vaistona olla yksinäisen
metsä-asukkaan poveen kätkettynä.
Tuomas tunsi hänet tällä hetkellä. Hänkin tahtoi pystyttää
muistopatsaan itselleen, ei samasta aineesta kuin vanha Matti Vitikka,
vaan lihasta ja luusta, lujasta kuin harmaa kivi, joka lepää maassa
rauhallisena, mutta lyö tulta, jos siihen isketään. Hänkin tahtoi tästä
lähtien olla yksinomaan ja ainoastaan Minä I:nen, Vitikkalan herra ja
hallitsija.
Vai oliko hän juuri ensimmäinen? Kenties hän ennemmin oli dynastian
loppu? Kenties oli suku jo tehnyt kiertokulkunsa, sen äärimmäiset päät
toisiaan koskettaneet?
Mutta olihan hänellä poika. Siitä oli se kenties lähtevä jälleen
eteenpäin, tekevä matkan rajattomasta metsä-yksilöllisyydestä, kautta
kaikkien yhteiskunnallisten muotojen, jälleen yhtä rajattomaan
kultuuri-yksilöön, joka ei kaivannut enää mitään lakia ja esivaltaa,
sentähden että sillä oli laki ja esivalta itsessään. Se jäi pojan
asiaksi. Tuomas puolestaan oli päivämatkansa päättänyt.
Oman minuutensa kaikkien voimien väsymätön ja monipuolinen viljeleminen
oli tästä lähtien tuleva hänen korkeimman ja hiljaisimman huolenpitonsa
esineeksi.
Mutta heti kuin hän oli mielessään päässyt tähän suureen ja ankaraan
tulokseen, rupesi häntä jälleen hymyilyttämään. Mitä uutta mystiikkaa
tämä oli? Eikö ollut parempi, kun hän nyt kerran oli Vitikkalan isäntä,
että hän viljelisi vain omia maallisia vainioitaan?
Ja vitkaan ja varovasti peitti hän takaisin multaan Matti Vitikan
suuren tunnussanan.
Hän kulki kiirein askelin kohti kotiaan. Metsä loppui. Aukeni hänen
eteensä ihana, ilta-auringon maalaama taulu, jonka etäiset, sinertävät
vuorenselät olivat puitteisiin asettaneet. Oli talo korkealla
vaaranrinteellä, siinä monet punakattoiset rakennukset. Pohjoispuolella
saarsi sitä sankka havumetsä, joka jatkui loivaa vaaranrinnettä
alaspäin ja haihtui kesäisen auringon laskua kohden silmän
kantamattomiin. Mutta idästä, lännestä ja etelästä näkyivät laajat
viljavainiot ja niitut, kimalteli alempana kirkas Poutajärvi, siinä
sataiset lehtisaaret ja luodot. Se oli Vitikkala, hänen heimonsa vanha
perintötila, johon lukemattomat salaiset siteet hänet yhdistivät.
Hän ei oijustanut metsän rajasta pikku piennartietä suureen, tilavaan
ylärakennukseen, jossa maaherra asui, vaan vaelsi kivi-aitojen
viittaamaa, leveätä lehtokujaa ja saapui talon valtaisalle
paasiportille, jonka kahden puolen korkeat, harmaasta kivestä hakatut
pylväät tekivät kunniaa. Siinä otti hänet vastaan Vitikkalan vanha,
hallava vahtikoira, mainehikas ja arpi-uljas Hurri, joka nuoruudessaan
oli useamman kuin yhden viirunaamaisen häntäheikin tappotantereet
verellä kirjoittanut. Syvää kunnioitusta herättävä murina todisti,
ettei äijällä ollut onni tuntea tulijaa.
Kartanolla ei näkynyt ketään. Navetan ovessa vaan häilähti joku
notkuva, pitkälettinen piikatyttö. Sauna näkyi lämpiävän. Pari
puolikasvuista poikaa painoi uteliaisuudesta nenänsä litteäksi pirtin
lasiin.
Mutta jo näkyivät ylärakennuksessa huomanneen hänet. Maaherra viittasi
kädellään ikkunasta. Portaille ilmestyi hänen tummahipiäinen
Jeannettensa. Kaarle Juhana nähtävästi nukkui jo.
Tuomas sanoi puoli-ääneen:
— Hurri!
Jo putosivat suomukset takkuisen vanhuksen näköpäästä. Hän tunsi
tuttavansa. Hyppäsi ensin suoraan hänen rintaansa vasten, oli vähällä
kaataa hänet, hyväili ja hamuili häntä nuollakseen, pienet tihrusilmät
ilosta tipahtamaisillaan. Päästi sitten kumean karjahduksen, haukkui,
huusi, kiisi pitkin pihaa, ristiin rastiin, niinkuin tuli takapäässä,
tarrasi tuuheaan häntätupsuunsa, ulvoi ja pyöri niinkuin väkkärä
samalla paikallaan. Se oli Hurrin suuri intiaanitanssi, jolla hänen oli
tapana korkein ja ylitsevuotavaisin ilonsa ilmoittaa.
Nyt vasta tunsi Tuomas olevansa kotona.
Samalla hymyili hän hiljaa ja surumielisesti, kenties hiukan
itse-ivallisesti. Se olikin ainoa aatteellinen peru, minkä kova elämä
oli jättänyt kerran niin tuimalle Tuomas-epäilijälle. Hän oli nyt niin
tyyni ja rauhallinen kuin järven aalto, jonka yli kesän viimeisen
vapaan yön jäähileet helisevät.
Hän huomasi olevansa Tuomas-hymyilijä.