purkautunut jo puolitoista vuotta sitten koko Vitikkalan vallasväen
suurimmaksi mielihyväksi. Heti sen jälkeen hän oli hakenut ja saanut
opettajatarpaikan eräässä vastaperustetussa kansakoulussa Helsingin
ruotsalaisella, laiminlyödyllä lähistöllä, jonka harvalukuisen
suomalaisen asutuksen heikot sivistysharrastukset hän heti oli ottanut
omaan tarmokkaasen käteensä ja ryhtynyt innokkaasti ajamaan sekä
raittiutta että siveyttä että etenkin juuri siinä pitäjässä tuiki
tarpeellista kansallisen itsetunnon elvyttämistä. Jumalan ja oman
alttiin, uhrautuvaisen työnsä avulla oli hänestä täten tullut niiden
samojen jalojen ihanteiden vaatimaton esitaistelija, joiden olennoidun
ilmestysmuodon hän maisteri Aavasaksassa näki, hänen työnsä oli
kruunattu menestyksellä ja hänen oli onnistunut saada aikaan voimakas
herätys omassa rajoitetussa piirissään; sitäpaitsi täydellisesti
voittaa myötäsyntynyt ujoutensa. Hän esiintyi jo puhujalavalla sangen
tottuneesti, voi milloin tahansa ja missä tahansa pitää pienen
kansallisen hartaushetken eikä olisi enää hämmästynyt
kriitillisemmänkään kuulijakunnan, kuten esim. Vitikkalan
kesävierahiston edessä. Päinvastoin tunsi hän jo omien aatteellisten
harrastustensa nojalla seisovansa koko joukon ylempänä tavallista
tyhjäätoimittavaa vallassäätyä, jonka ihanteetkin hänen mielestään
olivat epäkansalliset, länsimaiset ja mädänneet. Tämän hän oli useammin
kuin kerran lausunut jo julkisissa kokouksissakin sekä pitäjän
nuorisoseuran käsin kirjoitetussa sanomalehdessä. Painettuun sanaan
saakka hän vielä ei ollut suuremmassa määrin yhteiskunnallista
toimintaansa tosin ulottanut, mutta kyllä jo sen sijaan
kaunokirjallista, julaisten siellä täällä sanomalehtien alikerroissa,
nimimerkillä "Salon tyttö", pieniä tarkoitusperäisesti väritettyjä
pätkiä luonnosta ja kansan-elämästä, juoppouspaheen poistamisesta sekä
ruman yöjuoksun siveydellisistä vaaroista nousevan nuorison
kehitykselle. Kerran oli hänellä jo sitäpaitsi ollut tilaisuus nähdä
tekeleensä pääkaupungin kansallismielisen äänenkannattajan
yleisöosastossa. Se oli silloin kuin hän oli tuonut julki omasta
puhtaasta povestaan pulpahtaneen mielipiteensä erään päiväntapauksen
johdosta ja pannut väräjävän vastalauseensa sitä kamalaa valtiollista
harha-oppia vastaan, ettei rikos olisi rikos eikä murha murha
kaikkialla ja joka tapauksessa.
Tuomas oli jäänyt auttamattomasti jälelle ajastaan. Hän oli tosin tällä
välillä suorittanut kandidaattitutkintonsa ja ylennyt geologisen
kesäretkikunnan päälliköksi, mutta se olikin miltei ainoa positivinen
tulos, minkä ajan myrskyt olivat hänelle tuoneet mukanaan. Hän ei
kuulunut enää aktiviseen vastustuspuolueesen, jonka nykyiset päämäärät
olivat aivan liian syvät hänen pintapuoliselle mielenlaadulleen, mutta
oli sen sijasta liittynyt vapaamielisen ylioppilasnuorison
vastaperustamaan Prometheus-yhdistykseen ja harrasti, noin ylimalkaan
ja yhtä ulkopuolisesti kuin ennen vallankumouksellisia pyyteitään, nyt
hengen vapautta, yksilön oikeutta, uskontojen tasa-arvoa sekä kirkon ja
valtion erottamista toisistaan. Mitään pysyvää, murenematonta
maailmankatsomusta hänen ei kuitenkaan ollut vielä onnistunut löytää
itselleen, eipä edes mitään syvempää, järkyttävämpää mielenliikutusta,
joka olisi hänen henkiseen rakenteesensa välittömästi vaikuttanut. Hän
oli sama Tuomas kuin ennenkin, kenties hiukan iloisempi ja
kevytmielisempi, mutta aina edelleen ulkopuolella ajan ja yhteiskunnan.
Ero Emmistä oli vaikuttanut häneen pikemmin virkistävästi kuin
masentavasti ja hän oli joltisellakin mielentyyneydellä kuullut huhuna
mainittavan maisteri Aavasaksan olevan salakihloissa hänen entisen
morsiamensa kera. Hän oli vain välinpitämättömästi hymähtänyt sille,
samoin kuin useimmille ajan harrastuksillekin, erittäinkin sellaisille,
joiden takana hän ei omasta mielestään nähnyt mitään erikoista ja
vaivalla hankittua yksilöllistä vakaumusta.
Oli nimittäin ylimalkaan tapahtunut suuri ja äkkipikainen muutos
vallitsevissa käsityskannoissa. Kaikki puolueet olivat äkkiä muuttuneet
hillittömiksi edistyspuolueiksi, jokainen niistä oli kirjoittanut
pisimmälle menevät kansanvaltaiset uudistukset ohjelmaansa eikä ollut
oikeastaan enää erimieliä muusta kuin siitä, kuka ehti niitä toisten
edellä käytännössä ja julkisuudessa ajamaan. Innokkain kaikista oli
tässä suhteessa kansalliskiihkoinen puolue, johon myös ukko Paavo
itsensä luki ja jota tähän saakka oli monessa kysymyksessä pidetty
rutivanhoillisena. Jotkut viittailivat myrkyllisesti, että venäläisen
virkavallan sijaan, jonka edessä puolue äsken oli taipunut taittumatta,
oli nyt tullut uusi hirmuhallitsija, nimittäin Hänen Majesteettinsa
Kansa, jonka suosiota tavoittelemalla kunnallisneuvoksen puoluetoverit
jälleen toivoivat hetken herroiksi pääsevänsä. Mutta moiset puheet
olivat arvattavasti vain pelkkää panettelua. Ainakin julisti ukko
Paavo ne sellaiseksi, huomauttaen samalla, että kansanvaltaiset
yhteiskunta-uudistukset jo ajan alusta olivat kuuluneet suomalaisuuden
ohjelmaan, joskin ne siitä joskus olosuhteiden pakosta olivat
valitettavasti syrjäytyneet. Hänen mielestään oli Suomen nuori
sosialidemokraattinen puolue, jonka pääagitaattoreita nykyään oli
Pertti, Vitikkalan entinen renkipoika, sentähden kaikkien todellisten
kansallismielisten luonnollinen liittolainen. Kuitenkin oli hänen
mielestään sangen sopimatonta, että Pertti, joka taas oli
paikkakunnalle ilmestynyt, oli kohdistanut sosialidemokraattisen
toimintansa juuri Vitikkalan torpparien keskuuteen.
Muuten oli ukko Paavon ja salaneuvoksen perheen väli yllämainittujen
valtiollisten erimielisyyksien tähden ollut jo kokonaan rikkoutunut,
mutta tullut jälleen ainakin näennäisesti solmituksi, kiitos olkoon
protokollasihteerin hiljaisen ja intohimottoman valtiotaidon. Olipa
molemminpuolinen hyväntahtoisuus, merkillistä kyllä, mennyt vielä
niinkin pitkälle, että perheet jälleen mahtuivat kesäksi samalle
maatilalle, kuitenkin vasta sitten kuin ukko Paavo oli poikansa tähden
kirjoittanut asiasta pitkän ja kohteliaan kirjeen salaneuvokselle.
Protokollasihteeri ei yleensä mielellään viettänyt kesiään muualla,
kuin vanhassa isänkodissaan Vitikkalassa ja niin olivat myöskin
Videniukset seuranneet häntä sinne, ottaen haltuunsa suuren, komean
ylärakennuksen, jonka ainoa tarkoitus olikin juuri palvella talon
varsinkin ennen takavuosina viljavia vierastarpeita. Kunnallisneuvos
itse majaili, kuten ennenkin, oman vaatimattoman alarakennuksensa
päätykamarissa.
Oli jälleen kesäinen lauantai-ilta. Jälleen oli Vitikkalan vallasväki
saapunut kahvinkeittoon talonsa tiehaaraan ja jälleen oli Tuomas
koteutunut työpaikoiltaan, jotka tällä kertaa olivat kymmenkunnan
peninkulman päässä toisen läänin rajalla. Jälleen istui vanha
presidentti äänettömänä sakkilautansa ääressä, jälleen ukko Paavo
itse-ottamallaan kunnia-istuimella, tietysti syventyneenä oman
kansallismielisen äänenkannattajansa perinpohjaiseen tutkimiseen.
Myöskin muut seuran jäsenet olivat professori Meyerin pyynnöstä, jonka
mielenkiintoa tuhatjärvisen maamme luontoon eivät mitkään valtiolliset
myrskyt voineet järkähyttää, ottaneet entiset, traditsionellit
asentonsa, kuitenkin sillä pienellä poikkeuksella, että kahvipannun
kepakkoa hoiteli tällä kertaa protokollasihteeri itse omassa
leveäperäisessä personassaan. Professori Meyer viimeisteli nimittäin
yhä edelleenkin epätoivon innolla suurta tauluaan suomalaisesta
kansanelämästä, samaa, jota hän jo oli seitsemisen kesää pensselöinyt
ja jota hän ei mielestään koskaan saanut suuren aiheensa arvoiseksi.
Siitä piti tulla nimittäin klassillinen teos, samalla yksityiskohtainen
ja samalla ylevästi tyylitelty, samalla mahdollisimman realistinen kuva
elämästä eikä kuitenkaan ilman suurta, aatteellista merkitystä. Sen
tuli sovittaa kaikki vastakkaiset taidesuunnat ja samalla myöskin ajan
ristiriitaiset ajatukset. Helppotajuinen oli se oleva, niin että
sylilapsikin sen käsittäisi, mutta kuitenkin humiseva inhimillisen
hengen korkeimmissa ilmakerroksissa. Henkilöiden tuli siinä astua esiin
valokuvauksellisen varmasti, jokaiseen hiuskarvaansa saakka, mutta
silti he eivät suinkaan saaneet peittää taulun tavatonta ja
päivänpaisteista romantiikkaa. Siitä piti tulla mallitaulu kaikille
tuhatjärvisen maan nuorille taiteilijoille, monumentalinen kooltaan ja
kansallinen luonteeltaan, mutta samalla oli sen tulkittava koko
ihmiskunnankin ijäisyyden pyrkimyksiä. Sen piti puhjeta syvistä,
personallisista sieluntaisteluista, mutta samalla olla suomalaisuuden
suurin epopeia.
Eipä ihme siis, jos professori Meyer hikoilikin. Milloin oli hän
ottanut asiansa aivan liian ihanteellisesti, milloin taas astunut liian
lähelle raakaa todellisuutta. Milloin oli vika väreissä, milloin
henkilöiden ryhmityksessä. Silloin täytyi hänen taas alottaa kokonaan
alusta. Joku toinen olisi jo aikoja lannistunut, jättänyt työn kesken
tahi siirtynyt uuteen, kiitollisempaan. Niin ei professori Meyer. Hän
oli päättänyt tehdä sen valmiiksi, vaikka hänen olisi siihen ollut
kulutettava puoli elämäänsä, koko elämäkin sai mennä, aika ei ylipäänsä
hänen mielestään tullut kysymykseen taiteessa, joka olemukseltaan oli
iankaikkinen. Siksi hän ei hätiköinyt, ei pilannut kiireellä asiaa,
teki tosin työtä ahkerasti, mutta ei myöskään rasittanut itseään
liialla tuotannolla. Jokaisen turhaan rauenneen yrityksen jälkeen oli
hän taas kahta toivorikkaampi ja iloisempi. Sen täytyi vielä kerran
onnistua. Kuka olisikaan paremmin tainnut sen tehdä, koska ei kukaan
paremmin tiennyt, mitkä olivat oikean ja pysyvän taideteoksen
vaatimukset! Näin jatkoi hän työtään lujassa, valoisassa
luottamuksessa, huolimatta siitä että kesät keikkuen menivät ja
iltalinnut yhä useammin lauloivat hänen ympärillään.
Tämän pysyvän muiston tahtoi hän jättää oleskelustaan Suomessa,
toisessa isänmaassaan, kuten hän sitä nimitti. Hän oli luvannut sen
lahjaksi omalle ystävälliselle isäntäväelleen, asetettavaksi Vitikkalan
kansalliseen galleriaan taikka n.s. "Suomalaisuuden latoon", joka tosin
ensi katsannolta oli vain tavallinen niittylato kivenheiton päässä
uimarannasta, mutta jonka merkitys Suomen kansan sivistyshistoriassa
oli syvä ja symbolinen. Elias Lönnrot oli maannut siinä yön, J.V.
Snellman kurkistanut sen ovesta sisälle ja eräs suuri, sittemmin
autuaasti nukahtanut, suomenkielinen kaunokirjailija oli siinä puolen
kesää paitahihasillaan kirjoittanut. Siksi oli sen seinälle ripustettu
tuohitorvi ja viisikielinen kannel, siksi oli sen jokaiseen kolmeen
nurkkaan asetettu suurten vainajien kipsiset rintakuvat; paikkakunnan
nuorisoseurat tekivät sinne haltioituneita toivioretkiään,
Suomalaisuuden Liitto oli syntynyt sen edustalla eräänä pyhän
innostuksen iltana ja nuoret, kansallispukuiset neitoset koristivat sen
joka juhannus lemuavilla lehdillä ja kukkasilla.
Neljäs nurkka oli vielä tyhjä professori Meyeriä varten. Että hän oli
saksalainen syntyperältään, ei varsinkaan senjälkeen kuin hän oli
oppinut maan kielen voinut olla minään esteenä hänen astumiselleen
tuohon Suomen kansallissankarien ijäiseen pyhäkköön, sillä olisihan
siinä tapauksessa niin suuri osa muutakin suomalaiskuosista kultuuria
ollut leimattava tavaramerkillä "tehty Germaniassa". Hänen taiteellista
toimintaansa seurattiin yleisellä jännityksellä, vaikka aika välistä
alkoikin käydä liian pitkäksi odottavalle kansakunnalle. Kuitenkin oli
sen arvostelu jo ennakolta mahdollisimman ihaileva.
Tuomas oli juuri päässyt puolipiloillaan kysymästä, kuinka edistyi
professorin työ.
— Nuori ystäväni, lausui puhuteltu laatuisasti. Kaunis on vaikeata.
Minulle erityisesti on se hyvin vaikeata. Mutta minun lohdutuksenani on
tieto siitä, että helposti tehty helposti katoaa. Vain jokapäiväisen
ahkeroimisen ja itsepintaisen ponnistelun kautta me voimme joskus
onnellisina hetkinämme leikata palasen kauneuden jumalattaren
iankaikkisesta manttelista.
Hän levähti tyytyväisenä työstään ja ilmoitti samalla, että hänellä
juuri tänään oli ollut sellainen onnellinen hetki. Kaikki keräytyivät
piiriin professorin ympärille.
— Minäkin tahtoisin tulla taiteilijaksi, lausui Anna, joka nyt oli
ylioppilas eikä tiennyt vielä mitään varmaa elämänrataa itselleen.
Paremman puutteessa hän oli tämän kesää keimaillut kauniille,
pitkätukkaiselle professorille, tosin sangen huonolla menestyksellä.
Professori Meyer hymyili lempeästi ja anteeksi antavasti.
— Taide on pitkä, elämä lyhyt, lausui hän huoahtaen. Jos armollinen
neiti tuntee pyhän kipinän polttavan siveässä povessaan, tahdon minä
puolestani olla viimeinen sitä tukahduttamaan. Mutta ellei teillä taas
ole kipinää, en minä tahdo olla ensimmäinen teitä taiteilijan
orjantappuraiselle tielle kehoittamaan.
Hän puhui tyynesti, viisaasti ja valistuneesti. Oli todellinen nautinto
kuulla häntä. Salomon itse kaikessa korkeudessaan ei olisi osannut
ajatuksiaan sen soreampiin sanoihin sovittaa.
Anna arveli punastuen, että hänellä sittenkin mahtoi olla kipinä. Hän
ei ollut vain oikein varma siitä, oliko se pyhän taiteen kipinä.
— On niin vaikeata nuoren tytön tietää sellaisia, lausui hän ujossa
avuttomuudessaan. Milloin polttaa sieltä, milloin täältä. Kenties
professori kuitenkin voisi antaa hyvän neuvon minulle?
Professori Meyer rohkaisi häntä ystävällisellä pään-nyykähdyksellä.
— Juuri teidän jalo epäilyksenne, armollinen neiti, lausui hän, antaa
aihetta luulemaan, että te kenties sittenkin olette syntynyt
taiteilijaksi.
— Taiteilijan unelmaksi hän on syntynyt, huoahti Tuomas.
Anna puri punaisia huuliaan estääkseen itseään julki nauruun
purskahtamasta.
Professori Meyer kumarsi käsi sydämellään, mutta jatkoi alkamaansa
ajatusjuoksua. Hän puolestaan ei sanonut rakastavansa näitä nykyisen
ajan taiteellisia hirviöitä, jotka eivät epäile milloinkaan, vaan
syöksyvät kauneuden pyhitettyyn yrttitarhaan niinkuin murhamiehet,
ikenet irvissä ja silmät veripunaisen entusiasmin samentamina. Myöskin
monessa tämän maan taiteilijassa hän oli ollut huomaavinaan saman
turmiollisen harhasuunnan. He sanoivat silloin ottavansa taiteensa
totisesti.
— Elämä on totinen, jalot naiset ja herrat, julisti professori Meyer,
mutta taide hilpeä. Todelliseen taiteelliseen hilpeyteen päästäksemme
on meidän juuri itseämme elämän murheilla muokattava.
— Hänen periaatteensa ovat selkeät ja suloiset kuin Herran sana,
kuiskasi Tuomas äidilleen. Vahinko vaan, että hän niin vähän taitaa
sovittaa niitä käytäntöön.
— Ole vaiti! kuiskasi äiti.
— Jumaliste, väitti Tuomas. Minä selailin eräänä kesänä hänen
taidehistoriallisia teoksiaan. Ne ovat mahdottomia niinkuin hänen
maalauksensakin.
— Tämän maan taiteilijat ovat sivistymättömiä, huomautti ohimennen
salaneuvos.
— Samoin kuin suomalaiset kirjailijatkin, lisäsi protokollasihteeri
ylenkatseellisesti. Kuinka moni heistä on esim. suorittanut mitään
tutkintoa?
— He eivät lue mitään muita kirjoja kuin omiaan, nauroi Aline.
— He ovat nälkätaiteilijoita, ilvehti Tuomas.
— Epäkansallisia, lausui lakoonisesti ukko Paavo.
Salaneuvos päristeli sieraimiaan. Hän vainusi sotaa.
— Jos Suomen kirjailijat olisivat epäkansallisia, tuhahti hän, niin he
epäilemättä olisivat enemmän sivistyneitä. Mutta heidän vikansa on
juuri se, että he ovat liian kansallisia. He matelevat liiaksi
maaperässä. Heiltä puuttuu se korkeampi hengen lento, jonka
kosmopoliittinen maailmankatsomus yksin on omiaan antamaan.
Kunnallisneuvos hymyili pirullisesti.
— Kaikki todellinen sivistys, alotti hän hitaasti ikäänkuin
kärventääkseen vastustajansa hiljaisella tulella, on mahdollinen
ainoastaan vankalla kansallisella perustalla. Jokainen, niin kansa kuin
yksilö, joka ei ole rakentanut sille pohjalle omaa hengenviljelystään,
jää siten itse teossa koko elin-ijäkseen sivistymättömäksi.
Professori Meyer puhui parhaiten silloin kuin hän sai puhua yksin,
ilman vastaväittäjiä, ikäänkuin omalle akateemiselle auditoriolleen.
Hän odotti sentähden kärsivällisesti, siksi kuin muut olivat
sanottavansa sanoneet, ja loihe lausumaan tyynesti, suvaitsevasti ja
sopusointuisesti:
— Monessa muodossa viihtyy kauneus, sattuivat hänen sanansa, monessa
myöskin inhimillinen hengenviljelys. Suomalaisen kultuurin päävika on
mielestäni kuitenkin se, että siltä puuttuu hengen salamoita. Niitä
taas ei ole omiaan synnyttämään muu kuin raskas, filosofinen ja
mieluimmin metafysillisillä kaasuilla ladattu ilmakehä.
— Luulenpa todellakin, että saamme pienen Herran-ilman, lausui ukko
Paavo huolestuneena, tarkastellen taivaan toolauksia.
— Hiottamaan tässä rupeaakin tavallista kuolevaista, lisäsi Tuomas.
Mikäs se on tuo muu kuin ukkospilvi?
Luoteisella ilmalla näkyikin mustan, uhkaavan longan laita. Se herätti
yleistä levottomuutta. Joku ehdotteli jo kotiin lähtöä.
— Se kiertää järven puolelta, vakuutti protokollasihteeri asiantuntijan
arvokkaisuudella. Minä tunnen nämä Vitikkalan pilvet. Niillä on juuri
se merkillinen ominaisuus, että ne aina purjehtivat ympäri taloa.
— Voi olla, myönsi ukko Paavo. Tulisi muuten koko ropsaus talolle.
Mutta hän ei vieläkään tuntenut itseään täysin levolliseksi. Hänellä
oli monta lato-alaa tänään heiniä hajallaan eikä hän ollut oikein varma
siitä, tekisivätkö torpparit velvollisuutensa. Ne olivat viime aikoina,
varsinkin tuon silmittömän sosialistisen agitatsionin johdosta, käyneet
tuiki kelvottomiksi ja uppiniskaisiksi.
Professori Meyer oli jälleen tullut ikävällä tavalla keskeytetyksi. Hän
ei saanut enää kiinni alkuperäisestä ajatuslangastaan ja tyytyi sen
takia vain yksinkertaiseksi tosiasiaksi merkitsemään, että tässä maassa
kilpaili luonto liiaksi taiteilijain kanssa. Siksi ei hänen mielestään
täällä taide kukoistanut.
— Niinkuin esim. kritiikki, pisti Tuomas. Se kukoistaa!
Professori Meyer katsoi häneen pitkään ja surumielisesti.
— Suomalaiset arvostelijat, lausui hän, eivät ole koskaan vakavasti
selvittäneet itselleen tieteen ja taiteen pääperusteita, eroa niiden
välillä ja samalla niiden syvää yhteenkuuluvaisuutta. Mikään muu ei
nimittäin voi olla taitamista kuin se, mikä ennen kaikkea on
tietämistä. Sillä mitä on taide muuta kuin korkeinta totta s.o. tietoa.
Tieto tulee taiteeksi, silloin kuin se esiintyy meille kauneudessa.
Taide on tietämisen läpitunkema ja jalostama aistinlaatu, toisin sanoen
tietämyksen ja aistimuksen yhteys, sellaisena kuin se ilmestyy
ihmisille välittömästi havainnollisen muodon täydellisyydessä. Ihminen,
joka kaikelle, mitä hän ajattelee ja tuntee, voi käytännössä antaa
sellaisen täydellisen aisti-ilmaisun, taikka niinkuin me sitä nimitämme
decorum, on tosi s.o. taiteellinen. Jos hän tekee sen esteettisessä
ymmärteessä, hän on taiteilija. Sillä kaikki, mikä on taidetta, ei
vielä ole kaunista taidetta, jonka suurin voima ja sulo on ylevän
sielun koko arvokkaisuus, hänen tapansa tuntea ja ajatella. Siitä
seuraa siis, että taide, joka objektiviselta luonnoltaan on aistimilla
havaittavassa muodossa ilmestyvää kaunista taitoa, ei subjektiviselta
luonnoltaan ole muuta kuin kaunista tietämistä. Epäilemättä on taiteen
näin ollen kaikissa luomissaan ennen muuta tunnustettava ja ylistettävä
tieteen s.o. totuuden majesteettia.
Se oli täydellinen pikku estetiikan luento, joka palkittiin yleisellä
hyväksymisen sorinalla. Anna loi silmänsä häveliäästi maahan. Aline
katsoi uneksien kohti puiden latvoja. Protokollasihteeri pyyhki
silmälasejaan, kuten hänen tapansa oli juhlatunteellisissa
tuokiotiloissa. Salaneuvos julki lausui ilonsa saada kerrankin, meidän
ahtaissa oloissamme, kuulla niin valistuneita ja yleis-inhimillisiä
mielipiteitä. Kunnallisneuvoksen mielestä oli professori Meyerin
taidekäsityksellä vielä sekin etu, että se silminnähtävästi oli yhtä
pitävä myös kristin-opin päätotuuksien kanssa.
Aline oli poiminut tien-ohesta päivänkukan, jonka hän nyt keimaillen
Annan kiusaksikin kiinnitti professori Meyerin napinläpeen.
— Herra Professori, lausui hän hurmaavimmalla hymyllään. Te olette
kerrassaan aateloinut meidän arkipäiväisen läsnäolomme. Sallikaa minun
tarjota teille sitä, mitä meillä on: vain luonnon antimia.
— Luonto onkin minun ensimmäinen rakkauteni, lausui professori
kohteliaasti.
— Mutta ei toivottavasti viimeinen? hymyili Aline.
— Asia ei riipu ainoastaan minusta. Professori Meyer suuteli häntä
kädelle. Anna kalpeni lemmenkateudesta.
Tuomas muisti elävästi tuon lauantai-illan pari vuotta sitten, jolloin
hänen oma morsiamensa oli maisteri Aavasaksan niin äkkiarvaamatta
kukittanut.
— Vahinko, kuiskasi hän puoli-ääneen äidilleen, etteivät kauniit tätini
ole tilaisuudessa tarjoamaan hänelle vielä luonnollisempia antimiaan.
Professori Meyer ei nimittäin välitä naisista. Hän on kirkas. Hän on
idea.
Mutta äiti käski ankarasti hänen pitää suunsa kiinni ja olla puhumatta
tuhmuuksia. Professori Meyer oli hyvin oppinut ja etevä mies, jonka
kesävierailut tuottivat suurta kunniaa niin Vitikkalalle kuin koko
Suomen maalle ja kansakunnalle. Jospa meillä vaan olisi omassa
maassamme ollut sellainen kauniiden taidetten professori!
6.
Kahvia juotaessa tuli Pertti Vitikkalan torpparien puolesta pyytämään
kunnallisneuvokselta työpäivän lyhennystä.
— Perkele, kirosi ukko Paavo, kokonaan tavallisen tekopyhyytensä
unohtaen. Parhaana heinäaikana?
— Heinät ne ovat proletariaatinkin heinät.
— Mikäs neuvottelija sinä olet? Et sinä ole minun torpparini.
— Minä olen Suomen sosialidemokraattisen puolueen valtuuttama.
Sanat vaikuttivat salaperäisesti ja kammottavasti kunnallisneuvokseen.
Hän oli kyllä kuullut Pertin jälleen tienoolla kiertelevän, mutta ei
ollut uskonut, että tämä toki tohtisi tulla vanhalle isännälleen
hävyttömyyttään jakamaan. Nyt tiesi hän, mistä tuuli puhalsi. Suomen
sosialidemokraattinen puolue! Sen kanssa ei ollut kansallismielisen
miehen riitaan antautumista. Kuka muuten toteuttaisi kansan musertavan
tahdon ruotsalaisiin sortajiin s.o. herroihin nähden?
— Täytyy kaiketi siihen myöntyä, lausui hän hymähtäen, ikäänkuin
kääntyen koko seuran puoleen. Mutta kyllä se on kovin vaikeata näin
kesäkiireellä. Enpä tässä joutaisi itsekään oikein kahvittelemaan.
— Kyllä niillä aikaa on, jotka kansalta veren imevät.
Se lurjus ei näkynyt pitävän kunnallisneuvostakaan juuri herraa
parempana. Ukko Paavo yritti jo kimmastua, mutta muisti samassa oman
puolueensa radikaalin torppari-ohjelman, jonka hän itsekin oli muiden
mukana hyväksynyt. Se lupasi myönnytyksiä, joiden toteuttamisen hän
kaikesta kansallismielisyydestään huolimatta toivoi lykkäytyvän
epämääräisimpään tulevaisuuteen. Kuitenkin olivat vaalit tulossa eikä
nyt ollut sopiva aika ruveta rettelöimään.
— Minä suostun, lausui hän lyhyesti.
— Se on sitten sanottu niinkuin vierasten miesten kuullen?
— On. Mutta sillä ehdolla, että he eivät anna tuon pilven kastella
kulmaniittua.
— Kukapa sen voi estää pilven satamasta.
Hän meni menojaan, tärkkikaulus vinossa, toinen housunlahe toista
ylempänä, heiluttaen leveästi valkoista kävelykeppiään, jonka samoin
kuin tulipunaisen kravatinkin hän oli hankkinut uuden arvonsa
eittämättömäksi tunnusmerkiksi. Kunnallisneuvos huusi hänet takaisin ja
ilmoitti, että hän päivän merkityksen johdosta pitää pienet illalliset
alustalaisilleen Vitikkalan pihamaalla. Jos Perttiä halutti, voisi
hänkin katsoa itsensä kutsutuksi.
— Minä tahdon antaa esimerkin Suomen maanviljelijöille siitä, miten
työriidat ovat ratkaistavat, lausui ukko Paavo ikäänkuin
tunnustellakseen maaperää. Toivon, että porvarilliset puolueet tulevat
minut oikein ymmärtämään.
— Kiitoksia, sanoi Pertti raapaisten jalallaan ja samalla vilkuttaen
silmäänsä keskinäisellä ymmärryksellä. Siitä tulee raportti
annettavaksi Suomen sosialidemokraattisen puolueen
pää-äänenkannattajaan.
Mutta Pertin käynti antoi aihetta laajaan keskusteluun aikamme
yhteiskunnallisista virtauksista yleensä sekä Suomen
sosialidemokraattisesta liikkeestä erittäin.
Salaneuvoksen mielestä oli työtätekevän säädyn tila yleensä hyvä meidän
maassamme, mutta kansa itse ei ollut vielä kypsynyt vasta saavutettua
vapauttaan oikein käyttämään. Tarvittiin sentähden hallituksen puolelta
valistuneita, mutta voimakkaita toimenpiteitä.
— Suomen sosialidemokraattinen liike on suureksi osaksi vain
viranomaisten leväperäisyyttä, julisti hän juhlallisesti.
— Meidän maassamme ei ole mitään oikeita, todellisia sosialisteja,
valitti protokollasihteeri, joka tukholmalaisen maanpakonsa jälkeen
piti itseään länsimaisten yhteiskunta-liikkeiden erikoistuntijana.
Meillä on vain suunpieksäjiä, roistoja ja anarkisteja. Jospa meillä
olisi edes yksi Jaurés, Bebel tahi Milleyrand!
Oikea sosialismi ei salaneuvoksenkaan mielestä ollut mikään vaara
valtiolle ja yhteiskunnalle. Ikävä vaan, että oli niin paljon väärää
sosialismia.
— On tehtävä jyrkkä ero oikean ja väärän sosialismin välillä, vakuutti
protokollasihteeri innokkaasti. Oikea sosialismi henkii lujaa ja
valoisaa luottamusta valtiota ja valtion ainoata autuaaksitekevää
vaikutusta kohtaan. Virkamiehenä ja erittäinkin Suomen Keisarillisen
Senaatin virkamiehenä minä en voi olla oikeata sosialismia lämpimimmin
kannattamatta.
Salaneuvos myönsi vävynsä osittain olevan oikeassa.
— Oikea sosialismi, pisti Tuomas, henkii todellakin aivan tervettä ja
perusteltua epäilystä yksilön omien kykyjen, alotteen, uskalluksen ja
eritoten hänen järjenjuoksunsa suhteen. Tämä epäilys on maailman alusta
asti ollut yksi kaiken hallinnollisen toiminnan pyhimpiä kulmakiviä.
Erittäinkin nykyisenä riihattomana ja vallankumouksellisena aikakautena
voi oikea sosialismi Tuomaan mielestä olla juuri se jumalan lähettämä
apu, joka oli luotu valtiolaitoksen horjuvaa auktoriteettia tukemaan.
Meillä se tosin oli ottanut vääriä ja levottomuutta herättäviä muotoja,
mutta niin kauan kuin hallituksen ohjat olivat nykyisen
perustuslaillisen ja kansaansa rakastavan virkamiehistön käsissä ei hän
puolestaan epäillyt puhua luottamuksella rakkaan isänmaansa
tulevaisuudesta.
Hän puhui taas puita heiniä, kuten tavallisesti. Salaneuvos loi häneen
myrkyllisen silmäyksen ja protokollasihteeri tuijotti häneen niinkuin
lehmä uutta konttia, tietämättä, mitä hänen tuli tästä poikansa
äkkinäisestä isänmaallisesta mielenmuutoksesta ajatella.
— Valtiolaitos horjuu siksi, lausui ukko Paavo painokkaasti, että usko
jumalaan ja hänen pyhään sanaansa on horjahtanut. Mitä taas
perustuslailliseen hallitukseen tulee, niin on se kylläksi jo oikean
virkavaltaisen karvansa osoittanut.
Salaneuvoksella oli vastauksensa jo valmiina ja myrsky olisi
epäilemättä mylvähtänyt. Mutta protokollasihteeri riensi taitavasti
uhkaavaa vaaraa torjumaan.
— Se juuri on oikeassa sosialismissa jaloa ja suurenmoista, lausui hän,
että se ei tee mitään eroa hyvän ja huonon hallituksen eikä myöskään
hyvän ja huonon virkamiehistön välillä. Se antaa luottamuksensa
valtiolle kokonaisuudessaan, joka on aate ja sellaisena sekä ikuinen
että erehtymätön.
Professori Meyer nyykäytti hyväksyväisesti päätään. Se oli hänen
mielestään niinkuin naulan päähän osattu.
— Oikea sosialismi, uskalsi Tuomas jälleen huomauttaa, ei tee myöskään
mitään eroa huonon ja hyvän työmiehen välillä, saati sitten viisaan ja
tuhman. Se ei ylipäänsä tee eroa kenenkään välillä, joka juuri
todistaa, että se on jumalasta. Mutta koska se on jumalasta, tulee se
epäilemättä voittamaan ja valloittamaan maailman, niinkuin kaikki,
mitkä johtaa alkuperänsä tuosta ainoasta autuaaksitekevästä ja
tyhjentymättömästä armolähteestä, joka paistaa niin piruille kuin
vanhurskaille.
— Tuomas, varoitti äiti.
Tuomas oli taas mykkä niinkuin hiiri. Olikin aika jo, sillä vanhempien
herrojen vakavuus ei tällä kertaa jättänyt tilaa keveälle
leikinlaskulle.
Kunnallisneuvos oli Tuomaan puhuessa kohottanut kulmakarvojaan.
Lampaanpäässä oli hänen mielestään hyviäkin paikkoja eikä ollut
mahdotonta, että sokeakin kana voi joskus löytää terveen järjen jyvän.
Täytyi olla läsnä vain oikea mies onkimaan se esille tuosta vilisevästä
typeryyden virrasta.
— Myöskin valtio-aate, alotti hän hartaudella, oli kerran jumalasta.
Sentähden se myöskin on voittanut ja valloittanut maailman. Mutta
sittemmin on se omassa itsekkäässä yltiöpäisyydessään kieltänyt korkean
ja ylevän kotiperänsä. Siksi horjuvat nykyään kaikkien valtioiden
rakennukset. Niitä ei järkytä sosialismi eikä kapitalismi eikä
anarkismi, vaan yksinkertaisesti se vallaton, uskoton, harhaan mennyt
ja maailman-mattilainen vapaamielisyys, jota ne nykyään muka
kauniimmalla nimellä sanovat humaniteetiksi. Myöskin meidän
rauhallisille rannoillemme on tämä länsimaisen sivistyksen myrkky
nyttemmin tunkeutunut.
Kaikki mätä tuli ukko Paavon mielestä läntiseltä ilmansuunnalta.
Sieltähän olivat ensiksikin kotoisin hänen perivihollisensa sveessit ja
lipilaarit, sieltä olivat perustuslailliset maanpakolaiset palanneet ja
siellä oli myöskin sen mystillisen murhaajapuolueen tyyssija, jonka
salaperäisistä aselähetyksistä hän oli juuri äskettäinkin kuullut
kamalia asioita mainittavan. Jossakin samalla taivaanrannalla, mutta
vielä kauempana, olivat vielä ne n.s. Parisin lokaviemärit, jotka
tässä takavuosina olivat realistista kirjallisuutta y.m. aivan
päätä-viemaavaa löyhkää Suomenkin etäisille sydänmaille huokuneet.
Nykyään oli niiden valta, jumalan kiitos, jälleen murrettu ja uusi,
terve ja isänmaallinen henki oli jälleen ruvennut raittiisti
puhaltamaan pahimpienkin entisten lantakirjailijain teoksissa. Tietysti
ne eivät vieläkään täyttäneet kaikkea kunnallisneuvoksen
kansalliskirjallista mittapuuta, mutta kuitenkin oli niissä hänen
mielestään ilmeinen ja vilpitöntä tunnustusta ansaitseva edistys-askel
sekä yleensä muodon kristillis-siveelliseen siivouteen että erittäinkin
isänmaallis-ihanteelliseen sydämen hartauteen nähden tapahtunut.
Keskustelu teki nyt pienen partioretken korkeamman valtio-opin alalle.
Tuomas ilmaisi nimittäin totisen epäilyksensä siitä, että nykyaikainen
valtio ei antanut aina tarpeeksi turvaa kansalaisvapaudelle.
Protokollasihteeri ojensi häntä hyväntahtoisesti.
Koko tuo n.s. kansalaisvapaus oli hänen mielestään tyhjä mielikuva.
Sitä ei toisin sanoen ollut koskaan ollutkaan olemassa. Yksityinen
kansalainen oli, niin kauas kuin nykyaikaisen valtion juuret
ulottuivat, aina enemmän tahi vähemmän kuulunut valtiolle. Hänellä oli
valtioon nähden eräitä oikeuksia ja eräitä velvollisuuksia, mutta ei
vapautta. Hänellä oli esim. oikeus vaatia, että hän sai vapaasti puhua,
kirjoittaa, kokoontua ja lisääntyä. Että hänellä taas oli tämä oikeus
ainoastaan niin kauan kuin hän ei sillä vahingoittanut valtiota, se
lankesi luonnostaan niinkuin Manulle illallinen. Mikään hyvin
järjestetty valtio maailmassa ei nimittäin voinut sallia itseään
solvattavan. Se oli rangaistavaa. Juuri sitä varten oli kokoontumis- ja
painovapauslaki olemassa.
Yksityinen kansalainen voi protokollasihteerin mielestä monella
muullakin tapaa vahingoittaa valtiota. Hän voi esim. olla
periaatteellisesti myöntämättä, että jokainen verisolu hänessä kuului
valtiolle. Silloin hän epäilemättä periaatteellisesti varasti
valtiolta. Kaikkein hirvittävin ja roistomaisin rikos, mitä yksityinen
kansalainen voi valtiotaan kohtaan harjoittaa, oli itsemurha. Se oli
suorastaan ryöväys valtiolta. Jos sellaiset rikokset voittaisivat alaa,
josta kaikki pyhät meitä varjelkoot, kadottaisi valtio-aate ennen
pitkää kaiken maallisen merkityksensä. Tosin ei yksityinen kansalainen
ollut tilaisuudessa tavallisesti harjoittamaan sitä useammin kuin
kerran elämässään, mutta katsomatta ollenkaan tämän teon
periaatteelliseen konnamaisuuteen oli se protokollasihteerin mielestä
jo personallisesti niin tuiki röyhkeä ja raaka, että sen pelkkä
yrityskin olisi tulevaisuuden ihanne-yhteiskunnassa kuritushuoneella,
kenties myöskin häpeällisellä kuolemalla rangaistava.
— Roomalainen valtio-aate, lausui hän, joka on kaikille kansoille ja
kaikille ajoille esimerkiksi kelpaava, ei kukkaansa kehitettynä
tuntenut mitään yksityisen kansalaisen vapautta. Yksityinen kansalainen
kuului kokonaan valtiolle. Hänellä oli oikeus tästä vastalahjaksi
vaatia, että valtio syötti, juotti, pesi ja vaatetti hänet. Sitäpaitsi
oli valtion velvollisuus hankkia hänelle huvituksia, tehdä teitä
hänelle, rakentaa taloja ja temppeleitä, vieläpä pitää huoli hänen
kuolemattomasta sielustaankin ja toimittaa se, ellei juuri kaikkein
korkeimmille kunniasijoille, niin kaikissa tapauksissa välttävään ja
laatuunkäypään asemaan myöskin haudan tuonpuolisessa maailmassa.
Samaan korkeaan päämäärään oli hänen mielestään myöskin aikamme
yhteiskunnallinen liike, oikein käsitettynä, pyrkimässä. Siksi oli sitä
jokaisen valistuneen ja aikaansa seuraavan valtion, vaikka tosin aluksi
varovasti, kannatettava. Yksilöt, jotka kuuluivat katoavaisuuden
maailmaan ja olivat pääasiallisesti vain ajallisia ilmiöitä, eivät
tosin sellaisinaan merkinneet mitään valtiolle, joka olemukseltaan oli
iankaikkinen. Mutta koska valtio samalla oli pakotettu elämään myöskin
ajassa, oli sen turhan tyytymättömyyden välttämiseksi myöskin omien
alamaistensa onnesta mahdollisimman isällistä ja monipuolista huolta
pidettävä.
Protokollasihteeri oli mennyt viime keväänä juomalakkoon, näyttääkseen
muille heikommille sieluille hyvän esimerkin, ja katsoi sentähden
uhranneensa viimeisenkin yksilöllisen vapautensa yhteisen isänmaan
alttarille. Siitä saakka hän oli myös ruvennut puhumaan eräänlaisella
jalolla, värähtelevällä ja epäitsekkäällä marttyyripaatoksella, jota
hän nytkin käytti ja joka aina teki syvän vaikutuksen kaikkiin
oikein-ajatteleviin kuulijoihin.
Salaneuvos oli ylimalkaan yhtä mieltä valistuneen vävynsä kanssa.
— Aikamme yhteiskunnallinen liike, lausui hän, on syntynyt juuri siksi,
etteivät nykyaikaisen valtion virkamiehet ole kaikkialla täyttäneet
velvollisuuttaan. Siksi on havaittavissa laajalle levinnyt
tyytymättömyys kaikkien sivistyneiden kansojen pohjakerroksissa. He
eivät usein tiedä itsekään, mitä he positivisesti tahtovat, mutta
negativisesti tietävät he liiankin hyvin, että he eivät tahdo täyttää
niitä velvollisuuksia, mitä nykyaikainen valtio vaatii heiltä. Kysytään
sitten, mitkä ovat yksityisen kansalaisen velvollisuudet?
Vastauksen asemasta pyysi salaneuvos vain viitata muinais-egyptiläisiin
pyramideihin, joiden pystyttäminen oli vaatinut miljonia ihmishenkiä,
myrjadia kyyneleitä ja verenpisaroita, mutta jotka nyt kantavat
kaikille ajoille jaloa todistusta faraoiden hallituksen verrattomasta
voimasta ja kunniasta. Mitä merkitsivät tämän kivisen, vuosituhansien
takaa puhuvan kultuurimuodon rinnalla kaikki yksityisten kansalaisten
kärsimykset ja kyyneleet? Ei ollut kenenkään tarvis sääliä eikä surra
heitä. He olivat päinvastoin kadehdittavia, sillä he olivat kärsineet
ja kuolleet edestä isänmaansa.
— Valtiorakennus, jatkoi salaneuvos, itsekin ihastuneena onnistuneesen
vertaukseensa, on tehtävä lujaksi ja loistavaksi. Se on muurattava niin
kiinteäksi, ettei mikään yksilöllisen itsekkäisyyden kyykäärme pääse
sen raosta sisään luikertamaan, ja se on kohotettava niin korkeaksi,
ettei mikään personallisen pyyteen haaskalintu ylety sen räystäiden
ylevyyttä häpäisemään. Lausun tämän eritoten silmälläpitäen oman
kallisarvoisen syntymämaani valtiorakennusta. Kenties on aikamme
yhteiskunnallinen liike luotu juuri tekemään tämän suurtyön. Mutta sitä
ennen on yksityisten kansalaisten meidän maassamme opittava alttiiksi
antautumista ja uhrautumista. Heidän on otettava esimerkkiä siltä
jalolta ja yksinkertaiselta kansakunnalta, joka on Kufun, Kafran ja
Totmes-Ramseiden pyramidit pystyttänyt. Yhtä paljon kuin me nyt
rakastamme ja kunnioitamme niiden Spartan pyhien poikien muistoa, jotka
kaatuivat Thermopyleen vuori-ahtaissa, kalpeessa kamppaillen vastaan
päälleryntäävän vihollisen ylivoimaisia laumoja, yhtäpaljon tulevat
syntymättömät sukupolvet kerran siunaamaan niiden jalojen miesten ja
naisten kirkastettuja henki-olennoita, joille on suotu onni kantaa
niin sanoakseni savea ja tiiliä Suomen suurruhtinaskunnan tulevaan,
loistavaan, olkoonpa vaan vaikka sosialidemokraattiseen
valtiorakennukseen. On turha sääliä ja surkutella heitä.
He ovat täyttäneet vain velvollisuutensa, pyhimmän, mikä
yksityisellä kansalaisella tässä maailmassa on, taikka n.s.
kansalaisvelvollisuutensa.
Salaneuvos oli liikutettu. Tämä ei tapahtunut hänelle usein eikä
oikeastaan enää muulloin kuin joskus muistaessaan oman maanpakonsa
surullista ja sydäntäsärkevää aikakautta. Hän ei pitänyt omaa
vaatimatonta passivista vastarintaansa suinkaan minään suurtyönä, eipä
edes millään erinomaisemmalla tavalla isänmaan kiitollisuutta
ansaitsevana. Hän tunsi olevansa vain yksi noista tuhansista,
nimettömistä ja uhrautuvista isänmaan-ystävistä, joiden valjenneista
luista niin monen valtakunnan kalleimmat kansalliset muistomerkit
olivat kohotetut.
Protokollasihteeri pyyhki silmälasejaan. Samat muistot yhdistivät
heitä.
Kunnallisneuvos oli istunut kotvan äänetönnä, harkiten omaa
mieskohtaista suhdettaan siihen yhteiskunnalliseen liikkeesen, joka
niin äkkiarvaamatta oli puhjennut hänen omalla maatilallaan. Nopeasti
hän oli kuitenkin mielessään tullut siihen rauhoittavaan tulokseen,
ettei siitä käytännössä ainakaan tälle kesälle enää mitään suurempaa
vauriota olisi. Keventynein mielin tunsi hän itsensä kykeneväksi
ottamaan osaa asian tietoperäisempäänkin tarkasteluun.
— Aikamme yhteiskunnallinen liike, lausui hän, on kristin-oppi elämään
sovitettuna. Mutta niinkuin usein lapsi nousee isäänsä vastaan ja muna
rupeaa kanaa neuvomaan, niin on myöskin Suomen sosialidemokraattinen
puolue, sen pahempi, ryhtynyt parjaamaan kirkkoa ja papistoa. Kuitenkin
on juuri kansankirkko ja evankelis-luterilainen seurakunta niin meillä
kuin muuallakin enemmän kuin mikään valmistanut jalansijaa heidän
tasa-arvoisuuden vaatimuksilleen.
Nyt ei Tuomas enää mitenkään voinut hillitä itseään.
— Aikamme yhteiskunnallinen liike, lausui hän, matkien varsin
sopimattomasti iso-isänsä hurskasta äänenpainoa, ei minunkaan
mielestäni suinkaan sodi vastaan valtion ja kirkon ijäisiä, pyhinä
pidettäviä periaatteita. Se päinvastoin täydentää niitä. Samoin kuin
pappi ja nimismies meidän maaseudullamme nykyään toimivat rinnakkain
kansallisen viljelyksemme siunauksellisina etuvartioina, samoin tulevat
vastaisuuden sosialidemokraattisessa valtiossa viihtymään veljellisesti
vierekkäin maallinen ja taivaallinen oikeus, molemmat yksinvaltiaan
työpehtorin personassa edustettuina. Silti ei tämä suinkaan tee
tarpeettomiksi pappeja eikä nimismiehiä. Ne tarvitaan kyllä kaikki
kolmekin valtion ja valtiokirkon horjuvaa auktoriteettia tukemaan.
Koska kaikki hyvät asiat olivat kolmi-yhteiset, kuten
evankelis-luterisen uskontunnustuksemme jumalalliset personatkin,
ei hän puolestaan tahtonut asettaa epäilyksen alaiseksi, ettei
yllä-esitetylle kolmijaolle rakennettu valtiolaitos vastaisi myöskin
n.s. korkeamman maailmanjärjestyksen kaikkia kohtuullisia vaatimuksia.
Naiset eivät ylipäänsä ottaneet osaa keskusteluun. Nyt katsoi Anna
kuitenkin velvollisuudekseen huomauttaa, että aikamme yhteiskunnallinen
liike epäilemättä tulisi poistamaan sodat maailmasta.
— Ja niiden mukana sotaisen kunnon, valitti Aline.
Hän ei suinkaan ollut vähemmän vilpitön ikuisen rauhan ystävä kuin
nuorin sisarensa, mutta hän oli viime talvena eräissä tanssiaisissa
Uusmaalaisen osakunnan talolla tutustunut muutamaan lakkautuspalkkaa
nauttivaan, kiveräviiksiseen luutnanttiin, nimeltä Måns Müller, joka
sittemminkin oli osoittanut tavallista suurempaa mielenkiintoa hänen
kaunista ja kaihomielistä leskeyttään kohtaan. Siitä saakka katsoi
Aline ikäänkuin viralliseksi velvollisuudekseen olla solidarinen
sotilassäädyn kanssa.
— Sosialismi, lohdutti Tuomas, ei suinkaan tule hävittämään sotia,
vielä vähemmän seisovia armeijoja. Se tulee muuttamaan ne vaan
kansanmiliisiksi taikka n.s. punakaarteiksi, joiden uljaasta ja
rohkeasta mielenlaadusta meillä omassa maassamme lienee jo kyllin
sitovia todistuksia.
Protokollasihteeri huomautti arvokkaasti, että ero entisen feodalisen
valtion ja nykyisen kansanvaltaisen yhteiskuntajärjestyksen välillä oli
juuri sotaisen kunnon saattaminen etuoikeutetulta aatelissäädyltä
kansan kaikkien asekelpoisten nuorukaisten yhteisomaisuudeksi. Hänkään
ei lainkaan ollut mikään seisovien armeijojen ihailija. Hänen
mielestään oli valtiollinen ja yhteiskunnallinen elämä esim.
meidän maassamme parhaiten turvattavissa vapaaehtoisilla
kansalaisjärjestöillä. Siten oli kaikkialla meidän maassamme, tuhanten
vetten partaalla ja läpipääsemättömimmissä viidakoissa, ylenevä uljas,
rohkea ja sotakuntoinen heimo, jota ei mikään ulkomainen vihollinen
maailmassa uskaltaisi hätyyttää.
— Sotakunto, lausui hän jalolla, värähtävällä vatsapaatoksellaan,
on jokaisessa hyvin järjestetyssä valtiossa myös kaiken
todellisen rauhankunnon oikea pohja ja perustus. Tulevaisuuden
sosialidemokraattinen valtio-ihanne, jota minä puolestani en pidä
mahdottomana, on ottava nämä molemmat kunnot palvelukseensa. Minun ei
tarvinne huomauttaa, mikä arvaamaton etu tästä tulee olemaan juuri
kysymyksessä olevalle valtio-ihanteelle.
— Siitä on kaikesta päättäen muodostuva hyvin sotainen valtio-ihanne,
ivasi Tuomas. Yksityiset kansalaiset, niin miehet kuin naisetkin,
tulevat kaikki jalossa kilvoittelussa rakentamaan tämän uuden
Jerusalemin muureja, toisessa kädessä miekka, toisessa muurauslasta.
Mutta jokaisessa Pyhässä kaupungissa pitää, ollakseen oikein pyhä, olla
myöskin Pyhä hauta. Jokainen kansa voi sellaisen vähällä vaivalla
itselleen kustantaa. Yksi voi haudata siihen faraonsa, toinen faraon
kissan. Minä puolestani ehdotan, että me hautaamme sinne yksilön
vapauden.
Kukaan ei katsonut hänen sanojensa enää edes mitään ojentamista
ansaitsevan.
Kahvi oli juotu ja kukin ottanut jälleen paikkansa nurmipenkereellä.
Herrat olivat sytyttäneet sikaarinsa. Professori Meyer siirtyi takaisin
maalaustelineittensä taa. Ainoa juomaton kahvikuppi oli enää vanhan
presidentin, joka edellisen aikana ei ollut katsettaan edes kertaakaan
sakkilaudasta kohottanut. Aline luki, Maria Antoinette teki käsityötä.
Anna oli jälleen löytänyt kesäisen mielikuvituksensa, erään suuren
muurahaiskeon, jonka läheisyyteen hän oli istahtanut harjoittaakseen
julmia ja sydämettömiä tutkimuksia sen kaikkien kansalaisten työlle
perustetusta, terveestä ja yksinkertaisesta yhteiskunta-elämästä.
7.
Tuli puhe huomisen päivän ohjelmasta. Tuomas ehdotteli huviretkeä
saareen, Aline taas, että heti eineen syötyä lähdettäisiin kaikki
yhdessä marjoja poimimaan. Jälkimmäinen ajatus sai yleistä kannatusta
osakseen.
— Jaa, ei minun sovi, sanoi ukko Paavo.
— Miksei sovi? kysyttiin.
— Minulla on huomenna rippikirkko.
Tuomaan silmät välähtivät veitikkamaisesti.
— Eikö iso-isä pelkää syövänsä ja juovansa päälleen kuolemaa? kysyi hän
hyvin huolestuneella äänenpainolla.
— Häh?
— Ettei pitäisi riskeerata niin vanhan miehen. Kuka tietää, ei satu
sielu olemaan oikeassa tämmingissä.
— Haista hapan!
Kunnallisneuvos nauraa pähäytti lyhyttä, kyynillistä
vanhanmiehen-nauruaan. Hän oli tuntenut itsensä viime aikoina hiukan
raihnaiseksi ja syventynyt sentähden entistä enemmän sielunsa autuutta
ajattelemaan. Kuitenkaan hän ei silti laiminlyönyt maallisempiakaan
meininkejään. Niinpä hän oli esim. tänään aamupäivällä tehnyt
testamenttinsa, jossa hän oli juhlallisesti luvannut Vitikkalan talon
täysineen päivineen vanhimmalle pojalleen protokollasihteerille. Toinen
poika, Jussi-niminen, joka oli pappina Itä-Pohjanmaalla, oli hyvitetty
vastaavalla rahamäärällä, joka ukko Paavon viisaan ja toimeliaan
huoneenhallituksen kautta oli vähin erin karttunut Kansallis-Pankin
helsinkiläiseen pääkortteeriin.
Talonsa toimitettuaan tunsi vanha kunnallisneuvos itsensä tänään
ylimalkaan tavallista reippaammaksi ja iloisemmaksi. Hän oli ikäänkuin
palannut takaisin niiltä taivaallisilta torpanmailtaan, joilla hänen
aatoksensa oli viime aikoina liiaksikin askarrellut, ja tarrautui
jälleen kaksin käsin sen maan kamaraan, jolla hän niin hyvin viihtyi ja
josta hän ei suinkaan aikonut vielä vallan ensi hädässä erotakaan.
Testamentin teko oli nyt hänelle enää vain muodollinen toimitus, jonka
hän tosin oli päättänyt Herran pyhällä ehtoollisella vahvistaa, kuten
hän vahvisti kaikki muutkin tärkeämmät maalliset tekonsa, m.m.
poliittiset, mutta jonka silti ei suinkaan tarvinnut hänen puoleltaan
sisältää mitään ennen-aikaista autuaaksi tulemista. Päinvastoin oli hän
päättänyt elää vielä kauan eikä tuntenut ketterissä kantapäissään vielä
vähintäkään halua astua ajasta iankaikkisuuteen.
Hän esitti sentähden jotenkin pakanallisella hilpeydellä, joka oli ukko
Paavon pahin perisynti, mielipiteensä Herran armopöydästä.
— No, minä häntä olen syönyt ja juonut jo kohta puolen vuosisataa,
lausui hän, niin enpähän ole kuollut kertaakaan. Parempana ihmisenä
minä aina olen palannut sieltä.
Jos joku muu esim. Tuomas olisi lausunut nämä kerettiläiset sanat,
olisi ukko Paavo ja hänen mukanaan epäilemättä muukin seura heti
julistanut sen kaiken pyhän herjaamiseksi. Mutta nyt lausui hän ne itse
eikä kenelläkään ollut asian johdosta mitään muistuttamista. Muuten
kohdeltiinkin häntä tänään, jo tuon testamentin takia, tavallista
suuremmalla kunnioituksella.
Tuomas yksin nauroi kohti kurkkuaan. Mutta hänen erikois-ominaisuutensa
oli juuri nauraa mitä sopimattomimmilla hetkillä ja mitä
juhlallisimmissa tilaisuuksissa. Siksi ei hänen taitamaton iloisuutensa
tälläkään kertaa mitään enempää huomiota herättänyt.
— Ehtoollispakko olisi kuitenkin poistettava, lausui protokollasihteeri
varovaisesti.
— Ja kirkko erotettava valtiosta, lisäsi salaneuvos.
Hänkään ei ollut vieras uskonnollisille kysymyksille, vaikka hänen
parhaalla tahdollaankaan ei ollut onnistunut löytää lohdutusta Suomen
evankelis-luterisen kirkon helmasta eikä Herran pyhän seurakunnan
yhteydestä. Hän oli sentähden tyydyttänyt ijäisen ikävöimisensä tarpeet
Svedenborgilla, spiritismillä ja okkultismilla, joita hän oli käynyt
tutkimassa Englannissa saakka, tunsi personallisesti useimmat ajan
mainehikkaimmista medioista ja oli heidän avullaan onnistunut kerran
tapaamaan oman rakastetun vaimo-vainajansa, joka oli ilmoittanut
olevansa jo puoleksi kirkastettu. Ukko Paavon mielestä hän oli
varoittava esimerkki siitä taikauskosta, mihin joutuu inhimillinen
järki, jos se hylkää uskon ainoan vankan ja todellisen kallion ja
lähtee omien voimiensa myrskyisälle merelle rimpuilemaan.
— Kyllähän se pappien palkkauksen kannalta hyvä olisi, myönnytteli ukko
Paavo. Kovin käypi kalliiksi tämänkin seurakunnan sielunhoito. Mutta
toisakseen, eivät ne rahat silti ole kankkusen kaivoon heitettyjä.
Tosin on Herran sana meille kyllin selkeä ja syvä raamatussa, jota ei
mikään papin saarna voi parantaa, ja luulisinpa minä puolestani samoin
kuin muutkin varakkaammat talolliset tulevani toimeen pelkällä
kappalaisellakin, ilman kirkkoherraa, joka on paha perustuslaillinen.
Mutta noita itsellisiä, mäkitupalaisia, torppareita ja piikaletukoita,
niitä ei pirukaan voisi pitää kurissa ilman kahta pappia. Näkyypä siinä
olevan täysin tekemistä itse kolmi-yhteiselle jumalallekin, joka
kuitenkin on sekä kaikkiviisas että kaikkivaltias.
— Täytyy saarnata enempi helvettiä, pisti Tuomas. Nykyaikaiset
sielunpaimenet ovat käyneet liian lauhkeiksi ja lammasnahkaisiksi.
Tulinen järvi ei pelota enää ketään, tuskin edes varakkaampia
talollisia, ja samalla on myöskin Abrahamin helma kadottanut kaiken
houkuttelevan merkityksensä. Nykyaikaiset teologit puhuvat vain
uskosta, rakkaudesta ja lunastuksesta. Pitäisi puhua enemmän vanhan
testamentin liitosta, Jehovasta ja Faraon vaunuista, Sinain vuoresta ja
Punaisesta merestä. Jos tällaista tapainturmelusta saa jatkua,
järkkyvät kaikki isiltäperityn yhteiskunnan perustukset, köyhälistö
rupeaa palvelemaan Mammonaa ja koko kolminaisuus jää rikasten miesten
ainoaksi yksityisomaisuudeksi!
Kunnallisneuvos kiinnitti häneen tuiki merkillisen katseen
kuusennaavaisten kulmakarvojensa alta.
— Ei sinun tarvitse tulla minulle isiesi uskon pää-artikkeleita
tikuteeraamaan, lausui hän kuivasti. Ja mitä taas rikkaisiin miehiin
tulee, on heillä tässä matoisessa maailmassa jo niin paljon huolta ja
murhetta, että jos heidän kuolemansa jälkeen vielä täytyy mennä hyvässä
lykyssä neulansilmän läpi, niin ei, eipä piessa ollen, pitäisi heidän
kohtalonsa olla kenellekään juuri kadehdittava.
Tämä raamatun paikka oli ukko Paavoa aina syvästi huolettanut. Hänen
ainoa lohdutuksensa oli, ettei se kuitenkaan mahtanut olla niin aivan
puustavillisesti ymmärrettävä.
Protokollasihteeri, joka ylipäänsä vältti kaikkea metafysiikkaa,
huomautti ohimennen, että ennen oli olemassa myöskin
kirkonkäynti-pakko. Vanha Ruotsin laki ei ymmärtänyt leikkiä ollenkaan
sellaisen suhteen, joka jumalanpalveluksen aikana matkusti Herran
temppelin ohi sinne sisälle poikkeamatta. Rangaistiinpa vielä
jalkapuulla jokainen, joka ennen aamukirkkoa oli polttanut piipullisen
tupakkaa.
— Ne pitäisi saada jälleen voimaan nuo määräykset, kannatti vilkkaasti
kunnallisneuvos. Minulla oli tässä viime talvena kunnia puhella
arkkipiispan kanssa, joka hänkin valitti, että kirkkokuri on
arveluttavasti löyhtynyt meidän aikoinamme.
— Mutta jos ei tee mieli kirkkoon? kuului Anna muurahaiskekonsa luota
viattomasti virkahtavan.
Tämä oli loukkaus neljännen käskyn pyhyyttä vastaan.
— Anna, kuinka sinä puhut? lausui salaneuvos ankarasti.
Hän ei itse suinkaan ollut mikään ankaran kirkkokurin mies, tuskinpa
edes kotikurinkaan, mutta hän ei sallinut lastensa puhuvan
kevytmielisesti ijäisyyden asioista, varsinkaan vanhempien ihmisten
läsnäollessa.
Anna painoi päänsä katuvaisena alas. Mutta samalla päästi hän pidätetyn
huudahduksen. Joku tavallista äkäisempi keon asukas oli toimeenpannut
hänen suhteensa sukukoston ja purrut häntä jonnekin, jota hän ei
ruvennut lähemmin määrittelemään. Hän hävisi niinkuin hirvi tiheimpään
viidakkoon.
— Vanhurskas taivas rankaisi häntä, nauroi Tuomas.
Salaneuvos murisi jotakin huonosta kasvatuksesta.
— Anna tarkoitti tietysti, ettei ihmisellä aina voi olla hengellistä
kutsumusta kirkkoon, riensi Tuomaan äiti vakavasti välittämään. Ja mitä
taas Tuomaan puheisiin tulee, katuu hän niitä kyllä itsekin, kun tulee
vanhemmaksi.
— Kutsumusta! jankkasi ukko Paavo itsepintaisesti. Herra kutsuu meitä
kaikkia. Tätä kutsua on toteltava ja jätettävä vaalinvalta hänelle,
joka kyllä taitaa nisunsa ohdakkeista erottaa.
Kirkonmenon lohduttava ja virkistävä vaikutus ei hänen mielestään
suinkaan aina riippunut ihmisen sisällisestä sieluntilasta. Se asui
Herran temppelissä itsessään, aivan niinkuin Hänen armonsa asui
viinissä ja öylätissä.
— Minua rupee kirkossa aina niin haukotuttamaan, lausui Aline, lyöden
samalla kiinni ranskalaisen romaaninsa. Melkein samoin kuin
pitkäveteistä kirjaa lukiessa.
— Aline, lausui salaneuvos nuhtelevaisesti, sinä et ole lapsi enää.
Sinun pitäisi olla esimerkiksi nuoremmalle sisarellesi.
— Hän nyt välittäisi minun esimerkistäni!
Mutta ukko Paavo meni vapaamielisessä suvaitsevaisuudessaan niinkin
pitkälle, että hän rupesi pakanallista kaunotarta puolustamaan.
— Haukotteleminen ei olekaan synti, lausui hän, varsinkin jos oikein
sydämensä pohjasta haukottelee. Eipä edes pieni terveellinen
nukahtaminen ole välistä poissa paikaltaan, tapahtuipa se sitten vaikka
itse Herran pyhässä temppelissä. Se on sitäpaitsi vanha kansallinen
tapa ja jo sellaisena kunniassa pidettävä. Lepopäivän jumalalle saattaa
se olla aivan yhtä otollista kuin koskaan palavin valvominen, joka
kuitenkin on aina perisynniltä ja ihmisen oman sydämen pahoilta
aivoituksilta ahdistettu. Sitä vastoin voi juuri usein olla hengellistä
ylpeyttä ja saatanan niskakarvojen nostamista tuo nykyaikainen puhe
kutsumuksesta ja kutsumuksesta. Asetetaan Herran armolahjat niin
korkealle, ettei niihin tavallinen vaivainen syntinen enää ylety
kurottamaankaan. Hipristellään muka Kristuksen ruumista ja vertakin
eikä enää muuta kuin hiukkasen kalkin laidassa huultensa päitä
kostutetaan. Minä häntä olen aina ottaa hivauttanut täyden kulauksen.
Kunnallisneuvos esitti vielä kotvan yhtä rehevästi sitä leveää ja
tuttavallista kantaa, jolle hän puolestaan oli suhteensa
iankaikkisuuden Herraan asettanut. Tuomaan äiti tyytyi vain hiljaisesti
huomauttamaan, että nykyinen kirkollinen järjestys oli mitä suurimmassa
määrin omiaan kasvattamaan nimikristityitä.
Ukko Paavo veti pitkän sauhun sikaaristaan.
— Tapani ei ole juuri antautua väittelyyn naisten kanssa, lausui hän
hieman rykästellen, mutta sen verran voin minä arvoisalle miniälleni
ilmoittaa, että viskin on annettu Herralle eikä ihmisen ole asia mennä
tekemään tuomioita hänen pyhän seurakuntansa jäsenten keskuudessa.
Kaikki on annettava kasvaa elon-aikaan saakka.
— Kaikissa tapauksissa olisi saatava kunnollinen eriuskolais-laki
aikaan, huomautti salaneuvos.
— Sitäpaitsi on nykyinen siviili-avioliiton muoto kerrassaan skandaali
sivistyneelle yhteiskunnalle, lisäsi päättävästi protokollasihteeri.
Tämä oli ukko Paavolle tulta tappuroihin.
— Ja sen minä sanon, kivahti hän, että joka ei kristillisen
evankelis-luterisen kirkon helmassa viihdy, ei se sitten viihdy muualla
kuin koirankuontolaisten maassa ja hottentottien seurakunnassa.
Niinkuin tässä olisi mikä hätä elää! Jumalan sana on selkeä meidän
edessämme ja Augsburgin uskontunnustus takaa meille totuuden tien niin
täydellisenä kuin pimitetty ihmisjärki ylipäänsä voi sen ymmärtää.
Hullu merta etemmäksi kalaan menee. Tuollaiset puheet eivät ole muuta
kuin aikamme löyhtyneen siveyskäsityksen ja vallalle päässeiden
intohimojen ilmauksia, jotka sen pahempi ovat saavuttaneet jalansijaa
myöskin kasvavan nuorison keskuudessa. Minä olen kyllä ollut nuori
minäkin ja väitän tajuavani nuorisoa. Nuorten mieli tekee aina asettaa
oma tahtonsa jumalan tahdon edelle ja elää lihan eikä hengen mukaan.
Mutta on suuri ero entisen ja nykyisen nuorison välillä. Tehtiin sitä
syntiä ennenkin, jumala paratkoon, tehtiin minunkin nuoruuteni päivinä,
mutta tiedettiin sitä sentään huutia ja kaduttiin. Nykyinen nuoriso
taas ei kadu ollenkaan. Se ei ole enää elämää jumalassa, vaan isässä
perkeleessä.
Saman paatuneen katsantokannan hedelmiä olivat hänen mielestään kaikki
nuo nykyaikaiset parannus-ehdotukset, joilla tahdottiin tärvellä meidän
vanha hyvä kirkkojärjestyksemme. Ensin muka eriuskolais-laki, sitten
sivili-avioliitto, sitten porttous, sitten lapset valtion ja kunnan
elätettäviksi! Epäilemättä olisi se miellyttävää asianomaiselle
synninorjalle, olisi varmaan "hilivetin hipleätä", mutta kysytään,
olisiko se jumalan tahdon mukaista? Kyllä siitä meidän rakkaassa
isänmaassamme juupelijuhla tulisi, tulisipa peto vie oikein hollolan
polska ja Turkin musiikki, jota menoa kaikki kunnialliset ja
oikein-ajattelevat kansalaiset saisivat vain korvat lupalla aidan takaa
assistierata.
— Jaa, miksei, jatkoi hän tuohtuneena, en minäkään tahdo kristillisen
seurakunnan ja pyhäin ihmisten yhteydessä kaikkia varkaita ja
huorintekijöitä pidättää. Menkööt vaan ravitsemaan itseään tämän
maailman ravalla, niinkuin kerran tuhlaajapoika, koettakoot syödä
sikojen kanssa, niin tottapahan tulevat tuntemaan kitalaessaan, miltä
maistuu maamiehen kulta. Onpa moni kyllä aikoinaan palajava Isän
huoneesen, onpa palajava totisesti häntä koipien välissä, vaikka minä
puolestani en olisi taipuvainen mokomien tähden edes syöttöporsastani
teurastamaan. En, vaikka syntini veriruskeiksi tulisivat!
Vanha presidentti oli kaikkien ihmeeksi kohottanut silmänsä
sakkilaudasta, seuraten kunnallisneuvoksen yhä kiihtyvää esitystä
ilmeisellä mielenkiinnolla.
— Rauhan evankeliumin julistajat, lausui hän lempeästi hymyillen, ovat
aina personallisesti niin sotaisia. He puhuvat myöskin niin kovin
mielellään verestä, ruumiista ja teurastuksesta. Tarkemmin asiaa
ajatellen on se kuitenkin varsin luonnollista. Se johtuu vain
kristin-uskon dualistisesta maailmankatsomuksesta. Elämä sellaisenaan,
lähinnä tietysti elävä ihmis-olento, on jo kauhistus kaikelle
tosikristilliselle mielenlaadulle. Heidän sormiaan rupeaa heti
syyhymään, missä he näkevät lihan ja hengen sopusointuisesti viihtyvän
keskenään. Koska ne kerran heidän oppinsa mukaan ovat kaksi
täydellisesti eri asiaa, niin mikä on sen luonnollisempaa kuin että ne
erotetaan satunnaisesta yhteydestään. Kaula poikki! Ilmankos ei minkään
muun uskonnon nimessä olekaan niin monta henkiruumiillista olentoa
teurastettu.
Hän oli itse vanha järkeilijä ja jumalankieltäjä, jonka kirjahyllyillä
18:n vuosisadan ranskalaiset valistusfilosofit ja encyklopedistit
viihtyivät veljellisessä sovinnossa Revue des deux Mondes'in koottujen
vuosikertain kanssa. Hän ei ylipäänsä enää seurannut nykyisen ajan
aatteellisia virtauksia, eipä ollut edes huvitettu poliittisista
päiväntapahtumista, mutta kirkolliset kysymykset, erittäinkin
Waldeck-Rousseaun, Combes'in ja Clémenceaun Ranskan kaunis taistelu
katoolisia kongregatsionejaan vastaan, olivat vielä viime vuosinakin
saaneet vanhan ratsionalistin veren nuoruuden tulta hehkumaan.
Mielihyvällä hän oli kuullut, että myöskin Suomen nousevan nuorison
keskuudessa samat ylevät päämäärät olivat herättäneet vilkasta
vastakaikua.
Hänen tapansa ottaa osaa keskusteluun, joka tapahtui hyvin harvoin, oli
hiukan omituinen. Jostakin yksityisestä sanasta sai hän aiheen esittää
omia kiteytyneitä mietelmiään, jotka aina kävivät samaan suuntaan ja
joiden loppuponsi oli tunnettu kaikille läsnäolijoille. Hän puhui
vähemmin muille, enemmän itselleen, tuntien silloin tällöin halun julki
lausua ne vuosisataiset ihmiskunnan ihanteet, jotka hän oli
varhaisimmassa nuoruudessaan omaksunut ja joille hän oli ollut halki
pitkän elämänsä järkähtämättömästi uskollinen. Kaikissa tapauksissa oli
ukko Paavo saanut uuden vastustajan, jonka kanssa ei suinkaan ollut
leikkimistä.
— Kristin-usko, huomautti hän lyhyesti, on kaksiteräinen miekka: kaikki
riippuu siitä, kuinka sitä käytetään.
Mutta vanha presidentti ei antanut itseään niin vähällä kuitata.
— Minä myönnän, lausui hän tarmokkaasti, että paraskin asia, kuten
esim. jalo viini taikka Ranskan suuri vallankumous voi raa'an rahvaan
käsissä tulla hirveästi väärin käytetyksi. Mutta kysymyksen-alaiseksi
jää, onko kristin-usko jalo viini taikka suuri vallankumous.
Hän puolestaan pyysi epäillä sitä. Kristin-usko oli käynyt läpi
maailman niinkuin murhan-enkeli, risti oli alkanut aina siitä, mihin
miekka oli lopettanut, pappi oli siunannut ruumiit ja korjannut sielut.
Joskus oli pappi käynyt myöskin sotajoukon edellä. Mutta silloin oli
hänen jäljestään aina saapunut se, joka teki lihaa.
— Ihmisjärki on pimitetty, sanovat kristityt. Ainoastaan sydämessään
voivat he tuta jumalan. Näin ovat he korottaneet sydämen, joka on
ihmisen alempi, itsetiedoton osa, yläpuolelle järjen itsetietoista
toimintaa. Siinä juuri on ovi, joka vie pimeyteen, julmuuteen ja
barbariaan. Sillä ihmissydän ei ole mikään mallikelpoinen esine. Se on
päinvastoin hyvin apokryfinen auktoriteetti, joka seuraa villien
vaistojen ja menneiden kehityskausien usein sangen omituisia
siveyslakeja. Jos ihmiskunta yleensä on parannettavissa, voi se
tapahtua ainoastaan järjen vähittäisen valistamisen avulla; sillä
hyvät, oikeat ja kirkkaat ajatukset ovat omiaan tuomaan mukanaan hyviä,
oikeita ja kirkkaita tekojakin.
Tuomas loi kadehtivan katseen valkopartaiseen presidenttiin. Jospa
hänellä itsellään olisi ollut tuo järkähtämätön usko inhimillisen
järjen valoisaan ylemmyyteen!
— Ihmisjärki, huomautti ukko Paavo, teki vararikon Ranskan
vallankumouksessa.
Silloin nousi vanha presidentti. Hän oli jälleen niinkuin haamu
vuosisatojen takaa, kookas ja kunnioitusta herättävä, lumivalkeiden
hapsiensa seppelöimä. Ukko Paavon sanat olivat sattuneet hänen
sydämensä arimpaan. Hän ei koskaan voinut antaa anteeksi Ranskan
vallankumoukselle, että se oli vetänyt lokaan ja vereen oman ylevän
alkuperänsä.
— Järki, lausui hän juhlallisesti, Voltairen, Diderot'n ja Dalembertin
järki julistettuna valtiouskonnoksi! Ylhäinen järki, joka on juuri
vastakkainen kaikelle hämäräperäiselle, jolle onneksi ei voida mitään
uskontoja perustaa! Tuo majesteetillinen järki, joka kulkee huipulta
huipulle, usein poljettuna, aina vainottuna, ei koskaan kukistettuna,
voitosta voittoon, aina eteenpäin, aina ylöspäin, kohti uusia taivaita
ja auringoita. Tuo pieni, kallisarvoinen koru, taottu tuhansista
epäselvistä tunteista ja mielikuvista, kummitustaruista ja
kuolemankauhistuksista, kiteytynyt ankaran painon alla, säteilevä
omalla valollaan, pilkkopimeässä yössä ja ahdistuksessa. Mitä osasi
roskaväki sillä tehdä? Ainoastaan julistaa sen — valtio-uskonnoksi!
Mutta niin oli hänen mielestään aina roskaväen laita. Anna sille päärly
ja se sanoo: "Tämä on hyvä nauriin siemeneksi." Anna sille vapaus ja se
sanoo: "Tällä on erinomainen sortaa muita." Lahjoita sille ihmis-ajatus
ja se tekee siitä — giljotinin!
Roskaväki tarvitsee jumalia, roskaväki viihtyy vain puolihämärässä.
Napoleon Bonaparte tunsi roskaväkensä. Valistusfilosofia oli avannut
hänelle maailman ja hän teki siitä — teurastuslavan.
Hän oli kiihtynyt ja häntä rupesi ryvittämään. Hän vei nenäliinan
suulleen ja kun hän otti sen takaisin, näkyi siinä pieni punainen
täplä. Hän sylki verta. Kukaan ei huomannut sitä.
Salaneuvos, joka oli spiritisti, ei voinut hyväksyä järjen
ylenmääräistä ylistämistä.
— Veljeni Kaarle Juhana, sanoi hän, ei ole sopiva mies puhumaan muiden
uskonnoista. Kuinka voisikaan hän omalla järjellään tuomita tunteiden
totuuksia? Se on sama kuin joku tahtoisi mitata kuutioita hehtaareilla
taikka punnita peltoa kilogrammeilla. Toisin sanoen: nonsens!
Sitäpaitsi vie pelkkä järki ihmisen raakaan materialismiin.
Kenties ensimmäisen kerran elämässään katsoi ukko Paavo voivansa
täydellisesti kannattaa salaneuvosta periaatteellisessa keskustelussa.
Hän nyökäytti päätään hyväksyväisesti.
— Veljeni Konrad Napoleon, lausui vanha presidentti hymyillen, puhelee
henkien kanssa. Hän tahtoo myöskin materialiseerata henget eräiden
materia-ilmiöiden avulla, joita hän nimittää medioksi. Kysytään, onko
hän sopiva mies puhumaan muiden materialismista?
Oltiin jo valmiit kotiin lähtemään. Samassa kuului yleinen ihastuksen
sorina. Vitikkalan päällä näkyi kaunis päivänkaari, jonka toinen sakara
meni suoraan keskelle Poutajärveä, mutta toinen hävisi korkealle puiden
latvain taa. Professori Meyerin mielestä kuvasi se meille mitä
hurmaavimmalla tavalla kauneuden ijäistä valtakuntaa, joka yksin voi
kutoa sillan maasta taivaasen sekä yhdistää äärellisen ja äärettömän
elämän sovittamattomat vastakohdat.
— Vesikaari, lausui ukko Paavo vakuuttavasti, on Herran liiton merkki.
Toivon kuitenkin, että he ovat saaneet heinät korjuusen.
8.
Seuraavana päivänä lähtivät kaikki muut kirkolle, paitsi vanha
presidentti, joka oli tuntenut itsensä hiukan pahoin voivaksi ja
sentähden mieluummin pysyi huoneessaan. Kunnallisneuvos kävi ripillä
naimattoman sisarensa Karolinan kanssa, joka oli melkein yhtä vanha
kuin hänkin ja joka hänen vaimonsa kuoltua hoiti emännän virkaa
Vitikkalassa. Salaneuvos ja protokollasihteeri, joita Anna ja Maria
Antoinette seurasivat, keskustelivat sakastissa vanhan ystävänsä
kirkkoherran kanssa. Tuomas ja Aline taas kävelivät kirkon-ajan
viheriöitsevällä, linnunlauluisella hautausmaalla, herättäen iloisella
pajatuksellaan julkista pahennusta koko ulkopuolelle jääneessä
kirkkokansassa.
Päivällinen syötiin vakavan mielialan vallitessa. Illaksi oli koko suku
kutsuttu koolle kunnallisneuvoksen tilavaan, soikeaan päätykamariin,
sillä hän tahtoi nyt jo tehdä tiettäväksi, mitä hän eilen oli
lakimiehen läsnäollessa määrännyt ajallisen omaisuutensa vastaisesta
kohtalosta.
Hän luki testamenttinsa juhlallisen äänettömyyden vallitessa ja kysyi,
olisiko jollakin läsnäolijoista sen johdosta jotakin muistutettavaa.
Tietysti ei ollut kenelläkään. Ukko Paavo huomautti kysyvänsä sitä sen
vuoksi, että hän ei tahtonut muistoaan kerran käräjänkäynneillä ja
perintöriidoilla pilattavan. Seurasi jälleen pitkä, kiusallinen
vaitiolo.
Tuomaalla oli kyllin aikaa katsella ympärilleen. Hän tunsi hyvin tämän
huoneen, hän oli viettänyt kaikki koulukesänsä Vitikkalassa, joskaan
hän ei lapsena ollut iso-isänsä traditsionellista tyyssijaa milloinkaan
ilman suurta sydämen pamppailua lähestynyt. Kaikki tässä huoneessa oli
tuiki tukevaa ja kansallista. Kirjoituspöytä kartanonpuoleisen ikkunan
ääressä, sen takana korkeakarminen ruuvituoli, peräseinän pitkä
nahkasohva, takanurkan petsattu piironki ja kahden-istuttava,
keltaiseksi maalattu keinutuoli, — kaikki oli omiaan herättämään hänessä
vaistomaista kunnioitusta. Piirongin päällä oli vanhan vaskihakaisen
raamatun paikka. Taideteoksia ei muuta kuin mikä oli välttämätöntä,
nimittäin parin suuren vainajan kipsiset rintakuvat.
Se, mikä ukko Paavon huoneessa kuitenkin aivan erityisesti oli aina
Tuomaan huomiota kiinnittänyt, oli korkea, katosta lattiaan ulottuva
kirjakaappi, kirjoituspöydän ja oven välissä. Usein hän oli
poikavuosinaan harjoittanut sen sisällykseen nähden seikkaperäisiä
tutkimuksia. Se oli täynnä Kansanvalistusseuran kirjasia ja Suomalaisen
Kirjallisuuden Seuran toimituksia, kalentereita ja merkkimiesten
elämäkertoja, maantieteellisiä kuvauksia ja suomalaista
kansanrunoutta. Ei puuttunut myöskään uudempaa kotimaista
kaunokirjallisuutta, ei Juhani Ahon Panua eikä J.H. Erkon Ainoa, ei
Pietari Päivärinnan Tintta-Jaakkoa tahi Aleksis Kiven Valittuja
teoksia. Klassillista käännöskirjallisuutta edustivat Paavo Cajanderin
Shakespeare-suomennokset korukansissaan, Walter Scottin Perthin
kaupungin kaunotar ja Churbergin romaanisarja. Luonnollisesti myöskin
Runebergin Hirvenhiihtäjät ja Vänrikki Stoolin tarinat. Lisäksi eräitä
maanviljelys-oppaita, lakitieteellisiä käsikirjoja, Suuret keksinnöt,
Nordenskiöldin Vegan-matka ja Elis Bergrothin Suomen kirkon historia.
Muuten täyttivät ajantiedollisen lukemisen tarpeen Weberin Yleinen
ihmiskunnan historia sekä Yrjö-Koskisen Johtavat aatteet ja Nuijasota.
Joku Agathon Meurmanin valtiollinen lentokirja ja pari postillaa
täydensivät luettelon.
Ei täälläkään mitään turhanpäiväisen ja helppohintaisen yksilöllisyyden
tavoittelua. Kaikki vaan sellaista, mistä mielipiteet eivät olleet
jakautuneet ja mikä oli saavuttanut koko kansan kunnioittavan
tunnustuksen.
— Hm, ajatteli Tuomas hymähtäen, siihenhän se taitaa lopulleen
sisältyäkin se meidän n.s. kansalliskirjallisuutemme.
Kerran kun Tuomas joku vuosi sitten juuri oli ollut kyykkysillään
kirjakaapin edessä, oli ukko Paavo äkkiarvaamatta astunut sisälle.
— Taidat taas penkoa siellä minun sivistystäni? oli hän äreästi
murahtanut.
— Omaani minä tässä vaan mieleeni muistuttelen.
— Antaapa olla hypistelemättä! Ei se olekaan siellä fariseuksia ja
kirjan-oppineita varten.
Mutta nyt toi Karolina sisälle viiniä, joka hiukan helpoitti rasitettua
mielialaa. Ukko Paavo istui tyytyväisenä keinutuolissaan kirjoitellen
ilmaan pitkällä piipunvarrellaan ja tarinoi pienellä anteeksi
annettavalla ylpeydellä isiltäperitystä maatilastaan, jonka hänen oma
kenties piankin päättyvä elämäntyönsä oli nykyiseen korkeaan arvoonsa
kohottanut.
— Vitikkala ei ole mikään pikkutila, lausui hän miellyttävän
itsetietoisesti. Se on jo manttaaliltaan yksi Keski-Suomen suurimpia.
Sen metsät ovat hyvin tunnetut kaikkialla maamme puutavarakauppiasten
keskuudessa, jotka loistavista tarjouksistaan huolimatta ovat aina
saaneet tyytyä vain vuosittaiseen ja vaaksoittaiseen kappale-erään. Sen
pellot, niitut, karjakartano, ja vaikka sen itse sanon, suuremmoinen
suoviljelys ovat esimerkiksi kelpaavia koko pitäjälle, vieläpä niille
lukuisille maanviljelyskoulujen oppilaille, jotka, kuten herrat
tietävät, joka vuosi agronomiensa johdolla tekevät tutkimusmatkojaan
sen tiluksille. Sen myllyt, pajat, riihet ja ajan vaatimuksia vastaava
maanviljelyskalusto herättävät jokaisen asiantuntijan ihastusta, yhtä
paljon kuin sen taitehikkaasti kudotut kivi-aidat ja moitteettomat
ojat.
Protokollasihteeri pyyhki liikutettuna silmälasejaan. Hän toivoi isänsä
vielä kauan elävän ja menestyvän maailmassa, mutta lupasi, sikäli kuin
hänestä riippui, että ne vankat periaatteet, joita tähän saakka oli
polvesta polveen talon hallituksessa noudatettu, tulisivat myöskin
vast'edes jumalalle iloksi ja Vitikkalalle suureksi siunaukseksi sen
hoitoon nähden järkähtämättöminä säilymään.
Vaatimattomasti kyllä, jätti ukko Paavo tällä kertaa mainitsematta,
että ulommaksikin oman paikkakunnan, vieläpä oman läänin rajoja oli
vierähtänyt Vitikkalan maine nykyaikaisen suurviljelyksen mallitalona,
jonka olemassa-olo oli kerrassaan kunnia isänmaalle ja yhteiskunnalle.
Sen voi esim. oli Helsingin hienoston parasta pöytävoita. Sen
siipikarjan tuotteet taas noteerattiin korkeimpien hintojen mukaan
kaikkialla, missä siipikarjan tuotteita ylipäänsä ymmärrettiin. Näkyipä
silloin tällöin sanomalehdistössä, sekä paikallisessa että
pääkaupunkilaisessa, tarkkoja tietoja siitä, montako litraa hyvin
hoidettu lehmä voi vuosittain lypsää Vitikkalassa, — tietoja, jotka
arvoisa toimitus, milloin ei suorastaan artikkelia asian johdosta
kyhännyt, kuitenkin aina varusti otsakkeella "seurattavaa" ja lopetti
muutamilla valituilla ja mieleenpantavilla sanoilla kansamme kahden
pää-elinkeinon, maanviljelyksen ja karjanhoidon käsikätisestä
kehittämisestä. Pisin ruis-olki ja täyteläisin tähkäpää, joilla nuoret
kesätoimittajat itseään ja lukijakuntaansa ilahduttelivat, löydettiin
aina Vitikkalan vainiolta, pihlaja kukki sen pihalla aina kaksi kertaa,
ja sen uudet, ulkomailta tuodut rotuporsaatkin katsoivat
velvollisuudekseen osoittaa meidän ahtaissa oloissamme verratonta ja
julkisen sanan valoa ehdottomasti vaativaa lisääntymistä. Olipa kerran
itse mätäkuun ihme, suuri merikäärmekin, tehnyt talolle kunnian ja
näyttäytynyt sen nuottavesillä.
Näin tavattomat ja kansan yksimielisen hyväksymisen saavuttaneet ansiot
olivat tietysti vähitellen vaatineet myöskin valtion ja yhteiskunnan
virallista tunnustamista. Niinpä olivatkin Vitikkalan salin seinät
kerrassaan paperoidut paikallisten ja yleisten maanviljelysnäyttelyjen
myöntämillä palkintokirjoilla ja sen isäntä itse tuiki välttämätön
jäsen kaikissa armollisen hallituksen asettamissa yleishyödyllisissä
komiteoissa. Paitsi kunnallisneuvoksen arvonimeä ja keisarillista
nuuskarasiaa hohtokivien kanssa oli hänet eräänä pääsiäisenä koristettu
Pyhän Stanislain 3:n luokan tähdellä, jota hän juhlallisempina
hetkinään, kuten esim. tänään rippikirkossa, uskollisesti ja
lainkuuliaisesti kantoi rinnassaan. Tämä viimeksi mainittu kunnia
lienee kuitenkin tapahtunut hänelle pikemmin hänen poliittisten kuin
maataloudellisten ansioittensa takia.
Vaikka ukko Paavo olikin nimittäin etupäässä harras ja pitkämielinen
peltomies, hän ei silti ollut laiminlyönyt käyttää tervettä
ymmärrystään ja monipuolista käytännöllistä kykyään myöskään tuon
suuremman pellon, kansallisen viljelyksen vainion, ajanmukaiseen
kuntoon muokkaamiseksi. Hän tiesi paremmin kuin monet muut, ettei
ihminen elä ainoastaan leivästä, vaan tarvitsee elääkseen myöskin
suuria ajatuksia, joiden ei suinkaan aina ole pakko omia olla, pikemmin
päinvastoin. Ihmisen oma ajatus, sen tiesi ukko Paavo kokemuksestaan,
on erhettyvä ja usein varsin epävakainen asia, se on pitkin ikää
alituisen kehityksen alainen, vaatii joka päivä uutta muovausta ja
muodostelua eikä siitä tahdo tulla oikein valmista milloinkaan. Toisin
on muilta lainatun ajatuksen laita. Sen voi häikäilemättä kiinnittää
kepin nenään sellaisenaan, kerta kaikkiaan, se ei siitä sen enempää
muutu, ei murene, ei pääse eikä päkähdä. Jos se taas on kyllin suuri
ajatus, voi sen suorastaan julistaa aatteeksi ja silloin se kerrassaan
aateloi omistajansa, kukkuupa vielä kunnian käkenä hänen haudallaankin,
joka aatteen alkuperäiselle keksijälle itselleen hyvin harvoin
tapahtuu. Monessa tapauksessa saattaa ajallista kunniaa seurata vielä
iankaikkinenkin, sillä yleisenä sääntönä on pidettävä, että aatteet,
varsinkin n.s. laina-aatteet, ovat sitkeähenkisimpiä ja miltei
kuolemattomia olioita maailmankaikkeudessa.
Mitään sellaista omaa, erhettyvää ja epävakaista suurta ajatusta ei
ukko Paavo tietysti ollut koskaan ollut tilaisuudessa keksimään. Hän
oli siis luonnollisista syistä valinnut sen, mikä hänelle suomalaisena
talonpoikana oli läheisin, nimittäin Hegelin kansallisuus-ajatuksen,
sellaisena kuin se Snellmanin suuresti julistamana, Yrjö Koskisen
käytäntöön sovittamana, vanhan suomalaisen puolueen purettamana ja
kielitaistelun täydelliseksi tahkoamana hänelle joka päivä
kansalliskiihkoisen sanomalehdistön palstoilla tarjottiin. Tietysti
ei ukko Paavo itse ollut koskaan Hegeliä lukenut eikä juuri paljon
Snellmanniakaan, mutta jos hän olisi lukenut, olisi hänen
yhteiskuntaa-säilyttävää henkistä rakennettaan epäilemättä enimmän
miellyttänyt se oppi, että "kaikki, mikä on olemassa, on järjellistä".
Nyt tuli hän sen sijaan omaksuneeksi kansallisuusaatteen ja vaatineeksi
sen nojalla sangen syvällekäypiä muutoksia oleviin oloihinsa.
Toimittuaan varhaisesta nuoruudestaan saakka kunnan asioissa oli
hänestä aikaa voittaen tullut koko Suomen maanviljelijäin kunnia,
valtiopäivämies, yksi talonpoikaissäädyn parhaita puhujia ja saman
säädyn valitsema varajäsen pankkivaltuustoon. Hän oli taattu työntekijä
kansallisen viljelyksen vainiolla, aina valmis hellittämään tukevan
kukkaronsa nauhoja milloin oli kysymyksessä suomenkielisten koulujen
perustaminen, etenkin ruotsalaisiin rannikkopitäjiin, taikka
osakekirjoitus uusiin isänmaallisiin liike-yrityksiin. Kotipuolensa
isäntäyhdistyksen esimiehenä ja rahvaan yksinvaltiaana oraakkelina hän
oli kansallismielisen politiikan kulmakivi koko siinä maakunnassa.
Puolueen helsinkiläisessä pääkortteerissa kohdeltiin häntä suurella
kunnioituksella. Hän oli väsymätön hommaamaan adresseja, johtamaan
lähetystöjä, edustamaan koko kansaa ja toimeenpanemaan, vähälläkin
väkiluvulla, miellyttäviä ja erittäin onnistuneita kansalaiskokouksia,
joiden ponnet hän oli itse ennakolta laatinut ja kaikessa
hiljaisuudessa jonkun pääjohtajan punnittaviksi alistanut. Hänen
erikois-alansa olivat kuitenkin lyhyet, ytimekkäät ja voimalliseen
muotoon laaditut sähkösanomat isänmaallisten merkkimiesten syntymä- ja
kuolinpäiviksi. Hänen aatteellinen harrastuksensa ei ollut sitä löyhää
ja vallatonta vapaamielisyyttä, joka heilahtelee ajan tuulten mukana ja
ilmenee niin mielellään m.m. omain miesten arvosteluna. Ukko Paavo ei
arvostellut milloinkaan, hänen mielestään olivat omat miehet aina
oikeassa ja vastustajat silmin-nähtävästi väärässä, ja vaikka ei aina
olisi niin ollutkaan, hän ei koskaan olisi suostunut sitä edes
itselleen kahden kesken tunnustamaan. Korkeintaan olisi hän siinä
tapauksessa leimannut asian epävarmaksi. Mutta juuri sellaisten
itsepintainen ajaminenhan hänelle aina oli tuottanut suurinta huvia
käräjätuvassakin, samoin kuin sen jännittävät nautinnot jo ammoisista
ajoista saakka ovat syvälle juurtuneet koko kalevan kansankin
selkämuniin.
Ukko Paavo jätti, kuten sanottu, tämän kaiken tänään vaatimattomasti
mainitsematta. Sitä enemmän ajatteli niitä asioita nyt Tuomas
ovensuussa istuessaan, paperossia poltellessaan ja puhallellessaan
harvinaisen säännöllisiä savu-ympyröitä nuorten tätiensä äänettömäksi
ihastukseksi. Eikä hän malttanut olla Annalle puoli-ääneen
kuiskaamatta:
— Vitikkala on meidän isänmaallisen itserakkautemme ensimmäisiä
tyyssijoja.
— Kuinka niin? kysyi Anna.
— Siitä yksinkertaisesta syystä, ettei meillä juuri muita ylpeyden
aiheita olekaan.
— Häh? kysyi kunnallisneuvos korviaan heristäen.
Protokollasihteeri loi poikaansa isällisesti nuhtelevan silmäyksen.
Myöskin muut läsnäolijat osoittivat ilmeisiä tyytymättömyyden merkkejä.
Parantaakseen asiaansa pyysi Tuomas saada kertoa tarinan Vitikkalan
muinaisuudesta, johon ainakaan professori Meyer ei sanonut ennen
olleensa tilaisuudessa tutustumaan.