Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1906.
1.
Pehmeällä, apilankukkaisella nurmipenkereellä, jalat ojassa, kädet
ristissä takaraivon alla, loikoi leväperäisesti selällään Tuomaan isä,
arvoltaan molempien oikeuksien kandidaatti ja protokollasihteeri
Keisarillisessa Suomen Senaatissa. Hän oli avojaloin ja
paitahihasillaan. Korkea, huikaisevan valkea kaulus oli edestä auki,
paljastaen syntiinlangenneelle luomakunnalle pätevän, ankaran
aatamiomenan sekä tärkkipaidan jalokivillä koristetut kultanapit.
Kalvostimet seisoivat virkavapaina hänen vierellään. Takki oli taitettu
huolellisesti kokoon, vuori päällepäin, ja muodosti nyt mukavan
pään-alaisen. Tuonnempana aitovarrella viittasi keveiden, keltaisten
puolikenkien paikan ohut, eebenpuinen kävelykeppi, puoli tuumaa maahan
pistettynä. Harmahtava, englantilainen turistilakki oli sen päässä
löytänyt tilapäisen tyyssijansa. Hetken täydellisen epävirallisuuden ja
kaikkien kallisarvoisimpienkin yhteiskunta-siteiden lopullisen
löyhtymisen merkiksi olivat kultasankaiset, valtioviisaat silmälasitkin
tällä kertaa karkoitetut perustuslailliselta paikaltaan, rohkealta,
roomalaiselta kotkannenältä, ja siirtyneet valkeiden liivien päälle,
jotka pyöristyivät pyhäksi lepokunnaaksi tukevan, lukemattomilla
puhemiespäivällisillä viattomasti vainotun marttyyrivatsan yli. Autuas,
likinäköinen katse siristelihe epämääräisenä, ihanteellisempia ja
parempipalkkaisia isänmaita uneksuvana, kohti sinisen taivaan
korkeuksia, mistä keskikesän hymyilevä aurinko lähetti siunaavan,
seppelöivän sädekehänsä hänen kaljulle, kimaltelevalle päälaelleen.
Niin lepäsi hän siinä levällään kuin päätetty, pykälittäinen ja
pitkälauseinen pöytäkirja, jonka yleinen leima on lempeä, kirkastettu
ja oikeudenmukainen objektivisuus, mutta ainoa personallinen lisä
asianomaisen allekirjoittajan oma vaatimaton ja lainkuuliainen nimi:
Antti Vitikka.
Ojan varrella, jonkun matkaa edellisestä, istui Tuomaan äiti, nimeltään
Maria Antoinette, omaa sukuaan Videnius, ja merkitsi miehensä uusia
nenäliinoja punaisilla, taitehikkailla alkukirjaimilla. Hän oli kookas,
komea, noin 45-vuotias nainen, kaula pitkä ja joustava, kasvot
marmoriset. Yksivärinen, harmaa kesäpuku, jonka ainoa koriste oli pieni
hopeainen rintasolki, kiertyi tiukasti täyteläisen, mutta jäntevän
ruumiin ympärille. Tukka, lainehtiva tummanruskeissa suortuvissa, oli
koottu edestä kultaisella otsalehdellä ja solmittu niskaan soreaksi
puolipalmikoksi. Varren viivat piirtyivät täsmällisesti kuin kupariin.
Jalorotuinen leuka kaartui voimakkaana, ylpeänä ja ylenkatseellisena.
Suu, säännöllinen kuin sukkula, kertoi tyyntä, teräksistä
itsetietoisuutta. Pitkien, majesteetillisten ripsiuutimien alta
seijastuivat silloin tällöin suuret, viisaat, tähtikirkkaat silmät,
niinkuin kaksi merta öisissä mainingeissaan. Toinen polvi lepäsi toisen
päällä. Niska taipui tasasuhtaisesti eteenpäin. Hänen viileästä,
vellamoisesta olennostaan ei uhonnut kesäkuun kirkas päivänpaiste, ei
heinäkuun helle eikä elokuun haaveellinen kuudan, vaan syksyisen,
korkean kuusimetsän mykkä murhe, siinä maassa, minkä alla on harmaa
graniitti.
Kyljellään, vasemman kyynärpäänsä nojassa, lepäsi heidän takanaan
Marian isä ja Tuomaan äidin-isä Konrad Napoleon Videnius, entinen
senaattori ja salaneuvos. Pieni, pippurinen, mustanpuhuva herra, silmät
vilkkaat ja eloisat, hapset ohimoilta harmentuneet. Viiksiniekka
ylähuuli oli aina hiukan halveksivasti koholla; alahuulen ohut,
teräsharmaa haivenpiikki taas niinkuin heittokeihäs murhaavasti
eteenpäin ojennettu. Aika ajoittain napsautti hän ymmyrkäistä,
hiirenherneen kokoista suumaloaan niinkuin mauserpistoolia. Hänessä eli
kaikki, sieraimet, korvat, niska, päänahka. Kulmakarvojen seutu väreili
alituista, pirteätä, mutta ärtynyttä ja kiusaantunutta älykkäisyyttä.
Laiha, luiseva vartalo oli jännitetty energiseen puolikaareen, niinkuin
sotajousi, vireessä kantapäihin saakka. Nenä, joka ei ollut ainoastaan
kyömy, vaan kerrassaan kukkulainen, kiversi isiltä perityn,
ylenluonnollisen kokkapuunsa korkealle ilmaan, niinkuin
muinaisskandialainen käärmelaiva täysissä varustuksissaan, valmiina
ajan etäisenkin myrskyjä halkaisemaan. Hän käytti rillejä sekä niiden
lisäksi vielä liivinnapissa riippuvaa monokkelia. Tällä kertaa hän oli
syventynyt ruotsinkielisen äänenkannattajansa perusteelliseen
tutkimiseen:
Tasaisen maakiven ääressä, jolle sakkilauta nappuloineen oli levitetty,
istui edellisen veli Kaarle Juhana, lumitukkainen, valkopartainen
vanhapoika, yhteiskunnalliselta arvoltaan virasta eronnut hovioikeuden
presidentti. Mitään vastapelaajaa ei näkynyt. Mutta korkea otsa säteili
tyyntä, keskitettyä ajatustyötä. Hän oli jo vähintäin 90-vuotias.
Harmaa, leveälierinen huopahattu päässään, suu lempeästi muhoilevana ja
poskipäät vanhuuttaan punertavina, istui hän siinä niinkuin
muistomerkki menneiltä ajoilta, kumma kansalle kasuavalle. Mutta kun
hän silmänsä kohotti, loisti niistä katse niin kirkas ja nuori, että
välttämättä täytyi lukea hänet nykyisimpään nykyhetkeen kuuluvaksi.
Korkean kuusen juurella, likinnä setäänsä, lepäsi vatsallaan
salaneuvoksen nuorin tytär Anna, 17-vuotias, reput saanut
ylioppilaskokelas, puettu keikailevaan taalalaispukuun. Toisessa
kädessään oli hänellä pitkä heinänkorsi, jolla hän teki julmaa kiusaa
yksinäistä havutietään taivaltavalle muurahaiselle. Toinen käsi oli
puristettu päättäväisesti nyrkkiin ja viety kauniin, itsepintaisen
leuan alle. Kulmakarvat, jotka olivat kuin siveltimellä sipaistut,
olivat tällä kertaa tuikeasti yhteen rypistetyt. Työn tärkeys ja sitä
seuraava mielenkiinto näyttivät kokonaan hänen ajallisen
järjenjuoksunsa vallanneen. Mutta aivojen älyllisistä maailmoista
vähääkään välittämättä heilahtelivat takanapäin hänen piukat,
peuramaiset säärivartensa, näyttäen punaisia sukkiaan, vuoroin toista,
vuoroin toista, molempia yhtä huolettomasti ja hajamielisesti.
Vaalean päivänvarjostimen taakse, sinne, missä nurmi vihersi
vehmaimmillaan, oli ojentanut rehevän ruumiinsa Aline, 25-vuotias,
livertelevä leski, salaneuvoksen keskimmäinen ja kaunein tytär. Tukka,
joka oli kostea vielä äskeisestä uimaretkestä, oli sitaistu vaan
keskeltä kiinni. Väljän kesäpuseron toinen hiha oli valahtanut alas ja
paljastanut kyynärpäähän saakka pyöreän, valkean käsivarren. Hänen
hempeä kukkeutensa erosi tykkänään toisten sisarien mittaellusta
muototyylistä. Hän ei ollut myöskään tumma hipiältään niinkuin he, vaan
valkea ja punainen, tukka ja kulmakarvat kullankellahtavat. Edessään
oli hänellä Paul Bourget'n romaani. Hän oli kuin lukeva Maria
Magdalena. Silloin tällöin ylensi hän syyttömät, taivaansiniset
silmäteränsä, luoden tutkistelevan katseen perheen valtavaan
kahvipannuun, joka kiehui kahden kuumuudesta haljenneen kiven kolossa,
nokisen kepin haarukassa.
Tämän tärkeän välikappaleen toisessa päässä seisoi Annan kotiopettaja,
nuori maisteri Aavasaksa, liinatukkainen, pystynokkainen,
vuohensilmäinen isänmaan-ystävä, joka oli viehättävään oppilaasensa
heti ensi hetkestä silmittömästi vaikka toivottomasti rakastunut. Hänen
leveä, rehellinen, täysikuinen naamataulunsa ilmaisi ihanteellista
maailmankatsomusta. Isänmaallisesta kulttuuritehtävästä kertoi
kultainen kravattineula, jonka päässä kimalteli Ylioppilas-laulajain
mainehikas lyyra; periaatteellista pontta taas tiesi sininen
raittiusnauha napinlävessä, samoin kuin alaleuan vaalea, huonosti
ajettu parransänki. Hänen arvokas toimensa oli tällä kertaa nostaa ja
laskea pannua, sikäli kuin tulen voima ja väkevyys näytti tekevän sen
tarpeelliseksi. Hän otti hyvin totisesti tehtävänsä, kannatti
kahvipannua niinkuin synnyinmaan kohtaloa kädessään, varmana,
vapisemattomana, jalka tanassa. Ainoa, mikä jossakin määrin pyrki
häiritsemään hänen ylevää velvollisuutensa täyttämistä, oli
punasukkaisen Annan ärsyttävä ja tuiki epäkansallinen läsnäolo, joka ei
suinkaan ollut omiaan nuoren maisterin polttavassa povessa ihmiskunnan
kaikkein korkeimpia ihanteita herättämään.
Mutta korkealla, litteällä paasikivellä, niinkuin pylväspyhimys
ylhäällä yli muiden kuolevaisten, istui isänmaa itse, Antti Vitikan isä
ja Tuomaan iso-isä, vanha Paavo Vitikka, arvoltaan kunnallisneuvos ja
valtiopäivämies. Hänen ulkomuotonsa oli suomalaisen heimonhengen suurin
apoteosi. Lyhyenläntä, vanttera ukko, yhtä selkää kantapäihin saakka,
eikä sääriä muuta kuin kaksi pientä kalikkaa, vain muodon vuoksi,
jossakin siellä alipäässä. Otsa ei ollut korkea, mutta sitä leveämpi,
silmänterä kova, nenä suora, mutta hiukan ryhmyinen ja ikäänkuin
työkirveellä tehty. Tuuheat, kuusennaavaiset kulmakarvat antoivat hänen
hahmolleen ankaran kunnian-arvoisuuden. Alaleuan lyhyt, isänmaallinen
jäkäläparta, itsekin nähtävästi omat suuret traditsioninsa tietäen,
kähertyi paidankaulusta vasten niinkuin katajainen kansallisuus. Ohuet
huulet olivat tiukasti yhteen puristetut. Pukuna pitkä sortuuki, joka
ei suinkaan ollut eilispäivän lapsi, päässä ruskea koppahattu, jalassa
tylppäkärkiset anturakengät, liian leveät varret housunlahkeiden alla.
Kädessä vihdoin kansallismielinen sanomalehti. Painetusta tekstistä
paremmin selvää saadakseen hän oli istuttanut nenälleen merkilliset,
muinaissuomalaiset kakkulat, pyöreät kuin viisauden pöllön silmät.
Tuossa istui hän korkeana niinkuin Suomen jumala laulupaadellaan tahi
niinkuin kivettynyt, elävältä kuollut kansanhenki, joka ennen aikojaan
oli kavunnut muistopatsaalleen.
Maantien toiselle puolen oli pystyttänyt maalaustelineensä muukalainen
tiedemies Friedrich Gottlieb Meyer, ylimääräinen estetiikan professori
ja taidehistorioitsija Heidelbergin yliopistosta, jonka oikea
kotipaikka tosin oli Hessen-Nassau, mutta joka ihastuneena
tuhatjärvisen maamme luontoon ja sen voimakkaasen, alkuperäiseen
kansan-elämään vietti jo kuudetta kesäänsä Vitikkalan vierasvaraisilla
laitumilla. Hän oli mies parhaassa ijässään. Jalo tyyneys asui hänen
valistuneilla Goethe-kasvoillaan. Suuren olkihatun alta valuivat
pitkät, kastanjanruskeat suortuvat tammipuisille hartioille ja tumma,
kiharainen täysiparta, kaikkien pohjan impien ihastus, liittyi
kuvankauniisti tarmokkaasen, eteenpäin työntyvään alaleukaan. Hänen
silmistään loisti viisaus, lempeys ja intohimoton itsehillitseminen.
Samat kauniit ominaisuudet puhuivat jokaisesta hänen liikkeestään,
jotka olivat sopusuhtaiset ja täsmälliset. Hän oli tällä kertaa puettu
samettitakkiin, polvihousuihin ja silkkisukkiin, kuten aina silloin
kuin hän suvaitsi ottaa käteensä siveltimen. Tietopuolisesta
kasvatuksestaan huolimatta ja uutterien, uupumattomien
taidehistoriallisten opintojensa ohella hän oli nimittäin saanut aikaa
myöskin käytännöllisiin taideharjoituksiin, suorittaen kunnialla
useamman kuin yhden akatemian täydelliset oppikurssit. Nyt koki hän
hiki päässä kiinnittää kankaalle sitä kesäistä, pittoreskia kuvaelmaa,
joka yllämainittujen henkilöiden muodossa säteili kuusten tummaa
taustaa vasten, kirkkaan iltapäivä-auringon ihannoimana,
heleän kahvisavun henkevöimänä ja hänen oman sopusointuisen
maailmankatsomuksensa kauniiksi tekemänä.
Tämä oli seura, joka nähtiin Vitikkalan tiehaarassa eräänä leutona,
lämpimänä suvilauantaina, kun päivä paistoi vinoon puiden latvain yli
ja yksinäinen, myöhästynyt käki kukahteli kullalleen etäällä vaaran
toisella puolen, metsän sinertävissä saleissa.
2.
Äkkiä kohotti Anna silmänsä ja sanoi:
— Tuomas tulee.
Rattaat ratisivat ojelmuksen päässä. Tuomas tuli.
Hän oli kesägeologi, jolla oli työnsä saman pitäjän pohjoiskulmalla;
nuori, tuskin parissakymmenissä oleva mies, mutta jonkun verran
kypsyneemmän näköinen ulkomuodoltaan, varhaisvanhan mietiskelyn ryppy
kulmakarvojen välissä. Joskus voi se näyttää myöskin tuiman
päättäväisyyden rypyltä. Isältään hän oli perinyt korkean, valistuneen
otsan ja äidiltään hienopiirteisen suun ja jäntevän, hiukan
ylenkatseellisen alaleuan. Vankat, tanakkatekoiset hartiat ja
nelisnurkkaiset kasvot kulmikkaine poskipäineen olivat nähtävästi taas
ukko Paavon itsepintaista perintöä. Hänen oma vielä kehittymätön
personallisuutensa pilkisti kenties enimmän esiin silmistä, jotka
olivat teräsharmaat väriltään ja vaihtelivat ilmeeltään kivikovan uhman
ja korskean, ilkamoivan elämän-iloisuuden välillä.
Hän viihtyi hyvin metsissään. Jos hän sieltä joskus lauantai-iltoina
saapui sukulaistensa luona pikimmältään pistäytymään, tuli hän
päivettyneenä, parroittuneena ja kokonaan villiytyneenä ulkomuodoltaan,
hyvinkasvatetun äitinsä suurimmaksi kauhistukseksi, mutta nuorten,
kauniiden tätiensä äänekkääksi iki-ihastukseksi. Tällä kertaa hän oli
jo kuitenkin edeltäpäin ilmoittanut tulostaan, jonka vuoksi
Vitikkalasta oli lähetetty mies ja hevonen häntä noutamaan, niin
pitkälle kuin kruunun valtamaantietä riitti. Loput matkaa sai hän
rämpiä vetisiä kinttuteitä, miehekkäissä, haaroihin saakka ulottuvissa
pieksusaappaissaan.
Rattaiden ratina ja tulijan tuttu, lippaniekka masinistilakki sai
aikaan jonkinlaisen häiriön yllämainittujen henkilöiden muodostamassa
ja professori Meyerin hyvin järjestämässä ryhmäkuvaelmassa. Anna ja
Aline riensivät molemmat riemusta huhuilevina häntä vastaan; äiti
tyytyi nenäliinaansa heiluttamaan. Protokollasihteeri venyttelihe
flegmaattisesti istualleen eikä aluksi löytänyt unenpöpperöisistä
aivoistaan yhtään toimeenpantavaa ajatusta. Sitten rupesi hän
haukotellen pujottelemaan jalkaan keveitä puolikenkiään. Salaneuvos
taittoi kärtyisänä sanomalehtensä kokoon; vanha presidentti taas
kohotti ritarillisesti huopahattuaan. Maisteri Aavasaksa, joka
huolellisen virkatoimensa takia oli naulittu paikalleen, osoitti
toverillista mielenkiintoaan räpyttämällä innokkaasti vaaleita
silmäripsiään. Professori Meyer teki kunniaa siveltimellään. Ainoa,
joka ei vähääkään häiriytynyt, oli ukko Paavo: hän ei edes päätään
sanomalehdestä kohottanut.
Mutta Anna ja Aline olivat äkkiä pysähtyneet ja osoittivat nyt molemmat
äänettömän hämmästyksen merkkejä. Tuomas ei tullut yksin. Joku nainen
näkyi istuvan hänen vierellään.
Kuka se mahtoi olla?
Nainen oli nuori ja tuntematon. Kenties oli se joku odottamaton
kesävieras?
Maria Antoinette sipristi tyytymättömänä silmiään. Hän ei pitänyt
moisista äkkiarvaamattomuuksista.
Mutta samalla olivatkin kärryt jo heidän kohdallaan. Tuomas hyppäsi
keveästi maahan, auttoi alas oudon seurakumppaninsa, kohotti lakkiaan
ja lausui kääntyen koko seuran puoleen:
— Päivää. Saanko luvan esittää morsiameni?
Yleinen kivettyminen.
Se oli n.s. salama kirkkaalta taivaalta. Suku seisoi jähmettyneenä
niinkuin suolapatsahisto. Kukaan ei kättään ojentanut, kukaan ei tullut
sanaa sanoneeksi. Asia oli kaikille yhtä suuri yllätys.
Seurasi mykän ihmettelyn ja typerän avuttomuuden tuokio, pitkä kuin
nälkävuosi.
Ei auttanut asiata sekään, että Anna löi kätensä yhteen nuorikoiden
nenän alla ja lausui syvän ällistyksen äänenpainolla:
— Hän on ajanut partansa!
Aline purskahti ensin nauramaan, mutta tuli heti hyvin totiseksi.
Protokollasihteeri katsoi neuvottomana puolisoonsa. Tämä taas seisoi
liikkumattoman murheen olennoituna muistomerkkinä. Salaneuvos oli
ottanut esiin monokkelinsa ja mittaeli nyt sen läpi uutta
naissukulaistaan kiireestä kantapäähän. Vanha presidentti oli noussut
juhlallisesti ylös ja ottanut askeleen tulijoita kohden, hattu kädessä.
Mutta nähdessään, ettei kukaan seurannut häntä, oli hänkin pysähtynyt
ja siveli nyt hajamielisesti pitkää, valkeata partaansa, luoden apua
etsiviä silmäyksiä ympärilleen.
Tuomas puri hermostuneena huuliaan. Tämä ei ollut se vastaanotto, jota
hän oli heimon puolelta odottanut.
Tyttö punastui ja kalpeni hänen vierellään. Se oli turvaton,
tutiseva kyyhkynen taikka toisin sanoen nuori, vaatimaton
kansakoulun-opettajatar naapuripitäjästä, Emmi Alhola nimeltään. Puettu
hetken merkityksen vuoksi mustiin kiireestä kantapäähän, kaulassa
kultaiset kellonperät. Ainoa, mikä hänen ulkomuodossaan oli
mainittavaa, oli silmät. Ne olivat nimittäin suuret, siniset ja
säikähtyneet.
Kukaan ei Tuomaan sukulaisista tiennyt, oliko hän kala vai lintu.
Ukko Paavo toipui ensimmäisenä töperryksestään. Hän oli heti
kuullessaan Tuomaan turmiota ennustavat sanat käsittänyt hetken
pelottavan vakavuuden ja kavunnut kiireesti alas muistokiveltään. Nyt
heitti hän vahingon-iloisen syrjäkatseen miniänsä ylimykselliseen isään
ja saapasti hyväntahtoisena esiin nuorelle parille ajallista onnea ja
autuutta toivottamaan.
— Ka, noh, lausui hän näppärästi, kaikkea mies katuu, vaan ei nuorna
naimistansa. Olkoon onneksi kivenkalkuttajalle!
Hänen jälkeensä tulivat toisetkin, tosin epäröiden, mutta tulivat
kaikissa tapauksissa. Äiti kosketti huultensa päillä Emmin otsaa; Anna
pisti vain nopeasti kättä hänelle. Aline teeskenteli suurta hellyyttä,
syleili ja suuteli häntä suulle. Tuomas pyöräytti ympäri nuorta
tätiään. Salaneuvos heitti vielä viimeisen perusteellisen silmäyksen
morsiameen ja ojensi sitten kaksi sormea hänelle.
Professori Meyer, jolle ei mikään inhimillinen ollut vierasta, ilahtui
tavattomasti, kun kuuli kysymyksen olevan kihlajaisista.
— Nuori ystäväni, lausui hän kätellen herttaisesti Tuomasta, vain sen,
joka pyrkii, voi taivas pelastaa. Te olette tällä kertaa saavuttanut
rakkauden, joka onkin ihmisen ensimmäisiä ja kaikkein luonnollisimpia
päämääriä. Seuraavalla kerralla te saavutatte kauneuden, totuuden ja
hyvyyden. Sallikaa, että onnittelen teitä.
Kohteliaisuus ei ollut juuri valittu nuoreen morsiameen nähden. Mutta
se oli epäilemättä rehellisesti tarkoitettu ja omiaan sellaisena omalta
pieneltä osaltaan hetken jo itsessäänkin suurta merkitystä ylentämään.
— Gratulor, sanoi maisteri Aavasaksa.
Hänen molemmat kätensä olivat yhä edelleen kiinni kahvipannun
kepakossa. Hän tyytyi sentähden jälleen tulkitsemaan tunteensa vain
räpyttämällä sydämellisesti vaaleita silmäripsiään.
Seurasi jälleen kiusallinen vaitiolo, jonka tällä kertaa katkaisi
professori Meyer siirtyen takaisin maalaustelineittensä taa ja pyytäen
seuraa hyväntahtoisesti ottamaan äskeiset asentonsa. Niin tapahtuikin.
Tuomas ja Emmi istuivat tulen läheisyyteen, joka antoi aihetta pieneen
kokkapuheesen ukko Paavon puolelta. Sitten katkesi keskustelu
tykkänään. Salaneuvos otti esiin sanomalehtensä. Kunnallisneuvos
seurasi pian hänen esimerkkiään.
Kukaan ei näyttänyt sen enempää nuoresta parista välittävän.
Tuomas oli tavannut tiellä jonkun pappilan kesävieraista, jolla oli
ollut pari uutta valtiollista juorua kielellään. Hän turvautui nyt
niihin saadakseen edes jotakin sananvaihtoa aikaan ja näkikin ilokseen,
että molemmat neuvokset heti tarttuivat syöttiin.
— Siinä se nyt on seuraus perustuslaillisten politiikasta, lausui
katkerasti ukko Paavo, laskien sanomalehden polvelleen.
Tämä oli suora sodanjulistus.
Oli oikeastaan Vitikkalan kesävierasten kesken ikäänkuin hiljainen
sopimus siitä, ettei kunnallisneuvoksen kuullen puhuttu politiikkaa.
Siten saatiin nimittäin läheisten sukulaisten välillä säilymään edes
jonkinlainen heikko ja hauras aselepo. Mutta ukko Paavo rikkoi itse
usein kaikki kainostelevan sopivaisuuden siteet, esittäen milloin
tahansa ja missä tahansa tuiki epäperustuslaillisia mielipiteitään,
joita hän tietysti omasta puolestaan piti kaiken maallisen
valtioviisauden korkeimpana ennätyksenä.
— Saanko luvan kysyä, mitä herra kunnallisneuvos sillä tarkoittaa?
kuului heti salaneuvoksen taistovalmis ääni ärähtävän.
— Minä tarkoitan, mitä minä sanon. Passivinen vastarinta päättyy aina,
samoin kuin aktivinenkin, poliisikamarin tutkintopöydän taa. Sitäpaitsi
tuo se mukanaan maahan joko sotatilan taikka yleisen anarkian. Sallikaa
minun kysyä teiltä, hyvät herrat: oletteko nyt tyytyväiset?
Järkevä kysymys oli tietysti etupäässä tähdätty ukko Paavon vanhalle
kielipoliittiselle vastustajalle salaneuvokselle, mutta sivusi myöskin
ohimennen tämän perustuslaillista vävyä protokollasihteeriä, jota
entisten sukusiteiden lisäksi nyttemmin liitti salaneuvokseen myöskin
sama käsitys maata uhkaavasta vaarasta ja venäläisen virkavallan
vastustamisesta. Tätä liittoa ruotsinmielisten kanssa ei ukko Paavo
voinut koskaan antaa anteeksi pojalleen. Se oli hänen mielestään
suoranainen valtiopetos, paljon pahempi laadultaan kuin se, mistä hänen
omia puoluetovereitaan syytettiin.
Salaneuvos oli kimmonnut ylös kuin sähkö-iskun saanut. Myöskin
protokollasihteeri katsoi velvollisuutensa vaativan kohota
protesteeraavasti istuvaan asentoon. Hän oli nyt täysissä tamineissaan,
silmälasit nenällä ja alaleuka korkean kauluksen arvokkaasti
pönkittämänä. Yleensä esiintyi hän jonkinlaisena hyväntahtoisena ja
tasapuolisena rauhantuomarina riitelevien neuvosten välillä, mutta kun
tuli kysymys Suomen perustuslaeista, ei hän ymmärtänyt leikkiä
ollenkaan. Silloin oli hänen hahmonsa virallisen kanneviskaalin.
— Jos suomenkieliset hallitusmiehet, loihe hän voimakkaasti lausumaan,
olisivat heti alussa panneet jyrkästi vastaan, olisi pelastettu ainakin
se, mitä pelastettavissa oli...
— Nimittäin? kysyi ukko Paavo painavasti, kohottaen samalla puoli
otsaan kuusennaavaiset kulmakarvansa.
— Kunnia, kuului salaneuvoksen ääni kumeasti niinkuin Manalan
alantehesta.
Hän mursi hiukan suomea puhuessaan, ääntäen e:n r:n edellä joskus ä:ksi
ja u:n milloin o:ksi milloin ruotsalaiseksi u:ksi. Hän sanoi esim.
"konnia" (pro: kunnia). Tämä voi välistä antaa hänen sanoilleen hiukan
hullunkurisen vivahduksen, vaikka hän muuten hallitsikin täydellisesti
kansan valtaavan enemmistön kieltä.
Ukko Paavo nauraa pähäytti lyhyttä, käheää ja kyynillistä
vanhanmiehen-nauruaan.
— Teidän kunnianne! sanoi hän. Se on germaninen käsite, jonka kanssa
Suomen halveksitulla kansanheimolla on hyvin vähän taikka ei mitään
tekemistä. Sillä on toistaiseksi ainoastaan yksi tarkoitus maailmassa,
nimittäin elää. Ainakaan ei se aio kuolla omien sortajiensa kunnian
tähden.
Tämä oli tuiki kova pähkinä purra salaneuvokselle. Hän pyörähti ympäri
yhdellä paikallaan, niinkuin paarma, joka on saanut piikin
takapäähänsä, mutta ennen kuin hän ehti intohimoisen vastauksensa
linkoamaan, tuli esiin protokollasihteeri järeän juridisen tykistönsä
kera.
— Ellei kunnian, niin lain ja oikeuden tähden, lausui hän ankarasti,
samalla oikaisten valkeita liivejään ja kiinnittäen kunnallisneuvokseen
musertavan katseen kultasankaisten silmälasiensa takaa. Onkos isä
tutkinut tunnossaan, mitä merkitsee, jos kansan siveellinen
oikeuskäsitys hämmennetään ja johdetaan harhateille?
Kunnallisneuvos rykäsi pari kertaa kiusaantuneena. Hän oli esivallan
uskollinen alammainen, joka jos kukaan oli valmis lakia ja oikeutta
pyhänä pitämään. Mutta eikö esivalta juuri edustanut ylintä s.o.
jumalallista oikeutta maailmassa? Ainakin hän itse oli lapsesta pitäen
kasvanut tähän käsitykseen. Pitikö hänen nyt, oman personallisen
järkensä nimessä, joka jo inhimillisen luontonsa takia oli erehtyväinen
ja sellaisena altis perivihollisen pahimmillekin houkutuksille, mennä
ratkaisemaan, mikä oli oikein, ja nousta vastustamaan sitä, joka ei
itse kristillisen kirkon tunnustuksen mukaan turhaan miekkaa kantanut?
Jos tämä oli hänen velvollisuutensa, niin oli katkismus ensin
kumottava. Eikä hän ollut varma siitä, kuinka sitten oli käypä sanan ja
sakramentinkaan.
Siinä pulma, joka oli hänen, samoin kuin koko Suomen kansan valtaavan
enemmistön aivoja viime vuosina ankarasti askarruttanut. Monet tunnetut
kansallismieliset miehet, joiden nimillä oli hyvä kaiku ukko Paavonkin
korvissa, olivat vaatineet selvää vastarintaa väärän esivallan käskyjä
ja asetuksia vastaan. Mutta suurin osa papistoa, arkkipiispa
etunenässä, neuvoi alistumista, vaikka tosin oli vakavia hengen
miehiäkin, jotka eivät esimiestään seuranneet. Mitä oli näin ollen
vaivaisen syntisen tehtävä? Mille kannalle oli yksityisen
lainkuuliaisen kansalaisen tässä ajan myrskyssä asetuttava, joka jakoi
kahtia sekä paimenet että lammashuoneet?
Ukko Paavon mielestä oli tehtävä niinkuin arkkipiispa teki. Hän oli
sittenkin se ylin paimen, jonka yläpuolella ei hengellisissä asioissa
ollut muuta mahdollista virkakuntaa kuin kolmi-yhteinen jumala itse.
Sitäpaitsi oli tehtävä niinkuin teki kansallismielisen puolueen ylin
johtomies, jonka yläpuolella taas maallisissa asioissa ei ollut muuta
ehdotonta auktoriteettia kuin menneen vuosisadan suurten vainajien
kuolematon kolmi-yhteys: Snellman, Lönnrot, Runeberg. Jos kerran nämä
kaksi ylintä paimenta neuvoivat alistumista, oli kaiketi alistuttava,
tosin raskaalla ja raadollisella sydämellä. Sellainen edellytys taasen,
että myöskin ylin paimenisto olisi voinut erehtyä, olisi musertanut
kunnallisneuvoksen koko maailmankatsomuksen, jota paitsi se olisi
johtanut suoraan kerettiläisyyteen.
Hän oli sentähden valinnut alistumisen. Kuinka hän olisi muuta
voinutkaan? Suuret vainajat pysyivät vaiti niinkuin hiiret eikä
kolmi-yhteinen jumalakaan ollut katsonut pienen Suomen kansan ahdinkoa
niinkään pettämättömän merkin tai tunnustähden arvoiseksi. Hädänalainen
kansalainen oli näin ollen pakotettu turvaamaan vain näkyviin ja tässä
ajallisessa elämässä eläviin jumaluus-olennoihin. Ne taas olivat
selvästi lausuneet esivallan käskyille kuuliaisen mielipiteensä. Tuliko
hänen, Paavo Vitikan, pitää itseään omantunnon asioissa valistuneempana
miehenä kuin Suomen arkkipiispa? Oliko hän taitavampi tiplomaatti
mennäkseen kansansa kohtaloita ohjailemaan toisin kuin
kansallismielisen puolueen ylin johtomies? Mahdotonta. Paras, mitä
kansallismielinen ja iankaikkisesta autuudestaan kiinnipitävä
kansalainen näinä huolestuttavina aikoina voi tehdä, oli luottaa
korkeimman olennon varjelukseen ja seurata silmät ummessa niitä
isänmaan ja Suomen kansan kunnioittamia merkkimiehiä, joille hän
ennenkin oli tottunut vaikeina päivinä luottamuksensa antamaan.
Hän vastasikin sentähden lyhyen vaitiolon jälkeen varmasti, tyynesti ja
voitollisesti:
— Tulee antaa keisarille, mitä keisarin on, mutta jumalalle, mitä
jumalan on.
— Tulee kuulla jumalaa enemmän kuin ihmisiä, jyrähti
protokollasihteeri.
Tämä oli ukko Paavonkin mielestä toinen yhtä pulmallinen kysymys, joka
kyllä ansaitsi ajattelemista. Tietysti oli hänenkin mielestään
ihmeellistä, että pyhä ja vanhurskas jumala voisi olla niiden puolella,
jotka tahtoivat Suomen kansan koko henkisen ja aineellisen elämän
tukahduttaa, olkoonpa vaan, että nuo tukahduttajat olivat hänen omia
korkeimpia käskyläisiään tässä murheen laaksossa. Mutta asian voi
selittää sitenkin, että jumala, vaikka ei itse personallisesti
ollutkaan väärintekijäin puolella eikä puhunut heidän suunsa kautta,
oli sallinut esivallan väärinkäytökset, valinnut ne juuri omiksi
aseikseen, koetellakseen Suomen kansan sydämiä ja selkämunia,
kurittaakseen ja rangaistakseen meitä. Toinen yhtä otaksuttava
hypoteesi oli, että koko mullerrus olikin pimeyden pääruhtinaan
lähettämä, saatanan itsensä keksimä juoni, jolla hän tahtoi houkutella
hurskaan ja lainkuuliaisen kansan pois kristillisen autuuden selkeältä
kalliolta omiin rupaisiin lätäköihinsä. Molemmissa tapauksissa oli
Suomen kansan paras pitää kieli keskellä suuta ja olla hyvin
varoillaan.
Pääasia ei nimittäin ukko Paavon mielestä suinkaan ollut se, että lakia
ja oikeutta maassa rikottiin. Pääasia oli, että kansa itse ei rikkonut
sitä omasta alotteestaan eikä varsinkaan ryhtynyt mihinkään
varomattomaan vastarintaan, ei passiviseen eikä aktiviseen, sillä juuri
siten voi se helpoimmin pahan hengen panemiin ansapuihin lipsahtaa. Jos
taas koettelemus oli kaikkivaltiaan Jumalan itsensä asettama, silloin
vasta olikin myönnyttävä. Kuitenkin oli samalla aina silloin tällöin,
olosuhteiden mukaan ja kaikkea kohtuutta noudattaen, protesteeraamalla
huomautettava, että kansa, vaikka väistyikin väkivallan edestä, ei
suinkaan silti ollut yhtä mieltä Herransa kanssa sen salatusta ja
ylenluonnollisesta oikeutuksesta. Tämä protesteeraaminen voi parhaiten
tapahtua puimalla nyrkkiä housuntaskussa. Siitä ei ollut vaaraa
kenellekään, ei kansalle eikä esivallalle, kaikkein vähimmän
asianomaiselle housunkantajalle itselleen, jota ei siinä tapauksessa
ollut kohtaava ei jumalan eikä maallisten vallanpitäjien viha. Molemmat
olivat ne nimittäin, vaikkakaan eivät yhtä pyhät, kuitenkin yhtä
peljättävät eikä kummankaan niiden kanssa ollut ukko Paavon mielestä
järkevän ja täysipäisen ihmisen lähtemistä sormikoukkua vetämään.
Mutta perustuslaillinen puolue oli sokealla ja jumalattomalla
vastarinnallaan nuo molemmat suurvallat, maallisen ja taivaallisen,
syvästi suututtanut ja siten saattanut koko isänmaan perikadon
partaalle, josta ainoastaan uhrautuvaisten, kansallismielisten miesten
viisaus ja maltti voi sen enää pelastaa parempia päiviä odottamaan.
Siksi hän ei, jälleen lyhyen vaitiolon jälkeen, epäillytkään tuoda
julki erästä toista ydinlausettaan:
— Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu.
Väittely jatkui näin edelleen. Kallein asia poliittiselle kansakunnalle
ei ukko Paavon mielestä ollut sen laki, oikeus, kunnia tai vapaus, vaan
yksinkertaisesti sen ajallinen elämä. Sen taas voi kansakunta
säilyttää melkein rajattomiin saakka, jos se vaan piti kiinni
kansallishengestään, samoin kuin yksityinen ihminen oli arka
yksityishengestään. Kaikki nuo muut kadotetut asiat voitiin parempien
aikojen kerran koittaessa jälleen saavuttaa takaisin, mutta jos
kansakunta kadotti henkensä ja kuoli, niin oli se korvaamaton tappio,
ellei muille niin ainakin kysymyksessä olevalle edesmenneelle
itselleen.
Protokollasihteerin mielestä taas oli tämä hänen isänsä käytännöllinen,
vaikkakin kristillisen metafysiikan syvimmistä onkaloista kumpuava
kanta kerrassaan kauhistus. Se oli hänestä siveellisessä suhteessa
kansallishengen ilmeistä myrkyttämistä, jota paitsi se lainopillisessa
suhteessa saattoi kansan osalliseksi valtiopetokseen ja samalla
sellaista hirveätä rikosta ennemmin tai myöhemmin välttämättä
seuraavaan kuritushuone-rangaistukseen. Riippui ainoastaan lain miekan
tilapäisestä voimattomuudesta, ettei tätä rangaistusta vielä oltu
toimeenpantu, mutta se häälyi jo uhkaavana koko Suomen kansan pään
päällä, odottaen vain laillisten olojen palaamista tehdäkseen totta ja
salamoidakseen. Laillisuus taas ei protokollasihteerin mielestä koskaan
ollut oleva täydellisesti palautettu, ennen kuin kaikki rikolliset
taikka toisin sanoen puoli Suomen kansaa oli vankilan rautaristikkojen
takana. Niitä kaikkein suurimpia rikollisia, jotka oikeastaan olivat
koko tämän sekasorron aiheuttaneet, hänellä tosin ei ollut mitään
toivoa saada tiilenpäitä lukemaan, mutta se ei suinkaan vähimmässäkään
määrin hänen tukevaa perustuslaillista vakaumustaan horjuttanut. Hän
merkitsi yksinkertaisesti tosiasiaksi, että lain koura ei heihin
ulottunut. Täytyi sentähden menetellä niin kuin inhimillinen oikeus
aina tällaisissa tapauksissa menetteli, nimittäin ottaa kiinni ne,
jotka olivat kiinni otettavissa, kohdistaa heihin lain koko loukattu
ankaruus ja toimeenpanna heidän suhteensa esimerkiksikelpaava
tuomiopäivä. Epäilemättä oli kaikin puolin valitettavaa, että juuri
pienet varkaat tulivat tätä menettelytapaa seuraten hirtetyiksi, kun
sen sijaan suuret tavallisesti jäivät vapaalle jalalle. Mutta se asia
ei ollut maallisen oikeuden muutettavissa. Se kuului kerta kaikkiaan
siihen salattujen tarkoitusten piiriin, jota yhteisellä nimellä
sanottiin korkeammaksi maailmanjärjestykseksi.
— _Fiat iustitia, pereat mundus_, toisti hän jälleen järkähtämättömän
vaalilauseensa.
Salaneuvos kannatti täydellisesti vävyään, mikäli keskustelu koski
kallisarvoista perustuslakikysymystä. Mutta sen ohella ja sen lomassa
sai hän samalla tilaisuutta kiinnittää seuran huomiota siihen
aasialaiseen, siihen tshuudilaiseen valtiotaitoon, jonka
kansallismielinen puolue oli mongolilaiselle luonteelleen uskollisena
omaksunut, samoin kuin siihen tyypilliseen orjamoraaliin, joka puhui
ukko Paavon suun kautta. Kumpaakin oli hänen mielestään kynsin hampain
vastustettava, joka taas tapahtui parhaiten siten, että Suomen
suomalais-ugrilainen rahvas, säilyttäen ruotsinkielisen vallassäätynsä,
mikäli mahdollista saatettiin osalliseksi indogermanisen kultuurin
kunniakäsitteellisistä siunauksista.
3.
Keskustelu lähestyi nyt kieli- ja kansallisuuskysymystä. Samalla kävi
se yhä kiihkeämmäksi ja mieskohtaisemmaksi. Puhtaan oikeudellisen
näkökannan alta, joka joutui yhä enemmän syrjään, alkoivat vähitellen
ilmestyä puolueiden vanhat keskinäiset riidan-idut, jotka koko 19:n
vuosisadan jälkimmäisen puoliskon kuluessa olivat mieliä maassa
kuohuttaneet. Kiistan aiheena ei ollut enää niin paljon Suomen
suurruhtinaskunnan valtio-oikeudellinen asema eikä paras mahdollinen
menettelytapa sen puolustamiseen nähden kuin suhde suomenkielisen
rahvaan ja ruotsinkielisen vallassäädyn välillä. Tässä törmäsivät
molemmat ukot nuoruuden innostuksella vastakkain. He olivat kumpikin
harmaantuneita, pinttyneitä kielipukareita, jotka eivät olleet isänmaan
yhteisestä ahdingosta mitään oppineet eivätkä mitään unohtaneet,
käyttäen mielellään jokaista tarjoutuvaa tilaisuutta kaivaakseen esille
entisten kielipoliittisten puolueryhmitysten vanhoja helmasyntejä.
Protokollasihteeri edusti välittävämpää ja sovinnollisempaa, mutta
juuri sen vuoksi sangen epäkiitollista kantaa, saaden, kuten
rauhantuomari tavallisesti, katkeria letkauksia kummaltakin
taistelevalta toreadorilta.
Sillä aikaa istui Tuomas nuoren morsiamensa kera yhä edelleenkin
syrjässä, ikäänkuin koko seuran ulkopuolella, ilman että kukaan jouti
taikka tahtoi heihin sen enempää huomiota kiinnittää. Professori Meyer
käytteli sivellintään, välittämättä tuon taivaallista siitä
alhaisempain elämän aaltojen myrskystä, joka riehui niin lähellä hänen
kirkastettua kauneusmaailmaansa; paitsi että hän oli ulkomaalainen, oli
hän mielipiteiltään kosmopoliitti. Vanhan presidentin ajatukset taas
hallitsi sakkilauta. Mitä naisiin tuli, olivat he kaikki yleensä
salaneuvoksen ja protokollasihteerin puolella, mutta kunnioitus, pelko
ja perheen yhteinen kesärauha, joka vähä väliä oli vaarassa, esti heitä
tarmokkaammin tällä kertaa keskusteluun osaa ottamasta. He tyytyivät
vain kuuntelemaan sitä yhä kasvavalla jännityksellä.
Emmi Alhola tunsi itsensä tuiki orvoksi ja yksinäiseksi. Hänen
pienessä, peljästyneessä metsäkyyhkyn-sydämessään herättivät kaikki nuo
vihaiset, ankarat sanat satakertaisen vastakaiun, hän oli
hämmästyksellä kuullut protokollasihteerin jylisevän tuomaripäätöksen
eikä hän enää voinut olla vavahtaen itseltään kysymättä, mihin seuraan
hän oikeastaan oli joutunutkaan. Jos oli noiden kahden neuvoksen
vaihtamiin kohteliaisuuksiin vähintäkään luottamista, ei toinen heistä
ollut paljon parempi maansa myönyttä ja rahansa syönyttä valtiopetturia
eikä toinen parempi kansainvälistä, hirttämätöntä hevoshuijaria, jonka
vieras turmiollinen aalto oli Suomen rauhallisille rannoille
kuljettanut. Kumpikin olivat he toistensa mielestä ilmeisiä kolmen
markan miehiä ja kuritushuone-kandidaatteja, jotka ainoastaan maamme
riippuvainen valtio-oikeudellinen asema ja Suomen kansan suuri
kärsivällisyys esti joutumasta tekemisiin uuden rikoslain ankarimpien
määräysten kanssa.
Tietysti oli hänkin, Emmi, joskus tuuminut noita asioita. Oli hänkin
huoannut isänmaan kohtaloa, oli hänkin lukenut kirvelevin sydämin
sanomalehtien surusanomia, vieläpä niiden johdosta innostunut
opettamaan kahta suuremmalla lämmöllä koulunsa oppilaille Vänrikki
Stoolin tarinain vaskeen valettuja sankarikuvia. Mutta koskaan ei
isänmaan hätä ollut astunut häiritsevänä hänen levolliseen
tietoisuuteensa. Se oli ollut aina hänelle vain etäinen asia, ikäänkuin
jossakin kaukana taivaan rannalla, jota sopi joskus muistella sydämen
suurina sunnuntaihetkinä, mutta joka oli varsin vieras hänen pienelle,
pehmoiselle todellisuuspiirilleen. Nyt sen sijaan seisoi isänmaa äkkiä
hänen lähimmässä läheisyydessään. Nuo korkeat, viisaat ja mahtavat
miehet puhuivat jokainen siitä niinkuin se olisi ollut heidän
yksityinen maatilansa, riitelivät niinkuin olisivat riidelleet
Vitikkalan viljelyksistä ja soimasivat vastustajiensa puoluetovereita
niinkuin olisivat omia alustalaisiaan opettaneet. Hänen huolensa
isänmaan kohtalosta oli ennen ollut vain hämärää ja epäselvää
ahdistusta niinkuin lukiessaan sanomalehtien kertomuksia outojen
valtakuntien maanjäristyksistä ja tulivuorenpurkauksista. Nyt jyrisi
ukkonen hänen päänsä päällä. Ensimmäisen kerran elämässään tunsi hän,
että tässä oli taistelu, jossa kenties hänenkin heikot voimansa olivat
tarpeelliset, ja siksi kiertyi hänen sydämensä ennen tuntemattomasta
tuskasta ja omantunnon pakotuksesta.
Myöskin hänen oma yksityinen kohtalonsa huoletti häntä. Hän tunsi
itsensä irti temmaistuksi omasta kotoisesta ja tuttavallisesta
maaperästään, viskatuksi vieraiden, kylmien ja ylpeiden ihmisten
joukkoon, jotka nyt äkkiä olivat tulleet hänen sukulaisikseen.
Vitikkala ja sen mahtavat asukkaat, sekä kunnallisneuvos että hänen
hienot, helsinkiläiset kesävieraansa, olivat aina täyttäneet hänen
samoin kuin muidenkin seudun asukkaiden mielet pyhällä pelvolla ja
vavistuksella, milloin hän sattumalta oli nähnyt vilauksen heidän
vaunuistaan tai kuullut heistä kansan keskuudessa puhuttavan. Tokko he
koskaan tulisivat häntä, köyhää kansakoulun-opettajatarta,
vertaisekseen tunnustamaan? Hän oli kyllä joskus ilmaissut tämän
epäilyksensä Tuomaallekin, mutta tämä oli vain hymyillyt
kevytmielisesti hänen huolilleen, väittänyt, että Vitikkala oli talo
niinkuin kaikki muutkin talot ja vakuuttanut, että suuri suku oli
ottava hänet avosylin ja ilomielin vastaan. Emmin pelko oli Tuomaan
mielestä ollut vain noita tyypillisiä pikkumaisia ennakkoluuloja,
joiden hän toivoi tulevan mitä pikimmin Suomen kansasta perinjuurin
kitketyiksi.
Nyt ei Tuomas hymyillyt enää. Hän istui päinvastoin sangen synkkänä ja
pimeänä nuoren morsiamensa vierellä eikä hän edes kertaakaan
katsahtanut Emmiin. Seurasiko hän samalla jännityksellä kuin muutkin
herrojen keskustelua vai huomasiko hän nyt itsekin, että Emmi oli
epäilyksissään tulevien sukulaistensa suhteen ollut oikeassa? Sitä oli
vaikea päättää hänen ulkomuodostaan, mutta hänen kasvonsa olivat tuiki
tuimat ja totiset ja hänen kulmakarvansa kiinteästi yhteen rypistetyt.
Silloin tällöin puristi hän vain sanaa sanomatta Emmiä kädestä, —
ikäänkuin jäähyväisiksi, tuntui Emmin mielestä. Ei, ei koskaan voisi
hän tottua tähän jäätävään ilmakehään.
Kunnallisneuvos kehitteli juuri erästä mieliajatustaan suomalaisen
kansanluonteen muodostumisesta, jota hänkään ei suinkaan ollut valmis
niin aivan kultaiseksi kehumaan.
— Herra Salaneuvos, sanoi hän, voi olla mahdollista, että te olette
oikeassa siinä, mistä te syytätte Suomen suomalais-ugrilaista asutusta.
Mutta kuka on opettanut meidät käyttämään sitä valtiotaitoa, jota te
tshuudilaiseksi nimitätte? Eikö juuri se 700-vuotinen orjuus, jossa te,
Ruotsin herrat, olette tätä kansaa pitäneet?
— Ruotsin kansa, vastasi salaneuvos äkäisesti, on uljas, ritarillinen
ja oikeutta rakastava kansa, jota ei suinkaan voida syyttää suomalaisen
kansanluonteen pilautumisesta. Se on päinvastoin valanut rautaa ja
terästä tämän kansan vereen, joka alkuperäiseltä luonteeltaan on
heikko, vetelä ja hervoton. Ilman Ruotsin voimakasta ja valistunutta
hallitusta olisi se jo aikoja sitten uponnut omiin suoperäisiin
erämaihinsa.
Todistuksien sijasta pyysi salaneuvos vain viitata suomensukuisten
kansojen kohtaloon Venäjällä.
— Minä en tarkoittanutkaan niin paljon itse Ruotsia kuin meidän
ruotsinkielistä vallassäätyämme, huomautti ukko Paavo. Mitä sen
suonissa virtaavaan vereen tulee, johtaa se sangen monessa tapauksessa
alkunsa juuri noista samoista halveksituista sydänmaa-hettehistä.
Tämä oli myrkyllinen hyökkäys salaneuvoksen omaa sukuperää kohtaan,
joka ei suinkaan ollut niin indogermaninen, miksi hän itse tahtoi sitä
mielellään kuvitella. Mutta salaneuvos ei tällä kertaa joutanut
kiinnittämään huomiota oman mieskohtaisen kunniansa ylläpitämiseen.
Sitävastoin kävi hän innolla puolustamaan maamme ruotsinkielisen
vallassäädyn menneisyyttä.
— Tässä maassa on vallinnut vapaus, sanoi hän. Eikö herra
kunnallisneuvos itse ole vapaa suomalainen talonpoika? Eikö samoin
teidän isänne ja iso-isänne ja niin edespäin aina harmajaan
muinaisuuteen? Eivätkö he kaikki ole olleet vapaita odaalitalonpoikia,
herroja omalla tilallaan, siihenkin aikaan, jolloin feodalijärjestelmä
vielä painoi kaikkien muiden Europan kansojen maataviljeleviä
säätyluokkia?
— Tässä maassa on vallinnut oikeus, vahvisti protokollasihteeri
juhlallisesti. Sama oikeus kaikille, niin herralle kuin
talonpojallekin...
— Ei koira koiran hännälle polkaise, pisti väliin ukko Paavo.
— Eikä korppi korpin silmää puhkaise, sähähti salaneuvos. Minä tunnen
teidän pärkkeleen supisuomalaiset sananlaskunne, joilla te muka
tahdotte todistaa, ettei tässä maassa talonpoika ole saanut oikeutta.
Mutta tämä todistus on väärä. Suomen tuomarisääty on aina ollut
lahjomaton ja kunnioitettava sääty, samoin kuin Ruotsin laki
inhimillisin ja oikeudenmukaisin koko Europassa.
Keskustelu, joka hetkisen oli liikkunut tyynemmillä vesillä, kiihtyi
nyt jälleen niinkuin vuolas virta ennen koskennikamaa. Salaneuvos
syytti suomalaista kansanluonnetta kiittämättömyydestä Ruotsia ja
ruotsinkielistä vallassäätyään kohtaan, joka kuitenkin oli niin
epäitsekkäästi ja omanvoitonpyytämättömästi sen hyväksi työskennellyt.
Mutta juuri tämä kiittämättömyys todisti paremmin kuin mikään, että
vanhat ruotsalaiset virkamiehemme olivat oikeassa ottaessaan
vaalilauseekseen: "Tee talonpojalle oikein, mutta älä koskaan hyvää!"
Sillä nyt oli sama kansa valmis kivittämään taikka, mikä vielä pahempi,
ilmiantamaan venäläiselle byrokratialle omat entiset hyväntekijänsä.
— Mitä hyvää te sitten olette tehneet meille? kysyi taipumaton
kunnallisneuvos.
Salaneuvos katsoi häneen ylenkatseellisesti, ikäänkuin miettien,
vastaisiko.
— Me olemme tuoneet teille kultuurin, lausui hän sitten painokkaasti ja
mahtipontisesti.
Asian todellinen laita oli kuitenkin niin, että salaneuvos itse
puolestaan tuskin oli koskaan tähän maahan tullut, eipä edes omien
esi-isiensäkään hahmossa, eikä siis myöskään johdonmukaisesti ollut
koskaan ollut tilaisuudessa tänne "tuomaan" mitään. Olipa niitäkin,
jotka väittivät hänen sukunsa olevan lähtöisin tästä samasta
Vitikkalasta ja että Videnius vain oli ikivanhan Vitikka-nimen
muukalainen muodostelma. Kunnallisneuvoksen kielellä pyörikin sentähden
jälleen ilkeä salavihjaus tämän kiusallisen kultuuriseikan johdosta,
mutta samalla sai hän äkkiarvaamattoman avun taholta, jonka kaikki
läsnäolijat olivat hetkeksi unohtaneet.
Nuori maisteri Aavasaksa oli jo jonkun aikaa sydämen karvaudella ja
korvanlehdet mielenliikutuksesta tulipunaisina kuunnellut tätä hänestä
sangen pintapuolista näkökohtien vaihtelua Suomen tärkeästä
kansallisuuskysymyksestä. Hänen olisi jo monta kertaa tehnyt mieli
aktivisestikin ottaa osaa siihen, mutta hänen kätensä olivat yhä
edelleen kiinni kahvipannun kepakossa eikä hän tuntenut itseään oikein
vapaaksi ennen kuin hän sai kultasuisen kaunopuheliaisuutensa avuksi
käyttää sekä ala- että yläraajojaan. Mutta nyt kuullessaan Suomen
kultuuria mainittavan, jonka syvät syntysanat hän katsoi omaksi
yksityiseksi monopolikseen, ei mikään voinut enää estää hänen
sisällisen jännityksensä ilmi puhkeamista. Hän asetti kahvipannun, joka
jo olikin tarpeeksi kiehunut, kiireesti maahan, pyyhkäisi päättävästi
vaaleata otsatukkaansa, kohotti kunnioittavasti kultatähtistä
ylioppilaslakkiaan ja oli valmis. Hänen mielestään tarjoutui tässä
ikäänkuin itsestään mitä kaunein tilaisuus pienelle kansaa-valistavalle
esitelmälle, tilaisuus, jota ainoastaan isänmaallisen innostuksen puute
ja halveksittava kansallinen välinpitämättömyys voi jättää käyttämättä.
Hän loihe lausumaan:
— Tiedot Suomen suvun muinaisuudesta ovat vaillinaiset ja peitetyt
monessa suhteessa historiantakaiseen hämärään. Sen verran voimme me jo
kuitenkin tutkimuksen nykyisellä kannalla seisten sanoa, että
esivanhemmillamme oli jo oma kukoistava kultuurinsa silloin kuin Ruotsi
maahan tuli. Heillä oli omat kansalliset jumalansa, omat uhrimenonsa,
omat tapansa, lakinsa ja laitoksensa, vieläpä omat tuomio-istuimensakin
taikka n.s. kansankäräjät. Heillä oli myöskin oma isiltäperitty
yhteiskuntajärjestyksensä, joka kenties ei ollut yhtä korkea ja
kehittynyt kuin skando-germanien, mutta sitä vapaampi ja
yksilöllisempi. Sen ainoa tunnettu kulmakivi olikin oikeastaan juuri
yksilön täydellinen vapaus, jota ei mikään pikkumainen, ihmisen
alkuperäisiä taipumuksia tukehduttava lainsäädäntö ajoittanut. Heillä
oli myöskin omat isänmaalliset runoilijansa, joista Väinämöinen lienee
tunnettu tällekin etäisen ajan kriitilliselle kuulijakunnalle. Heillä
oli myöskin omat kansalliset suurmiehensä, kuten Kullervo, Ilmarinen ja
Lemminkäinen, jotka kaikki samalla olivat vapaita taitelijoita, vaikka
toimivatkin joutohetkinään myöskin heimonsa päämiehinä sodassa,
rauhassa ja toverillisessa seurustelussa. Heillä oli myöskin omat
mainehikkaat merkkinaisensa, kuten esim. Aino ja ne monet erinomaiset
äidit, jotka olivat nämä suuret sankarit synnyttäneet. Ettei edes
nykyajan edistynein emansipatsioniliike ollut heille vieras, siitä on
Louhi, pohjolan yksinvaltias amatsoni-emäntä, meille verraton
esimerkki. Silloin niinkuin nytkin näyttää liike naistasa-arvon
saavuttamiseksi päättyneen naistyrannian saavutukseen.
Tämän henkevän sanakuvion jälkeen, joka, samoin kuin puhujan esitys
yleensä, oli tarkoitettu leikillistä ylemmyyttä lähentelemään, piti hän
pienen taidepaussin, sekä vetääkseen henkeään että valmistaakseen
valistuneelle kuulijakunnalleen tilaisuutta mahdollisiin
suosionosotuksiin. Kun ei niitä kuitenkaan heti kuulunut, tyytyi hän
vain täyttämään ilmalla paisutetut keuhkopussinsa ja jatkamaan
mieltäkiinnittävää esitystään, jota toiset oppineen ja humanisesti
sivistyneen miehen arvoa kunnioittaen kuuntelivat:
— Mutta, kuten jo sanottu, tiedot näistä esihistoriallisista ajoista
ovat hämärät ja monella harhaluulolla sekoitetut. Kansainvaellusten
myrskyt ja epäilemättä myöskin raakojen ruotsalaisten ristinsoturien
maahantulo on hävittänyt useimmat näkyväiset jäljet esim.
muinaissuomalaisten kukoistavasta kuvaamataiteesta. Muiden parempien
opetusvälineiden puutteessa pyydän minä tällä kertaa viitata vain
siihen palaseen esisuomalaista arkkitehtuuria, jota n.s. Hiiden kirkot
edustavat, vaikka ne kenties ovat vieläkin vanhemman ajan
rakennustaiteellisiksi muistomerkeiksi luettavat. On nimittäin hyvin
mahdollista, että maassamme jo ennen nykyistä suomalais-ugrilaista
asutusta on elänyt voimakas ja alkuperäinen autoktonirotu tai n.s.
jotunit, joiden tuoreista ja luonnonraittiista tavoista, kuten
kivenheitosta ja kiekonlyönnistä, monet kansantarinat vielä tänäkin
päivänä kantavat valtavaa todistusta. Tahtomatta tälle valistuneelle ja
korkeasti oppineelle kuulijakunnalle mitään ennenaikaisia ja helposti
haihtuvia hypoteeseja esittää, voidaan kuitenkin erinäisten löytöjen ja
arkeologisten tutkimusten perustuksella jo nyt sanoa, että nämä Suomen
ensimmäiset, jäntevät alkuasukkaat ovat kenties olleet lähinnä
verrattavat Kreikan kyklooppeihin, Italian pelasgeihin ja Keski-Europan
luola-ihmisiin.
Mahdollisesti voisimme vieläkin etäisemmän historian salaperäistä
huntua kohottaa. Mieliimme johdattaen, että maassamme kerran,
ennen järisyttäviä jääkausia, on vallinnut lauhkea, kenties
troopillinen ilman-ala ja kiinnittäen huomiotamme erityisesti siihen
mammut-hampaasen, joka lienee löydetty aikakirjojen lähemmin
mainitsemasta pitäjästä, voimme enemmän kuin uskottavalla
todennäköisyydellä päättää, että täällä, palmupuiden alla, jo ennen
ensimmäistä suurta vedenpaisumusta, on asunut lauhkeita, lempeitä ja
kauneutta etsiviä ihmisiä. Silloisten onnellisten olosuhteiden
vallitessa he epäilemättä ovat saavuttaneet samalla erittäin korkean ja
kehittyneen sivistyskannan. Mutta kenties olen poikennut jo liian
kauaksi aineestani.
Luottaen siihen erikoiseen mielenkiintoon, jonka tiedän Suomen vähän
tutkittua viljelyshistoriaa kohtaan aina tässä valitussa seurapiirissä
vallitsevan, eikä vähemmän siihen suureen suvaitsevaisuuteen, jota
arvaan oman puutteellisen esitystapani niin täysin määrin osakseen
tarvitsevan, uskallan kuitenkin jo edellisen pohjalla merkitä
tosiasiaksi, että meillä tuhatjärvisen maamme kultuuriin nähden on
sangen monta eri aikakautta olemassa. Tahallani olen vielä jättänyt
mainitsematta lappalaiset, samoin kuin kainulaisetkin, etupäässä
sentähden, että heidän edustamansa sivistyskaudet kuuluvat yhtä paljon
nykyisyyteen kuin menneisyyteen, jatkuen yhä edelleenkin
vähentymättömällä voimalla eräissä maamme pohjoisissa paikkakunnissa.
Kaikki nämä erilaatuiset ja -aikaiset kansalliset viljelykset olivat
jättäneet jälkensä muinaissuomalaisten kukoistavaan kultuuriin. Siinä
oli havaittavana ensiksikin lauhkea, buddhalainen maailmankäsitys, joka
niin ilmi elävänä astuu eteemme Kalevalassa, toiseksi jotunilainen hyve
ja jättiläinen tapojen puhtaus, josta jo yllä luulen esittäneeni kyllin
sitovia esimerkkejä. Lopuksi lappalainen shamaniviisaus ja kaunis,
kainulainen pidättyväisyys ruumiillisista nautinnoista, joka vieläkin
elää niin sekoittumattomana meidän syrjäisemmillä nälkäseuduillamme.
Mutta suurimman osan tätä korkeata ja itsetietoista kultuuria hävitti
ruotsalainen kansanvaellus, joka on Suomen viljelyshistoriaan nähden
lähinnä verrattava vain siihen raakaan, rautaiseen barbariherruuteen,
minkä muinainen Rooma aikoinaan perusti heleän Hellaan raunioille.
He hävittivät meidän tieteemme, joka tosin ei ollut länsimaisessa
merkityksessä eksaktinen, mutta sitä syvempi ja salatumpi. He
hävittivät meidän taiteemme, jonka tulokset, jos ne olisivat tässä
meidän edessämme, epäilemättä hämmästyttäisivät maailmaa. He hävittivät
meidän kansalliset muistomerkkimme, pyhät puut ja jumaliemme kuvat,
vieläpä oman, vapaan ja isiltäperityn yhteiskuntajärjestyksemme. Kaiken
muun siunatuksi lopuksi tuhosivat he meidän laajaperäisen ja
epäilemättä varsin korkealle kehittyneen kivikirjastomme, taikka, mikä
on luultavampaa, siirsivät sen huonosti kopioituna omiin kallioihinsa.
Täten tultuansa jo niihin kallisarvoisiin lehtiin Suomen kansan
sivistyshistoriassa, joita tutkimuksen täysi päivä valaisee, pyysi
puhuja enää vain viitata muutamiin tunnetuihin tosiasioihin.
Ruotsalaiset olivat ottaneet meiltä kaikki ja mitä he olivat meille
vastalahjaksi tarjonneet? Kristin-uskon? Ikäänkuin ei meillä olisi
ollut oma paljon pyhempi ja puhtaampi luonnon-uskontomme, jonka juuret
menivät Brahmaan, Vishnuun ja Sivaan ja jonka pohjana juuri oli se
esoterinen Sana, jolla Johannes alkaa evankeliuminsa. Aapisen?
Ikäänkuin me emme jo ammoisista ajoista saakka olisi osanneet
lukea, joskaan emme painettua tekstiä, niin sitä selvemmin luonnon
salattuja alkuluottehia! Yliopiston? Ikäänkuin meillä ei olisi ollut
musiikki-akatemia jo Väinölässä ja tiede-akatemia Vipusen
vatsakalvossa! Tämä viimemainittu, hiukan uskallettu sanakuva oli
puhujan mielestä kuitenkin attikalaisen suolan kanssa ymmärrettävä.
Jäi näin ollen kuulijain vastattavaksi enää vain yksi kysymys: kuinka
oli mahdollista, että näin voimakas ja monipuolinen kultuuri voi niin
helposti joutua vieraan valloittajan saaliiksi? Eikö intialainen
viisaus, jotunilainen kunto, lappalainen noituus ja kainulainen
itsehillitseminen, kaikki yhdessäkään, olleet riittäviä varjelemaan
tuhansien järvien maata lännen hiipivien vihollisten salahyökkäyksiltä?
Ei! Puhuja vastasi yksinkertaisesti: ei! Asia oli ylipäänsä
selitettävissä ainoastaan siten, että hienous häviää, kauneus katoaa
maailmasta. Suomen kansa oli sanalla sanoen ollut liian sivistynyt,
kyetäkseen tarpeellisella tarmolla torjumaan päältään Birger-jaarlien
ja Torkel Knuutinpoikien tulta, rautaa ja heiluvia kypärtöyhtöjä. Suhde
oli heidän välillään ollut juuri sama kuin muinaisen Rooman ja Hellaan,
josta puhujalla jo yllä oli ollut kunnia huomauttaa.
Suhde oli ollut myöskin sama kuin sittemmin sivistyneen Rooman ja
raakalaisen Germanian välillä. Myöskin myöhäisemmiltä ajoilta voitiin
esittää monta yhtä musertavaa yhtäläisyyttä. Kuinka oli esim. käynyt
Perun ja Meksikon lempeiden, päivää palvelevien kansakuntien, kun sinne
olivat saapuneet Pyrenean röyhkeät löytöretkeläiset? Taikka mikä oli
tullut Provencen kohtaloksi aikoinaan, mikä Cordovan kalifikunnan? Mitä
oli tapahtunut vihdoin v. 1871, jolloin Moltken ja Bismarckin Preussi
dikteerasi rauhan-ehtonsa suloisen Ranskan pääkaupungissa? Eikö ne
kaikki ollut musertanut raa'emman ja juuri sen vuoksi voimakkaamman
valloittajan kantapää?
Niin oli aina käynyt ja niin kävi. Mutta tämä oli kuitenkin ainoastaan
jotakin näennäistä, niinkuin kaikki paha maailmassa. Täällä alhaalla
oli tosin kaikki tuskaa, pettymystä, kadotusta ja kuolemaa. Mutta
tuolla ylhäällä, yli maisten murheiden, ihmiskunnan ihanteiden
pyörryttävässä sinessä, kulkivat n.s. korkeamman maailmanjärjestyksen
kultaiset ja iankaikkiset johtolangat.
— Historian genius, lausui puhuja säkenöivin silmin, on
oikeudenmukainen genius, joka etsiskelee isäin pahat teot lasten päälle
kolmanteen ja neljänteen polveen, mutta tekee laupeuden monelle
tuhannelle, jotka eivät ole sen katoamattoman hyvyyden ja jalouden
prinsiippejä loukanneet. Mitä opettaa meille tässä suhteessa maailman
ajantieto? Eikö raiskattu, raunioitettu Hellas kultuurillaan
läpitunkenut roomalaisia valloittajiaan? Eikö voitettu ja pirstaleiksi
lyöty Rooma jälleen laskenut kantapäätään nöyrtyvän ja sivistyvän
Germanian selkäpiille? Aikojen aamuhämärästä on astuva jälleen esiin
Väinämöisen lempeä ja humaninen kansallishenki, niinkuin kerran
renässansin kultainen aurinko koitti jälkeen keski-ajan tähtikirkkaan
yön, ja polvistava alttarinsa ääreen Erik Pyhän ristinsoturien ylpeät
jälkeläiset. Pois epäilys, pois yön varjot! Yksilöt sortuvat, kansat
kukistuvat, mutta ihmisyys edistyy, oikeus voittaa, totuus triumfeeraa
ja jalous riemuitsee iankaikkisesta niin iankaikkiseen.
4.
Tämän suuremmoisen ja lämmöllä lausutun esitelmän vaikutus oli
valtaava, kuten saattoi odottaakin sekä puhujan valoisaan,
isänmaalliseen paatokseen että kuulijain valistuneesen mielenlaatuun
nähden. Ukko Paavo esim. oli aluksi kuunnellut suu auki nuoren
maisterin sulavia sanoja, mutta niin pian kuin hän oli huomannut, että
kysymys oli hänen perivihollisistaan vikingeistä, oli hän osoittanut
mitä vilkkaimpia suosion ja hyväksymisen merkkejä. Mutta vihdoin
kuullessaan korkeammasta maailmanjärjestyksestä ja oikeuden
lopullisesta voitosta mainittavan oli hän tukahduttanut kaikki
maalliset kostontunteensa ja kohottanut ajatuksensa eräänlaiseen
kirkastuksen korkeuteen. Samalla hän oli kiireesti pukenut päälleen
oman lerppahuulisen sunnuntainaamansa, jota hän muuten käytti vain
kirkossa ja joskus säädyn keskusteluissa. Erityisesti oli hänen vanhaa
sydäntänsä lämmittänyt nuoren maisterin dualistinen optimismi, joka
hänen mielestään oli täysin sopusoinnussa myöskin kristin-opin
päätotuuksien kanssa.
Protokollasihteeri ei ollut seurannut esitystä aivan yhtä
jakamattomalla suosiolla. Hän oli tosin suomenmielinen mies niinkuin
isänsäkin, mutta hänen mielestään oli valitettavaa, että tärkeimmätkin
uuden ajan kysymykset, kuten esim. kansanvaltaiset reformipyrinnöt ja
tällä kertaa perustuslakitaistelu, meillä aina sotkettiin kuluksi
jauhettuun kieli- ja kansallisuus-asiaan. Sitäpaitsi hän, vaikkakin
nuoruudessaan monen myrskyisen ja pilventakaisen ihanteen ajaja, oli
nyt täysin järkiperäisen, kuivan ja käytännöllisen todellisuuden mies,
jota eivät maisteri Aavasaksan muinaistieteelliset harharetket
suurestikaan miellyttäneet. Kuitenkin oli hänenkin tyytymätöntä
mieltään jonkun verran lepyttänyt puhujan kaunis ja lämmin vakaumus
korkeammasta maailmanjärjestyksestä, jonka hänkin puolestaan hyväksyi
ja joka oli pohjana hänen omalle, täysin epäitsekkäälle taistelulleen
Suomen valtio-oikeudellisen aseman puolesta. Mutta tämä olikin ainoa
arkipäiväisestä virasto-maaperästä ylenevä utuisen ihanteen tynkä,
minkä karu elämä oli jättänyt hänen kerran niin nuoreen ja keväiseen
protokollasihteeri-sydämeensä.
Myöskään salaneuvos ei ollut mikään korkeamman maailmankatsomuksen
vihollinen. Uskoi hänkin iankaikkiseen oikeuteen täällä murheen
laaksossa ja luotti hänkin siihen vanhurskaasen kaitselmukseen
yksilöiden ja kansojen kohtaloissa, jota milloin jumalan sormeksi,
milloin historian geniukseksi sanottiin. Mutta luonnollisesti hän ei
indogermanisille periaatteilleen uskollisena mitenkään voinut hyväksyä
maisteri Aavasaksan ylitsekuohuvaa, suomalaisnatsionalistista
innostusta, jonka vuoksi hän jo useampia kertoja oli suuttuneena
yrittänyt keskeyttää puhujaa. Nyt keskitti hän kipunoivan kritiikkinsä
pariin jäätävään ivan ja yliolkaisen ojennuksen lauselmaan, jotka hän
heitti ikäänkuin ohimennen protokollasihteerille:
— Herra Himalaya on, kuten me kaikki tiedämme, runoilija. Mutta juuri
runoilijana pitäisi hänen tietää, että on olemassa jotakin, jota
vastaan itse jumalat turhaan taistelevat. Mitä se on, sen sanon minä
hänelle joskus toisti, sitten kuin hän on rauhoittunut.
Ja maisteri Aavasaksa itse? Hän seisoi yhä edelleen oman dityrambisen
ajatusjuoksunsa huumaamana, hänen poskensa hehkuivat pyhien ihanteiden
tulta ja hänen pyöreä, pystynokkainen naamataulunsa säteili
punertavalla valolla, niinkuin keskiyön aurinko sen vuoren päältä, joka
oli hänet nimittänyt. Hän oli tosin ensin alottanut pienen
juhlapuheensa keveällä, leikillisellä ylemmyydellä, mutta pian oli hän
tempautunut itse täydellisesti mukaan ja samalla kadottanut kaiken
itsehillitsemiskyvyn. Sanat olivat vierineet tulivirtana hänen
huuliltaan, hän oli ollut suuren aatteensa haltioima, korkeampi henki
oli ottanut häneen asuntonsa. Hänen laupiaat, vaaleanharmaat
silmäteränsä syleilivät ylenluonnollisina etäisiä, näkymättömiä
taivaanrantoja ja hänen oikea kätensä, jonka hän oli uhkaavasti
ojentanut kohti kuustenlatvoja, häilyi niinkuin Damokleen miekka
kaikkien kansansortajien ja hengen tyrannien poloisten päiden päällä.
Hän oli tuntenut olevansa Johannes Kastaja korvessa, Moses Israelin
lasten edessä. Mikään mahti maailmassa ei voinut häntä kerran
viitotulta uraltaan järkähyttää.
Nyt, kun hän kuuli salaneuvoksen loukkaavat sanat, hervahti hänen
kätensä voipuneena alas.
Samalla heräsi hän takaisin julmaan ja ankaraan todellisuuteensa. —
Maisteri Aavasaksa oli muuttanut nimensä, (se oli alkuperäisesti ollut
Lindström), "rehellisen, isiltäperityn nimensä", kuten salaneuvoksen
oli tapa sanoa, joka ei koskaan voinut sitä antaa anteeksi hänelle,
vaikka hän muuten suuresti kunnioittikin kotiopettajansa vakavaa ja
ihanteellista mielenlaatua. Kuitenkaan ei tämä tärkeä askel nuoren
maisterin elämässä, jonka salaneuvos puolestaan katsoi kaiken pyhän
häväisemiseksi ja neljännen käskyn säädyttömäksi ylitsekäymiseksi,
suinkaan ollut johtunut mistään huonoista taikka halpa-arvoisista
vaikuttimista, yhtä vähän kuin se oli otettu kevytmielisessä taikka
äkkipikaisessa isänmaallisen innostuksen puuskauksessa. Se oli
päinvastoin ollut pitkän ja kypsyneen harkinnan tulos, jonka
vähittäinen esillepuristaminen oli monet tuskalliset yöt silloista
herra Lindströmiä hänen orjantappuraisella vuoteellaan valvottanut.
Ollen jo silloin kotiopettajana ruotsinmielisen salaneuvoksen perheessä
ja rakastunut alaikäiseen Annaan, hän oli kuvitellut olevansa sorretun
kansallisuuden edustaja, jolle elämä äkkiä oli asettanut tuon julman
vaalin luopua joko periaatteellisesta vakaumuksestaan taikka
huolettomasta toimeentulostaan ja sydämensä utuisesta unelmasta.
Periaate oli voittanut, hän oli kestänyt kunnialla kiusauksen. Tosin
hän ei suinkaan ollut menettänyt paikkaansa, kuten hän oli pelännyt,
eikä siis ollut ollut tilaisuudessa uhraamaan myöskään onnetonta
rakkauttaan köyhän ja kurjan isänmaan alttarille — joka siitä
epäilemättä olisi paljon rikastunut — mutta jokainen salaneuvoksen
pistosana herätti hänessä aina edelleen tuon miellyttävän, povea
paisuttavan marttyyritunteen. Hän kuuli itseään nimitettävän milloin
minkin kukkulan tai maantieteellisen merkkipaikan mukaan, kuuli usein
hammasta purren ja verta vuotavin sydämin, sitä suuremmasta syystä,
koska se tapahtui usein hänen oman armaan Annansa läsnäollessa. Mutta
hän kärsi vainon, yhtä paljon palavan lempensä kuin kalliin
kansallisuusaatteensa tähden. Eikä tuo enemmän kuviteltu kuin
todellinen vaino suinkaan häirinnyt hänen näistä kumpaisestakin
onnenlähteestä pulppuavaa tunne-elämäänsä. Se päinvastoin ikäänkuin
pyhitti hänelle ne molemmat ja asetti hänet omien saavuttamattomien
ihanteidensa arvoiseksi, sekä sen ajallisen, jota Anna edusti, että sen
iankaikkisen, joka isänmaan nimellä oli jo varhaisesta lapsuudesta
saakka piirretty hänen sydämensä syvimpään.
Tavallisesti vastasi hän varsin arvokkaasti salaneuvoksen pikkumaisiin
nimittelyihin. Niinpä esim. viime viikolla, jolloin salaneuvoksen
päähän äkkiä oli pistänyt ruveta kutsumaan häntä hra Niagaraksi, hän
oli reippaalla, vaikka hiukan kömpelöllä leikinlaskulla kääntynyt
nauravan Annan puoleen ja kaikkien kuullen pyytänyt häneltä lupaa saada
kutsua häntä Caramiaksi. Tosin hän oli heti itsekin punastunut omaa
rohkeuttaan, mutta ainakin sillä kertaa oli typerä pila tyrehtynyt
hämmästyneen salaneuvoksen huulilta.
Tällä kertaa oli nuori maisteri Aavasaksa kuitenkin vielä liiaksi omien
suurten ajatuksiensa kuohuttama voidakseen suoriutua leikistä yhtä
menestyksellisesti. Hänen äänessään soinnahti sentähden huonosti
salattu katkeruus, kun hän lausui, samoin ikäänkuin ohimennen
protokollasihteerille:
— Herra salaneuvoksella on tietysti oikeus nimittää minua miksi häntä
suinkin huvittaa. Minä pyydän vain kiinnittää arvoisan seuran huomiota
siihen seikkaan, että jos tässä seurassa jokaista henkilöä
mainittaisiin hänen omalla alkuperäisellä nimellään, voisi siitä syntyä
suurta sekaannusta. Sillä lukuunottamatta professori Meyeriä ja minua,
ei täällä kenties siinä tapauksessa olisikaan läsnä muita kuin
Vitikoita.
Ukko Paavo nyökäytti päätään hyväksyvästi. Siinä sai salaneuvos
muukalaispäätteisestä nimestään! Mutta tälläkin oli heti vastauksensa
valmiina.
— On ero nimellä ja nimellä, lausui hän kuivakiskoisesti. Jos joku
minun tuntematon esi-isäni satoja vuosia taaksepäin todellakin on
liittänyt latinalaisen päätteen alkuperäiseen Vitikka-nimeensä, jota
sivumennen sanoen ei koskaan ole todistettu, niin siitä sievistyksestä
en ole vastuunalainen minä eivätkä minun perilliseni. Mutta jos meidän
päivinämme joku herra Pyrenea muuttaa nimensä herra Sulitelmaksi, niin
kysytään, eikö asianomainen vuorenhuippu ole jäänyt satoja vuosia
jälelle omasta ajastaan?
Nyt katsoi kunnallisneuvos olevan syytä kannattaa kansallismielisten
periaatteiden puolesta taistelevaa nuorta maisteria.
— Herra Aavasaksa, lausui hän, on tehnyt aivan oikein, kun ei ole
hävennyt omaa suomalaista sukuperäänsä, vaan on karistanut ainakin
omilta niskoiltaan sen vieraskielisen ikeen, joka niin raskaana painaa
vielä kansamme kalleimpiakin sivistyspyrintöjä. Mielestäni voisi meidän
maassamme yhdellä ja toisella epäkansallisella herra Schaffhausenilla,
jos niin saan luvan sanoa, olla hänestä tässä suhteessa oppimista.
Protokollasihteeri ei lausunut mitään. Häntä ylipäänsä vain kiusasivat
tämäntapaiset nalkutukset.
Professori Meyer tahtoi välttämättä puristaa puhujaa kädestä.
— Nuori ystäväni, lausui hän lämpimästi, teillä on eheä, hyvin eheä
maailmankatsomus. Vahinko, ettette ole runoilija, sillä siinä
tapauksessa voisi teistä todellakin tulla jotakin suurta.
Maisteri Aavasaksa tunnusti punastuen kirjoittelevansa runojakin joskus
joutohetkinään.
— Sitä parempi, lausui professori Meyer ihastuneena, sitä parempi!
Pääasia jokaiselle tosirunoilijalle on kirkas ja ihanteellinen
maailmankatsomus. Kaikki muu, kuten tunne, järki, fantasia tai
elämänkokemus, tulevat kysymykseen vain tois'arvoisiin kykyihin nähden.
Sallikaa, että vielä kerran onnittelen teitä. —
Enin kaikista ihastunut oli kuitenkin Emmi Alhola, joka oli seurannut
maisteri Aavasaksan leimuavia sanoja mitä vilkkaimmalla
mielenkiinnolla. Hän tunsi vaistomaisesti ja vielä aivan
itsetiedottomasti, — että tässä oli luu hänen luustaan, liha hänen
lihastaan, ainakin aivan toisessa määrin kuin se kylmä ja ylpeä
sukulaispiiri, johon hänet tänään vasten tahtoaan oli johdatettu.
Maisteri Aavasaksan suuresta ja suitsuavasta nuorukaissydämestä uhosi
häntä vastaan se herttainen, kotoinen uuninlämmin, johon hän oli
tottunut ja jota hän ei tällä kertaa löytänyt edes oman umpimielisen
sulhasmiehensä rinnalta. He kaksi kuuluivat tässä seurassa yhteen.
Luonnollisesti ei kumpainenkaan heistä vielä tajunnut sitä, ei Emmi,
joka olisi yksinkertaisesti kauhistunut, jos hänelle olisi sanottu,
että hän jo nyt tietämättään teki itsensä syypääksi salaiseen
uskottomuuteen, eikä maisteri Aavasaksa, joka katsoi olevansa
uskollisuus itse oman sydämensä toivotonta unelmaa kohtaan. Mutta
kohtalo kutoi näkymättömiä lankoja heidän välilleen. Tästä nuoren
maisterin hurmahenkisestä juhlapuheesta, jota kauniimpaa Emmi ei
muistanut kuulleensa koko elämässään, päiväysi kahden jalon ja toistaan
janoavan sydämen side, jotka nyt vielä kumpainenkin erotettuina omia
teitään hapuilivat ja harhailivat.
Emmi nousi, poimi ojanvarrelta päivänkukan ja ojensi sen oman sulhonsa
silmäin edessä puhujalle.
— Kiitos, lausui hän kainosti ja suloisesti. Epäilemättä te olette
tällä hetkellä tulkinnut koko Suomen kansan pyhimmät tunteet.
Hänkin puhui aivan vaistomaisesti, samoin kuin ukko Paavo, koko kansan
nimessä. Itse asiassa ei siinä ollutkaan mitään ihmeteltävää, sillä
Emmi Alhola ei todellakaan tällä hetkellä ollut enää mikään yksityinen
henkilö; hän oli pikemmin kansallinen, kalevalainen heimonhengetär,
joka tervehti säteilevin silmin sankarillista vapauttajaritariaan.
Maisteri Aavasaksa kiinnitti kukan mielihyvällä napinläpeensä.
Tuomaan otsa oli yhä yöllisemmäksi synkistynyt. Hän oivalsi kurkussaan
omituisen karvastelun, jonka hän vain vaivoin sai painumaan
pahansuovaksi keräksi syvälle sydänalaansa. Hän huomasi olevansa lyöty
auttamattomasti laudalta, vieläpä tänään, hänen omana juhlapäivänään.
Hän tunsi vihaavansa tällä hetkellä kaikkia läsnäolijoita:
sukulaisiaan, siksi että nämä olivat ottaneet niin kylmästi vastaan
hänen kihlatun morsiamensa, maisteri Aavasaksaa, siksi että tämä oli
kaunopuheisuudellaan saattanut hänet kokonaan varjoon, ja vihdoin
Emmiäkin, siksi että Emmi oli tuon hänen mielestään tuiki
joutavanpäiväisen sanatulvan silminnähtävästi hyväksynyt. Mutta
samalla, vaikka hän uuden kilpailijansa avuja vilpittömästi
halveksuikin, tunsi hän sydämessään salaisen katkeruuden siitä, että
hän itse ei osannut noin puhua. Tuomas paralla ei nimittäin ollut
yhtään sellaista valtavaa, ylitsevuotavaa ajatusta, josta hän olisi
voinut edes itse haltioitua, saati sitten muita tuleen ja liekkiin
sytyttää. Hän oli yksinkertaisesti vaan Tuomas, täydellisemmin
merkittynä Tuomas Vitikka, aivan yksityinen ja vähäpätöinen henkilö,
vailla mitään yleisempää merkitystä isänmaalle taikka ihmiskunnalle.
Omasta mielestään hän oli Tuomas-epäilijä. Mutta se oli vain ikäänkuin
pieni korvaus hänelle kaikesta siitä, mitä hän ei ollut ja jota hän
tällä hetkellä olisi tahtonut olla, puolustaakseen vaatimatonta
paikkaansa elämän taistelussa. Hän sai itsensä täten edes jonkun
yleisemmän henkisen arvon alle lajitelluksi.
Kuitenkaan ei ollut yksinomaan Tuomas Vitikan oma syy, ettei hänen
ollut onnistunut luoda itselleen mitään pysyvää ja järkähtämättömiin,
iankaikkisiin totuuksiin perustuvaa maailmankatsomusta. Hän oli kyllä
hänkin rehellisesti yrittänyt. Hän oli heikkojen voimiensa mukaan
kokenut harrastaa kaikkia mahdollisia hyviä asioita, toivoen
että niiden pohjalta lopultakin löytyisi sen murenemattoman
maailmankatsomuksen kulmakivi, jota hän milloin ihaili, milloin
halveksi, useimmiten kadehti ympärillään elävissä ja häärivissä
ihmisissä. Mutta hän ei ollut koskaan onnistunut pyrkimyksessään.
Parhaatkin aatteet olivat muuttuneet tomuksi, kun hän oli niitä kohden
oman, nähtävästi kirotun ja epäpyhän kouransa kurottanut, ihmiskunnan
jaloimmatkin ihanteet olivat näyttäneet hänelle vain nurean puolensa ja
niin oli hänelle kaikista puhtaimmistakin ponnisteluistaan huolimatta
jäänyt vain hänen oma, pieni, yksilöllinen minänsä, joka ei merkinnyt
tuon taivaallista siinä maassa ja maailmassa, missä ihmis-arvo
määrättiin vain vakaumuksien, mielipiteiden ja käsitteellisten
ajatussarjojen perustalla. Niin oli hän lopuksi lohduttautunut sillä,
että hän oli oman tuntemattoman jumalansa edessä julistanut itsensä
Tuomas-epäilijäksi.
Nyt hän oli esim. viime talvena liittynyt Suomen aktivisen
vastustuspuolueen jäseneksi, revolveri housun takataskussa. Hän oli
tehnyt sen mitä vilpittömimmässä vakaumuksessa, että hänelle vihdoinkin
oli auennut oikea toimi-ala. Hän oli ottanut tehokkaasti osaa kielletyn
kirjallisuuden levittämiseen, oli ominpäin suunnitellut erään
suuripiirteisen dynamiittivarkauden, joka valitettavasti oli
epäonnistunut, ja ollut mukana lataamassa eräitä synkän valtiollisen
vanhurskauden pommeja, jotka sittemmin eivät tahtoneet sytyttämälläkään
räjähtää. Kun hän sen lisäksi oli halveksinut kaikkia pikkumaisia
varovaisuus-toimenpiteitä ja esiintynyt aivan julkisesti omassa
osakunnassaan sotilaskiväärien välittäjänä ja jalon, isiltäperityn
ampumataidon jälleen-elvyttäjänä, olikin hän jo ilokseen saanut
kuulla salaperäisiä huhuja mahdollisesta vangitsemisesta ja
kotitarkastuksesta. Toistaiseksi olivat nuo huhut tosin vielä
osottautuneet perättömiksi, mutta jo se seikka, että hänen
yhteiskunnalle vahingollisena henkilönä oli kenties onnistunut
kiinnittää korkeiden viranomaisten huomiota, oli suuresti lisännyt
hänen arvoaan ainakin hänen oman itsensä silmissä. Mutta ikävä kyllä ei
hän ollut tätäkään epäilemättä aivan oikein valittua tietä jaksanut
päästä mihinkään pysyvään ja sopusointuiseen maailmankatsomukseen. Hän
oli siinä suhteessa yhä edelleen yhtä typerä kuin ennenkin eikä hän
suinkaan ollut ruvennut aktivistiksikaan sen vuoksi, että hän olisi
ollut tuon liikkeen takana piilevästä ajatuksesta niin varmasti
vakuutettu, vaan yksinkertaisesti siksi, että se oli häntä huvittanut.
Kesän tullessa hän olikin tuntenut intonsa jo melkoisesti laimenevan.
Mutta kahvi oli nyt valmista ja vaati pian yleisen huomion osakseen.
Siirryttiin kehään nurmikentälle. Maria Antoinette kaasi kuppeihin ja
Aline tarjosi, kullekin omansa, ensimmäiseksi päivän sankarille, joka
hänenkin mielestään oli ehdottomasti maisteri Aavasaksa.
— Herra maisteri, lausui hän hurmaavimmalla hymyllään, teidän
isänmaalliset sananne ovat aateloineet meidän arkipäiväisen
läsnäolomme. Sallikaa minun tarjota teille sitä, mitä meillä on
tarjottavana; vain ruumiillista virkistystä.
Ukko Paavo kohotti arvelevaisesti kulmakarvansa, uumoillen nuoren
lesken imartelevassa kohteliaisuudessa piilevän jotakin salattua ivaa
isänmaan pyhimpiä ihanteita kohtaan.
— Kaunis sukulaiseni, lausui hän vakavasti, on tällä kertaa sanonut
sanan paikalleen, joka on harvinaista. Suomen kansan suurten vainajien
henget näyttävät todellakin syntyneen uudelleen maisteri Aavasaksan
miellyttävässä personassa. Suokaa anteeksi, herra Maisteri, että sanon
sen teille niin suoraan, mutta se on nyt kerran minun tapaistani.
Tahtomatta silti esiintyä minään merkillisenä profeettana omalla
maallani, pyydän minä vain omana yksityisenä mielipiteenäni julki
lausua, että teillä kaikesta päättäen on suuri ja siunauksellinen
tulevaisuus edessänne. Maljanne, herra Maisteri!
Yksi henkilö oli seuralta kokonaan unohtunut. Se oli Pertti, Vitikkalan
tuskin täys-ikäinen renkipoika, joka oli kyydinnyt Tuomaan lähimmästä
majatalosta. Hän oli tähän saakka nuokkunut velttona ja hervottomana
kärryissään, odottaen hyvällä omallatunnolla isäntäväkensä lähempiä
määräyksiä. Mutta kun ei kukaan näyttänyt hänestä vähääkään välittävän,
sai hän nyt äkkiä tilapäisen tarmonpuuskan, kiskasi voimansa takaa
kaksin käsin suitsista hepoaan, joka pyrki tien varrelta heinänkorsia
suuhunsa hamuilemaan, ja lausui jotenkin karskisti:
— Hakaanko minä sen vien vai tähänkö minä sen riisun?
Kysymys oli tietysti tarkoitettu lähinnä kunnallisneuvokselle, joka
tässä seurassa oli Vitikkalan isäntä-auktoriteetin yksinvaltias
edustaja. Mutta samassa muisti Tuomas oman kesävieras-velvollisuutensa,
löysi hopearahan liivintaskustaan, löi sen pojan käteen ja komensi:
— Heh! Ja nyt näytä, kumpi on ennen kotona, sinä vai ruuna.
Hänen ei tarvinnut sanoa sitä kahta kertaa.
— Kiitoksia. Keke, perkele, sitäkö saatanata sinä siinä telkkuat!
Kiviseltä kujalta kuului vielä piiskanläjähdys ja pari mojovaa
voimasanaa. Kärryt hävisivät niinkuin maanjäristys.
5.
Pari vuotta oli vierähtänyt.
Ne eivät olleet ohi menneet jättämättä syviä jälkiä koko Suomen kansan
kohtaloihin, yhtä vähän kuin yllämainittujen henkilöiden
elämänjuoksuun. Salaneuvos ja protokollasihteeri olivat molemmat olleet
karkoitetut Tukholmaan, palanneet sieltä takaisin riemukulussa, silloin
kuin venäläinen virkavalta teki kokokäänteen, ja saaneet jälleen,
monien kansalais-kunnianosotusten ohella entiset virkansa ja asemansa.
Silti ei kuitenkaan rauha ollut suloiselle Suomenniemelle palautunut.
Pitkät sortovuodet olivat paljastaneet syvällekäypiä epäkohtia maan
omassa yhteiskuntarakenteessa, samoin kuin ennen arvaamattomia
mätähaavoja ihmisten sydämissä ja munaskuissa. Molempia parantamaan oli
tuntenut itsensä velvoitetuksi monen muun ohella nuori maisteri
Aavasaksa, joka ei suinkaan enää joutanut pitelemään kahvipannun
kepakkoa Vitikkalan kesävierasten yhteisissä kekkereissä.
Hän matkusti nyt maita ja mantereita sovinnollisen ja samalla tuiki
taistokelpoisen suomalaisuuden asioissa, piti yhdessä kylässä
esitelmän raittiudesta, toisessa osuustoiminnasta, kolmannessa
sukupuolipuhtaudesta, neljännessä nimenmuuttojen kansallisesta
merkityksestä. Kaikkialla antoi hän samalla kertaa innostunutta
yksityisopetusta suhteellisista vaalitavoista, joita ymmärtämään monet
olivat kutsutut, mutta harvat valitut, sekä perinpohjaisten
yhteiskunta-uudistusten silminnähtävästä tärkeydestä. Eheän ja
ihanteellismielisen maailmankatsomuksensa mukaan, joka halveksi kaikkea
puolinaista, hän oli samalla kertaa täysverinen kansainvälinen
sosialisti ja yhtä täysverinen kielikiihkoinen natsionalisti, samalla
harras kristitty ja tuiki pakanallinen muinaissuomalainen. Hänen
ainainen mielilauseensa, jolla hän pyysi yhdistää kaikki puolueet ja
joka jo oli saavuttanutkin usean oikeinajattelevan kansalaisen
innostuneen hyväksymisen, oli se, että uusi, kansanvaltainen ja
vapaamielinen Suomi oli rakennettava Kalevalan, kansallisuusaatteen ja
Mikael Agricolan ensimmäisen suomalaisen raamatunkäännöstoiminnan
taivaalliselle perustalle, mihin samalla olisi kaikkien mahdollisten
kommunististen mulleruksien varalta, neljänneksi, murenemattomaksi
kulmakiveksi, liitettävä myöskin tuo ihmisen ajallisempaa autuutta
turvaava oppi yksilöllisen omistusoikeuden loukkaamattomasta
pyhyydestä. Hänelle ei ylipäänsä ollut olemassa enää mitään
vastakohtia. Hän sulki syliinsä kaikki, mitä maan ja taivaan välillä
oli, ja sulatti sen oman suureen, leimuavaan apostolisydämeensä.
Luonnollisesti ei maisteri Aavasaksa yksin tehnyt tätä työtä. Hän oli
saanut uskollisia liittolaisia kaikista kansankerroksista, erittäin
nousevan ylioppilasnuorison keskuudesta, jossa hänen epäämätön
kykynsä sekä aatteellinen auktoriteettinsa oli jo entisiltä
osakunta-ajoilta tunnettu ja tunnustettu. Kun hän samalla oli
fanaattinen nais-tasa-arvon puolustaja, m.m. tulevan yksikamarisen
eduskunnan kokoonpanoon nähden, jonka jäsenistä ainakin puolet, mutta
mieluummin 2/3 osaa hänen mielestään piti olla puustavillisestikin
hameväkeä, hän oli saavuttanut myöskin kauniimman sukupuolen
vilpittömän kiitollisuuden ja kunnioituksen. Kansalliskiihkoiset
neitoset pääkaupungissa suorastaan jumaloivat häntä eikä heidän
joukossaan maaseudullakaan ollut olemassa muuta kuin yksi mielipide
siitä, että juuri hän, maisteri Aavasaksa itse, oli sopivin ehdokas
parlamentin naispuolisen enemmistön lukua vahvistamaan.