-- Ei hän ole vihainen, Liisa, vaan onneton.
-- Mitä hänelle sitten on tapahtunut?
-- En voi sitä kertoa teille, Liisa, sillä se on hänen salaisuutensa,
jonka hän on uskonut minulle.
-- Vai niin, silloin tietysti ei tarvitsekaan.
Rogansky parka kärsi paljon enemmän kuin hänen isänsä aavistikaan.
Ollen työssään aamusta iltaan -- hän oli parhain lääkäri kaupungissa
-- ei hänellä ollut hetkeäkään vapautta tutustuakseen poikansa
elimistöön, hänen sieluelämästään puhumattakaan. Tieteen nojalla
hän todisti poikansa taudin olevan parannettavissa, ja että niinkin
saattoi elää, mutta hän ei ottanut lukuun, että toverini elimistö ei
ollut vain synnynnäisesti heikko, vaan että viimeisten kuukausien
elintavat olivat sitä sen lisäksi suuresti heikontaneet, minkä ohella
hänellä vielä oli erikoisia perittyjä taipumuksia. Parantuminen
tuosta taudista oli hänelle mahdotonta, ja hän murtui lopulta.
Rogansky ei koskaan parantunut täydellisesti eikä voinut välttää
traagillista kuolemaansa, vaikka se tapahtui paljon myöhemmin.
* * * * *
Liisan kanssa keskustelimme katkonaisesti ja eniten vain silloin,
kun hän toi minulle lampun. Muodostui melkein tavaksi, ettei
lamppua asetettu pöydälleni aamuin, kuten oli tapana Dunjan
aikana, vaan Liisa toi sen aina heti kun alkoi hämärtyä. Hän
teki sen huomattavasti tarkoituksella saada puhella kanssani
hetkisen. Välillemme muodostui omituinen suhde. Lähestymisemme
tapahtui luonnollisesti, kehittyen nähtävästi itsestään nuoruuden
ja välittömän luonnonomaisen mieltymyksen pohjalla. Koskaan emme
puhuneet hänen kanssaan tunteista eikä liioin mistään niiden kanssa
yhteydessä olevista asioista. Tavallisesti hän tuli sisään hiljaan,
astuen verkalleen pöytäni luo. Istuin tällöin aina oppikirjan
ääressä. Hän asetti lampun pöydälle virittämättä siihen tulta ja jäi
seisomaan.
Tunsin hänen läheisyytensä ja kosketuksensa, vastustamatta niitä.
Puhelimme jostain joutavanpäiväisestä, ja kuului vain polttavaa
vavistusta kuvasteleva äänemme.
Väliin tunsin kuin olisi hän halunnut tulla yhä lähemmäksi, silloin
aavistin vaaran uhkaavan ja lievästi vastustaen lausuin:
-- Liisa?
Hän astui heti etemmäksi ja pääni yllä kajahti hiljainen ja minulle
turmiota ennustava nauru.
-- Voi teitä... millainen olette... voi!... puhui hän huokaillen.
Noin kului järjetön, mutta miellyttävä neljännestunti. Sen jälkeen
hän ikäänkuin itse tietäen rajansa, otti pöydältä tulitikut,
virittäen tulen lamppuun.
-- No, lukekaa sitten herran nimessä! -- lausui hän ja poistui.
Mitään muuta ei meidän välillämme ollut ja se minua miellytti.
Nähdessäni Liisan, kohtasinpa hänet missä hyvänsä, tunsin
miellyttävää kuohuntaa, jossa ei ollut mitään tuskaista eikä
levotonta, ja mielihyväni kasvoi tietäessäni, ettei suhteemme koskaan
ollut mennyt yli viehättäväisyyden rajojen.
Olin kuitenkin vakuuteltu siitä, että Nikodim Kondratjevitsh ja
tätini ajattelivat aivan toisin. Joskus tuntui minusta kuin Liisan
tullessa huoneeseeni lamppuineen, eteisessä oveni luona olisi
kuulunut hiljaisia askeleita.
Ehkä oli se mielikuvitusta, mutta jossain määrin sitä vakuuttivat
aamiaisen sekä päivällisen aikana minuun ja Liisaan tähdätyt
holhoojieni katseet. Noilla katseillaan he ikäänkuin antoivat meille
siunauksensa.
Liisa olikin heidän erikoisessa suosiossaan. Hänelle oltiin
ystävällisiä ja annettiin lahjoja. Kerran tavalliseen aikaan
huoneeseeni tultuaan näytti Liisa minulle pientä ja jokseenkin
sievähköä rintaneulaa, jonka täti oli lahjoittanut hänelle. Esine ei
tietysti ollut arvokas, mutta Liisan mielestä se oli hyvä.
-- Katsokaahan, -- virkkoi Liisa minulle, -- tätinne lahjoitti
tämän... He ovat niin ystävällisiä ja... kaikki aivan ansiotta...
Sitä sanoessaan hän katsahti minua ihmeteltävän veikeillä ja
kauniilla silmillään, naurahtaen niin veitikkamaisesti, että
iloisuutensa tarttui minuunkin.
-- Ah, Liisa, te olette viisas, ettekä sittenkään ymmärrä...
-- Mitä minun sitten pitäisi ymmärtää?
-- Sitä että... Te ette näy sitä tietävän: kun meillä lukiossa
opettaja kuulustelee läksyjä, eikä joku sitä osaa, niin kuiskaavat
toverit hänelle hiljakseen, jolloin hän papukaijan tavoin toistaa
sen. Minä en siedä, että minulle kuiskataan, ja jos minä jotain en
tietäisi, niin vaikenen mieluummin... Ymmärrättekö?
-- En... Totta totisesti, en käsittänyt mitään. Kuka sitten kuiskaa?
-- He tietysti... Osotin sedän ja tädin huoneisiin päin. Eivätkö he
sitten ole teille kuiskailleet mitään.
-- Kuinka sitten?
-- Entä nuo lahjat ja ystävällisyys?
-- Niin--kö... Nyt käsitän... Voi minkälainen te olette... Mitenkä
minun sitten on meneteltävä?
-- En tiedä. Parempi olisi, kun ette kävisi luonani... Te saatatte
minulle kärsimyksiä...
-- Kärsimyksiäkö? Ilmeisesti ilahtuneena kysyi Liisa.
-- Sehän on hyvä!
-- Mikä on hyvä. Kärsimyskö?
-- Ei juuri sekään. Ette ole siis aivan välinpitämätön.
-- Liisa, ettekö te sitten näe?
Tuo yksinkertainen kysymys osoittautui olevan hänelle suuriarvoinen.
Minulle se tuli kokonaan yllätyksenä. Liisa äkkiä astui aivan
lähelleni ja suomatta minun selviytyä tai astua syrjään, hän kietoi
molemmat kätensä kaulalleni, hän oli polttavassa palossa, joka sai
minutkin syttymään.
-- Armaani, kultani... Kun rakastaa, niin ei välitä mistään...
Silloin uhrataan kaikki säälimättä... Armas, kiltti...
Puristautuneena minuun hänen koko ruumiinsa vapisi.
Tuo meni yli voimieni. Vierelläni liekehti intohimo niin altis,
välitön ja luonnonomainen. Tuossa intohimossa sekä siinä tavassa,
missä se ilmeni, oli jotain ylentävää. Liisa oli ihana sillä
hetkellä. Ensi kerran elämässäni tunsin naisen läheisyyden.
Kaikki tuo oli omiaan voittamaan minut. Unohdin sedän, tädin, oman
lujuuteni, antautuen rajun tunteen valtaan.
Neljännestunnin kuluttua Liisa hiljalleen, hellästi ja rakastavasti
siveli tukkaani puhuen: -- minä menen... älkää vaan toruko minua,
älkää ajatelko mitään, ei mitään. Maailmassa ei ole muuta kaunista
kuin rakkaus...
5.
Nikodim Kondratjevitsh sekä täti käyttäytyivät arvokkaasti ja
vaieten. Pienelläkään viittauksella eivät he koskaan ilmaisseet
minulle sallivansa mitään suhteita minun ja Liisan välillä. Mutta
Liisaa kohtaan osoittamani kylmyys, jopa ankaruuskin oli saattanut
heidät ymmälle.
Meillä ei ollut mitään sopimusta keskenämme, mutta sen illan jälkeen
käyttäydyimme aivan samalla tavalla. Harvinaisen herkästi hän
käsitti ajatukseni, käyden siten liittolaisekseni. Jos setä ja täti
aikaisemmin olivat saattaneet huomata jotakin minuun tähdättyjä
Liisan katseita, niin eivät he sitä enää voineet tehdä. Liisa oli
järkähtämättömän välinpitämätön minulle. Kaiken hellyytensä hän
kokosi itseensä, vuodattaen sen minulle niinä lyhyinä ja harvoina
hetkinä, jotka hän hämärän tullen vietti luonani.
Hän oli ihmeteltävä olento. Häneen saattoi sovittaa lausetta la
grande amoureuse. Hän todellakin antautui rakkaudelleen, kokonaan
unohtaen kaiken maailmassa. Hänen rakkautensa oli teeskentelemätön ja
äärimäisen herkkäuskoinen.
Mitä olin minä hänelle? Mistä arvosta olin hänelle? Hän ei tuntenut
luonnettani, ajatuksiani, eipä edes elintapojanikaan. Hän tiesi, että
harvoin olen illoin kotona, vaan että vietän ne tuttavien luona,
jossa kohtaan paljon tyttöjä sekä naisia. Tiesipä hän senkin, että
minulla oli heidän keskuudessaan menestystä, että miellytän heitä,
josta kaikesta hän kärsi. Väliin tunkeutui se huokauksena esille,
mutta koskaan ei hän siitä nuhdellut. Hän piti ulkomuodostani,
-- ainoa mikä hänelle oli saavutettavissa, sekä sen lisäksi
nuoruudestani, -- ja rakensi näille perusteille vakavan tunteensa.
Minulla oli täysi syy ajatella, että hän rakasti minua syvästi. Hän
oli vain kaksi vuotta minua vanhempi.
Ohimennen hän muutamin sanoin kertoi minulle "tahrastaan". Mies oli
ollut joku, jota hän rakasti. Hän oli ollut koneenkäyttäjä laivassa.
Kaksi onnen kuukautta, joiden jälkeen seurasi hänen loma-aikansa
ja hän matkusti palaten jo toisen kanssa. Sillä välin oli Liisa jo
synnyttänyt sekä kadottanut lapsensa.
Hänen sanoissaan en saattanut huomata vähintäkään vihaa miestä
kohtaan. "Rakastin, niin... rakastin eikä sen enempää... rakastin ja
antauduin... hän oli hyvä minulle, rakasti myöskin. Jos hän lakkasi
rakastamasta, niin oliko se hänen syynsä? Eihän se riipu ihmisestä".
Harvinaisen hienotunteisesti hän vältti vaikeuttamasta elämääni.
Tullessaan joskus sopimattomaan aikaan luokseni tarvitsi minun vain
lausua: "Liisa"! kun hän jo käsitti ja poistui heti, katkeroittumatta
ja tekemättä pienintäkään huomautusta.
Kohdatessani sellaisen olennon ensimäisillä askeleilla elämässäni,
minun täytyi kuvitella rakkautta jonakin korkeana, rajattomana.
Liisa -- sisäkkö, jonka järki oli kehittymätön, hän tuskin osasi
lukeakaan -- seisoi minuun -- rakastettuunsa nähden, saavuttamattoman
korkealla. Minä en tarvinnut hänen uhrautumistaan, mutta jos olisin
ollut sen tarpeessa, hän olisi arvelematta, voimiaan ja asemaansa
arvioimatta, uhrautunut. Sittemmin, aikanaan tuo uhraus tuli
tehdyksikin...
Mitä minuun tulee, niin kiintymykseni häneen johtui kahdesta
seikasta: hänen tunteensa syvällisyydestä sekä sen erikoisesta
kauneudesta. Nuo ominaisuudet liikuttivat minua syvästi ja naisena
hän vastustamattomasti veti minua puoleensa.
Tunteeni ei voinut olla syvä; mutta Liisa tyytyi ihmeteltävän
järkevästi siihen, mitä oli, kyselemättä koskaan minulta, rakastanko
häntä ja miten, eikä niin ollen pakoittanut minua valehtelemaan.
Hän oli niin kokonaan oman tunteensa lumouksessa. Se täytti hänen
sielunsa, valtasi koko hänen olemuksensa.
Kerran hämmästytti hän minut herkkätuntoisuudellaan. Sellaista
hienoutta en ollut odottanut häneltä.
En tiedä, tapahtuiko se tädin taholta samoin kuin ennenkin
kehoittavana etuantina tai oliko hän huomannut suhteissamme
tapahtuneen muutoksen ja pitänyt pyhänä velvollisuutenaan osottaa
kiitosta "viisaalle sisäkölle", tai oliko täti tehnyt sen ilman
mitään taka-ajatusta -- mutta hän lahjotti Liisalle mitä hienoimman
mutta ei varsin kallisarvoisten siperialaisten kivien koristaman
sormuksen.
Ennen oli Liisa tällaisen tapahtuman sattuessa tullut luokseni ja
näyttänyt lahjaansa, lausuen aina jonkun sattuvan leikillisen sanan.
Nyt oli hän neuvoton ja huolestunut.
-- Voi, Jumalani... Oh... huudahti hän tuskitellen.
-- Mitä on tapahtunut, Liisa?
-- Nähkääs... en tiedä, niitä tehdä... Sain tädiltä lahjan...
Katsokaa.
Ensi hetkellä en käsittänyt, mikä häntä katkeroitti, jonka vuoksi
juuri en odottanut häneltä sellaista sielullista hienoutta.
-- Miksi olet huolestunut? kysyin.
-- Mutta eihän tämä käy päinsä nyt... se ei ole hyvä... Tämähän on
kuin maksu... Oh, miten ikävää! Eikä voi kieltäytyäkään ottamasta...
-- N-iin, ei voi, vastasin ja vaivuin äkkiä ajatuksiin.
Hän puhui vielä jotain, mutta minä olin hajamielinen sillä ajatukseni
pidättivät kaiken huomioni ja Liisan poistuttua vaivuin niihin
kokonaan...
Liisan huolestuneisuus lahjan vuoksi loi tietoisuuteeni aivan uuden
ajatuksen. Niin, Liisa -- sisäkkö, Liisa -- joka ei ollut saanut
sivistystä osakseen, johdatti minua ajatukseen, jonka olisi jo paljoa
aikaisemmin täytynyt syntyä aivoissani. Miten taisinkaan jatkaa
suhdettani häneen, tietäissäni ystävällisten ja huolehtivaisten
sukulaisteni miltei ilmeisesti kutsuneen hänet ikäänkuin suojelijaksi
uhkarohkeita mieltymyksiä vastaan sekä juuri sitä silmälläpitäen
maksavan hänelle hyvän palkan, hemmottelevan ja kehottavan lahjoilla.
Sinä päivänä, jolloin lähestymisemme tapahtui tai aikaisemmin kun se
näytti mahdolliseltakin, olisi minun pitänyt ehdottomasti kieltäytyä
siitä tai järjestää Liisalle toisellaiset olot.
Astelin hermostuneesti huoneessani, olin levoton ja kiihtynyt
huomaten kuitenkin kaiken turhaksi. Kieltäytyäkö Liisan läheisyydestä
-- mutta olinhan sellaisen päätöksen jo tehnyt luullen sitä lujaksi
ja järkähtämättömäksi, vaan oli se päättynyt heikkouteeni. Liisa
ei haluaisi olla minulle siinä avulias. Tunteille hän ei tunnusta
mitään lakeja eikä esteitä. Mutta toinen keino -- saattaa Liisa
riippumattomaan asemaan -- miten voisi sen järjestää?
Ensimäisen kerran tulin silloin ajatelleeksi omaa asemaani,
täydellistä riippuvaisuuttani Nikodim Kondratjevitshista ja tädistä,
heidän suopeuttaan, joka johtui siitä, kykeninkö olemaan heille
mieliksi tai en. Olihan minulla isä sekä äiti, jotka tarvittaessa
eivät koskaan kieltäisi apuaan. Mutta olin liiaksi vieraantunut
heistä. Viime vuosina kirjoitin heille vuodessa muutaman kirjeen,
joissa ilmoitin terveydestäni ja edistymisestäni lukiossa mutta
vaikka nuo kirjeet muodollisesti ilmaisivat vanhempien kunnioitusta,
vaikka ne sisälsivät sanoja "rakkaat, kalliit", olivat ne siitä
huolimatta niin kylmäkiskoisia, etten niiden perusteella voinut
toivoa vanhempieni avustusta.
Vilahti luonnollisesti ajatus omasta ansiotyöstä -- mutta miten
vaivaisena ja kurjana se minulle kuvastinkaan! Lukiossa oli minulla
tovereita, jotka uutterasti antoivat tunteja elättäen ansioillaan
sekä itsensä että sukulaisiaan. Enkä tiedä, mistä syystä minulle oli
muodostunut käsitys, että sellaisessa on jotain, jota täytyy hävetä.
Noita uurastajia minä tosin en halveksinut, mutta tunsin heitä
kohtaan jonkinlaista sääliä.
Samoin suhtaudutaan säädyllisessä seurassa henkilöön, jolla on
likainen paidankaulus tai paikka jalkineissa tiedettäessä, ettei
se johdu huolimattomuudesta vaan köyhyydestä. Tunnustan, ettei
kukaan milloinkaan ollut herättänyt noita ajatuksia ja tunteita
minussa. Nikodim Kondratjevitsh ollen syypää moneen mielettömyyteen
elämässäni, oli kuitenkin syytön siihen. Hänen henkilökohtainen
esimerkkinsä oli omiaan synnyttämään aivan päinvastaisia käsitteitä.
Nytkin, omatessaan kenraalin aseman ja saadessaan korkeaa palkkaa hän
yhä työskenteli uutterasti, kävi säännöllisesti virantoimituksessaan
istuen joka ilta useita tunteja virkasalkkunsa ääressä.
Lukiossa esitettiin meille mitä erilaisimmissa muodoissa venäjän,
ranskan, latinan ja slavoonian kielisiä lausuntoja, joista ilmeni
ajatus rehellisen työn kunnioitettavaisuudesta. Siitä huolimatta ei
sydämeeni ollut kasvanut hutuistakaan kunnioitusta rehelliseen työhön.
Nähtävästi oli siihen syypää itse asiassa Nikodim Kondratjevitshin
sekä tädin sydämellinen rakkaus minuun. Elämänsä ijän olivat he
toivoneet perillisiä itselleen, mutta kun heillä ei niitä ollut,
kohdistivat he kaiken patoutuneen rakkautensa minuun. Ja todellakin
he panivat kaikkensa liikkeelle ympäröidäkseen minut kaikella
mahdollisella maallisella onnella. Lukioon minua kuljetettiin
komeissa ajopeleissä, vaatteet -- niin hyvin vormupuvut kuin
tavallisetkin, joissa iltaseuroissa sekä kesäisin meren rannalla
komeilin, -- tehtiin parhaassa räätäliliikkeessä. Minut ympäröitiin
sellaisella ylellisyydellä ikäänkuin olisin ollut ehtymättömien
miljoonien perijä, jonka ei koskaan tarvitse huolehtia itsestään.
Seurapiiriini ei myöskään ollut omiaan syövyttämään sieluuni noita
omituisia käsitteitä ja tunteita. Siihen ei lainkaan kuulunut vain
varakkaita ihmisiä. Varakkaita oli siinä vähän, mutta jokainen, ken
oli onnistunut siihen pääsemään, koetti elää tai ainakin näytti
elävän ikäänkuin huoletonta elämää.
Tällä pohjalla tapahtui surunäytelmiä. Useat perheet joutuivat
vararikkoon jääden äkkiä ulkopuolelle seurapiirin. Mutta minä en
sitä huomannut enkä tiennyt, minä näin vain meluavaa vaikka onttoa
iloisuutta.
Tosiseikka oli kuitenkin, että näytin omissa silmissäni säälittävältä
ja naurettavalta, kun ajatus työstä, toisin sanoen tuntien
antamisesta iski päälläni. Miten etsisin tunteja? Mistä ne saisin?
Kuka uskoisi minun niitä tarvitsevan? Ja mitä kykenisin opettamaan
sitäpaitsi? Osasin vain läksyni silloin kun niitä kysyttiin,
todellisia tietoja minulla ei ollut.
Sitäpaitsi: mikä yllätys sedälle ja tädille. Jätin tuon ajatuksen sen
vuoksi kokonaan kelpaamattomana.
Tuskittelin tuloksettomine ajatuksineni tarttuen vihdoinkin erääseen.
Päätin kirjoittaa isälleni. Tiesin etteivät hänen varansa ole
suuret, mutta etteivät ne silti olleet niin vähäiset, ettei hän
voisi auttaa minua. Koskaan en ollut tiedustellut häneltä, paljonko
hänelle maksettiin palkkaa, mutta hoitaessaan suurta maatilaa oli
selvää, ettei palkkansa ollut pieni sekä ottaen huomioon sen, ettei
kouluutukseni aiheuttanut hänelle mitään menoja, täytyi hänellä olla
säästöjäkin.
Harkitsin kauvan, miten kirjoittaisin. En tahtonut valehdella
isälleni, enkä keksiä mitään juttuja. Samalla en mistään hinnasta
saattanut ilmaista hänelle totuuttakaan. Valitsin sen vuoksi
jonkunlaisen keskitien. Kirjoitin:
'Kallis isä, olen täysin tyytyväinen olooni Nikodim
Kondratjevitshin ja tädin talossa, jotka antavat minulle
kaikki mitä tarvitsen, ja paljon enemmänkin. En ole minkään
puutteessa. Minä en olekaan, kuten itsekin tiedätte, milloinkaan
vaivannut teitä pyynnöilläni. Nyt olen tarpeessa. -- En voi
teille siitä kertoa, sillä se ei koske oikeastaan minua,
käsitättehän... Pyydän yksinkertaisesti uskomaan minua, ettei
se ole kevytmielinen halu omistaa omia joutilaita rahoja, vaan
että ne tulevat todelliseen tarpeeseen. Pyyntöni on seuraava. Jos
teille ei tuottaisi liikoja vaikeuksia tai puutetta, niin pyydän
lähettämään minulle kuukausittain kolmekymmentä ruplaa.
Olen kuitenkin pakoitettu ilmoittamaan, että Nikodim
Kondratjevitsh sekä tätini eivät tiedä, eivätkä saakaan tietää
tästä pyynnöstäni mitään. Eivätkä he myöskään missään tapauksessa
saa tulla tietämään, että tulette minulle lähettämään noita
rahoja. Täten uskon teille salaisuuteni, jota teitä paitsi, ei
kukaan tiedä, sen vuoksi ei myöskään rahoja voi lähettää minulle
kotiin. Pyydän lähettämään ne toverini Roganskyn nimelle, jonka
osoitteen liitän tähän. Voitte olla vakuutettu siitä, että rahat
tulevat käsiini.'
Tuon kirjeen lähettäminen ei ollut helppo tehtävä. Mutta nyt se oli
jo laskettu postilaatikkoon. Odottelin toista viikkoa ollen ymmällä
siitä, miksi isäni ei vastannut heti. Kului vielä muutamia päiviä
ilman että kirjettä tuli.
Mutta sitten vihdoinkin tuotiin minulle kirje, joka ihmeekseni oli
mustareunainen. Mitä se merkitsi? Kuka oli kuollut? En osannut
arvata. Päähäni ei ollut koskaan pälkähtänyt ajatus siitä, että
omaisistani siellä maalla joku saattaisi kuolla.
Mutta kuka sitten? Marinkan tai hänen äitinsä vuoksi ei liioin olisi
mustareunaista paperia hankittu... Tuon ajatuksen johdosta musteni
silmissäni. Kuka sitten? Kirjekuoressa on isän käsiala. Äitinikö?
Pidellen kirjettä kädessäni ja peljäten aukaista sitä, koetin
karkoittaa tuota ajatusta päätellen, että joku isäni tai äitini
sukulainen oli saattanut kuolla. Kärsiessäni suurta tuskaa olisin
jättänyt kirjeen mieluummin avaamatta. Mutta täytyihän se avata. Luin
isäni suurella, virallisella käsialalla kirjoitetut rivit. "Rakas
poikani Volodja..."
Jo tuosta otsikosta aavistin minua odottavan kauhistavan totuuden.
Aikaisemmissa kirjeissä oli isä aina kirjoittanut: "Rakas poikamme..."
Jatkoin lukemistani: "Ylivoimaisella sydänsurulla ilmoitan sinulle
meitä molempia -- minua ja sinua, poikani -- kohdanneesta surusta:
toissa päivänä kuoli äitisi, jumaloitu vaimoni ja uskollinen
ystäväni."
Silmissäni musteni. Aavistukseni oli ollut hirmuisena ennustuksena.
Tämä tuli kuitenkin niin odottamattomana ja uskomattomana. Äitini oli
minusta aina niin terveen ja kestävän näköinen.
Pitkään aikaan en voinut hillitä itseäni jatkaakseni uudelleen
kirjeen lukemista. Jatko kuului seuraavasti:
"Hän sairasti vähän aikaa, eikä kukaan meistä saattanut ajatella
sellaista loppua. Maalaiskunnan lääkäri, jonka tuntenet, totesi
taudin vatsakuumeeksi, lääkiten häntä, mutta äkkiä rupesi hänen
ruumiinsa lämpö nopeaan kohoamaan, joku sisäinen kipu alkoi häntä
suuresti vaivata, jolloin lääkärimme vasta huomasi, ettei tauti
ollut kuumetta, vaan johtui sisuksissa olevasta paiseesta. Hän alkoi
puhua leikkauksesta, jonka avulla pelastus olisi ollut mahdollinen,
mutta se oli jo myöhäistä. Samana yönä äitiraukkasi kuoli. Viimeiset
ajatuksensa koskivat sinua, rakas poikani. Kuinka hän suri, kun
ei saanut nähdä sinua! Hän tiesi kuolevansa. Oli turhaa lähettää
sinulle sähkösanomaa. Et olisi ehtinyt ja olisit sitäpaitsi joutunut
pois suunniltasi. Eilen me hautasimme hänet ja nyt kirjotan sinulle
lohduttomia kyyneleitä vuodattaessani. Syleilen sinua lujasti
ja toivon pian tapaavani sinut. Herttainen Marinka samoinkuin
hänen äitinsäkin surevat syvästi, koettaen lohduttaa minua. He
lähettävät sinulle tervehdyksensä. Kerro sinäkin minun sydämellinen
tervehdykseni Nikodim Kondratjevitshille sekä ystävälliselle
tädillesi."
187
Lehteä kääntäessäni lukeakseni kirjeen loppuun putosi siitä
paperiarkki. Nostin sen lattialta. Se oli lisäkirjoitus samoin
isältäni:
"Pyyntösi johdosta kirjotan erikseen, että voit näyttää kirjeen
sedälle sekä tädille. Luotan sinuun enkä tiedustele, mihin tai mitä
varten rahoja tarvitset ja kun sinulla voi olla muitakin tarpeita,
joista kaikista tädille ei viitsi kertoa, -- niin lähetän sinulle
samassa postissa toverisi nimelle viisikymmentä ruplaa, jonka määrän
tästälähtien tulen sinulle kuukausittain aina lähettämään."
Niin, tuo lähetys olisi toisena aikana saattanut minulle paljon
iloa, jos ei sitä olisi seurannut noin kauhea tieto. Kuolema astui
ensi kerran niin lähelleni ja niin armottomana. Heräsi katkeria
ajatuksia syyllisyydestäni äitini edessä, siitä ansaitsemattomasta
kylmäkiskoisuudesta ja välinpitämättömyydestä, jota häntä kohtaan
olin osoittanut.
Tämä oli elämäni tuskallisin päivä. Piilotin isän kirjelapun taskuuni
vieden kirjeen tädilleni. Hän huomasi heti liikutukseni sekä sen,
että olin kalpea. Annoin hänelle kirjeen tarkatessani tahtomattani
hänen kasvojensa ilmeitä. Niissä kuvastui kaikki, minkä tavallisesti
täytyykin ilmetä tämäntapaisia tietoja lukiessa. Hänen silmänsä
laajenivat ja pysähtyivät tuokioksi liikkumattomiksi, suupielet
painuivat alaspäin ja suu aukeni hiukan ikäänkuin valitusta varten,
kädet kohousivat ylöspäin ikäänkuin olisi hän ne tahtonut nostaa
taivaisiin; mutta todellista pintapuolisinakaan surua ei hän
tuntenut. Sen jälkeen seuranneet huudahdukset olivat täydellisessä
sopusoinnussa hänen naamionsa kanssa.
-- Herra Jumala miten odottamatonta, miten kauheaa, miten julmaa! Isä
raukkasi! Mitkä kärsimykset sinulle poikani!
Käännyin hänestä sillä halusin itkeä, en surusta, -- en koskaan
olisi suruani hänen nähdäkseen kyyneleissä paljastanut, -- mutta
vihastuneena siitä, että on olemassa sanoja ja kasvojen-ilmekaavoja,
joiden avulla ihmiset aivan tunteettomina saattavat näytellä tunteita.
Tätä kesti kumminkin vain hetken, sitten tuli avukseni järki, sama,
joka tätiä ja hänen miestään johdatti elämässä, ja tulin siihen
lopputulokseen, ettei hänellä ollut mitään syytä syvään suruun. Hän
tuskin tunsi äitiäni. Hän tiesi vain, että jossain kaukana maalla
asuvat omaiseni, hän lähetti heille terveisensä ollen viime vuosina
sitäpaitsi kiitollinen heille, että he synnytettyään maailmaan pojan,
olivat sen lisäksi uskoneet hänelle tämän kasvatuksen, joka tuotti
heidän ikävään ja yksitoikkoiseen elämäänsä enemmän iloa.