mutta hiljaisella äänellä.
-- Niin, niin, minä lupasin teille... Mutta minun täytyy ensin
puhella teidän kanssanne... Tiedot teistä olen saanut. Ne ovat mukiin
meneviä. Te olette palvellut Zablotskyllä?
-- Niin... Minä palvelin heillä kolme vuotta. Rouvavainaan aikana jo.
-- Minkätähden te lähditte sieltä pois? Minä puhuin vanhimman neidin
kanssa... Hän oli sangen tyytyväinen teihin eikä käsitä, miksi te
jätitte heidät.
-- Se on hyvä rouva sellainen asia, ettei siitä viitsi puhua.
-- Niin, niin... Ymmärrän kyllä. Kainoutenne on teille eduksi. Saiko
se alkunsa vasta rouva Zablotskyn kuoleman jälkeen?
-- Niin juuri, ei ollut puolta vuottakaan kulunut.
-- Niin, miehet ovat kaikki samanlaiset... Te olette siitä päättäen
kovin ankara?
-- Olen velvollinen teille, rouva, ilmottamaan... Vaikka olen tyttö,
niin on minulle sattunut onnettomuus...
-- Teillä on ollut lapsi... tiedän kyllä... Mutta se ei liikuta minua.
-- Niin, minä vaan sen vuoksi kun sattuu, että herrasväki saa tietää
ja soimaa. On sellaisiakin, että laittavat pois paikasta...
-- Mutta eihän Zablotsky eroittanut teitä paikasta!
-- Ei, päinvastoin hän teki minulle kaikennäköisiä ehdotuksia.
-- Entä sitten?
-- Näettekö rouva, minä en välitä hänestä... Hän on jo vanha ihminen.
Hänellä on tyttäriä... Vanhin on jo kahdenkymmenenviiden ikäinen...
Minkä vuoksi sitten? Maineeni on kyllä tahrattu, mutta minullakin on
ylpeyteni.
-- Siitä päättäen te vain mieltymyksestä suostuisitte?
-- Mitäpä mieltymystä meikäläisellä sisäköllä saattaa olla?
Tiettyähän on, että kun ihmisestä pitää, niin antaa hänelle mitä
ikinänsä! Mitä mieltymykseen tulee, niin ei meillä ole siihen aikaa.
-- Niin, niin... Te harkitsette asioita, rakkaani, se minua
miellyttää... Mutta minun täytyy sanoa, ettei minulla ole tapana
sekaantua palvelijan yksityiselämään. On herrasväkeä, jotka vaativat
palvelijoilta nunnamaista elämää, mutta minä en sitä vaadi.
Palvelijan täytyy täsmällisesti täyttää tehtävänsä, se riittää.
Saattaahan sattua yhtä ja toista! Meillä talossa on nuori mies.
Nuorilla on aina romaaninsa... Ajatellaan nyt, että teillä hänen
kanssaan sukeutuisi romaani. Minua se ei liikuta. Varoitan vaan,
ettei saa tehdä mitään juttuja.
-- Hyvä rouva, mitäpä juttuja...
-- Niin, niin, tarkoitan juuri samaa. Näettekö, rakkaani, --
ehdot tunnette nyt, jos ne miellyttävät teitä, niin voitte tulla
palvelukseeni.
-- Kyllä rouva. Onko jo tänään tultava?
-- Voitte tulla huomennakin, miten vaan haluatte.
-- Ymmärrän.
Sen jälkeen ilmestyi uusi sisäkkö uudelleen ruokailuhuoneeseen.
Nyt hän katsoi minuun jo jonkunlaisella uteliaisuudella. Tuo katse
synnytti minussa hämmennystä.
Kuvittelin mielessäni, mitä hän nyt ajattelisi minusta sen jälkeen,
kun täti oli huomauttanut hänelle "talossa asuvasta nuoresta
miehestä". Mielestäni täytyisi hänen halveksia minua. Olihan tädin
huomautuksen tarkoitus niin ilmeinen. Uutta sisäkköä ikäänkuin
kehoitettiin osoittamaan erikoista suopeutta "talossa asuvaa nuorta
miestä" kohtaan.
Tämä kaikki tuli minulle yllätyksenä. Olin jo tottunut Nikodim
Kondratjevitshin huolehtimisiin tunneasioistani, mutta että tuo
kysymys huolestuttaisi tätiäkin, sitä en ollut aavistanut.
Mutta yllätys seurasi toistaan. Täti nousi ja hiljaisin, melkein
kuulumattomin askelin meni vierashuoneen läpi työhuoneeseen. Taas
kuulin keskustelua.
-- Sain jo sisäkön, lausui täti.
-- Niinkö? Tuon kauniinko?
-- Niin, niin... Ajattelehan, asia oli siten kuin arvelinkin... Tuo
Zablotsky oli ahdistellut häntä... Hän, näes, ei halua muuten kuin
mieltymyksestä... Hänellä on todellakin ollut lapsi, kuten neiti
Zablotsky minulle kertoi. Hän miellyttää minua. Harkitsee kaikkea...
En tiedä, mutta minua hiukan pelottaa...
-- Mikä?
-- Tuo poika.
-- Olethan sinä ottanut hänet kasvattaaksesi?
-- Ei... mutta nyt ei ole siitä kysymystä. Ajattelehan, jos... No,
jos Voldemar esimerkiksi... ja siitä seuraisi lapsi...
-- Joutavia... Voldemar ei lainkaan ole niin kevytmielinen. Voinhan
sitäpaitsi puhua hänelle siitä...
Näiden sanojen jälkeen kuului työhuoneesta liikettä kuin olisivat
kumpainenkin olleet sieltä poistumassa. Mistään hinnasta en olisi
halunnut tulla keksityksi ruokailuhuoneessa. Sen vuoksi nousin
nopeaan ja lähdin kuuluvin askelin työhuoneeseen astumaan.
-- Oho, miten myöhään sinä tänään tulet!... lausui täti.
-- Niin, lausuin tervehtiessäni heitä: -- nukuin tänään hiukan
kauvemmin.
-- Annanko teetä sinulle?
-- Kaadan kyllä itse, täti, älkää vaivautuko.
Sen sanottuani palasin heti ruokailuhuoneeseen ja järjestin kiireesti
kaikki siihen kuntoon kuin vastikään olisin käynyt aamiaiselle.
Ajatuksen aihetta olin tänä aamuna saanut ylenmäärin. Äkkiä avautui
kaikki eteeni uudessa valossa.
Sedän puhdasmielinen ankaruus oli jo aikaisemmin alkanut horjua.
Mutta täti... täti! Mistä hän huolehtikaan? Minulle selvisi nyt, että
heidän oli täytynyt keskustella asiasta.
Nyt selvisi minulle toinenkin. Olin saanut vastauksen kysymykseeni:
minkä vuoksi eroitettiin Dunjasha, tuo erinomainen sisäkkö, josta
niin paljon oli pidetty? Hänestä ei ollut siihen tehtävään, joka,
vaikka ei juuri ollut määrätty, mutta kuitenkin oli sallittu...
Tädin puolelta se tietenkin oli todellista uhrautuvaisuutta. Olen
vakuutettu, että alote oli kotoisin Nikodim Kondratjevitshin
viisaasta päästä. Kukaan muu ei olisi voinut keksiä noin hurjaa
ajatusta.
Jos tähän saakka en olisi ollut varmasti vakuutettu heidän
itseuhraavaisuuteen saakka menevästä rakkaudestaan minuun, niin tämän
jälkeen ei siitä voinut enään olla epäilystä. Mutta miten omituisessa
muodossa ilmeinkään tuo heidän rakkautensa ja huolenpitonsa, jouduin
sen edessä kokonaan neuvottomaksi...
Nyt selvisi minulle sekin, että Nikodim Kondratjevitsh oli
hyväntahtoisuudessaan valehdellut vakuuttaessaan, ettei täti tulisi
tuosta tapahtumasta mitään tietämään. Täti tiesi kaikki, mutta salasi
sen erittäin taidokkaasti. Pienintäkään viittausta ei hän ollut
antanut. Mutta ei ollut epäilystäkään, että hän tiesi kaikki.
Ryhtyäkseen noin äärimäiseen ja erikoiseen toimenpiteeseen kuin
syyttömän Dunjashan eroittamiseen ja "sopivan" sisäkön ottamiseen,
täytyi heidän todellakin olla levottomia minun tähteni.
Ja miten tunnontarkasti täti valikoi! Kokonaisen viikkokauden kulki
hänen luonaan halullisia joko välityskonttorien lähettäminä tai
sanomalehti-ilmotusten johdosta, ja jollei hänellä olisi ollut tuota
harvinaista ajatusta, olisi hän jo aikoja sitten voinut toimittaa
vaalinsa. Mutta hän tarkasti, tutki, koetti päästä luonteesta
perille. Hän etsi "tyttöä, jonka maine oli tahrattu". Tuo tahra oli
hänelle välttämätön. Ja nyt hän löysi vihdoinkin etsimänsä. Hänen
nimensä oli Liisa.
Seuraavana päivänä saapui Liisa, ryhtyen suorittamaan sisäkön
tehtäviä.
4.
En väitä, etten olisi kiinnittänyt huomiotani Liisaan. Hän miellytti
minua veitikkamaisen ulkonäkönsä, solakkuutensa sekä luonteensa
puolesta.
Hän ei luonnollisesti ollut sivistynyt, mutta hänen luontainen
huomaavaisuutensa ilmeni kuitenkin tilaisuuden sattuessa sisäkön
tehtävien rajoitetuissa puitteissakin. Koskaan ei hän joutunut
ymmälle niissäkään kysymyksissä, jotka hänelle olivat uusia, hän
koetti käsittää niitä joutumatta koskaan hämilleen. Jos hänen
kanssaan antautui keskusteluun, olivat hänen mielipiteensä asioista,
tietysti mitä jokapäiväisimmistä, aina itsenäisiä. Sitäpaitsi erosi
hän edukseen entisestä Dunjashasta iloisuudellaan... Iloisuutensa ei
esiintynyt typeränä nauruna, vaan vilkkaissa ja terveissä kasvojen
ilmeissä. Silmissään oli paljon eloisuutta. Niissä elämä virtana
vyöryi. Dunjashan nunnamaisen mielialan vaikutus saattoi minut aina
ikävälle tuulelle.
Tunnustan peittelemättä, että Liisa usein sai vereni kuohumaan. Mutta
en yrittänytkään lähennellä häntä. Siinä suhteessa olin puhdas ja
vastaanottamaton.
Kuitenkaan ei se johtunut siveydestä, vaan kokonaan toisista syistä.
Siveellisyyteni oli yleensä jo silloin epäilyksen alainen. Kaikki
tällä alalla ilmenneet epäröimiseni, sieluni levottomuus, olivat
aivan itsestään vaimenneet ja jos minua joku pidätti rohkeasta
yrityksestä, niin oli se vain ulkonaista laatua.
Liisaan nähden ei ollut näitäkään esteitä. Asuimme hänen kanssaan
samassa talossa, huoneenikaan ei ollut toisten huoneiden yhteydessä,
joissa Nikodim Kondratjevitsh ja täti asuivat, vaan käytävässä, jonka
päässä oli keittiö ja palvelijan huone.
En voinut unhottaa tädin ja Liisan välillä sekä tädin ja Nikodim
Kondratjevitshin välillä tapahtuneita ihmeellisiä keskusteluja.
Heidän ehättämisensä teki aseman niin yksinkertaiseksi, että sen
alhaisuus oli silminnähtävä ja liiaksi kouraantuntuva.
Sitäpaitsi saatoin oikeutetusti olla vakuutettu siitä, että tuohon
määrin huolehtivaiset sukulaiset eivät pysähtyisi tuohon alustavaan
toimenpiteeseen, vaan tulisivat suomaan itselleen tyydytyksen valvoa
edelleenkin tekojani. Millään hinnalla en halunnut tyydyttää heidän
uteliaisuuttaan.
Mutta en voinut olla huomaamatta niitä omituisia, pitkiä ja paljon
puhuvia silmäyksiä, joilla Liisa minua tuon tuostakin katseli. Se
tapahtui noin kolme viikkoa sen jälestä kun Liisa tuli taloomme. Sitä
ennen hän ikäänkuin ei ollut näkevinäänkään minua, tai ehkä itse en
sitä huomannut.
Joskus aamusin juodessani yksin ilman Nikodim Kondratjevitshia
teetä, Liisa palveli minua innokkaasti. Samassa kun astuin
ruokailuhuoneeseen, ilmestyi hänkin ja ryhtyi aamiaistani
järjestämään. Täti ei koskaan kaatanut minulle niin maukasta teetä
eikä tarjonnut niin maukkaita voileipiä. Liisa oppi pian tuntemaan
vaatimukseni, koettaen nähtävästi niitä noudattaa.
-- Te kaadatte erinomaisesti teen, Liisa, sanoin, tahtoen jollain
tavalla hyvittää häntä.
-- Se tapahtuu vain teille, vastasi hän hymyillen.
-- Miten maukkaita voileipiä te valmistatte!
-- Se on vain teille!
Ruokailuhuoneessa emme voineet puhella kauvan eikä pitkälti. Muita
mahdollisuuksia ei ollut. Oli muuten ihmeteltävää, että vaikka Liisan
tehtäviin kuului myös huoneeni siivoaminen, hän ei koskaan tullut
sinne minun siellä ollessani. Tämä piirre herätti minussa suopeutta
häntä kohtaan. Se ikäänkuin haihdutti alhaisen ilmapiirin hänen
suhteestaan minuun.
Kerran hänen oli tuotava huoneeseeni sytytetty lamppu. Oli hämärä.
Istuin jonkun oppikirjan ääressä.
Kurkottaen kättään selkäni takaa hän asetti lampun pöydälle ja sanoi:
-- Herra vaan yhä lukee ja lukee!
-- Luenko mielestänne paljon?
-- Eiköhän vaan? Kotiin tultuanne syötte vain päivällisen ja heti
käytte kirjojen ääreen.
-- Mutta minä kulutan kokonaisia iltoja ilman kirjaa.
-- Missä te niitä kulutatte?
-- Tuttavien luona.
-- Neitien kanssa?
-- Niin, onhan siellä neitejäkin...
-- Ovatko ne kauniita?
-- On kauniitakin...
-- Kun on neiti -- vaikka hän olisi rumakin -- niin rakastetaan
häntä, mutta sisäkköä -- vaikka olisi kaunis kuin meren haltijatar,
ei kukaan rakasta.
-- En minä pidä kauniista, Liisa!
-- Kuinka sitten voi olla heitä rakastamatta?
-- Siten juuri, etten rakasta heitä, koska ei voi olla rakastumatta
heihin, ja niin rakastavat heitä kaikki. Onko siinä mitään huvia
-- rakastaa sellaista, jota kaikki rakastavat? Kun katson häneen,
saattaa kymmenen muuta silmäparia samalla katsella häntä ja minun
katseeni kohtaavat hänen kasvoillaan noiden toisten katseet.
-- Ha, ha, naurahti Liisa hiljakseen: -- tuo on aivan samaa kun
meillä maalla työmiehet puuroa syödessään tuppautuvat kaikki
lusikkoineen samaan kuppiin...
-- Juuri niin, Liisa, juuri niin se on, -- huudahdin --
ihastuksissani hänen sattuvasta vertailustaan. -- Te, Liisa, olette
viisas... sääli, että olette jäänyt vaille koulusivistystä.
-- Mitäpä minä sillä tekisin. Sisäkkö ei saa olla sivistynyt. Ei
häntä kukaan ota.
-- Minkä vuoksi juuri sisäkkö? Silloin voisitte tehdä jotain muuta...
Olisitte kätilönä tai välskärinä.
-- Oh, en tiedä, mikä parasta lie. Tunsin erään naisvälskärin, joka
toimi sairaalassa, ja jota lääkäri kiusasi niin, että tuo raukka itki
ja sanoi: jospa en vaan olisi sivistynyt, niin menisin mieluummin
sisäköksi. Mutta minä vaan häiritsen teitä... Menenpähän tästä.
-- Minusta on hauska puhella teidän kanssanne, Liisa... Täytyy
kuitenkin oppia läksy. Illalla pitää välttämättömästi mennä
vieraisille.
Liisa meni aivan hiljaan ovelle, avasi sen ja pysähtyi.
-- Tuleeko teille siellä hauskaa? kysyi hän.
-- En luule, Liisa.
-- Minkävuoksi sitten menette sinne?
-- Sehän tapahtuu enemmän tottumuksesta ja velvollisuudesta... Kun
minua pyydettiin, niin minä lupasin.
Enempää ei hän puhunut, mutia jostakin syystä hän huokasi hiljaan
mutta pitkästi.
Omituinen olento! Hänessä oli omituista hienoutta, mutta tuo hienous
oli toisenlaista kuin se, johon silmäni oli tottunut ympärilläni --
kasvatuksen ja suurmaailman muodostelemaa hienoutta. Liisan hienous
oli luontaista, se ei ilmennyt liikkeissä, käynnissä eikä asennoissa,
vaan äänenpainossa ja katseen ilmeessä. Puhuessani hänen kanssaan oli
hän mielestäni miellyttävä. Halusin jatkaa, ja jollei olisi ollut
kirottua läksyä trigonometriassa sekä välttämätöntä lähtöä ikävään
illanviettoon tuttavieni luo, jossa olivat "aina samat", jossa
tanssittiin "aina samaa" ja jossa puhuttiin "aina samasta", -- niin
olisin huvikseni rupatellut Liisan kanssa.
Nyt olin tullut vakuutetuksi siitä, että Liisa ei tuntenut minua
kohtaan pelkkää suopeutta, vaan että hän oli mieltynytkin minuun.
Minä luonnollisesti en ollut lainkaan mieltynyt häneen, mutta siitä
huolimatta veti hän huomiotani puoleensa. Tunnustanpa, että hän
tenhosi minua jossain määrin. Mutta kun hän sittenkin oli vain
sisäkkö, vaikka hiukan omituisempikin, niin en ajatellut sitä
vakavasti.
Talvi kului. Aikani hupeni tavalliseen tapaan. Minä _liikuin_
seurapiirissä. Vain tuolla sanalla voin määritellä asemaani. Se oli
jotain tarkoituksetonta ja hyödytöntä liikkumista.
Seurapiiri ei kokoonpanoltaan ollut lainkaan sellainen, että sitä
olisi voitu riimittää "ylhäisön piiriksi". Sitäpaitsi ei sellaista
ainesta kaupungissa ollutkaan. Oli joitakin yksityisiä -- jokunen
kuvernementin alueella maatiloja omistava kreivi, joka ei pitänyt
kaupungin elämästä tai oli siihen kyllästynyt; puolitiehen "sortunut"
virkauran etsijä, joka epäonnistumisensa vuoksi vapaaehtoisesti
kätkeytyi maaseudulle. Mutta he elivät eristettyä elämää,
sekaantumatta tuskin koskaan seurapiiriin. Paikalliseen, itseään
ylhäisimpänä pitävään piiriin kuuluivat korkeimmat virkamiehet, jotka
pääkaupungin virkamiesten rinnalla olivat vain pikkumiehiä, mutta
täällä suurempiarvoisten puutteessa nostivat päätään korkealle,
rikkaat tilanomistajat ja kauppiaat, jotka olivat onnistuneet
saamaan koulusivistystä sekä oppimaan suurmaailman elintapoja.
Heidän keskuudessaan oli paljon kaupungissa kauvan asuneita ja
kauttaaltaan venäläistyneitä ulkomaalaisia. Tällä piirillä ei ollut
mitään yhdistävää sidettä, sillä kunkin tehtävät olivat eri taholla.
Virkamiehet eivät keksineet keskustelun aihetta liikemiesten kanssa,
eivätkä liikemiehet maatilanomistajain kanssa.
Kun näin ollen ei ollut yhteistä kaikkia vallitsevaa aatetta,
niin oli vain olemassa hauskaa tyhjyyttä. Ihmisillä ei ollut
muuta päämäärää kuin saada viettää aikansa hauskasti. Sellaisten
yksinkertaisten keinojen avulla kuin korttipeli, tanssi, hakkailu,
rakastelu ja loputon lörpöttely he siinä milloin enemmän milloin
vähemmän onnistuivatkin.
Rehellisesti tunnustaen voin sanoa, että vietettyäni tuossa seurassa
useampia vuosia en siinä oppinut mitään ja jälkeenpäin päästyäni
tuosta seurasta perille huomasin, miten harvinaisen tyhjä ja
toivottaman matala se oli.
Ahkerasti _liikuin_ minä tuossa tyhjyydessä vaipuen joka päivä sen
mataluuteen. Älköön kukaan luulko minua puolueelliseksi. Asian
laita oli todellakin tämä. Tuon seurapiirin muodostivat henkilöt,
jotka eivät millään muotoa halunneet esiintyä omana itsenään,
toisin sanoen keskisäädyn tavallisina ihmisinä. Jos he olisivat
pysyneet sellaisina, olisi myöskin seurustelullaan ollut elähyttävää
mielenkiintoa ja todellisuuden pohjaa.
Mutta he halusivat keinoilla millä tahansa näytellä suurmaailman
ihmisten osia, esiintyen tuossa valossa toinen toisensa edessä.
Luullakseni eivät enimmät heistä koskaan välittömästi olleet nähneet
esikuviaan, vaan jäljittelivät näitä vain kulkupuheiden mukaan. Sen
vuoksi muodostuikin välttämättömyydestä esiintyvä suurmaailmallisuus
turmeltuneisuudeksi.
Vaikka olin jo tullut aikuiseksi, ei lukio entistä tapaansa
noudattaen vaatinut minulta muuta kuin ulkonaista säädyllisyyttä
sekä onnistunutta läksyjen ja tutkintojen suorittamista. Aivan
niin, se vaati vain _suorittamista_ eikä tietämistä. Seitsemän
vuotta lukiossa oltuamme olimme laatineet erinomaisen läksyjen
suorittamisjärjestelmän, omaten samalla sangen niukat tiedot.
Lukiossa oli tietenkin niitäkin, jotka opiskelivat ahkerasti lukien
sen lisäksi vielä tietojaan täydentäviä kirjoja, mutta enemmistö
suoriutui "järjestelmän" avulla.
Olisi vaikea selittää sen laatua, sillä se käsitti opettajain
heikkouksien täydellisen tuntemisen ja oli niiden mukaan
sovellutettu. Jokaista varten oli laadittu erikoinen
sovelluttamiskeino. Yhden opettajan tunnilla riitti pelkkä
kuiskaus, toisen herkkäkuuloisemman tunnilla täytyi käyttää kirjan
avaamista edessä istuvan oppilaan selän takana, kolmas oli tunnettu
puheliaisuudestaan, ja oppilaat tiesivät hänelle riittävän, kun
osaa läksyn alkupuolen virheettömästi, jolloin hän takertuu siihen
kertoen itse lopun -- sekä lukemattomia muita viattomia viekkauksia
ja kepposia.
Tutkinnoissa oli taas eri keinot kussakin aineessa. Historian
opettaja esimerkiksi salli merkitä lippuihin ohjelman
yksityiskohtiaan myöten. Liput olivat kahdeksannes-arkin kokoiset
ja oli niihin hienolla käsialalla kysymyksien muodossa esitetty
tutkittavan sisältö.
Latinan kielen suorittamisessa täytyi oma lippu pitää taskussa ja
taitavasti piiloittaen vetää se esiin ja vastata, siitä sen, minkä
oli hyvin oppinut.
Matematiikan opettaja toimi suorastaan sopimuksesta meidän kanssamme,
ja me tiesimme lippujen tulevan olemaan määrätyssä järjestyksessä ja
että meitä kuulustellaan aakkosjärjestyksessä loppupäästä alkaen.
Sanalla sanoen, kaikki huolehtivat suotuisasta lopusta. Jokainen
tarvitsi hyviä tuloksia loistavien kertomusten antamista varten,
saadakseen korkeimmalta päällystöltä suopean kiitoslauseen.
Saatan aivan rehellisesti sanoakin, että me kaikki, joilla oli
erinomaiset arvolauseet sekä mitä parhaimmat todistukset, emme
osanneet kerrassaan mitään; että päiväkirjaan säädyllisiksi nuoriksi
miehiksi merkittyinä me juopottelimme, pelasimme korttia, kävimme
erinomaisen säännöllisesti kaikennäköisissä Balahnyissä, tuoden
luokkaan iljettäviä tauteja ja vähitellen, mutta uutteraan turmelimme
nuorta elimistöämme.
Tässä muistan ystävääni Roganskya. Kaikkeen, mikä hänelle tapahtui,
pidän suorastaan opettajamme Tshuprenkon syyllisenä. Tämä nuorukainen
oli ulkonaisesti kylmähkö, harvapuheinen, jopa kuivakiskoinenkin.
Se vieroitti toverit hänestä eikä hänellä ollut kenenkään kanssa
läheisempää ystävyyssuhdetta.
Tuon kuoren alla kätkeytyi kuitenkin mitä vastaanottavaisin
ja heikoin hermosto sekä eräänlainen hillitön tunteellisuus.
Suhteellisesti suuresta älyllisestä kehityksestään huolimatta hän
joutui Tshuprenkon vaikutuksen alaiseksi helpommin ja tuntuvammin
kuin muut.
Sen merkillisen ensi-illan jälkeen oli hänellä tosin kyllä pitempi
väliaika, jolloin hän ei ollenkaan käynyt kaupungin puistossa. Mutta
se johtui vaan hänen maltillisuudestaan. Itse asiassa hän tunsi
siihen suurta vetovoimaa ja uuden vuoden jälkeen hän oli ikäänkuin
kahleistaan irtipäässyt. Kokonaisia viikkoja kului etten tavannut
häntä tuttavien luona. Usein hän tuli myöhästyneenä ensimäiselle
tunnille, kun oli nukkunut. Seuraan tullessaan kiintyi huomio hänen
laihtumiseensa sekä kasvoihin ilmestyneeseen kalpeuteen.
-- Oletko ollut sairas, vai mitä? -- tiedustelin häneltä.
-- En, muuten vaan... Olen vaan nukkunut liian vähän...
Jostakin syystä hän salasi minulta suhteensa Tshuprenkoon.
Näiden kuukausien kuluessa hän aivan silminnähtävästi kasvoi, tai
kuten sanotaan, venähti, ja oli tullut isokasvuiseksi.
Kerran maaliskuun alkupuolella, jolloin ulkona jo tuoksahti keväälle,
hän tuli luokseni. Hän tunsi Nikodim Kondratjevitshin sekä tädin ja
kävi joskus heidän luonaan, tällä kertaa hän kuitenkin tuli suoraan
minun huoneeseeni.
Päivä oli painunut iltapuoleen ja huoneessa vallitsi vielä
puolihämärä, joten en halunnut sytyttää tulta lamppuun. Kun hän
astui sisään, katsahdin häneen, mutta otaksuin hänen kasvojaan
peittävän kauhean maatuneen värin johtuvan illan hämärästä valosta.
Mutta tarkastettuani tulin vakuutetuksi, ettei se ollut hämärä, mikä
siihen vaikutti, vaan että hänen kasvoillaan oli todellakin tuo väri.
Ojensin käteni, mutta hän ei ottanut sitä vastaan.
-- En voi antaa sinulle kättä, -- lausui hän surullisella,
tukahdetulla äänellä. Tulin juuri sen vuoksi tänne.
-- Sen vuoksi että et antaisi kättä?
-- Selittääkseni sinulle...
-- Istu, -- sanoin käsittämättä vielä mitään, otaksuen ensi hetkellä
hänen tulleen luokseni riidelläkseen kanssani. Hän istahti, mutta
varovasti, ikäänkuin peläten valtaavansa koko tuolin.
-- Kuule, alkoi hän, me emme ole ystäviä, mutta kuitenkin hyviä
tovereita. Ystäviä minulla ei ole... Ei ole löytynyt. Sanon vain
sinulle. Olen sairas.
-- Niinkö? Mutta eihän se niin hirmuista ole...
-- Kyllä, se on kauhean hirvittävää. Ei se ole sitä, mitä sinä
tiedät. Tämä on jotain pahempaa, kauheampaa...
-- Oletko varma siitä?
-- Isänihän on lääkäri...
-- Oletko ilmoittanut hänelle?
-- Hän käsitti sen itsestään. Sen johdosta on ollut kotikahakoita...
kestin ne kuitenkin. Isä vakuutti, että näinkin saattaa elää.
-- Onko kysymys jo siinä asteessa?
-- Niin, olin päättänyt ampua itseni, mutta hän, ymmärrätkö, osoitti
tieteen perusteella... hän pakotti minut lukemaan useita kirjoja
ja tulin samaan tulokseen... Sinun luoksesi tulin ilmoittaakseni
seuraavaa. Kun kanssakäyminen minun kanssani on vaarallista, niin
olen jonkun aikaa poissa lukiosta. Tulen olemaan kokonaan kotona
näyttäytymättä julkisuudessa. Luotan sinun apuusi tavallaan. Ilmoita,
että käyt luonani ja että olen vuoteessa, katkaissut oikean käteni...
-- kun sitten tulen lukioon, -- sinähän olet penkkitoverini, --
voimme olla varovaiset. Oikea käteni tulee olemaan siteessä, se
oikeuttaa minua olemaan kenellekään ojentamatta sitä. Siinä kaikki...
-- Teen kaikki, Rogansky, kuten tahdot... Milloin tulen luoksesi?
-- Milloin haluat... Tulen olemaan kaksi viikkoa sulkeutuneena kotona.
-- Oletko kaikki nämä kuukaudet viettänyt Tshuprenkon seurassa?
-- Niin, olen aivan kuin mieletön... Katsos, minussa istuu perkele,
jota en osannut aavistaa. Hermoni ovat sairaat, ärsytetyt...
Selvittyäni huomaan, että Tshuprenko on kokonainen hirviö... Mutta
hänestä en ole kertonut mitään isälleni enkä kenellekään. Minkä
tähden? Syököön hän opettajaleipäänsä. Nyt niinä lähden, -- lisäsi
hän nousten.
-- Tulen huomenna luoksesi...
-- Miten haluat: hyvästi.
Tälläkään kerralla ei hän antanut kättä, vaan poistui. Saatoin häntä
eteiseen. Liisa tuli myös sinne, mutta hän kieltäytyi jyrkästi tämän
palveluksista, pukien kiireesti päällystakin yllensä ilman toisten
apua.