kasvonsa aivan samanlaisiksi, ja syvästä surustani huolimatta
olin vähällä purskahtaa nauruun, kun sedän suusta kuulin melkein
kirjaimelleen samat huudahdukset, jotka puolituntia sitten tätini oli
lausunut.
-- Oh, isä raukkaasi... Ja niin äkkiä... Mutta sehän on aivan julmaa.
Mitä kärsimyksiä se sinulle tuottaakaan, Voldemar...
Mutta hän ei voinut tulla toimeen ilman tavanmukaista
kotifilosofiaansa lisäten sen vuoksi muutamia mietelmiä kuolemasta,
Hänen mielestään täytyy olla tyytyväinen kuolemaan, sillä se
kuitenkin on olemassa, vaikka me kuinka tuskittelisimme sitä.
Menin huoneeseeni, istuin pöydän luo laskien pääni käsieni varaan ja
itkin. Kaupunki-elämän tarkoitukseton melu, huumaantuminen tuosta
tyhjänpäiväisestä seurustelusta, erakkoinen ja ikäänkuin perustusta
vaille jäänyt nuoruuteni -- kaikki tuo oli omansa tekemään minusta
unohtavaisen, kovettuneen ja kiittämättömän; itse asiassa rakastin
äitiäni rajattomasti.
Minut valtasi epätoivo ajatellessani etten mitenkään ollut hänelle
sitä osottanut. Että hän oli kuollut mahdollisesti epäillen
rakkauttani ja että se nyt ei enään ollut korjattavissa.
Verkalleen laskeutui hämärä kietoen minut joka taholta ikäänkuin
paksuun vaippaan ja minusta tuntui kuin sulautuisin siihen.
Melkein kuulumattomasti narahti ovi ja takanani kuului askeleita.
Pinnistin ajatustani ja, käsitin että se oli Liisa, joka tavallisena
hämyhetkenä toi lamppua. Hän meni pöydän luo, asetti siihen lampun,
mutta huomattuaan asentoni, hän jäi paikalleen liikkumattomana.
-- Mikä teitä vaivaa, Volodja? (Hän kutsui minua aina siten.)
En vastannut mitään.
-- Ettekö sano? Virkahti hän surunsekaisella äänellä saamatta nytkään
vastausta.
Sitten kuulin taas hänen askeleensa. Vieläkin verkemmin, vieläkin
hiljemmin hän poistui. Kuulin kuinka hän tarttui ovenripaan ja minun
kävi äkkiä suuresti sääliksi laskea hänet noin loukattuna menemään.
-- Liisa, kutsuin häntä päätäni kohottaen. Samassa tuokiossa oli hän
luonani.
-- Onko joku suru? Kysyi hän sanomattomalla osanotolla katsoen
itkettyneisiin silmiini.
-- Äitini on kuollut...
Hänen kasvonsa ikäänkuin jähmettyivät. Niissä ei ollut nähtävinä
noita tavanmukaisia ilmeitä, joiden avulla ihmiset osottavat surua
vaan päinvastoin hän pikemmin koetti tukahduttaa surun tunnettaan
keventääkseen saamaani iskua. Sellaisen vaikutuksen se teki minuun.
-- Suurempaa surua ei maailmassa ole, Volodja... lausui hän
hiljaisella äänellä melkein kuiskaten. -- Toinen ei tiedä sitä eikä
tunne... mutta silti ei elämässä ole suurempaa surua...
Hän ikäänkuin aavisti kärsimykseni. Tunsin hänessä läheisen olennon,
todellisen ystävän, jolle saatan näyttää suruni syvyyden. Painoin
pääni hänen rintaansa vasten itkien siinä kyllikseni.
Sinä päivänä en puhunut hänelle suunnitelmastani mitään. Isälle
vastasin muutamin myötätuntoisin sanoin kiittäen häntä samalla
pyyntöni täyttämisestä.
Parin päivän kuluttua pistäydyin Roganskyn luona. Rahani oli hän jo
saanut. Pyysin, ettei hän puhuisi niistä mitään omaisilleni.
Viikko oli kulunut, jolloin vasta tunsin voivani puhua Liisalle
asiasta. Selvitys kävi helposti. Olihan Liisa itse juuri antanut
minulle tuon ajatuksen ja hänen mielialansa sen toteuttamiseksi oli
jo täysin kypsynyt. Hän ei vaan ollut osannut sitä selvästi ilmaista.
Selitettyäni hänelle, niistä oli kysymys hän joutui ilosta aivan
neuvottomaksi.
-- Voi... voi... sehän on hyvä!... erinomaista! Voi, Volodja, miten
hyvä te olette!... Huudahteli hän ilosta säteilevin silmin. -- Mutta
mitä varten niin paljon? Minähän osaan ommella... Tarvitsen vaan
saada koneen vuokratuksi... Ansaitsen sillä saman verran... Miten
hyvä! Oh, Jumalani... miten tämä on hauskaa!... Olikin jo niin...
Niin epämukavaa olo... Aina täytyi salailla, mutta näkeväthän he
sittenkin... ovat ruvenneet katselemaan minua niin, että saattavat
minut aivan punastumaan... Voi, Volodja, miten hyvä te olette!
Liisan muuttaminen uuteen asuntoon ei saattanut minulle lainkaan
vaivannäköä. Hän ei sallinut ajatustakaan siitä, että minä siinä
puuhaisin. Seuraavana sunnuntaina hän pyysi tädiltä päästäkseen ulos
koko päiväksi. Täytyi keksiä valhe: hän sanoi omaistensa tulleen
maalta. Täti laski hänet mielellään aavistamatta, että tässä juonta
punottiin.
Illalla saavuttuaan Liisa valitsi hetken kuiskatakseen minulle, että
oli löytänyt huoneen ja ettei konettakaan tarvinnut vuokrata sillä
emännällä oli kone, jota kahden ruplan kuukausimaksusta saisi käyttää
mielin määrin. Liisan kasvot säteilivät, hän oli ihmeen tyytyväinen.
Kahden päivän kuluttua tapahtui irtisanominen sillä aikaa kun
olin lukiossa. Kun tulin kotiin ja menin tädin luo, oli hän pois
suunniltaan.
-- Ajattelehan, minkälaisia uutisia, -- sanoi hän minulle. -- Liisa
lähtee meiltä pois.
-- Niinkö, -- huudahdin. Äänessäni vilahti vain jonkun verran
uteliaisuutta eikä muuta.
-- Niin, ajatteles, tänä aamuna hän tuotti minulle tuollaisen
yllätyksen! Hänen sukulaisensa kuuluvat avaavan jonkun työhuoneen ja
hän kuuluu osaavan ommella. Ja he tahtovat, että hän asuisi heidän
luonaan. Minusta se on niin ikävää, sillä hän oli erinomainen sisäkkö
mutta myönnäthän, etten toki voi pyytää häntä jäämään.
Kotiin tultuaan sai Nikodim Kondratjevitsh myös tietää asian. Hän
osoittautui epäilijäksi eikä oikein ottanut uskoakseen Liisan
sukulaisiin.
-- Ehkä hän on jostain syystä tyytymätön meihin? Hän arveli, sen
ohessa katsahtaen minuun.
-- No, johan nyt, -- vastasi täti, -- jos hänellä meillä ei ollut
hyvä olla, niin en tiedä, mistä hän parempaa löytää...
-- Ehkä hän on löytänyt paremman paikan? -- lausui setä.
Pidin tarpeellisena tehdä huomautukseni. -- Parempaa paikkaa kuin
teillä, hän tuskin löytää... Tehän hemmottelitte häntä niin...
Sukulaisten puheissa ilmeni syvä epätietoisuus. He näkivät minun
suhtautuvan Liisan poistumiseen kokonaan välinpitämättömästi, eivätkä
voineet sitä käsittää.
End of Project Gutenberg's Nuoruuden tunnustuksia, by I. N. Potapenko