sillä pelkäsin kiduttavaa unettomuutta. Olisin halunnut puhua
mielentilastani jollekin, selittää, uskoin, että se olisi
helpottanut. Mutta sellaista ihmistä ei ollut luonani. Ei ollut koko
kaupungissa.
Sellainen ystävä, kuin Rogansky, ei ollut siihen sopiva. Hän oli
ystäväni illoin, illanvietoissa, pikku tanssiaisissa ja ehkä vielä
pikku juomingeissakin. Mutta sellaiselle ystävälle en mistään
hinnasta olisi avannut sieluani.
Äkkiä tietämättäni -- en voi käsittää, miksi juuri sinä iltana ja
tuollaisena hetkenä -- eteeni ilmestyi tuttu, läheinen mutta melkein
unhotettu Marinkan kuva. Niin, olin jälleen unohtanut hänet. Näinä
kahtena vuotena ei mikään ollut muistuttanut hänestä, ja nyt sinä
hetkenä, jolloin ehkä ensi kerran tunsin todellista surua, hän
ilmestyi minulle.
Näin hänet selvästi. Kiihottunut mielikuvitus loihti hänet
sellaisena, kun hän oli viime lähtöni aamulla kaataessaan minulle
teetä; muistin hänen sanansa: "Sinä yksin tulet minulla olemaan...
minä olen aina sinua varten." Niin oli hän lausunut. "Sinä unohdat
minut, mutta ei se haittaa..."
Todellakin, ei se "haitannut", sillä olinhan unohtanut hänet, mutta
nyt, kun minulle oli tapahtunut onnettomuus, muistin hänet heti. Hän
on aina minua varten. Nytkin juuri on hän minua varten.
Nuhtelin tietysti itseäni siitä, etten kertaakaan kahteen vuoteen
ollut hänelle kirjottanut. Ajattelin, että jos hän olisi ollut siinä,
luonani, olisin hänelle kertonut kaikki, salaamatta mitään, en olisi
hävennyt kertoa hänelle kaikkein inhottavimpia pikkuseikkojakaan.
Siellä, lammen rannallahan, "meidän raitamme" alla... Enemmän tuskin
saattaa loukata niin puhdasta olentoa, kuin hän oli. Eikä hän osannut
muuta sanoa kuin: "kuinka onneton sinä olet"!
Se oli ennustusta. Hän käsitti vaistomaisesti, että silloin
osottamani luonteen piirre oli johtava minut onnettomuuteen. Ja nyt
olenkin, enkä enään sen kynnyksellä -- olenhan astunut sen yli.
Olisin halunnut keskustella hänen kanssaan. Pinnistin
mielikuvitustani, tahdoin ikäänkuin pakoittaa Marinkan kuvan puhumaan
minulle jotain, mutta se oli tyhjä toive. Istuuduin pöydän luo
ja ryhdyin kirjoittamaan. Kirjotin kirjettä Marinkalle. Kirjotin
kuumeisesti, hermostuneesti, nopeaan. Ajatukset riensivät suurella
vauhdilla kynäni edellä. Kirjotin:
"Marinka, kallis, ainoa ystäväni koko maailmassa! Olen syyllinen
edessäsi, mutta sinä annat kaikki anteeksi. Olen tänään suuresti
onneton, ja sanottuani sen sinulle, tuli minun helpompi olla. En
tiedä miksi, mutta tunnen olevani pakoitettu kertomaan sinulle
kaiken, sivuuttamatta yhtäkään piirrettä. Kuule siis..."
Ja niin kerroin, eläen vielä kerran inhon ja kauhun tunteet. Kirjotin
seikkaperäisesti, peittelemättä, ikäänkuin rangaisten itseäni, ja kun
olin lopettanut, lisäsin:
"Ystävä rakas, ehkä joskus me käsitämme, miten suuri onnettomuus
oli meille molemmille, että meidän ennen yhtenä ollut sielumme
eroitettiin kahdeksi. Ehkä sinulle se ei olekaan, mutta minulle...
Jos sinä olisit ollut luonani en milloinkaan olisi langennut tuohon
syvään kuiluun."
Niin, todellakin, kirje rauhotti minua. Ajattelin jo nukkumista,
aloin riisuutua, paneuduin makuulle ja vihdoin itsepintaisen
unettomuuden jälkeen onnistuin nukahtamaan.
Aamulla minua ruokailuhuoneessa odotteli Nikodim Kondratjevitsh.
Tapansa mukaan hän luki sanomalehteä, joka oli ainoa henkisen
ravintonsa lähde. Hän otti minut vastaan, kuten minusta näytti,
liiotellulla ystävällisyydellä. Hän piti itseään ihmis- ja
erikoisesti näin nuoren sydämen tuntijana. Kasvattaessaan minua
hän oli taipuvainen tuudittamaan itseään siihen erehdykseen, että
oli kehittänyt minut kunnolliseksi nuoreksi mieheksi. Ja tuossa
ystävällisyydessä minä, tottuneena hänen ajatuksiaan tulkitsemaan,
huomasin piilevän tarkoituksen kohdella minua tahdillisesti ja
viisaasti. Hän hillitsi itseään tavallista taidokkaammin.
-- No, -- lausui hän, -- minä tietysti en rupea kyselemään, missä
sinä olit ja mitä teit? Olen vakuutettu, että on olemassa monin
verroin huonompia paikkoja, kuin se, mistä sinä eilen tulit. Mutta
sinun pitäisi, ystäväiseni, mahdollisuuden mukaan ilmottaa meille
ennakolta. Tätisi oli kauhean levoton.
-- Hyvä on, setä, tulen vastaisuudessa ilmottamaan ennakolta.
-- Ja sitten, koska sinä nyt olet jo täysi-ikäinen nuori mies, niin
pidän velvollisuutenani sanoa sinulle, että eräissä suhteissa... sinä
ymmärrät minua... täytyy olla sangen varovainen.
Käsitin heti, mistä "suhteista" hän puhui, mutta halusin silti
osottaa, etten käsittänyt.
-- Mistä te puhutte, setä?
-- Puhun sellaisista paikoista, joihin sinua voivat toverisi
houkutella. Jumalan tähden, varjele itseäsi, Voldemar. Tiedätkö,
on olemassa tauteja, jotka saattavat turmella ihmisen koko elämän.
Ymmärrätkö minua?
-- Kyllä, setä, ymmärrän?
-- Varo siis. Enemmän kuin mitään muuta maailmassa!
Eikä hän löytänyt mitään muita perusteita, kuin tuon. Tauti! Jollei
olisi muita vaaroja, ehkä hän olisi minua kehottanutkin...
Koko sen päivän ajattelin, että lähettäisin Marinkalle eilen
kirjoittamani kirjeen. Mutta tunti tunnilta, sitä mukaa kuin eiliset
vaikutelmat hälvenivät, tulin välinpitämättömäksi tuon päätöksen
suhteen.
Kirje jäi lähettämättä. Mutta jostain syystä en sitä kuitenkaan
hävittänyt vaan panin sen pöytäni laatikkoon.
3.
Minua voidaan moittia siitä, että katselen taukoamatta tätä yhtä
puolta nuoruudestani. Se on kuitenkin parhaiten säilynyt muistossani.
Minuun on syöpynyt vaikutus, kuin kaikki, joiden minusta piti
huolehtia, eniten olisivat kiinnittäneet huomiotaan olemukseni tähän
puoleen.
En tiedä varmasti, millä keinoin he sen saavuttivat, mutta muistan
varsin hyvin, miten melkein kymmenvuotiaasta saakka, kaikki
ympärilläni ylläpitivät minussa sekä tovereissani jonkinlaista
eläintieteellistä ajatuksen juoksua. Tshuprenko vain laittoi tuohon
rakennukseen sen arvolle sopivan katon.
Pinnistän ajatustani, koetan johtaa muistiini: olisiko joku
opettajista vaikka viittauksella halunnut herättää järkeni ja
joitakin sivuteitä myöten koettanut osottaa minulle sitä korkeinta
maaperää, missä sielu jo itsestään alkaa ahnaasti imeä itseensä
tietoja haluten laajentaa näköpiiriään. Ehkä olen sivuuttanut sen
huomaamatta?
Mutta ei, lukiomme oli _oikea_, toisin sanoen, juuri sellainen, kuin
korkein päällystö vaati. Johtaja, joka typerän maineestaan huolimatta
ei itse asiassa ollutkaan viisas, -- oli kuitenkin osannut puhdistaa
lukion hiukankin raikkaammista aineksista, ja opettajat olivat kaikki
välinpitämättömiä, koneellisia ihmisiä, jotka unisesti selvittivät
seuraavaa läksyä, veltosti kuulustelivat oppilaita, merkitäkseen
heille arvolauseen ja huomattavan suurella tyydytyksellä paiskasivat
päiväkirjan kiinni ja nousten kiireisesti istuimiltaan, poistuivat
kellon soidessa.
Panen pääni pantiksi siitä, ettei yksikään heistä välittänyt meistä,
ettei yksikään heistä pitänyt toimestaan ja että kaikki toimivat
ainoastaan palkan ja ylennyksen vuoksi.
He eivät sentään olleet ilkeitä, kovettuneita, ikävystyttäviä
ihmisiä. Heillä oli perhe, tapasimme heitä seurassa, jossa he
käyttäytyivät tavallisten, keskinkertaisten ihmisten tavoin, joille
kaikki inhimilliset tunteet olivat ominaisia. Mutta kouluun kulkivat
he kuin työläiset tehtaaseen, samoin kuin junailija junaan, jossa
hän jo puolet ijästään päivästä päivään on matkustellut; ei ollut
olemassa mitään yhteyttä heidän persoonallisuutensa, yksityiselämänsä
ja koulutyön välillä.
Jatkan kertomustani. Minua itseänikin vaivaa, kun täytyy kertoa
vain rumia asioita. Mutta ottaessani kynän käteeni ja ryhtyessäni
kertomaan nuoruustarinaani lupasin tehdä sen totuudenmukaisesti. Onko
minun syyni, että nuoruuteni oli likarapakko, johon olin vajota ja
hukkua miltei kokonaan... Oli kulunut muutamia päiviä siitä kun liian
myöhään olin saapunut kotiin. Se oli kauhea päivä, lukiossa ollessani
olin hajamielinen, vastailin väärin opettajien kysymyksiin, toverieni
seurassa olin äreä ja tein heille vääryyttä. Tuo alkoi aamulla
vuoteelta noustessani, kasvoi lukioon mennessäni, kiihtyen siitä yhä
yltyvällä voimalla.
Kotiin palasin hermostuneena, ja nähtävästi oli kasvoissani
joku huomattava muutos, koska Nikodim Kondratjevitsh sekä täti,
päivälliselle tultuani yhteen ääneen kysyivät:
-- Voldemar, oletko terve?
Rypistin kulmiani.
-- Mistä syystä arvelette, etten olisi terve? Enhän valita...
-- Olet kalpea... Olet laihtunutkin.
-- Teistä vain näyttää siltä. Olen aivan terve. Mutta koko
päivällisen aikana he eivät rauhoittuneet. Minulla oli huono
ruokahalu. Sietämätön mieliala ilmeni jokaisessa liikkeessäni.
Vaikenin itsepintaisesti, ja jos minulta kysyttiin jotain, vastailin
katkonaisesti ja ärtyneesti.
Siitä huolimatta annettiin minulle tämä ensimäinen päivä anteeksi.
Mutta mieliala yhä paheni. Nikodim Kondratjevitsh tarkkaili minua.
Hän näki minun jostain kärsivän, että silmiini ilmaantui ikäänkuin
epätoivoinen ilme, että väliin olin kovin rauhaton.
Toisinaan hän huomasi kasvoillani ruumiillisten kärsimysten oireita.
Kärsin todellakin suuresti, mikä kärsimys kasvoi yhä, kun en voinut
siitä kenellekään puhua.
Mutta enemmän minua vaivasi tieto, että aivan pian, millä hetkellä
tahansa saattaa uskollinen sieluni vartija Nikodim Kondratjevitsh
hyökätä kimppuuni ja alkaa ystävällisesti tiedustella.
Oh, olin päättänyt olla järkähtämättömän luja. Loin mieleeni kuvan
kaikista hänen yrityksistään, kiertoteistään ja kaarteluistaan
ja valmistauduin niiden varalle. Mutta minä en huomannut
yksinkertaisinta. Ja siinä jouduin häviölle, mutta, kuten osottautui,
edukseni. Eräänä iltana kiireellisesti silmäiltyäni läksyjäni
makailin vuoteellani, tuntien itseni heikoksi. Ovelleni kolkutettiin.
Arvasin heti, että se oli Nikodim Kondratjevitsh.
-- Kuka siellä? -- kysyin nousematta sängystä.
-- Saako tulla?
-- Kyllä, setä. -- Aloin vaivaloisesti nousta vuoteelta, mutta hän
oli astunut huoneeseeni tavallista nopeammin ja lähestyi sänkyäni.
-- Ei tarvitse, ei tarvitse, makaa vaan... Kun haluttaa, niin pitää
makailla... ja koskettaen olkapäihini hän asetti minut takaisin
sänkyyn istahtaen itsekin siihen.
-- Häiritsenkö tulollani ja istumisellani? -- kysyi hän.
-- Ette suinkaan, setä... Teillä on varmaan jotain sanottavaa minulle?
-- Eikö sinulla ole minulle mitään sanottavaa?
-- Ei mitään erikoisempaa...
-- No, sitten sanon minä. Näetkö, Voldemar, olen itse ollut nuori
ja tyhmä... ja olen kärsinyt paljon, -- mutta en nuoruuteni vaan
tyhmyyteni vuoksi. Näetkö, nuoruus on sellainen ihana asia, että jos
ihmiset nauttisivat siitä järkevästi, niin he olisivat onnellisia
kuin jumalat, ja jumalat, ymmärrätkö, ovat mustasukkaisia, minkä
vuoksi nuoruuteen tuli yhdistetyksi välttämätön tyhmyys... Minä
tietysti lasken leikkiä. Saattaahan; olla järkevä ja sittenkin
kärsiä... Mitä? Onko vaikea kääntyä? Luullakseni olet neuvotellut
"kokeneiden" toverien kanssa ja tehnyt vieläkin suurempia tyhmyyksiä?
Eikö niin? Niinhän se aina on... Muistan, että minullekin tapahtui
sellaista.
-- Mitä te puhutte, setä -- huudahdin hämmästyneenä ja katseessani
kuvastui nähtävästi enemmän ihmettelyä hänen tarkkanäköisyytensä
vuoksi kuin tietämättömyyttä.
-- Rakas... Me olemme kaikki luodut samasta savesta, ja ken tuntee
tuon savenpalasen ominaisuudet, hän tuntee myös kaiken saven,
olkoonpa sitä kuinka paljon tahansa. Minä jo silloin, kun tulit
kotiin kello kaksi, ymmärsin... ja surin, surin kauheasti. Kuulin,
miten sinä pitkään, pitkään aikaan et voinut rauhottua ja nukkua.
Niin, ystäväiseni, meidän alkuperäinen puhtautemme nousee meissä
aina vastarintaan, mutta sitten... elämä tasottaa kaiken... Niin.
Niin, että heitä pois kaikki vaikenemiset ja mene mitä pikemmin
lääkärin luo... Ei, odota: minulla on tuttu lääkäri, sangen hyvä ja
vaatimaton... Lähetän heti häntä hakemaan...
-- Setä! -- lausuin vastustaen, vaikka sangen heikosti, hänen
noustuaan sänkyni laidalta.
-- No, riittää jo... Mitä tyhmyyksiä. Siveellisestä puolesta
puhumme sitten. Kaikella on aikansa. Sinun täytyy tietää, että
ennen kaikkea olen ystäväsi, ja sitten vasta setäsi. Kun -- suo
anteeksi vertaukseni -- varas, yrittäessään vaaralliseen paikkaan, on
loukannut päänsä, niin sidotaan hänen haavansa ensin ja sitten vasta
tuomitaan... Minä kirjotan täällä luonasi, ja tätisi ei tule saamaan
siitä mitään tietoa. Suostutko?
-- Miten vaan haluatte, setä!
Olin voitettu, ja kun en enään tarvinnut häpeääni peitellä, niin
iloitsinkin, että asia oli saanut näin oikean käänteen.
Kirjelappu oli kirjotettu, setä antoi sen palvelijalle jääden sänkyni
laidalle istumaan puhellen koko ajan. Hän puhui kauhean paljon,
viisaasti ja ikävästi. Puhui siitä, miten ihmiset kokemattomuutensa
perusteella ja harkitsevaisuuden puutteesta muuttavat kärsimykseksi
parhaimman, minkä omaavat -- nuoruuden.
-- Ja se johtuu siitä, ystäväni, etteivät nuoret luota vanhempiin.
Jos olisit rehellisesti, luottavasti kysynyt minulta neuvoa, et nyt
kärsisi. Sinun täytyy olla avomielinen minulle, Voldemar, ja tämä
sattuma, toivon, saa sinut siitä vakuutetuksi.
Lääkäri saapui. Seurasi häpeällinen tarkastus, tavanmukainen pään
pyörittäminen ja lohdullinen tieto, ettei mitään vakavaa ole olemassa
ja lupa olla joutumatta epätoivoon. Määrättiin parantamiskeinoja ja
ruokajärjestelmä.
Puolen tunnin kuluttua lääkärin poistumisen jälkeen astui täti sisään
ja alkoi todellisesti huolestunut ilme kasvoillaan lääkitsemään
minua vatsataudin vaikeuttamasta influenssasta. Minun täytyi kestää
kaksinkertaista lääkitsemistä.
Seuraavana päivänä kirjotti setä omakätisesti lukioon kirjeen
sairastumisestani ja minä en koko viikkoon ollut lukiossa.
Minun täytyi ajatella, että setä oli pitänyt sanansa. Kuten näytti,
antoi hän tädin olla erehdyksessään, sillä koko viikon hän ainakin
tunnollisesti ahtoi minuun kiinapulveria ja muita kotoisia lääkkeitä.
En tiedä vain, mitä kohtaan hän tunsi sääliä, minun itserakkauttani
vai tätini hyvyyttä kohtaan.
Mutta hän erehtyi ajatellessaan minun neuvotelleen toverien kanssa.
Rogansky yksin tiesi minua kohdanneesta onnettomuudesta, kenellekään
muille en ollut siitä kertonut. Yleensä oli lukiossa yli kuudentoista
ikäisten oppilaiden kesken tapana puhua vapaasti näistä asioista.
Melkein kaikki olivat joko Tshuprenkon kautta tai omintakeisesti
tutustuneet "Balahny"-nimiseen paikkaan. Ja luokassa oli melkein
varmasti aina joku, joka sai kärsiä epämiellyttävistä seurauksista.
Mutta sitä ei kukaan hävennyt vaan päinvastoin useat ylpeilivät ja
kerskailivatkin.
Minulla ei ollut vähintäkään halua kertoa kenellekään elämästäni. En
ollut huono toveri, mutta kuitenkin sydämeni syvyydessä halveksin
luokkaani, joka enemmistöltään ei kuulunut kaupungin "parempaan
säätyyn". Heidän keskuudestaan valitsin ystäviä vaativaisesti.
Sinä aikana en ollut kenenkään kanssa läheisissä suhteissa paitsi
Roganskyn, mutta ystävyytemme hänenkin kanssaan oli jonkinlaista
kylmää ja sovinnaista.
Kerran pyhänä, tädin lähdettyä kotoa vieraskäynneille, Nikodim
Kondratjevitsh lausui minulle.
-- Tapasin eilen lääkärimme, ja hän ilmoitti, että sinä pääsit
onnellisesti pälkähästä. Keskustelkaamme nyt.
-- Mistä, setä?
-- Mistäkö? No, niin sanoakseni, asian siveellisestä puolesta.
-- Mutta setä, jos te haluatte nuhdella minua, niin vakuutan, itse
tehneeni sen jo...
-- Miksi nuhdella, ystäväni? Se on hyödytöntä, ja minä
vihaan sellaista. Tahdon vain, että voisit käyttää hyväksesi
elämänkokemuksiani. Minkä tähden sinun tulisi kiusaantua oppiakseni
elämään, kun voit käyttää hyväksesi toisten kokemuksia. Oppikirjoja,
ystäväni, ei kirjoteta jokaiselle oppilaalle, vaan yksi kaikkia
varten. Katso, minä otan tämän asian järkevältä kannalta, siis
terveesti. Alkeellisimpina aikoina elämän ollessa yksinkertaisen,
ihmisetkin toimivat yksinkertaisesti: kun nuorukainen miehistyi
ja astui täysikasvaneena nuorukaisijän rajan yli, kun verensä
alkoi osata syttyä, ja sydämensä värähdellen lyödä neitosen hunnun
nähdessään, niin hänelle etsittiin neito ja hänet naitettiin.
Mutta meidän aikanamme on elämä käynyt tavattoman mutkalliseksi.
Tullakseen itsenäiseksi ihmiseksi, eivät riitä pikku viikset ja
parta, eivät edes isot viikset tai iso partakaan. Ei riitä, että
tuntee verensä kuohuvan, täytyy ensin päättää lukio, sen jälkeen
yliopiston tai jonkun muun oppilaitoksen oppijakso sekä ryhtyä
ansaitsemaan leipäänsä. Sanalla sanoen, täytyy olla vakava maaperä
jalkojen alla. Tällä tavoin on naimaikä siirtynyt noin kymmenen
vuotta eteenpäin, mutta luonto ei ole muuttunut hituistakaan.
Yksikään sen ominaisuuksista ei ole siirtynyt, se kulkee rataansa
järkähtämättömästi, minkä sinä juuri olet meille osoittanut
seitsemäntoista ikäisenä. Tunnustaakseni on se hiukan aikaista, mutta
se on tosiseikka, ja sen vuoksi varteen otettava.
Istuuduin pöydän luo hänen vastapäätään koettaen asettua mukavimpaan
ja rauhallisimpaan asentoon, sillä kokemuksesta tiesin, että setä
tulisi kauvan nauttimaan omasta kaunopuheliaisuudestaan. Kysymys
vereni syttyväisyydestä oli jo selvitetty sekä perin pohjin pohdittu.
Mutta hän puhui vielä kauvan samasta aiheesta. Esittipä latinalaisia
lausuntoja ja viittasi keskiaikaan ja vanhaan Kreikkaan.
Vihdoin oli kysymys hänenkin mielestään tullut selväksi ja hän
siirtyi eteenpäin. Niinpä hän lausui:
Nyt siirrymme toiseen. Näiden asianhaarojen vuoksi on valtio tullut
pakotetuksi sietämään eräänlaisia laitoksia, jotka olemukseltaan
ovat ristiriidassa siveyden ja uskonnon kanssa. Hyväksyen niiden
olemassaolon se tässä tapauksessa välttämättömyyden pakosta ja niin
sanoakseni suuremman pahan välttämiseksi, asettuu ristiriitaan oman
itsensä kanssa. Mutta vaikka tämä laitos on, niin sanoakseni, tullut
lain suopeudella pyhitetyksi, tulee kunnon ihmisen siitä huolimatta
kaikin keinoin välttää sen palvelusta hyväkseen käyttämästä, ja
tuskin voinetkaan minulle osottaa sen välttämättömyyttä. Minkätähden?
jos olisit joku synkkämielinen, kurja erakko, vailla seuraa,
tuttavuuksia... Mutta sinulla on laaja seurapiiri, on menestystä
naisten kesken, -- olkaamme avomieliset. Minähän valvon sinua ja
näen: Olen nähnyt miten useampi kuin yksi pari ihania silmiä syttyy
sinua katsellessa. Sivuutamme tietysti jo ennakolta tytöt. Heidän
koskemattomuutensa on pyhä. Sen tapaiset mieltymykset johtavat
raskaisiin seurauksiin... Mutta, Voldemar, et saattane olla
tietämätön siitä, että meidän piirimme naimisissa olevat naiset eivät
aina ole niin järkähtämättömiä... Minä, ystäväni, en kehoita sinua
enkä anna liioin mitään ohjeita sinulle. Se alue on yksityinen, johon
ei kenelläkään ole oikeutta tunkeutua, -- se on, niin sanoakseni,
pyhimmästä pyhin, johon on pääsy vain uskotulla. Minä puhun vain
ylimalkaisesti. Tahdon vaan osottaa, että sinun asemassasi olevalle
nuorelle miehelle on sulaa hullutusta sellainen teko, mikä toiselle
saattaa käydä välttämättömäksi. Ymmärräthän minua... Jättäkäämme
asia tähän. Mutta sanon sinulle, etten siedä minkäänlaisia kotoisia
rettelöltä joidenkin sisäkköjen tai muun palvelusväen kanssa yleensä.
Se on sivistymätöntä ja rumaa. Sivistynyt ihminen ei koskaan
laske asioitaan siihen asteeseen menemään, että ne muodostuisivat
häväistysjutuiksi. Ymmärräthän nytkin minua... Ah, ystäväni, kaikissa
asioissa tarvitaan järkeä, kun sitä vaan on, ei muusta ole väliä...
Toivon, että olet käsittänyt minut täydellisesti. Nyt kuuluu soitto.
Tätisi sieltä varmasti tulee. Se, josta puhuimme, ei tietysti koske
häntä.
Täti tuli sisään ja heti ilmeni uusia puheenaiheita. Mutta
keskusteluni Nikodim Kondratjevitshin kanssa ei haihtunut minulta
jäljettömiin. Hän avasi minulle uuden näkökohdan.
Olin luonnollisesti tietoinen siitä, että nuoret, jopa
elähtäneemmätkin naiset seurapiiristäni eivät aina olleet miehilleen
niin ankaran uskollisia, mutta katselin sitä lapselliselta
kannalta poikkeustapauksena ajatellen, että kunnon ihmiset ja
sellaiset siveyden opettajat kuin setäni, ehdottomasti tuomitsevat
sen. Nyt osottautuikin, että hän suhtautuu siihen köykäisesti,
melkein leikillisesti, ottaen tuon seikan aivan vakavasti huomioon
laatiessaan suunnitelmaa nuoren miehen käytöstä varten. Tuo oli
minulle aivan uutta.
Ja kun minä tämän keskustelun jälkeen esiinnyin seurassa, katselin
kokonaan toisilla silmillä nuorten rouvien kiemailua ja silmäyksiä,
ja jos synnynnäinen kainouteni naisia kohtaan ei olisi ollut
estämässä, on tietymätöntä, mihin minut kaikki tuo olisi johtanut.
Mutta kohta tein uuden havainnon, joka saattoi minut kokonaan
ymmälle. Oli nimittäin syntynyt joku väärinkäsitys sisäkön kanssa, ja
hänet erotettiin. Tämä jo jossain määrin minua ihmetytti. Sisäkkö oli
jo kauvan, monta vuotta palvellut talossa, oli hiljainen ja nöyrä.
Hän oli ruma ja omasi nunnamaisia taipumuksia. Lueskeli uskonnollisia
kirjoja, jokaisen tilaisuuden sattuessa kävi kirkossa kärsien
sävyisästi herrasväen oikut ja vääryydet.
Täti aina puhui siitä, että Dunja on hänet hemmotellut, jonka
vuoksi lakkaamatta kiitteli häntä. Erikoisemmin oli hän liikutettu
Dunjan ystävällisyydestä hänen pikku koiraansa kohtaan; mutta äkkiä
eroitettiin Dunja jonkun turhan seikan takia.
Tädin luona alkoi nyt käydä sisäköksi pyrkijöitä. Hän puheli heidän
kanssaan kauvan, tarkkaili heitä, tutkien mitä huolellisimmin heidän
luonnettaan, elämänkäsitystään, pysähtyen vihdoinkin erääseen, jonka
kutsui sunnuntaina lopullista vastausta kuulemaan.
Oli pyhäaamu, verrattain varhainen. Nikodim Kondratjevitsh oli
jo juonut aamuteensä, lukenut lehtensä ja lopetteli parhaillaan
jotakin työtään työhuoneessaan. Pyhäpäivinä makailin vuoteellani
myöhempään. Minua odottamassa kiehui teekeittiö ruokailuhuoneessa
koko ajan. Tällä kerralla nousin jostakin syystä hiukan aikaisemmin
ja istuin jo ruokailuhuoneessa. Sinne tuloani ei nähtävästi kukaan
ollut huomannut. Täti oli omassa kammiossaan, joka oli toinen huone
ruokailuhuoneesta.
Ruokailuhuoneen läpi meni sedän miespalvelija, vanha Artera, joka
samalla toimi kotisanansaattajana, mutta hän ei mennyt Nikodim
Kondrajevitshin, vaan tätini luokse.
Kuulin kaikki, mitä talossa tapahtui. Hän ilmotti, että sisäköksi
pyrkivä tyttö oli tullut kuulemaan lopullista vastausta.
-- Vai niin, hyvä on, virkkoi täti. -- Tulkoon tänne. Artem meni
keittiöön palaten sieltä hetken kuluttua, mutta ei yksin, vaan häntä
seuraavan sisäkkötarjokkaan kanssa. Tarkastin häntä tietenkin.
Hänen ulkomuotonsa oli huomiota herättävä. Pitkäkasvuinen, komea ja
sisäköksi liian hienosti puettu. Tosin täti vaati, että sisäkön oli
ulkonaisesti oltava sopusoinnussa asunnon valikoidun sisustuksen
kanssa ja oli siitä arvatenkin jo ilmottanut hänelle.
Mutta sen lisäksi oli hänellä miellyttävät kasvot -- ne eivät olleet
kauniit -- pikemmin päinvastoin, mutta ne olivat miellyttävät
omituisine piirteineen, uhmailevat, iloisine, melkein nauravine
silmineen. Noilla silmillään hän nopeasti tarkasti minut, siirtäen
samassa katseensa pois. Minusta näytti, kuin olisivat hänen
huulensakin keveästi hymyilleet.
Artem osoitti hänelle tädin huoneen ovea ja palatessaan
ruokailuhuoneen läpi, kuiskasi minulle:
-- Siinäpä vasta on riikinkukko! Ei olekaan jumalisen Dunjan
kaltainen!
Hänen mentyään alkoi tädin huoneessa keskustelu, jonka kuulin
kokonaisuudessaan sanasta sanaan.
-- Mitä sanotte, rakkaani? kysyi täti.