"Rotonda"-nimisen ravintolan pyöreässä talossa oli sopukka, johon
yksikään ihmiskatse ei päässyt tunkeutumaan. Ja kun paikkakunnan
asukkaat halutessaan viettää hauskasti aikansa tungeskelivat kesäisin
tuossa puistossa ja talvisin "Rotondassa", niin vietti Tshuprenkokin
täällä kaikki vapaahetkensä.
Ja täällä, tässä hiljaisessa sopukassa Tshuprenko esitti
lukiolaisille kaikki ne ominaisuutensa, jotka ylläpitivät hänen
vapaamielisyysmainettaan.
Kaikkein ensiksi miellytti ja viekoitteli se, että hän heti antautui
toverina seuraan. Äkkiä katosivat kaikki aseman eroavaisuudet, ja
lukiolainen tunsi itsensä päällikkönsä juomatoveriksi. Kokematonta
se hurmasi niin suuresti, että ensikertalaisesta tuli Tshuprenkon
innokas ihailija, jääden siksi pitkiksi ajoiksi. Pullon ilmestyessä
pöytään ja juotuaan siitä lasin ja kaksi, muuttui tavallisesti niin
harvasanainen Tshuprenko puheliaaksi.
Tällöin tuli ilmi eräs eriskummainen piirre, jota muulloin ei
voitu aavistaa hänen virkatakkinsa sisällä piileskelevän: mitä
hävyttömin rivous! Valikoitu, silosteltu, tietoinen. Näytti siltä,
että tuo ihminen oli joksikin hetkeksi unhottanut kaikki säädylliset
sanat, joita käytti lukiossa ja yksityisten henkilöiden kanssa
keskustellessaan ja että hänellä oli jäljellä vain rumimmat. Ja
nuo uudet puheet juoksivat virtanaan. Vertailuja, sovitelmia,
sananparsia, sutkauksia, kaskuja, laadultaan mitä likaisimpia
rivouksien höystäminä sateli yhä. Tuo kaikki oli hänelle nähtävästi
mieleistä ja tuotti nautintoa.
Minä en tänä vuonna kertaakaan sattunut tuohon suojaisaan sopukkaan,
minkä vuoksi tunsin suuresti pettyneeni Tshuprenkon suhteen.
Yksityiselämäni kului piirissä, jolle kaupungin puisto ja muutkin
kaupungissa olevat yleiset huvipaikat olivat vieraat. Minulla oli
tähän aikaan jo laaja tuttavapiiri niin että iltoja tuskin riitti
vieraillakseni jokaisen luona. Toimeenpantiin perhe-, tanssi- ja
leikki-iltoja, joissa minä aina olin huomattavana suuruutena
näytellen tunnettua osaani. Kaupungin puistoa sekä puistikkokäytävää
meren rannalla pidettiin meidän piirissä ala-arvoisina: siellä
kävelivät kaikki ja me pidimme itseämme valikoituna piirinä; mutta
kuudennelle luokalle tultuani minä joskus pistäydyin kaupungin
puistossa.
Kerran noin kello kymmenen tienoilla illalla kävelin puistokäytävällä
toverini Roganskyn keralla, jonka kanssa siihen aikaan aloin
olla lähemmin tuttava. Eräässä käänteessä me molemmat tunsimme
olkapäillämme jonkun käden. Me käännyimme. Takanamme oli Tshuprenko.
-- Kas vaan, lausui hän teennäisellä ankaruudella:
-- Olemme laittomassa paikassa!
Me tiesimme hänen laskevan leikkiä ja naurahdimme. Paikka ja aika
olivat todellakin laittomia, sillä lukiolaisten oli sallittu
hengittää puistoilmaa vain kello seitsemään saakka. Mutta oppilaita,
jotka olivat ylemmillä luokilla, katsottiin läpi sormien, ja
Tshuprenko oli sitäpaitsi vapaamielinen.
-- Teitä, ystäväni, näen täällä ensi kertaa, sanoi hän. Teidän
huhutaan olevan aristokraatteja, te vaan kuljette tanssiaisissa.
-- Isäni on lääkäri, lausui Rogansky.
-- Ja minun maatilan hoitaja, lisäsin minä.
-- No siitä päättäen on aristokraattisuus kaukana ja minä tyydyn
teihin, virkkoi Tshuprenko.
-- Onko teillä sitten jotain aristokraatteja vastaan? kysyi Rogansky.
-- Ehdottomasti.
-- Miksi niin?
-- Mennäänhän "hiljaiseen sopukkaan" niin selitän teille. Muuten
täällä puutkin kuuntelevat.
Aavistin, että nyt vihdoinkin tapahtuu minun perehdyttämiseni.
Suostuimme luonnollisesti mielihyvällä Tshuprenkon ehdotukseen ja
seurasimme häntä hiljaiseen sopukkaan.
Astuimme pienehköön huoneeseen, jossa oli yksi pihalle viettävä
ikkuna. Yleisöstä ei kukaan käynyt tuossa likaisessa nurkassa. Siihen
näkyivät myös keittiön ikkunat, joista kuului kokkien ja tarjoilijain
puheet ja torailut.
Itse asiassa ei koko huoneusto liene kuulunut ravintolaan, tuntui
melkein kuin olisi se ollut järjestetty yksinomaan Tshuprenkoa ja
hänen nuoria ystäviään varten.
-- Nähkääs, rakkaani, täällä olen jo viisitoista vuotta kuluttanut
iltani, sanoi Tshuprenko, sytyttäen tulta öljylamppuun kuin kotonaan.
Istukaa ja olkaa vieraanani. Mitä me juomme? Minä juon tavallisesti
viinaa... Opettajapalkkani ei salli minun käyttää hienompia juomia.
-- Minä en juo mitään, sanoin, vaikka tuo ei ollut totta. Minä join
kaikkea hiukan, mutta nyt en halunnut.
-- Toisin sanoen: tähän saakka ette ole juoneet, mutta nyt rupeatte
juomaan. Kun te kerran olette vieraitani, niin täytyy teidän... Minä
teille tarjoan miedointa bessarabialaista viiniä... Aika hapankukkoa
se on, mutta se on kuitenkin viiniä, sillä se on viinirypäleistä
valmistettu.
Kellon puutteessa hän löi nyrkillään seinään. Tuota kutsua seurasi
tarjoilija. Pian tuotiin viinapullo sekä pullo bessarabialaista
viiniä.
Tshuprenko joi omituisesti. Mitään haukattavaa ei hänellä ollut.
Pullosta hän kaatoi viheriään lasiin ja joi vähin erin mutta hyvin
tiheään. Istuimme pöydän luo ja silloin laukesi opettajamme puhumaan.
En milloinkaan eläissäni ole nähnyt sellaista ihmistä enkä kuullut
sellaista kieltä. Enkä vieläkään saata käsittää, kuinka sivistynyt
ihminen voi muodostua niin omituiseksi.
Tuskin muistan hänen puheidensa sisältöä. -- Hän puhui myös jotain
aristokraateista, johtajasta, tarkastajasta mutta eniten tarkastajan
rouvasta. Ja minuun jäi vaikutus, kuin olisi hän puhunut kaikista
samaa -- samaa likaa.
Hänen puheensa oli pelkkää likatulvaa. Hän näki ihmiset ainoastaan
heidän saastaiselta puoleltaan. Hän kuvaili heitä heidän rumimmilla
hetkillään, asetti heidät mitä hävyttömimpään tilanteeseen ja
ikäänkuin heitä sitten ihaili.
Häväisijöitä olin jo eläessäni nähnyt paljon. Lukiolaisten
keskuudessa oli raakuuksien puhuminen, herra tiesi mistä syystä,
suuresti levinnyt. Oli sellaisia viikareita, joiden puheessa melkein
joka toinen sana oli tuon luontoinen.
Mutta se ei ollut muuta kuin huonotapaista kielenkäyttöä. Nuo
sanat olivat tavallisia raakuuksia, joita kuuli kaduilla ajurien,
torikauppiaiden, lastaajien ja kantajien keskuudessa satamassa,
ollen ne epäilemättä rumia, mutta niiden tarkoitus, usein itse
lausujallekin käsittämätön, ei ollut missään yhteydessä hänen
puheensa tai hänen ympäristönsä kanssa.
Se oli samallainen tapa kuin joillakin, jotka liittävät usein
puheeseensa: "tuota", "näet", "ymmärrätkö" j.n.e. Itse noiden
sanojen käyttäminen oli ilmaus jonkunlaisesta huonokäytöksisestä
miehekkyydestä.
Mutta pääkannustimena niihin oli, että nuo sanat eivät olleet
sallittuja, että päällystö oli kieltänyt niiden käytön, jonka vuoksi
niiden lausuminen osoitti tavallaan vapaamielisyyttä. Päällystö oli
osannut asettaa niin hyvin asiat, että lukiolaisten ja sen välillä
oli aina olemassa hiljainen, salattu vihamielisyys. Aina muodostivat
he kaksi vihollisleiriä. Sen vuoksi oli lukiolaisen suurin nautinto
tehdä sitä, minkä päällystö kielsi.
Minulla oli toveri Melentzov, josta myöhemmin tuli ystäväni. Hänellä
oli puhdas, kaino, naisellinen sielu, jonka syvyyksiä ympäristön
loka ei voinut saastuttaa, ja joka pysyi sellaisena koko elinijän.
Toisten lailla käytti hänkin siihen aikaan noita saastaisia sanoja.
Hän lausui niitä epäröiden, silmissään joku omituinen anteeksianova
syyllisyyden ilme. Ehkä hänen sielussaan joka kerta kohosi
vastustuksen ääni, mutta hänellä ei ollut voimaa poiketa yleisestä
tavasta.
Mutta tässä oli aivan toinen asia. Tshuprenko oli ruokoton
tietoisesti. Aivan pirullisella taidolla hän asetti jokaisen
puheenalaiseksi joutuneen irstaiseen asemaan jonka jälkeen
maiskutellen kuvasi hänet. Erinomaisen taidokkaasti sujui se häneltä
silloin, kun kuvattavana oli nainen. Hänen mielikuvituksensa näytti
kadottaneen kyvyn ajatella naista hänen elämänsä säädyllisinä
hetkinä, kun hän puettuna kävelee, rukoilee tai ottaa vieraita
vastaan. Hän ajatteli vain likaisia ja rivoja hetkiä.
Kaikki tuo virtasi hänen huuliltaan kuin itsestään ja värit
vahvistuivat sitä mukaa, kun hän vähitellen ryypiskeli viinaa. Viina
vaikutti häneen erikoisemmalla tavalla. Se kiihoitti hänen aivojaan.
Hänen puheensa kävi äänekkäämmäksi, tulisemmaksi ja inhoittavammaksi,
mutta hänen liikkeensä jäivät ikäänkuin koskemattomiksi. Hänen
kätensä ja jalkansa olivat raittiit, sen vuoksi häntä ei kukaan
koskaan nähnyt juopuneena, vaikka hän todellisuudessa oli juovuksissa
joka ilta. Minulle se selvisi erikoisesti, kun hän kello kahdentoista
aikana yöllä, tyhjennettyään pullonsa ja nuhdeltuaan meitä, että emme
kahden kesken olleet juoneet edes puolta pulloa bessarabialaista
huonoa viiniä, nousi ja ystävällisesti selkään meitä taputellen,
lausui:
-- No, entä nyt, nuoret ystäväni, nyt saamme mennä suoraan Balahnyyn!
Kokemattomuudestani huolimatta tällä alalla, me Roganskyn kanssa
tiesimme, mikä Balahny oli. Se oli kaukainen kaupungin osa, jossa
sijaitsivat likaisimmat laitokset. Tiesin lukiolaisten siellä käyvän.
Olin kuullut heidän kertovan siellä saamistaan vaikutelmista, tiesin
senkin, että usea heistä oli noihin laitoksiin tutustunut juuri
Tshuprenkon kautta. Mutta sittenkään en odottanut hänen ehdottavan
sitä meille ja etenkin minulle, joka vasta äsken olin täyttänyt
viisitoista vuotta. Rogansky oli vuotta vanhempi minua, mutta
ruumiillisesti oli hän heikommin kehittynyt kuin minä. Hän näytti
vielä lapselta.
Mutta Tshuprenko ikäänkuin ei nähnyt meitä -- kahta kypsymätöntä
nuorukaista, jotka hänen edessään istuimme. Tuntui kuin olisi hänellä
ollut laadittu tuonsuuntainen hurja keskusteluohjelma, josta tämä
muodosti yhden osan.
En käsittänyt, miksi hänen ehdotuksensa vaikutti minuun
tympäisevästi. Huolimatta siitä, että omasin tietoja näistä asioista
ja olin monessa suhteessa turmeltunut, oli minussa vielä nähtävästi
jäljellä paljon puhtautta.
Roganskyssä luullakseni ei tuo ehdotus herättänyt samoja tunteita.
Hän katsahti minuun ja virkkoi hiljaan:
-- Se on huvittavaa... Vastasin hänelle vuorostani hiljaan:
-- Minä en lähde.
Hän yhtyi heti ajatukseeni, joten kieltäydyimme molemmat.
-- No niin, huomautti Tshuprenko, -- menkää te sitten papukkaa
lyömään! Sen sijaan, että kutsuin teidät tänne, olisikin minun
täytynyt merkitä nimenne päiväkirjaan lukiosääntöjen rikkomisesta...
No, menkää kotiinne, äitinne saattavat tulla rauhattomiksi. Minä jään
vielä tänne. Näettekö tuon sohvan? Nukahdan usein siinä aina aamuun
saakka...
Me lähdimme. Tunsin häntä kohtaan suurta vastenmielisyyttä. Se, mitä
hän puhui, ei ollut minulle uutta. Mutta seurapiirini oli enemmän tai
vähemmän sivistynyt ja hienostunut, eikä siellä käytetty Tshuprenkon
puhekieltä, vaan pidettiin raakaa ja alastonta ruokottomuutta
loukkaavana.
Roganskyvn hän teki syvän vaikutuksen, huomasin toverini olevan
harvinaisen hermostuneen. Pelkäsin Tshuprenkon ruokottomien
paljastusten herättäneen hänessä eläimen, joka piakkoin näyttäytyikin
ja oli turmella hänet.
Tulin kotiin kello yhden aikaan yöllä, jonka johdosta tätini oli
sangen levoton.
-- Missä olet ollut?
-- Kaupungin puistossa.
-- Hyi... Etkö häpeä, Voldemar?... Onko sinulla niin alhainen maku?
-- Ei, tapasin toverin...
-- En tahdo, että käyt siellä. Siellä käy huonoja naisia, ja sinä
olet liian nuori sellaiseen seuraan.
2.
Kiiruhdan pikemmin sivuuttaakseni nämä vuodet. Viides ja kuudes
luokka olivat minulle jonkinmoista väliaikaa. Olin kasvanut, mutta
en vielä täysin kehittynyt. Minusta tuntui, että koulussa ja kotona
eivät olleet selvillä, miten suhtautua minuun. Kuolettava ikäkausi,
jolloin sielu samoin kuin ruumiskin on vailla selväpiirteistä
yksilöllisyyttä. Jokaisen tunnin kuluessa vaihtuvat siinä mielialat
ja elämänkatsomus, jokainen sivusta tullut vaikutus jättää siihen
jäljen, tarttuu siihen ja voimaperäisyytensä mukaisesti joskus
vallitseekin siinä.
Tuo ikäkausi on kuin luotu sitä varten, että taitava ja syvällinen
ihmissielun tuntija tekisi nuorukaisesta ihmisen, antaen hänelle
varman suunnan vastaista elämää varten. Jos kasvattajamme omaisivat
edes hiukkasen verran tuota suurta, tavallista, arkipäiväistä,
käytännöllistä elämää varten tarvittavan ymmärryksen yli kohoavaa
kykyä, -- hituisen luovaa kykyä, -- niin voisivat he ilman
vaivannäköä muodostaa ihmisiä niistä tuhansista nuorista sieluista,
joitten kehitystä joutuvat ohjaamaan.
Mutta he eivät tunne mitään, eivätkä näe mitään. Tuo ikäkausi on
heille vain "epämukava", koska se aiheuttaa niin paljon puuhaa.
Tuossa ijässä on nuorukainen taipuvainen sääntöjen rikkomiseen,
hairahduksiin. Hän on epävakaa, röyhkeä, häntä täytyy ankarammin
valvoa, nuhdella, rangaista, ja se häiritsee opettajain rauhaa,
mielialaa sekä hyvää ruokahalua.
Toukokuussa pääsin seitsemännelle luokalle. Se kesä muodostui
erikoisemmaksi. Ulkonaisiin oloihin nähden se ei eronnut edellisistä.
Sama meri, sama kesähuvila, sama seura, joka oli kasvanut samoinkuin
minäkin.
Mutta tänä kesänä saavutti ruumiillinen kehitykseni ikäänkuin
kypsyytensä. Loppupuolella kesää olin miehistynyt. Ääneni, joka
viime kuukausina murtui niin hullunkurisesti, vakaantui, muodostuen
jokseenkin vahvaksi miellyttävän soinnukkaaksi baritooni-ääneksi.
Ylähuuleen ilmestyi mustia untuvia, jotka aivan huomaamatta kasvoivat
viiksiksi. Ruumiini suhteettomuudet olivat kadonneet. Olin tullut
kookkaaksi ja näytin nuorelta mieheltä.
Kun toverini syyskuulla kokoontuivat, huomasin useassa heissä
tapahtuneen saman muutoksen. Olimme melkein kaikki saman ikäiset.
Kaikki olivat miehistyneet, tulleet aikuisiksi.
Luokalla oli nyt jonkinlaista arvokkuutta. Aivan itsestään katosivat
lapselliset hassutukset. Me tunsimme tuulahduksia jo sangen lähellä
olevasta tulevaisuudesta -- lukion lopettamisesta ja edessä olevasta
omintakeisesta elämästä.
Minä muutuin kauniiksi nuoreksi mieheksi. Sen ohella, mitä kuvastin
minulle siitä osoitti, vahvisti sitä myös seurapiirini neitosten
suhtautuminen minuun. He olivat myöskin kasvaneet isoiksi, ja
käyttivät pitkiä hameita ja kuosinmukaisia hattuja. Syyskauden ensi
illoista lähtien olin kymmenkunnan rakkausjutun keskipisteenä. Minua
ihailtiin, minuun rakastuttiin ja melkein kosittiinkin.
Mutta tunsin heidät vallan hyvin, -- tyhmistä tyttösistä olivat he
silmissäni muuttuneet tyhmiksi naisiksi, jotka minua eivät vähääkään
huvittaneet.
Keskitalvella juhlittiin minun seitsentoistavuotisjuhlaani ja pian
sen jälkeen tapahtui seikka, joka antoi elämälleni uuden suunnan.
Minua ihailivat niin hyvin neitoset kuin vanhemmatkin naiset; moni
heistä jäädessään kahden kesken kanssani lausui keskustelussa
viittauksia, joista olisin voinut tehdä eräitä määrättyjä
johtopäätöksiä. Tiesin noiden rouvien pettävän miehiään. Minulle
mainittiin heidän sankariensa nimet, sillä näistä asioista puhuttiin,
peittelemättä.
Toverinani oli pysyväisesti Rogansky. Hän oli kasvatukseensa,
seurapiiriinsä sekä käsityksiinsä nähden suuresti kaltaiseni
nuorukainen. Välillämme oli yksi ainoa eroavaisuus: hän oli huvitettu
kirjoista, joita oli paljon lukenut jo lapsuudestaan saakka, minä
luin tuskin yhtään. Tutustuimme illanvietoissa ja tanssiaisissa sekä
pikku juomingeissa, joita joskus järjestimme. Mutta emme olleet
ystäviä. Sydämellisiä siteitä ei välillemme syntynyt, mikä oli
sitäkin omituisempaa, kun melkein joka päivä aina jossakin tapasimme
toisemme ja olimme yhdessä.
Rogansky ei koskaan halunnut minulle osoittaa henkistä
etevämmyyttään, pikemmin hän salaili sitä, ettei olisi saattanut
minua epämukavaan asemaan ja puhui minulle ainoastaan käsityskykyni
rajoissa olevista asioista.
Eräänä päivänä tapasimme taas Tshuprenkon kaupungin puiston
läheisyydessä sijaitsevan ravintolan luona, jolloin hän samoin kuin
ensimäiselläkin kerralla vei meidät "hiljaiseen sopukkaan". Toistui
taas viina- ja viinipullojuttu ja taaskin tulvi ylitsemme kahden
tunnin aikana ruokottomuuksien ja häpeällisten paljastusten tulva.
Muistellessani sitä, ajattelen tuon ihmisen olleen aivan
yksinkertaisesti sairaan. Ehkä oli hän mielenvikainenkin, mutta sitä
ei kenkään huomannut, sillä mielenvikaisuuttaan hän osoitti siellä
hiljaisessa sopukassa, jonka tunsivat ainoastaan lukiolaiset, jotka
kunnioittaen hänen luottamustaan eivät antaneet mitään ilmi.
Mutta minä en jaksa käsittää, että henkisesti terve ihminen
viehättyisi niin säännöllisesti monien vuosien kestäessä joka
päivä puhumaan ruokottomuuksia ja kuvailemaan irstaisia asioita.
Entä sitten tuo itsepäinen halu saastuttaa nuorta, tahratonta
sielua, ilman että siitä oli hänelle mitään etua, ilman oman voiton
pyyntiä... Oliko tuo terveiden aivojen ilmaisua? Näytti siltä, kuin
hän ei olisi voinut olla rauhallinen tietäessään, että joku hänen
kasvattamistaan lukiolaisista ei vielä ollut lähestynyt naista.
Hän muisti kieltäytymisemme edellisellä kerralla ja tiedusteli
heti suhtautumistamme tuohon kysymykseen. Päästyään selville
kokemattomuudestamme, hän alkoi nauraa meille, mikä nauru vaikutti
minuun sangen ärsyttävästi. Salainen uteliaisuus oli jo aikoja sitten
herännyt minussa, se kiusasi minua, häiritsi usein untani. Tiedän
varmasti sen olleen sulaa uteliaisuutta: vereni oli rauhallinen.
Mutta sittenkin muodosti se otollisen maaperän, johon Tshuprenko
menestyksellä saattoi kylvää siementä ja tällä kerralla johti se
toiseen tulokseen kuin ensi kerralla.
Vaikka tahdon olla totuudenmukainen ja seikkaperäinen, en voi
kertoa kaikkea, mitä tapahtui enkä etenkään sitä, minkälaisena
tekijänä Tshuprenko oli. Sen kuvaamiseen ei löydy sanoja, joita
voisi kirjottaa. Nyt käsitän selvästi, että ihminen, jonka huostaan
sielumme välittömästi olivat jätetyt, oli mielipuoli. Hänessä oli
nuorukaisten sielujen tarkoitukseton turmelemisvimma. Hän oli ollut
opettajana jo viisitoista vuotta ennen minun tuloani lukioon, ja oli
siinä virassa vielä kauvan sen jälkeenkin. Häntä pidettiin yhtenä
parhaimmista opettajista, sillä hän tuli oppilaiden kanssa hyvin
toimeen, eikä hänen milloinkaan huomattu poikkeavan säännöistä.
Hänen taipumuksensa juoppouteen oli kyllä tunnettu, mutta ketä olisi
liikuttanut hänen yksityiselämänsä etenkin kun hän lukiossa aina
esiintyi raittiina.
Sinä iltana tulin kotiin kello kaksi yöllä, ja kun täti sekä setä
tiesivät, että en ollut kenenkään tuttavan luona, olivat he sangen
rauhattomia. He valvoivat molemmat, vaikka säännöllisissä oloissa,
kotosalla ollessaan, he paneutuivat makuulle jo ennen kello yhtä.
Heti tultuani alkoi sadella kysymyksiä: -- Missä olit? Kenen kanssa?
Mitä teit? Miksi näin myöhään? En ollut päihtynyt, mutta en aivan
selväkään. Se oli kuitenkin pikku seikka. Olin ennenkin juonut viiniä
ja palannut kotiin hiukan liikutettuna, mutta olin osannut suoriutua
siitä hyvin.
Tällä kerralla sekoittautui viiniin jotain, mikä minulle oli aivan
uutta. Olin siihen määrin tapahtuman johdosta masennuksissa, että en
kyennyt itseäni hillitsemään.
Kohtelin aina tätiä ja Nikodim Kondratjevitshiä kunnioittavasti ja
lempeästi. Heidän liiallinen huolenpitonsa joskus painosti minua,
mutta käsitin sen johtuvan heidän sydämellisyydestään ja siitä, että
he olivat minuun suuresti kiintyneet. Heillä ei ollut lapsia ja minä
olin heillä pojan asemassa.
Tällä kerralla heidän vaatimuksensa saada tietää jokainen askeleeni
jostakin syystä sai minut raivostumaan, joten vastasin jokseenkin
epäkohteliaasti: -- Mutta setä... minä... en ole mikään poika. En voi
tehdä tiliä jokaisesta askeleestani.
-- Mitä? huudahti Nikodim Kondratjevitsh suuresti ihmeissään.
Hän ei nähtävästi käsittänyt vastaustani. Täti loukkaantui --
punastui, tuiskahti ja poistui huoneeseensa. Mutta setä luontaisella
perusteellisuudellaan halusi saada asiasta selvän.
-- Ystäväiseni, sinä et käsittänyt meitä oikein. Me emme halua
kahlehtia sinua valvonnalla, mutta me olimme levottomat sinun tähtesi.
-- Minulle ei voi mitään tapahtua. Tahdon nukkumaan.
-- Hyvä on, mene nukkumaan. Huomenna olet ehkä kohteliaampi.
-- Hyvää yötä, setä!
Menin huoneeseeni, jonka oven äänekkäästi ja mielenosotuksellisesti
lukitsin. Olin mitä huonoimmalla tuulella. En muista tarkemmin
eritellä ja selittää sitä. Mielessäni on pysynyt sen tausta:
loukkauksen, alentumisen tai jonkun korvaamattoman tappion syvä
tunne. Muistelin katkelmia Tshuprenkon puheista, joilla hän
"todisteli" minulle. Vaikka en vastustellut häntä, lienee hän
sittenkin huomannut minussa epäröimistä ja vastustusta. Juotuaan
viinaa, hän otti minua vyötäisistä kiinni ja puhui:
-- Runous? Kaikki se on lörpötystä. Runoilijoiden keksimää. Kun
heillä ei ollut aiheita, mistä kirjoittaa, rakensivat he kauniita
paperilinnoja... Ei ole mitään runoutta olemassa, yksi on, veliseni
olemassa -- eläintiede... Mitä runoutta on aamiaisessa tai
päivällisessä? ja sehän on aivan samaa... Nälkäinen, terve ihminen
syö yksinkertaisesti punajuurikeittoa, puuroa sekä palan lihaa, mutta
ihminen, jonka elimistö on kehittynyt, tai toisin sanoen turmeltunut,
herkuttelee, keksii hienoja ruokalajeja, nauttii niistä ja tuntee
runollisesti... Niin, niin, veliseni! Sanon sinulle, että runous itse
asiassa on vain irstailua, sillä runoilijat juuri pukevat kaiken
jokapäiväisyyden, luonnollisen ja välttämättömän kauniisiin muotoihin
ja sillä välin kun tavallinen ihminen turvautuu siihen tarpeen
mukaan, hekumoivat he runoissaan päivin sekä öin. Minä, veliseni,
kirjoittelen itse runoja... Tiedän siis...
Olin siinä ijässä, jolloin kaikki, mitä vielä en tietänyt ja mikä
minulle oli uutta, viehätti ajatuksiani, jotka silloin vielä olivat
perin köyhät ja puutteelliset. Tshuprenkon teoriat olivat mielestäni
niin omituiset, rohkeat, kun ne poikkesivat kaikesta siitä, mitä
elämän tuosta puolesta olin kuullut ja lukenut.
Mutta nyt ollessani yksin huoneessani, kohosivat sielussani ikäänkuin
kätketyt voimat, ja minä olin kuulevinani, miten sieluni nyyhkytti.
Muistan, miten se tapahtui, ja kysymykseeni, olisinko kyennyt
jatkamaan alkamaani, jos olisin ollut yksin, oman ohjaukseni varassa,
-- olen pakoitettu vastaamaan: en milloinkaan.
Sinä iltana nousi rinnassani hetkittäin vastustuksen ääniä, jolloin
olin valmis en vain lähtemään, vaan jopa suinpäin poisjuoksemaan.
Mutta minua hallitsi ja tahtoani tukahdutti vanhempi -- Tshuprenko.
Epäilyksiini vastasi hän Mefiston pilkkahymyllä, joka loukkasi
kokemattoman mieleni järjetöntä itserakkautta. Pelkäsin hänen
pilkkaansa ja arvosteluansa.
Mutta nyt olin vapaa. Kukaan ei hallinnut minua -- ei setänikään,
josta minua suojeli lukittu oveni -- ja mielialani oli, kuin olisin
houkutuksesta ollut ottamassa osaa ryöstöön tai murhaan.
Minkä tähden, mihin tarkoitukseen ja kenelle se oli tarpeellista?
Käsittäisin ja antaisin sille oikeutuksensa, jos minulla olisi ollut
halua siihen. Toisethan tavallisesti tuntevat siihen halua ja menevät
sinne kuluttaen aikansa hupaisesti. Minä sitävastoin, varhaisista
tiedoista ja mielikuvituksen alituisesta työskentelemisestä
huolimatta, tunsin inhoa siihen. Sellaista lokaa, saastaa, loukkaavaa
alhaisuutta, sellaista häväistystä. Oli, kuin olisin siirtynyt
toiseen maailmaan, jossa kaikki oli vastakohtaani ja vihamielistä
minulle, ja jossa joistakin, minusta riippumattomista seikoista,
jouduin paljastamaan salatuimmat ihmisominaisuuteni. Enkä tuntenut
muuta kuin häpeää, inhoa ja kidutusta.
Kauheinta tuossa kaikessa oli, että tunsin itseni ikäänkuin toiseksi
ihmiseksi. Jotain oli tapahtunut minussa, joku perusteellinen muutos.
Jotain parhainta, kalleinta, mitä minulla oli ollut, olin kadottanut.
Jouduin epätoivoon.