Sydämensä yksinkertaisuudessa hän leikki kanssani kuin lapsi, aivan
samalla tavalla, samoja temppuja käyttäen kuin neljä vuotta sitten.
Vihreällä nurmella hän istahti aivan vierelleni, ojensi jalkansa,
rupatteli jotain tai kiskaistuaan maasta jonkun villiheinän, hiipi
hiljakseen taakseni kutittamaan minua sillä korvan juuresta.
Ja kun me aloimme juosta ja minä koetin saada hänet kiinni, niin hän
pujahteli pensaiden välissä harvinaisen taitavasti, härnäsi minua
laskien minut aivan lähelleen mutta kun ojensin käteni pidättääkseni
hänet, hän äkkiä teki hyppäyksen, päästen siten käsistäni. Kaiken
aikaa kaikui hänen iloinen naurunsa.
Ja juuri silloin, näiden leikkien kestäessä, minä vihdoinkin huomasin
tai oikeammin tunsin, kuinka kevyesti ja kauniisti hän liikkui,
kuinka paljon luonnollista, teeskentelemätöntä suloutta oli noissa
odottamattomissa hyppäyksissä, mikä tenho hänen sydämellisessä
naurussaan, joka oli vapaa kaikesta tarkoituksellisuudesta.
Minulle selvisi silloin, minkä vuoksi olin niin hillitty hänen
seurassaan ja miksi aina siirryin hänestä kauvemmaksi. Se johtui
siitä, että aina kun hän istuutui aivan lähelleni, minut valtasi
selittämätön väristys. Kun hän loputtomasti rupatellessaan puistossa
kävellessämme vaistomaisesti vanhan tavan mukaan kietoi kätensä
vyötäisilleni, kulki noin rinnallani ja jatkoi pakinoimistaan niin
tunsin, että poskilleni kohosi puna. Ja kun hän vallattomuudessaan ja
tietäen minun sitä pelkäävän kosketti kädellään niskaani, alkoi veri
ohimoillani jyskyttää.
Sanon tietoisesti: se oli tunteiden ensimäinen herääminen minussa.
Siihen saakka ne olivat vain seurapiirini väkivaltaisesti tyrkyttämiä
ja ylläpitämiä temppuja. Se, mikä minulle lukiossa välitunnilla
tapahtuvissa toverien keskusteluissa selvisi, oli laadultaan
tietopuolista; talvisin tuttavien luona pikku illanvietoissa ja
kesälomalla seurasi käytännöllinen kokeilu.
Juuri sen vuoksi, juuri tuon oppijakson suoritettuani ei tämä uusi
tunne enään ollut epäselvä eikä arvoituksellinen. Tuo värähtelevä
sydämentykytys, tuo jyske ohimoissa, tuo yli koko ruumiin virtaava
raukaisevan suloinen aaltoilu eivät heränneet aiheettomasti, eivätkä
olleet tarkoituksettomia. Aivan selvästi käsitin niiden syyt, keinot,
tiet ja päämäärän...
Marinka rajattoman puhtaalla sielullaan oli huomaamattaan ja
aavistamattaan herättänyt minussa tuon lapselle niin vieraan tunteen,
nuo koulun, ympäristön ja kasvattajieni yhteisvoimin ja liian
aikaisin kehittämät taipumukset ja halut. Kun minä tällaisina hetkinä
katselin häntä kulmieni alta, oli katseeni palava, mutta se ei saanut
häntä paloon vain sen vuoksi, kun hänessä ei vielä ollut mitään, mikä
olisi voinut syttyä...
Tunnen tuskaista kipua nyt tuota muistellessani ja tunnustaessani.
Sen tapaisista hetkistä ei tavallisesti puhuta julkisesti, mutta
minun täytyy kertoa siitä ei yksistään siitä syystä, että tahdon olla
totuudenmukainen vaan siksi, että siitä alkoi kaikki muu, kaikki
elämäni nurinkurisuudet, jotka johtivat minut haaksirikkoon.
Vaistomaisesti pelkäsin aistimuksiani, jonka vuoksi varoen ja
Marinkan huomaamatta kartoin häntä. Kartoin hänen sydämellisiä,
ystävällisiä hyväilyjään, hänen kosketustaan, mutta se aiheutti
minulle taistelua, joka kävi yhä vaikeammaksi kiusaten minua. Me
olimme koko päivät hänen kanssaan, ja pitkin päivää joka hetki syttyi
vereni: minä olin tukehtua ja öisin kitui ruumiini tulessa. Kaikki
näkivät, että maalaisilma ei parantanut minua vaan päinvastoin
vaikutti epäedullisesti terveyteeni. Laihduin ja silmieni alle
muodostui sinisiä juovia. Äiti katsoi minuun ja tuli neuvottomaksi.
-- Mikä poikaa vaivaa? -- kysyi hän isältä.
-- Kriitillinen ikäkausi... Hän kasvaa... Etkö huomaa hänen aivan
silminnähtävästi kasvaneen näiden seitsemän viikon aikana!
Mutta tuo selitys ei voinut äitiä rauhottaa. Hän oli huolestunut.
-- Luulen hänen todellakin tarvitsevan merikylpyjä. Hän on tottunut
niihin ja ne ovat käyneet hänelle välttämättömiksi!
Hän alkoi jo nuhdella itseään siitä, että oli pidättänyt minua liian
kauan maalla, jonka vuoksi en enään ehtisi ottaa riittävästi kylpyjä.
Hän puhui nyt omasta alotteestaan lähtöni kiirehtimisestä. Määräpäivä
oli jo käsissä, mutta minä en kiirehtinyt.
-- Vielä hiukan aikaa... Ei haluta yhtään, ehdinhän vielä ottaa
kylpyjäkin!
Minua pidätti jokin, mikä viehätti mutta samalla myös kidutti
minua. Sydämelläni lepäsi alituiseen joku katkeruus. Tunsin itseni
loukatuksi, onnettomaksi ja Marinka -- oh, miten vähän käsittikään
hän tunteitani! Hän ei käsittänyt mitään jatkaen entiseen tapaansa
lapsellisen sielunsa puhtaudella leikkimistään kanssani.
Olimme heinäkuun kahdennenkymmenennen päivän tienoilla. Päivä oli
uuvuttavan helteinen. Minua olivat jo kaikki koettaneet taivuttaa
menemään vaikka yhden kerran lammelle uimaan ja raitistumaan, mutta
merikylpyihin tottuneena, minä yhä jatkuvasti halveksuin lampea.
Uinti olikin ainoa, minkä Marinka suoritti yksinään. Aamulla hän jo
kävi uimassa silloin kun minä nukuin, ja toiseen kylpyyn mennessään
hänen täytyi erota minusta.
Nuo hetket olivat kiduttavimpia hetkiäni. Tapasin aina istua
ruohopenkillä portin takana ja seurata häntä katseellani hänen
mennessään lammelle, ja katseeni seurasi häntä sittenkin, kun hän jo
oli kadonnut näköpiiristäni. Poistuneen todellisen Marinkan sijalle
synnytti mielikuvitukseni oman, toisen aivan samankaltaisen ja
minä seurasin jännitettynä, miten hän siellä keltahiekalla "meidän
raitamme" alla riisui yltään vaatekappaleen toisensa jälkeen ja
alastomana astui veteen, kumartui, polskutteli, vaipui laineisiin
kokonaan... Silmäni samenivat silloin, ajatus sekaantui. Tämä
uusiutui joka päivä siksi, kunnes Marinka palasi ja meitä kutsuttiin
iltateelle.
Tällä kerralla en istunut turvepenkillä kuin kolmisen minuuttia,
juuri niin kauvan, että Marinka lammelle laskeutuessaan katosi
näkyvistä. Aurinko oli juuri mennyt maille ja ilman täytti äkkiä
punerva hämyhohde. Tuossa ilman hohteessa oli jotain kiihottavaa.
Joku hurja päättäväisyys tai oikeammin sanottuna julkeus valtasi
minut äkkiä. Silmänräpäyksessä valmistui suunnitelma päässäni, joka
oli niin aulis palvelemaan kiihottunutta, liian nuorta vertani. En
mennyt lammelle vaan poikkesin metsikköön päin, johon kulki kylän
tie. Tästä metsiköstä alkoi puisto, jossa lammen rannalla "meidän
raitamme" seisoi. Tullakseni sen luo toiselta taholta täytyi minun
tehdä pienehkö kierros.
Kaikki tuo tapahtui melkein tajuamattani. Punerva hämy ei täyttänyt
vain ilmaa, se täytti myöskin pääni, hermoni, suoneni, soluni,
luuni, koko olemukseni. Minussa syntynyt ja vahvistunut kiihko
oli varttuneempi kuin vastaava ikäasteeni. Se oli rajattomasti
voimakkaampi kuin järkeni ja tahtoni, se johti minua minne halusi ja
minä seurasin sitä kuuliaisena.
Nyt olin jo metsikössä. Liikuntanopeuteni oli tarkoin laskettu. Minä
ikäänkuin tunsin jokaisen kuluvan hetken ja kaiken sen, mitä siinä
tapahtui.
Olin jo laskeutunut lammelle, astuin kuulumattomasti pehmeälle
hiekalle läheten raitaa. Näin sen jo muutaman askeleen päässä
mutta se varjosti niin, etten saattanut nähdä, mitä toisella
puolen tapahtui. Pysähdyin hetkiseksi ja kuuntelin. Jännitetty
kuuloni eroitti vaatteiden kahinan, josta levottomuuteni kasvoi
mielettömästi. Äkkiä minussa heräsi pelko, vastalause tai ehkä
omatunto, en tiedä mikä, mutta mikä hyvänsä, kesti se vain hetken
ja nyt oli se jo kadonnut, sen mursi ja tukahdutti tuo sama kiihko.
Hiljaan varovaisella käden liikkeellä siirsin raidan oksia, samassa
kuului huudahdus ja sen jälkeen naurua. Marinka säikähti, mutta
nähdessään minut hän heti rauhoittui nauraen säikähdykselleen.
-- Sinäkö siellä olet? Ja minä kun ajattelin herra tiesi mitä! Luulin
eläimiä olevan...
-- Niin minä olen eläin, Marinka... Etkö näe?...
Mutta Marinka ei nähnyt eikä nähtävästi kuullut ääneni omituisia
värähtelyjä. Hän seisoi edessäni hymyilevänä, hänen kaunis, puoleksi
vielä lapsen ruumiinsa näytti tuossa salaperäisessä hämärässä
punertavan läpihohteiselta. Hajalle laskettu tukkansa kisaili
hänen olkapäillään, kaulallaan ja rinnallaan keveimmästäkin tuulen
henkäyksestä.
-- Tuletko sinäkin uimaan?
-- En tule.
-- Minkä tähden sinä sitten tulit?
-- Muuten vaan... -- vastasin hänelle ja katkennut raidanoksa
rusahteli kädessäni. -- Ilman vaan aikojani...
-- No istu sitten. Minä joudun kohta. Ja hän aikoi jo astua veteen.
-- Kuule, Marinka... Odota...
Ääneni oli niin omituinen, että käännyttyään häneltä katosi hymy.
-- Odota... Tule tänne... Luottavaisesti hän tuli luokseni.
-- No? Mitä tahdot?
Tartuin hänen käteensä, jolloin vapiseva käteni luullakseni ilmaisi
hänelle jotain, sillä samassa hetkessä Marinka muuttui, saaden
hämärän aavistuksen ja epäröiden, ihmetellen sekä pelokkaana hän
alkoi siirtyä minusta kauvemmaksi.
-- Etkö ymmärrä... ettei noin... saa seisoa?...
-- Miten? -- virkkoi Marinka, hänen silmänsä suurenivat ja ääni kävi
rauhattomaksi.
-- Noin juuri... alastomana...
-- Mitä sinä nyt, Vladja? Minä en ymmärrä... minä en tiedä...
Laske... -- lisäsi hän tarttuessani toiseenkin käteensä.
-- Tiedä sitten... Olen kitunut... koko kesän.
-- Vladja, laske irti minut...
-- Ei, odota!
Vedin hänet harvinaisella voimalla kokonaan luokseni syleillen häntä
vapisevin ja haparoivin käsin ja peittäen suuteloilla hänen silmänsä,
kaulansa, olkapäänsä, rintansa...
Käsityskykyni oli tuon kestäessä sekaisin, mutta sieluuni painuivat
hänen silmänsä. Ne ilmaisivat kauhua. Hän ei huutanut, ei vihastunut,
häntä kauhistutti, ja voimakkaasti käsillään ja koko ruumiillaan
vastustaen hän vihdoin riuhtasi itsensä irti minusta.
Mielettömyyteni kesti vain muutaman silmänräpäyksen, mutta se
oli niin ylivoimainen lapsen hermoilleni, että aloin horjua ja
päätäni pyörrytti. Illan yhä hämärtäessä, lammen tyynen pinnan
välkähdellessä, raitamme pitkien ja surullisina riippuvien oksien
alla istui kaksi lapsukaista, joiden sielut olivat surun murtamia.
Laskeuduin hiekalle samalle paikalle, missä olin seisonut. Painoin
pääni polviini. Olin kuin kivettynyt.
Marinka oli minusta muutaman askeleen päässä. Hän pukeutui nopeaan
itkusilmin. Hän kiirehti kuin olisi hän tahtonut paeta ja se vain
olisi estänyt, ettei hän ollut pukeissa. Minä en ajatellut mitään
enkä juuri tuntenut mitään. Halu, joka minut niin mielettömästi oli
vallannut, oli tullut ikäänkuin murskatuksi, tapetuksi. Hermoni
laukesivat jännityksestään kieltäytyen toiminnasta. Aivoissani
kierteli kysymys: mitä tekee hän nyt? Siihen tuli tyhmiä vastauksia,
joilla ei ollut mitään yhteyttä Marinkan luonteen ja sen suhteen
kanssa, joka hänellä oli minuun.
Ja kuitenkin tuli se, minkä hän teki, kokonaan yllätyksenä. Hän
pukeutui, suori hiuksensa eikä paennut. Nyyhkytys taukosi. Hän
kuivasi kyyneleet esiliinallaan, meni lammelle, josta kädellään
kurkotti vettä ja pesi kasvonsa. Sitten hän astui luokseni
kaartelematta, rohkeasti ja aivan lähelleni. Hän ikäänkuin aavisti,
ettei äskeistä minääni enään ollut täällä ja ettei enään voinut
toistua se, mikä juuri oli tapahtunut.
-- Vladja, -- lausui hän hiljaan, ihmeteltävän pehmeästi ja
sydämellisesti, laskien kätensä pääni päälle. -- Vladja... miksi olet
niin onneton?...
Nostin päätäni. Edessäni seisoi aivan kuin uusi olento: vakava,
ankara, mutta samalla säälivä, hän oli nähtävästi saanut syvällisen
kokemuksen. Siinä tuokiossa selvisi minulle, miten heikko olin ja
tuntiessani hänen kätensä pääni päällä, purskahdin itkuun kuin pikku
lapsi.
Hetkiä kului. Marinka seisoi vierelläni. Hänen kätensä lepäsi yhä
pääni päällä tuon tuostakin sitä hiljalleen silitellen. Hän ikäänkuin
halusi antaa minun rauhassa itkeä. Nyt lakkasi itku. Minä rauhoituin.
-- On jo aika lähteä kotiin... -- sanoi Marinka ja me läksimme
vieretysten astumaan. Hän ei puhunut sanaakaan tapahtumasta ja me
kuljimme vaieten sille kohdalle, josta oli noustava tielle.
-- Istu sinä, Vladja, täällä hetkinen. Minä menen yksin kotiin ja
sitten tulet sinä jälestä. Eikö niin?
Nyökkäsin päälläni ja me erosimme. Minä en kuitenkaan istunut
siinä vain hetkisen aikaa vaan paljon kauvemmin. En huomannut,
miten pimeys laskeutui ja yö saapui. Ylläni tuikkivat jo kirkkaat
tähdet ja edessäni aukeni toinen, lammen pintaan kuvastuva taivas,
jossa myöskin tuikkivat lukemattomat kirkkaat tähdet. Mutta minä
en huomannut enkä käsittänyt mitään tuosta. Aivoissani kiertivät
taukoamatta Marinkan sanat: "miksi olet niin onneton?"
Onneton! Ensi hetkellä kuultuani nuo sanat, kajahtivat ne sielussani
niin oudoilta, ikäänkuin ne olisivat olleet tuntemattomalla kielellä
lausutut. Onneton! Minäkö, joka olin kulkenut niin pystypäin, joka
niin ylpeilin elämänkokemuksillani! Olin mielestäni onnellinen!
Mutta sitä mukaa kun aika kului, aloin yhä selvemmin tuntea
itsessäni -- en tiedä missä, tuskinpa lienee elimistössäni ollut
erikoista kohtaa -- jonkinlaista kipua, joka yhä kasvoi ja muuttui
kiduttavammaksi. Sieluni oli sairas, enkä tiedä mistä se johtui.
Yhä enemmän ja enemmän totuin ajatukseen, että olen onneton ja
kun yö oli jo saapunut ja talomme portilta kuului Oljonan ääni,
joka kutsui minua iltateelle, niin ajatuksistani herätessäni ja
astellessani taloa kohti, tunsin itseni todellisesti onnettomaksi.
Sitä, jota minulta puuttui, elämän kokemattomuudesta johtuvaa lapsen
välittömyyttä ja viatonta puhtautta, eivät lähimainkaan korvanneet
saamani ennenaikaiset tiedot. Ne ahdistivat ja painostivat minua kuin
vieras vaateparsi...
Tulin kotiin. Iltatee juotiin aina ruokailuhuoneessa. Minut otettiin
vastaan leikillisillä huomautuksilla myöhäisen kävelyni johdosta,
puhuttiin tähdistä ja minun haaveilevaisuudestani. Minä pysyin
vakavana enkä ottanut osaa puheluun. Loin pöytään nopean silmäyksen.
Marinka istui omalla sijallaan minun valtaamani paikan vieressä.
Tuo tyttö tunsi kaikki vaistoillaan, mikään ei ollut hänellä
tietoisesti perusteltua, mutta vaistonsa olivatkin nähtävästi mitä
hienoin koneisto. Hän tunsi heti, että mielialani ja käytökseni
pöydän ääressä tulisivat olemaan riippuvaisia hänestä sekä siitä,
mitä hän osottaisi. Ja äkkiä hämmästyksekseni kuulin vierelläni
kirkkaan, iloisen äänen kertoilevan jotain kananpojista, jota seurasi
sydämellinen nauru. Katsahdin häneen -- hänen silmänsä hymyilivät.
Vain niiden pohjalla kuvasteli ikäänkuin läpinäkymätön varjo.
"Mikä herttainen ystävä oletkaan, rakas tyttöni!" ajattelin
äärettömällä hellyydellä luodessani häneen kiitollisen katseen. Hänen
ilonsa sai toisetkin iloiseksi.
Mutta poskieni kalpeus tänä iltana sai äidin kiinnittämään erikoista
huomiota minuun. Hän sanoi:
-- Kyllä sinun, Vladja, on jo aika lähteä meren rannalle. Huomaan sen
olevan terveydellesi välttämätöntä.
-- Kyllä, äiti, minä lähden, vastasin lujasti ja lähtöni määrättiin
tapahtuvaksi kahden päivän kuluttua.
Tällä kerralla herätettiin minut yhtä varhain. Isä vaan ei
varustellut itseään saattamaan. Olin jo siksi iso, että kykenin yksin
matkustamaan. Varhainen kesäaurinko pilkisteli puistoon. Puutarhassa
oli teepöytä jo katettu.
Sinne saavuttuani kiireimmiten syödäkseni aamiaisen, oli Marinka
jo siellä. Varhaisesta aamuhetkestä huolimatta oli hän jo miltei
sievistelevästi pukeutunut. Hänen yllään oli mekko, joka oli hänen
juhlapukunsa. Hän käytti sitä melkein joka päivä mutta ihmeellistä
kyllä, ei hän ollut sitä kuluttanut rikki, se sopi hänelle sangen
sievästi. Hänellä oli edessään puhdas, valkoinen esiliina ja tukka
oli huolellisesti palmikoitu. Poskensa olivat raikkaat ja kokonaankin
oli hän sangen miellyttävän näköinen. Aivan kuin todellinen emäntä
hän seisoi pöydän luona teekeittiön ääressä pyyhkien kuppeja. Ketään
muita ei ollut.
-- Sinäkö -- ja näin varhain? Huudahdin.
-- Kuinkas sitten, Vladja! Sinähän matkustat pois.
Istuin ja hän kaatoi teetä. Halusin käyttää hyväkseni hetkeä,
jolloin saimme olla kahden kesken ja sanoa hänelle jotain tärkeää,
mieleenpainuvaa. Mutta aivoni työskentelivät huonosti aina silloin,
kun niiltä ehdottomasti jotain vaadittiin.
-- Marinka, lausuin minä: Anna anteeksi ja unhoita se... tiedäthän...
Marinka katsahti minuun vakavasti. -- Ei minulla ole mitään
anteeksiannettavaa... mutta unhoittaa en saata mitään, Vladja, eikä
se ole tarpeellistakaan...
-- Eikö ole tarpeellista?
-- Ei ole... meidän kesken, Vladja, voidaan kaikki muistaa...
-- Niin, ehkä, virkoin minä.
-- Vladja, virkahti Marinka sydämellisesti. -- Kun sinä nyt
matkustat... niin tahtoisin sinulle sanoa... Siellä ollessasi sinä
taas unhotat Marinkan... Mutta ei haittaa vaikka unhotatkin... mutta
jos joskus sattuisi... joku onnettomuus... kun minä kasvan ja missä
tahansa olisinkin, niin kutsu luoksesi. Minä odotan aina sinua,
Vladja. Minulla ei tule olemaan ketään kuin yksin sinä... Äitini
tulee tuolla... Muistathan sen!
Darja Stepanovna tuli ja alkoi puhua Marinkalle talousasioista,
mutta minä kuulin vain epäselvästi. Marinkan sanat sekä niiden luoma
uusi, epämääräinen tunne täyttivät sydämeni... Se oli jotain suurta,
juhlallista ja äärettömän liikuttavaa.
"Minulla ei tule olemaan ketään kuin yksin sinä"... toistui siellä
tuhansin äänin, niin hiljaisin, niin hellin kuin Marinkalla.
Tuli äitini. Annettiin joitakin neuvoja. Hän siunasi minut
ristinmerkillä samaan aikaan kun isä tapansa mukaan kiirehti, etten
myöhästyisi laivalta. Jefim oli ajopeleilleen jo rappujen edustalla.
Kaikki suutelivat minua toivotellen minulle menestystä ja terveyttä.
Marinka seisoi vain yhä pöydän ääressä teekeittiön luona. Vihdoin
tuli hänenkin vuoronsa. Menin hänen luokseen ja kumarruin
suudellakseni. Mutta äkkiarvaamatta tarttui hän päähäni molemmin
käsin ja suuteli minua otsalle. Siihen rajoittuikin hyvästijättömme.
Minä en suudellut häntä.
Muutaman hetken kuluttua ajoi vaunu portista ulos ja pyörät alkoivat
kolista. Takanani vielä kauvan heiluteltiin liinoja ja huudettiin
toivotuksia. Sitten tulimme metsään, jonka jälkeen kaikki katosi
näkyvistä.
Silloin en vielä tietänyt, että lähtöni yhteydessä astuin uuteen
elämänjaksoon. Kuinka olisin osannut ajatella, että olin vieraantuva
siihen määrin kaikesta siitä, minkä taakseni jätin, läheisistä
ihmisistä ja sydämellisen yksinkertaisen kotiperheeni lujista
peruskäsitteistä? Että tuo pieni metsikkö äkkiä oli muuttuva
läpipääsemättömäksi aivan kuin sadussa.
KOLMAS OSA.
1.
Vaikka nyt seurasi uusi jakso elämässäni, kuluivat sen ensimäiset
kaksi vuotta ilman että olisin ollut täysin tietoinen sen
merkityksestä.
Viidennelle luokalle siirtyessään joutuu lukiolainen uuteen
asemaan. Häntä pidetään jo miltei aikuisena. Kun hänelle annetaan
muistutuksia, niin lisätään niihin välttämättömästi: "sinähän et enää
ole lapsi, olethan jo viidennellä luokalla."
Tietysti pysyvät hänen "käyttäytymisohjeensa" entisellään,
vaikka muutamiin rikoksiin suhtaudutaan toisella tavalla. Niinpä
esimerkiksi kun tupakanpolttoa neljällä alemmalla luokalla pidetään
pöyristyttävänä rikoksena, ei se viidennellä ole muuta kuin sääntöjen
rikkomista, ja jos luokanjohtaja sattuu etäältä huomaamaan lukion
puiston johonkin syrjäiseen nurkkaan kokoontuneina kolme, neljä
tupakanpolttajaa, ja jos nämä ovat viides- tai ylempiluokkalaisia,
niin hän usein, haluamatta tehdä turhasta juttua, koettaa
ohikulkiessaan katsoa toisaalle ja olla kokonaan huomaamatta.
Silmäänpistävä oli myös se seikka, että useat opettajat, jotka alussa
olivat sinutelleet, alkoivat heti ensimäiseltä tunnilta viidennellä
luokalla teititellä. Näiden joukossa oli punatukkainen tarkastaja,
jolta kaikkein vähimmän sitä olin osannut odottaa.
Mutta tärkein havaintoni viidennelle luokalle siirtyessämme koski
opettaja Tshuprenkoa. Lukiolaisten keskuudessa oli hänen maineensa
sellainen, että pelkkä seurustelu hänen kanssaan oli omiaan
kohottamaan heitä yleisen arvostelun silmissä. Me, vastaleivotut
viidesluokkalaiset, odotimme maltittomina hänen tuttavuuttaan, mikä
tietysti seurasikin.
Olin nähnyt hänet ennenkin useasti, mutta silloin oli hän ollut
saavuttamaton. Eräissä suhteissa oli hän merkillinen henkilö.
Oli kokonaan käsittämätöntä, miten hän pysyi paikassaan sellaisen
ankaran järjestyksen vallitessa, joka tunkeutui määräämään miltei
jokaista askeltamme. Mutta hän oli ollut toimessaan lukiossa jo
noin viisitoista vuotta, ja tällä ajalla tuskin koskaan lienee
ollut kysymystä hänen epäkelpoisuudestaan. Hän eroittautui muista
"sielujemme kaitsijoista" ruumiin rakenteensakin puolesta.
Enimmäkseen olivat kaikki nälkiintyneen näköisiä, ikäänkuin he
olisivat näännyksiin saakka aikanaan työnsä ääressä ahertaneet.
Opintojensa päätyttyä he joutuivat säännöistä, kiertokirjeistä,
ohjeista ja erikoisesti johtajan mielivaltaisista määräyksistä
riippuviksi, joten heidän persoonallisuutensa ei päässyt kehittymään
vaan jähmettyi epäröiväksi ja sekavaksi.
Ollen sekä heikkoluonteisia että huonojärkisiä he eivät kyenneet
puolestaan sisäisesti, passiivisestakaan vastustamaan väkivaltaa,
vaan muuttuivat niiksi ajatuksettomien toimeenpanijoiden perikuviksi,
joita opettajatoimeen tarvittiin, saaden siitä palkkansa.
Tshuprenkolla oli nähtävästi sisua. Hän omasi taipumuksia mutta
yhtä vähän hän itse kuin muutkaan tiesivät mihin. Hän piirusteli,
soitteli, kirjoitti runojakin. Mutta kaikki oli muodotonta,
kehittymätöntä eikä kohonnut edes keskinkertaisen harrastajan
tasolle. Itse hän puhui: "olen tainnutettu" lisäten: "mutta en
kuollut."
Ulkomuodoltaan oli hän roteva, muhkea ja kaunis. Hän oli
isokasvuinen, kohtalaisen lihava, hänellä oli suora, komea ryhti
ja kasvoissaan kuvastui eräänlaista ääretöntä rohkeutta, melkeinpä
uhmailua. Päänsä, jota peitti iso musta kihara tukka, oli kaunis.
Tummahkojen kasvojensa piirteet olivat miehekkäät. Hän käytti
tuuheita, pitkiä kasakan viiksiä ja mustaa täysipartaa. Ulkomuotonsa
miellyttävää kokonaisvaikutelmaa häiritsi suuresti vaatetuksessa
ilmenevä huolimattomuus. Pukunsa oli usein rypistynyt ja täynnä
tahroja, paitansakaan ei aina täyttänyt puhtauden vaatimuksia. Mutta
kaikki tuo pisti silmiin vain kaupungilla, lukiossa oltiin siihen
vähitellen totuttu, joten sitä siellä ei huomattu.
Hänenlaisesta ihmisestä selvän ottaminen ei ollut minulle mikään
helppo tehtävä. Hän kulki vapaamielisen opettajan maineessa,
mutta tuo vapaamielisyys oli aivan erikoista, aitolukiolaista
vapaamielisyyttä, Luokalla ollessaan ei tavassa, jolla hän
tehtävänsä suoritti, saattanut havaita vilahdustakaan mistään
vapaamielisyydestä. Opettajien keskuudessa ei ollut ainoatakaan,
joka niin tarkalleen olisi sääntöjä ja ohjeita noudattanut kuin
hän. Hän oli tuima, kylmäkiskoinen, täsmällinen eikä häneltä saatu
puserretuksi liikoja puheita. Tosin näiden tuntien aikana samoin kuin
muulloinkin hän löyhki hiukan viinille ja silmissä oli erikoisempi
kiilto, mutta hän osasi hallita itseään tietäen, mihin häntä
velvoittivat valtion seinien, kaappien sekä penkkien läsnäolo.
Mutta hän oli kokonaan toinen kohdatessaan lukiolaisia kaupungin
puistossa tai ravintolassa. Oleskeleminen näissä laitoksissa oli
kielletty lukiolaisilta ja jokainen toinen opettaja tavatessaan
siellä lukiolaisen, olisi merkinnyt nimen muistiin ja lähettänyt
kotiin. Tshuprenko ei tehnyt mitään sellaista. Hän meni oppilaan luo,
taputti häntä olalle lausuen:
-- Mennäänpä "hiljaiseen sopukkaan"!