Sedän kanssa hän meni työhuoneeseen viipyen siellä noin kymmenisen
minuuttia. Minä jäin sillä välin makuuhuoneeseen seuranani tuo iso
sänky, jonka tähden olin joutunut tätini kanssa epäsopuun. Sitten
täti tuli työhuoneesta ulos ja minut kutsuttiin sinne. Taaskin
huolellinen ovien sulkeminen, taaskin hiljennetty ääni ja ankara
holhoava äänensävy.
-- Voldemar, sinä, näemmä, et ole yhtään parantunut. Mistä sinä
puhuit tädille?
-- Mutta setä, minä... minä halusin tietää...
-- Ystäväni, sellaisia asioita sinun ei sovi tietää, ne eivät ole
lapsia varten. Kun tulet aikuiseksi, silloin tulet ymmärtämään.
Saattaahan olla sellaisia asioita! Oppineet esimerkiksi tietävät
tarkalleen, kuinka monta virstaa on maasta aurinkoon. Mutta sinä et
voi sitä ymmärtää vaikka suuresti sitä haluaisit. No, sen vuoksi
täytyy se siirtää siihen saakka kun kasvat, opit matematiikkaa ja
saavutat mahdollisuuden käsittää sitä. Aivan samoin on tämänkin asian
laita. Tahdon, että lupaat minulle ettet enään koskaan kenellekään
puhu näistä asioista... Lupaatko?
-- Lupaan, setä.
-- Luotan sinuun.
Olin tunnollinen, pidin lupaukseni. En puhunut milloinkaan enkä
kenellekään paitsi tovereilleni, näistä asioista, jotka eivät
kuitenkaan lakanneet mieltäni kiinnittämästä, vaan päinvastoin
valtasivat sen yhä voimakkaammin. Niiden kanssa jäin aivan yksikseni
ja olin pakoitettu ratkaisemaan ne oman ymmärrykseni avulla ja omin
keinoin.
Muistan yön, useammankin, -- kun pitkään yli puolenyön lojuin
vuoteellani silmät auki kykenemättä hallitsemaan ajatuksiani, ja
kun talossa kaikki nukkuivat, nousin hiljaa vuoteeltani, avasin
suurella varovaisuudella oven ja varpaillani, avojaloin hiivin
käytävää myöten. Menin vierashuoneesta tädin ja sedän makuuhuoneeseen
johtavalle ovelle ja pysähtyen siihen pidätin hengitystäni. Kumarruin
ja katsoin tarkkaan avaimen reijästä. Tiesin, ettei siinä ollut
avainta. Huoneessa paloi yölamppu, minä näin sängyn kokonaisuudessaan
ja siinä nukkuvat tädin ja sedän.
Väliin jouduin hämmästyksen; vältin pelon valtaan, tahdoin rientää
pois, mutta samapa tuo oli tulin siitä tietorikkaammaksi...
Näin sai perehtyneisyyteni alkunsa. Tämän jälkeen siirryin
tirkistelemään naisten uimahuoneiden ovien raoista... Ja johtajan
päähäni iskemät naulat eivät kaikesta tuosta höltyneet vaan painuivat
aivoihini yhä syvemmälle.
Niinpä nyt kotirannallakaan en tyytynyt pelkkiin mielikuvitelmiin.
Olihan niin helppo: hiljaan hiipiä puiden lomitse, pysähtyä jonkun
matkan päähän ja katsoa...
Enkä pysähtynyt. Nousin kiveltä; varovasti hiekalle astuessani
menin vasemmalle ja siinä, missä alkoi pajupensaiden rivi, käännyin
rannasta kauvas puistoon, kaikkia varovaisuustoimenpiteitä
noudattamalla ponnistelin, etteivät kuivat oksat jalkojeni alla
risahtelisi, yksinpä varoen hätyyttämästä ylläni pesissään istuvia
naakkoja ja variksia, pääsin lähemmäksi sitä paikkaa, missä raita
kasvoi, Ja nyt vihdoinkin puurivien välillä olevasta aukeamasta
näin itse raidan. Sen pitkät oksat, jotka olivat äsken puhjenneiden
ja vielä aivan hopeanhohtavien lehtien peitossa, riippuivat kuten
ennenkin kaihoisasti maahan saakka. Näin rannan, keltahiekan peitossa
olevan pienehkön kentän -- oh, miten tuttu se minulle oli! Kentällä
olivat Marinkan vaatteet mutta Marinkaa itseään ei ollut.
Katsahdin etemmäksi veden pintaan, jolloin näin pienen tumman
esineen, joka ikäänkuin ui pinnalla. Käsitin heti, että se oli
Marinkan pää, hänen ruumiinsa oli kokonajan vedessä. Väliin hän
nosti kätensä, huiskautti niillä vettä, jolloin syntyi äsken
kuulemani loiske. Hän viipyi vedessä jokseenkin kauvan siirtyen
paikasta toiseen. Minusta se tuntui loppumattomalta, minua kiusasi
maltittomuus.
Nyt hän ui rantaan. Matalalla kohdalla hän nousi seisoalleen kulkien
käsiään heilutellen vapaasti ja täysin vakuutettuna siitä, ettei
häntä kukaan näe. Tultuaan hiekalle hän hetkisen seisoi, antaen
nähtävästi auringon kuivata itseään. Hänellä oli vielä vanha
lapsentapansa olla ilman lakanaa.
Katselin häntä hämmästyen omia vaikutelmiani. Oli, Marinkan ruumis
ei ollut ainoa naisen ruumis, jonka olin nähnyt. Joka kesä uidessani
toverieni, kesä-ystävieni kanssa meressä, me etsimme rakoja
lauta-aitauksissa ja kurkistelimme naisten uimahuoneisiin. Näin
kymmenittäin ehkä sadottainkin erilaisia ruumiinrakenteita ja minulle
oli jo muodostunut varma mielipide siitä, minkälaiset muodot olivat
kauniita. Tästä aiheesta meidän poikaseurassamme väiteltiin joskus.
Mutta tällä hetkellä en verrannut Marinkaa kehenkään, paitsi omaan
kuvitelmaani. Sen jälkeen kun eilen näin hänet niin hassunkurisena
lyhyehkössä, muodottomassa mekossaan, näytti hänen ruumiinsa minusta
suhteettomalta. Mutta ensimäisestä katseesta tottunut silmäni kumosi
tuon kuvitelman.
Marinkan ruumiinrakenne oli harvinaisen sopusointuinen, hänen
jalkansa eivät nyt näyttäneet niin laihoilta kuin mekossa
ollessaan, eikä hänen ruumiinsa yleensäkään ollut niin laiha, kun
olin ajatellut. Hänen olkapäänsä olivat kauniit, ohut kaulansa
ihastuttava. Entinen, leikattu tukka oli kasvanut pitkäkäsi. Auringon
paisteessa se kuivui nopeaan, pöyhistyi ja näytti tuuhealta ja
silkkiseltä. Se peitti runsaudellaan hänen olkapäänsä ja kiertyi
kaulalle.
Tietämättä syytä ilostuin suuresti huomatessani, ettei Marinka
ollutkaan ruma vaan aivan ihastuttavan kaunis olento.
Nyt hän oli jo "kuivannut" itsensä ja laskeutuen maahan hän alkoi
vitkalleen pukeutua. Ja nyt, tarkastettuani häntä pienimpiä seikkoja
myöten, minä äkkiä häpesin vaanimistani. Ei ole mitään inhottavampaa
kuin tuollainen salatarkastelu. Silloin saattaa tulla sellaisten
salaisuuksien todistajaksi, joita ehkä on ollut tarkoitus salata
ainiaan ihmisiltä. Itse asiassa on tuollainen teko huonompi kuin
asestetun hyökkäys aseettoman kimppuun.
Niin, minä häpesin, mutta tunsin sen vasta silloin kuin teko oli
tehty. Nyt pelkäsin suuresti, että Marinka saisi tiedon siitä.
Pelkäsin sitäkin, että joku muu mahdollisesti oli huomannut minut
urkkimassa.
Suuremmalla varovaisuudella kuin sinne tullessani palasin sieltä ja
etäännyttyäni melkoisesti rannasta, menin puiston kautta entiselle
paikalleni, istahdin kivelle ja odottelin vakavasti Marinkaa.
Hän tuli. Huomattuaan minut hän kiirehti askeleitaan ja suuntasi
kulkunsa suoraan kivelleni. Jonkun hetken kuluttua hän seisoi
edessäni.
Mutta se ei ollut ollenkaan sama Marinka, jonka olin eilen nähnyt.
Tarkastettuani häntä kun hän tuli luokseni huudahdin tahtomattani.
-- Oh, miten sievä oletkaan tänään!... Todellakin, oli
silminnähtävää, että syynä Marinkan eiliseen hassunkuriseen
ulkonäköön oli ollut vain mekko. Tänään oli huomautukseni otettu
varteen ja annettu hänelle toinen mekko. Vaikka se oli juhlamekko,
oli se niin vaatimattoman yksinkertainen, ettei se lähimainkaan
vetänyt vertoja kaupungissa ja erittäinkin kesähuvilalla tapaamieni
seuraani kuuluvien tyttöjen arkipuvuille.
Mekko oli tehty ohuesta vaaleanharmaasta villakankaasta ja kuului
siihen pusero ja hame, joka viehättävissä laskoksissa ulottui polvien
alapuolelle. Kaulassa oli yksinkertainen kaulus. Marinkan tukka oli
lyhyellä, paksulla palmikolla.
Ja tässä uudessa asussaan hän esiintyi huomattavasti edukseen. Hän
näytti kasvaneen suuremmaksi ja hänen kaunis ruumiinrakenteensa
oli nyt silminnähtävä: yksinpä hänen kasvojensa viehättäväisyys
oli lisääntynyt ja silmät käyneet suloisemmiksi. Eräs seikka vaan
häiritsi vaikutelmaa, -- pyhäpukuaan hän suojeli liian suurella
huolellisuudella, ikäänkuin joka hetki ajatellen, ettei sitä
tärvelisi. Se kahlitsi hänen liikkeitään.
-- Sinä olit uimassa! Virkoin puoleksi kysyen.
-- Niin, käyn joka aamu uimassa. Muistatko raidan?
-- Tietysti...
-- Etkö sinä sitten enää käy uimassa?
-- Kyllä minä otan kylpyjä meressä. Siellä on rakennettu
uimahuoneita, täällä minä en tiedä, miten...
Marinka hymyili. -- Minullakin on uimahuone -- raidan alla.
Muistatko, miten kylvimme? Äsken uidessani muistin äkkiä, miten minä
sukelsin, etkä sinä tiennyt, millä kohdalla nousisin jälleen. Minun
tuli silloin niin hauska olla, että rupesin nauramaan.
-- Niin, me olimme silloin niin naurettavia.
-- Naurettaviako? Kysyi Marinka ja hänen silmissään kuvastui
todellinen hämmästys. -- Miten me niin naurettavia olimme?
-- Niinpä vaan... Kukaan ei ota kylpyjä siten. Siellä missä olen
kesäisin meren rannalla lähellä meidän kaupunkiamme, kylpevät kaikki
uimapuvuissa... pienet lapsetkin.
-- Oh, se mahtaa olla kauhean epämiellyttävää, ei se ole oikeata...
-- Siihen saattaa tottua. Se onkin sitten säädyllistä.
-- Niin, kyllä... kun on tuntemattomia. Mutta kun on omien kesken,
niin käyhän silloin päinsä?...
Katsahdin häneen tarkkaavaisesti: "onko hän todellakin noin
lapsellinen?"
Mutta hän katsoi minuun suoraan suurilla, lähteenkirkkailla
silmillään ja nuo silmät vastasivat kysymykseeni... kyllä, olen
lapsellinen.
Minun tuli sääli Marinka parkaa, joka asuu maan sydämessä, on elänyt
kolmeentoista ikävuoteensa, vivahtaa jo nuoreen neitoon etenkin
tämänpäiväisessä puvussaan, eikä vielä tiedä kerrassaan mitään. Minun
tuli halu valistaa häntä, sanoa hänelle, etten vielä ollut tavannut
sellaisia tyttöjä, vaikka olinkin nähnyt paljon.
Siinä piirissä, jossa oleskelin, oli kaksi -- kolmetoistavuotinen
tyttö jo kiemailija. Hän osasi jo näytellä, mitä hänellä oli
erinomaisempaa, -- joko jalkaansa, kättänsä tai kaulaansa...
Taiteellisesti hän kisaili silmillään, valitsi kauniita asentoja,
ja keskustelussa pujahti häneltä monasti kaksimielisiä lauseita,
joita hän oli kuullut vierashuoneessa, äidiltään tai vierailevalta
serkultaan. Tuntemaini tyttöjen joukossa ei ollut ainoatakaan, jolla
ei olisi ollut rakkaustarinaa joko lukiolaisen tai kadetin kanssa.
Hän osasi kärsiä vastarakkauden puutteesta, olla mustasukkainen,
ei nukkunut öisin, laihtui ja kävi kalpeaksikin. Viime kesänä
huvilassa ollessani syntyi minulle suhde erään tytön kanssa kehittyen
säännöllisesti pitkin talvea. Monasti sain kuulla nuhteita, jopa
kärsiä kohtauksiakin kyyneleineen. Kaikki tuo oli tietysti äitien,
vanhempien sisarien tai tuttavien jäljittelyä, mutta se oli vallannut
heidän järkensä ja sydämensä.
Oh, olisin Marinkalle voinut kertoa tulisista kädenpuristuksista,
salaisista suuteloista jossain hiljaisessa sopukassa, pimeässä
huoneessa, teeskentelemättömästi palavista silmäyksistä, pikku
sydämistä ja vapisevista, vielä kypsymättömistä ruumiista.
Nähtyäni ja tietäissäni kaiken tuon sekä oltuani itsekin sankarina
tämän tapaisissa seikkailuissa, oli Marinkan huomautus ensi hetkellä
omiaan herättämään minussa epäluuloa. Mutta hänen ihmeelliset
silmänsä todistivat minulle sielunsa rajatonta puhtautta. Enkä tiedä,
mistä syystä jätin kaiken tuon hänelle kertomatta. Oli jotain, joka
esti minua siitä.
Ehdotin hänelle, että kävelisimme. Hän suostui ja me kävimme hänen
kanssaan minulle niin tutuilla paikoilla. Marinka kuljetti minua
ihastuksella erilaisten puiden, pensaiden, kumpujen, ketojen luo
puhellen aina kussakin paikassa joistakin muistoista.
-- Muistatko, tässä sait jalkaasi tikun, joka teki hyvin kipeää...
vertakin vuoti, sinä itkit ja minäkin itkin... Tuossa me olimme
piilosilla, sinä piilouduit aina tuon paksun tammen taakse ja minä
tiesin, mistä sinua etsiä... Tässä me löysimme pesästään pudonneen
naakan pojan. Me kiipesimme puun latvaan ja asetimme sen pesään...
Ja tuhansia muita seikkoja ja muistoja. Hänen muistinsa oli
harvinainen, en tiedä säilyivätkö siinä kaikki, tai vain meitä
koskevat tapahtumat niin hyvin. Hän oli vilkas, puhui ja nauroi
paljon. Nähtävästi oli hän jo tottunut minuun. Kysyin häneltä:
-- Minkätähden olit eilen niin vaitelias ja vakava?
-- Oh, eilen sinä olit niin vieras...
-- Vieras?
-- Niin... Ehkä, en sano sitä... mutta minusta tuntui siltä.
Vieras... hän oli tuntenut oikein... Olin todellakin vieras. En vielä
tänäänkään ollut aivan läheinen, mutta eiliseen verrattuna sittenkin
hiukan enemmän, ja hän iloitsi siitä.
Huomaamattaan hän kertoi minulle, miten hän eleli. Omituisia ihmisiä
olivat isäni ja äitini. He pitivät itseään Marinkan hyväntekijöinä
ja rakastivat häntä, mutta minun lähtöni jälkeen eivät he olleet
opettaneet hänelle mitään. Se opetus, minkä hän oli saanut, oli
satunnaista ja oli hän päässyt siitä osalliseksi vain siten, että
minun oli täytynyt lukea ja että hän oli läsnä kaikissa toimissani.
Sen jälkeen ei hänen järkeään oltu kehitetty. Kenenkään päähän ei
pälkähtänyt, että hänen opettamistaan jatkettaisiin. Siitä huolimatta
olivat kaikki hyviä ja viisaita ihmisiä, jotka toivoivat Marinkalle
parhainta.
Kyselin siitä sittemmin äidiltäni, joka minulle vastasi:
-- Ah, rakkaani, eihän Marinka sitä tarvitse. Mihin käyttäisi
hän sitä? Hänen asemassaan saattaisi sivistys tehdä hänet
vain onnettomaksi, hänen käsitteensä muuttuisivat, hän tulisi
vaativaiseksi ja tultuaan täysi-ikäiseksi hän haluaisi sivistynyttä
miestä itselleen, mikä hänen asemassaan on sangen ja miltei mahdoton
toteuttaa. Hänestä täytyy tulla hyvä emäntä, ja siihen hänellä on
taipumuksia.
"Hänen asemassaan"... Sitä toistettiin liian usein, -- ja isä käytti
noita sanoja aina silloin, kun oli Marinkasta puhe. Ikäänkuin
"asema" olisi jotain sellaista, minkä kanssa ihminen syntyy, kuin
syntymäpilkku, jota ei minkäänlaisilla ponnistuksilla voida poistaa.
Minua se ei miellyttänyt lainkaan. Ihme kyllä, osasi Marinka vielä
lukea. Hän muisti hyvin minkä yhdessä kanssani oli oppinut. Mutta
aivan itsestään ja luonnollisesti, eikä muuten voinut ollakaan, sillä
vanhemmaksi tultuaan hän yhä enemmän alkoi askaroida taloustoimissa.
Alussa oli se vain asianharrastusta: pikku kananpoikaset,
vastasyntyneet vasikat, jonkun jälkiruuan valmistuksen seuraaminen
keittiössä, vähäistä ompelukoneleikkiä... Mutta vähitellen alkoivat
lapsen leikit käydä velvollisuuksiksi, jotka yhä lisääntyivät, ja jäi
hänen huolekseen erinäisiä tehtäviä, olipa hän jo vastuunalainenkin
pikkulintujen hoidosta. Hän oli oppinut ompelemaan ja usein hänelle
annettiin nenäliinojen pallistamista tai muita yksinkertaisempia
ompeluksia. Hän oli perehtynyt keittiöön, osasi omintakeisesti
keittää punajuurikeiton ja paistaa kananpaistin. Hän tiesi mistä
paikasta kellarista kunkin tavaran löytäisi, osasi kuoria kerman
maidosta, valmistaa kohopiimää, sanalla sanoen, hän oli jo
pikkuemäntä, jonka, pää oli täynnä taloustietoja.
Olin niihin aikoihin vielä vähätietoinen poika, sillä koulutietoja
lukuunottamatta ei minulle oltu mitään opetettu. Lukiossa ei kukaan
päälliköistä tai opettajistani koskaan ohjannut minua millään keinoin
tietojani lisäämään. Kaikki vaativat, että osaisin läksyni hyvin,
ja kun ne opin verrattain helposti, johon minua itserakkautenikin
kannusti, niin olin viisaan jopa kehittyneen pojan maineessa, vaikka
päässäni, herra nähköön, oli paljon tietämättömyyttä. Setäni talossa
suhtauduttiin kirjoihin omituisesti, -- siellä ei ollut yhtään
luettavaksi kelpaavaa kirjaa. Nikodim Kondratjevitshin työhuoneessa
oli kirjakaappi mutta arvatenkin vain siksi, että se hienon ja
varakkaan sisustuksen vuoksi oli välttämätöntä. Kaapin hyllyt olivat
täynnä kirjoja, lasioven läpi näkyi mahtavia, loistavia kirjanselkiä,
joissa kirjan nimet olivat kultakirjaimin painetut. Noiden selkien
taakse kätkeytyi asioita, jotka ensi silmäykseltä jo saattoivat minut
uneliaaksi, -- siinä oli "asetuksia", "päätöksiä", "selvityksiä". Setä
itse ei käyttänyt niitä apunaan, hänellä olivat arvatenkin virkaan
tarvittavat asiat kaikki päässään. Hän luki joka aamu sanomalehtiä
eikä koskaan pitänyt kirjaa kädessään.
Kuitenkin kävi hän virassaan ja sen jälkeen kotona melkein aina
iltasin työskenteli virkapapereita valmistellessaan. Täti ei tehnyt
kerrassaan mitään. Heidän kotitaloutensa ei ollut suuri ja siinä
työskenteli kolme palvelijaa. Hänellä oli paljon aikaa mutta siitä
huolimatta ei hänellä ollut halua lueskelemaan. Ikävissään hän puheli
sisäkön tai minun kanssani, kävi kauppaliikkeissä, oli ajelulla,
viime tingassa ompeli tai neuloi jonkun aivan tarpeettoman esineen.
Hänen yksinomaisena huvituksenaan oli pikkuinen, musta, sievä mutta
tyhmä rotukoira. Se istui aina tädin makuuhuoneessa pehmeillä
patjoilla ja sai osakseen mitä huolellisinta hoitoa. Sen nimi oli Nix.
Toverieni joukossa oli lueskelevia, kehittyneitä, vakavia poikia,
mutta minä kohtelin heitä jostakin syystä ylimielisesti nimittäen
heitä toisten yhtä typerien kanssa kuin itsekin "panttaajiksi",
"työmyyriksi", "imupilleiksi" ja monilla muilla nimityksillä, joiden
tarkoituksena oli ilmituoda halveksumista.
Sittenkin oli päässäni Marinkaan verrattuna kokonainen varasto.
Siellä oli tietoja elämästä, tuhansista tuokiokuvista --
tositapauksista, seurapiirin mielipiteistä ja sitäpaitsi olin itsekin
kokenut paljon sellaista, josta Marinka ei osannut uneksiakaan. Sen
vuoksi oli minulla täysi oikeus puhua Marinkan kanssa opettavassa
sävyssä ja neuvoa häntä kaikin tavoin. Sinä päivänä me palasimme
kotiin ystävinä.
4.
Päivät kuluivat. Täti oli luvannut minun viipyä täällä vain vähän
aikaa. Vaikka oli silminnähtävää että olin lujasti omaksunut uudet
käytösohjeet ja että palaamiseni entiseen kesyttömään olotilaani ei
enään ollut mahdollinen, pelkäsivät holhoojani siitä huolimatta,
että pitkällinen oleskeluni maalla saattaisi karistaa minusta sen
kiiltävän kuoren, niillä he niin uutteraan neljän vuoden aikana
olivat sieluani verhonneet. Jo kahden viikon kuluttua sai isä kirjeen
tädiltä. Hän kirjoitti:
"Toivoakseni ette tule vaatimaan että poika viipyisi siellä kauvemmin
kuin yhden kuukauden. Tunnustan hänen tarvitsevan sydäntälämmittävää
omaisten rakkautta, mutta toisaalta ei hän saa taantua. Kasvatamme
hänestä mieheni kanssa tulevaa jäsentä yhteiskunnalle, jossa hänen
tulee elää. Mieheni sanoo, että ihminen edistyy yhteiskunnassa
vain silloin, kun tuntee siihen kuuluvansa. Sitäpaitsi on
Voldemar tottunut vahvistamaan itseään merikylvyillä ja jos me
nyt kieltäisimme ne häneltä, niin kävisi hänen vaikeaksi kestää
talvikautta."
Sanalla sanoen täti pani liikkeelle kaikki väitteensä irroittaakseen
minut maalaisvaikutuksilta ja palauttaakseen minut luokseen. Isä luki
kirjeen äidille, joka lausui ankaran mielipahansa sen johdosta.
-- Kuinka? Yhden kuukauden? Sehän olisi kerrassaan jumalatonta!
Neljään vuoteen emme ole häntä nähneet ja vain yhden kuukauden --!
Vladja, ikävöitkö sinä jo?
Kiirehdin vakuuttamaan tuon arvelun perättömyyttä.
-- Oh, en, en yhtään! Päinvastoin on minun oikein hyvä olla.
-- No, sitten viivytkin kauemmin. Kyllä tätisi vielä ehtii sinua
katsella.
Isä vastusti lievästi: -- Mutta ystäväni, älä unhoita kuinka suuressa
kiitollisuuden velassa me Vladjan vuoksi olemme sisarelle.
-- Oh, herranen aika, -- huudahti äiti syvästi huokaisten. -- Minä
olen aina pelännyt hyväntekeväisyyttä. Se tulee usein liian kalliiksi.
Minä esitin sovitteluehdotuksen. Sanoin, että itse kirjoitan tädille
ja pyydän häneltä lupaa viipyäkseni maalla hiukan kauvemmin, mikä
ehdotus miellytti isää sekä äitiä.
Tädille lähettämäni kirje tyydytti häntä luullakseni täydellisesti,
jopa herätti hänessä voitonriemuakin. Olemalla vanhempiani kohtaan
täysin rehellinen sekä haluten itse asiassa viipyä maalla minä
kuitenkin kirjoitin samassa äänilajissa, jota tätikin käytti
maalaisoloista ja kaikista sikäläisistä tuttavuuksista puhuessaan:
'Rakas täti, arvannette, ettei maalaiselämä minua miellytä, ja
että mieluummin kylpisin meressä kuin polskuttelisin lätäkössä,
jota nimitetään lammeksi, sekä nauttisin seurapiiristä, joka
illoin kävelee isolla käytävällä meremme rannalla. En tahdo
väittää, että minun olisi täällä paha olla. Ei suinkaan,
minua täällä rakastetaan suuresti ja koetetaan saattaa oloni
mahdollisimman miellyttäväksi. Minä pidän kuitenkin enemmän
niistä huveista, joita ei tarvitse luoda, kun ne ovat itsestään
olemassa -- tietysti meren rannalla sekä meidän ihanassa
kesähuvilassamme, teidän läheisyydessänne.
Mutta, rakas täti, omatuntoni estäisi minua nauttimasta noista
huvituksista, jos loukkaisin sydämellisiä vanhempiani, ja
juuri tuo omatuntoni, näettekö, pyytää teitä pidentämään minun
maalaisvankeuttani ja lupaamaan, että saan olla täällä vielä
kolmisen ylimääräistä viikkoa. Voitte olla vakuutettu, että
palaan luoksenne samanlaisena kuin olin tänne lähtiessänikin.'
Tuo kirje oli ensiluokkaisen diplomatian tulos ja osoitti mitä
selvimmin, että Nikodim Kondratjevitsh minussa oli saanut erinomaisen
oppilaan.
Kirje sisälsi sangen vähän totuutta, sillä samaan aikaan kehkeytyi
minussa maalla jotain sellaista, jonka rinnalla haihtuivat kaikki
"ison käytävän sekä meidän ihanan kesähuvilamme"... huvitukset. Mutta
tiesin niillä juonella tätiini saattoi vaikuttaa. Minä tietysti
aina pidin häntä arvossa, mutta koskaan en vielä ollut avonaisesti
ilmaissut kunnioittavani häntä enemmän kuin vanhempiani -- vaikka tuo
kunnianhimoinen ajatus -- saada minut kiintymään itseensä lujemmin
kuin vanhempiini -- kuului tätini heikkouksiin.
Noin viisi päivää sen jälkeen, kun kirje oli lähetetty, sai isä uuden
kirjeen, jossa täti kirjoitti: "Poika kirjoittaa niin ihastuttavasti
maalaisoloista sekä tunteistaan sinuun ja äitiinsä, että minä en
todellakaan uskalla pitää kiinni vaatimuksestani. Mielelläni sallin
hänen olla luonanne vielä kolme viikkoa lisää. Mutta sen kauvemmin
ei mitenkään enään, sillä täytyyhän hänen kuitenkin välttämättömästi
saada noin kolmisenkymmentä merikylpyä..."
Tämäkin oli diplomatiaa. Täti ikäänkuin tunnusti minut osalliseksi
salaliittoon eikä sen vuoksi ilmiantanut minua. Äiti tuli
tyydytetyksi ja lähtöpäiväkseni määrättiin peruuttamattomasti
heinäkuun viidestoista päivä.
Vaikka Marinkalla oli taloustehtäviä, joita hän ei lakannut
suorittamasta, otettiin kuitenkin lukuun se seikka, että minä
tarvitsin häntä kesätoverina. Sen vuoksi ei häneltä paljon vaadittu,
vaan sai hän vapautusta useista tehtävistä. Niinpä hän näinä
viikkoina ei ollenkaan ommellut. Siten olimme yhdessä melkein päivät
läpeensä. Marinka tottui minuun jo täydellisesti ja sulautui samoin
kuin entisinä aikoina, kuten läheisimpäänsä. Tällainen suhde oli niin
luonteenomaista hänen sielulleen, ettei hän ollenkaan huomannut,
että minä lähentymisestämme huolimatta, en lähimainkaan ollut sama
kuin ennen. Hillitseväisyys, harkinta ja kylmäkiskoisuus pilkistivät
nykyään esiin jokaisessa liikkeessäni.
Puistossa ollessamme ja viettäessämme aikaamme jollakin nurmikolla,
istahdin aina sopivan välimatkan päähän Marinkasta. Juostessamme
ja tavoitellessamme toisiamme tartuin hänen hihaansa irroittaen
käteni heti. Se ei ollut teeskentelyä minun taholtani vaan jotain
kokonaan toista. Siellä kaupungissa kesäisissä leikeissä, joihin
tytötkin ottivat osaa, emme erikoisemmin teeskennelleet, päinvastoin
olivat nämä leikit suotuisia syleily- ja suutelutilaisuuksia. Mutta
minulle se oli vain leikkiä ja jos käytinkin sitä hyväkseni, niin
johtui se siitä syystä etten halunnut jäädä toisista takapajulle
tai näyttää kömpelöltä ja yksinkertaiselta. Kaikkia niitä tyttöjä
katselin välinpitämättömästi. Toisinaan ne olivat minulle suorastaan
vastenmielisiä ja inhottavia. Nuo tytöt etsivät suuteloitamme ja
kehuskelivat niistä keskenään.