äänensä oli vahvistunut vaikka oli vieläkin heikko ja ikäänkuin
tukea vailla. Se oli alentunut muistuttaen jo vähemmän äsken
syntyneen sorsanpojan valittavaa piipitystä, mutta silti oli se sama
ääni. Siinä ilmeni koko Marinka, ja se sai sielussani todellisen
romahduksen aikaan.
Äkkiä olisin halunnut hypätä portin yli, rientää hänen luokseen,
tarttua käteensä, suudella häntä kuin entistä ystävää, läheisintä
olentoa, kuin omaa rakasta, ihanaa lapsuuttani. Niin, niin, nyt minä
ymmärsin: Marinka -- hänessä oli lapsuuteni...
Mutta minä en tehnyt mitään, jäin seisomaan liikahtamatta. Nikodim
Kondratjevitshin neuvot ja esimerkki hillitsivät minut. Äänessäni
ainoastaan tuntui mielenkuohuntaa.
-- Mitä siellä tuvassa on? -- kysyin ikäänkuin todellisesti olisin
ollut huvitettu siitä, mitä tuvassa oli.
-- Siellä on pikkuisia kananpoikasia, -- vastasi Marinka. -- Ne ovat
vasta kahden päivän vanhoja. Mutta on sellaisiakin, jotka vasta
tänään ovat ilmestyneet. Tahdotko nähdä?
-- Näytä.
-- Nyt siellä on hiukan pimeä. Tahdotko, niin tuon tänne.
-- Hyvä, tuo vaan.
Hän kääntyi, juoksi nopeasti tuvalle ja meni sinne sisään. Minä
sillä aikaa aukaisin portin ja menin kanatarhaan. Hetken päästä tuli
Marinka ulos. Nyt oli hänen esiliinansa nostettu, ja hän piteli sen
liepeitä molemmin käsin. Esiliinassa liikahteli jotain ja kuului
sieltä hento piipitys.
-- Siinä ne ovat, -- sanoi Marinka, -- miten somia! Ota, pitele
käsissäsi... Se on niin miellyttävää, ne ovat niin pehmoisia,
pehmoisia... kuin untuva.
Otin pari pikkuruikkuista kananpoikaa tuntien todellakin jotain
harvinaisen miellyttävää. Alennuin siihen määrin, että asetin ne
lähelle poskeani, jopa suutelinkin yhtä nokalle.
Marinkan kasvot olivat eloisat, hänen silmänsä hymyilivät. Hänen
kauniit, tasaiset hampaansa näkyivät. Hän ei ollut kaunis, mutta
kasvoissaan oli äärettömän paljon puoleensa vetävää.
-- Ne ovat herttaisia, -- lausui hän.
-- Vie pois ne... minä odotan sinua.
Hän juoksi uudelleen, mutta ei niin nopeaan, suojellen nähtävästi
kantamustaan. Hänen ohkaiset säärensä vilahtelivat hassunkurisesti
kadoten sitten tuvan oven taakse. Hän palasi ravistellen esiliinaansa.
-- Mennään puutarhaan, -- ehdotin.
-- Siellä ei ole vielä mitään. Vasta ensimäiset lehdet.
-- En minä tarvitsekaan mitään, -- sanoin. -- Käymme muuten vaan.
-- Mennään sitten.
Lähdimme astumaan puutarhalle. Kuljimme vaieten. Yllämme syttyivät
tähdet vähitellen yksi toisensa jälkeen. Niin äärettömän
yksinkertainen oli tämä maalaisyön vaikutelma, mutta siitä huolimatta
herätti se sielussani niin moninaisia tunnelmia, etten nytkään vielä
kykene niitä määrittelemään. Arvelen niiden olleen jonkinlaisia
aavistuksia. Aivan kuin vierelläni ei olisi astunut Marinka
mahdottomassa, hassunkurisessa mekossaan, vaan kohtalo.
Niin suuresti eroittivat meidät nuo neljä vuotta kaikkine niiden
kuluessa elettyine tapahtumineen, niin vähän ne sieluuni nähtävästi
olivat jättäneet jälkiä entisestä. Me emme tienneet, mitä puhua
toisillemme. Ajatusten suunta ja sisältö oli kummallakin aivan
erilainen. Saapuessamme puutarhaankin ja tuntiessamme kumpikin, että
oli välttämätöntä puhua jotain, koska vaikeneminen oli typerää,
me puhuimme vanhasta päärynäpuusta, joka oli rehevästi kasvanut
näinä neljänä vuotena ja orjantappurapensaasta, johon kokeeksi oli
istutettu ruusu.
Mutta tuo oli meille yhdentekevää. Me tunsimme jotain vastustamatonta
yhteenkuuluvaisuutta, jota eivät olleet hävittäneet vuodet eikä elämä
-- tuhoavin ilmiö maailmassa, ja tuossa tunteessa oli jotain outoa,
melkein traagillista.
Pian meitä kutsuttiin juomaan teetä. Minulla oli jättiläismäinen
ruokahalu. Itse asiassa en ollut syönyt sittenkun aamulla, ja tunsin
nälkää jo kauvan, mutta vaikutelmat olivat haihduttaneet sen.
Isä, joka kaikesta päättäen oli jo unhoittanut tyytymättömyytensä
minuun, oli aivan haltioissaan syömisestäni. Tavallisesti oli Darja
Stepanovna aina läsnä pöydässä. Hän kaatoi teetä ja huolehti, että
kaikki oli kunnossa. Minua kestitsivät kaikki kilvan. Jokainen
toivoi, että olisin kylläinen ja tyytyväinen.
Marinka oli saapuvilla, hänkin osoitti osaltaan huolenpitoaan, --
siirteli eteeni leikkeleitä, voita, kermaa, mutta teki kaiken tuon
vaieten. Se herätti huomiota.
-- Miksi Marinka on niin vakava tänään, -- sanoi isä.
-- Marinkahan on aina vakava, -- huomautti äiti, haluten nähtävästi
sivuuttaa kysymyksen, joka saattoi tytön hämilleen.
-- Kyllä, mutta osaa hän kyllä... joskus puhua.
-- Tänään on hänet vallannut vaiteliaisuus, -- virkkoi Darja
Stepanovna.
-- Mutta minä arvelen hänen olevan pettyneen, -- sanoi isä. -- Hän
kuvitteli Vladjaa pieneksi nälkähiireksi ja hän tulikin -- miltei
valmiina nuorena miehenä.
Kaikki nuo hyväntahtoiset huomautukset eivät saaneet Marinkaa
lausumaan sanaakaan. Kasvonsa olivat edelleen vakavat, huulet
yhteenpuristetut, vain silmäluomet liikkuivat tiheämmin.
Oli kello kymmenen illalla, kun minä nielaistuani suuren joukon
maalaisherkkuja ja juotuani niiden päälle teen, tunsin ilmeistä
väsymystä, ikäänkuin olisi tuo illallinen ollut minulle ylivoimainen.
Nähtävästi oli raukeuteni, matkan vaikutusta. Kasvoni kävivät
veltoiksi, liikkeeni hitaiksi, ja kaikille selvisi, että minun
täytyy päästä nukkumaan. Minun puoleltani se ei kohdannut mitään
vastustusta. Minulle oli jo määrätty huone ja valmistettu vuode.
-- No, Jumala kanssasi, sanoi isä.
Sanoin hänelle siinä hyvää yötä. Sen jälkeen menin Darja Stepanovnan
luo ja puristin hänen kättänsä.
Nyt tuli vuoro hyvästellä Marinkaa. Menin hänenkin luokseen Ja
hämmästyksekseni -- ojensin hänellekin käteni. Hän hämmästyi vielä
enemmän. Kaiketi olisi meidän hänen mielestään pitänyt suudella
toisiamme. Minäkin sen huomasin, mutta siitä huolimatta oli jotain,
mikä minua siitä esti ja häiritsi. Minusta tuntui äkkiä, että
me hänen kanssaan olemme siihen liian isot, ja että se toisten
läsnäollessa ei oikein käy päinsä.
Marinka ei nähtävästi ajatellut samaan tapaan. Hän ojensi minulle
kätensä ja sitä tehdessä ilmaisivat silmänsä täydellistä hämmästystä.
Äiti nousi saattaakseen minua.
Minulle järjestetty huone ei ollut sama pikkuinen lasten kamari,
jossa ennen olin nukkunut. Tämä oli iso huone kaksine puutarhaan
viettäville ikkunoineen. Luukut olivat suljetut, mutta tiesin, että
aurinko huomenaamuna pilkistäisi noista ikkunoista sisään. Kaikki oli
hauskaa, siistiä, kodikasta. Tunsin autuaallista tyydytystä nähtyäni
pehmoisen vuoteeni, jossa oli häikäisevän valkeat liinavaatteet.
-- Herra suojelkoon sinua, -- sanoi äitini ja siunaten minua
ristinmerkillä suuteli otsalleni. -- Tarvitsetko jotain?
-- Äiti, -- virkoin, -- ja tunnustan tuon ajatuksen juolahtaneen
päähäni vasta hänen kysymyksensä jälkeen, -- minkä tähden Marinkalla
on niin hullunkurinen mekko?
Äiti hymyili. -- Ah, _sinä_ huomaat sen. Me olemme niin tottuneet
siihen, ettemme huomaakaan sitä... Mutta hänellä on toinen, jota hän
pitää vain pyhäpäivinä.
-- Pitäköön hän... sitä... Ommelkaa hänelle pyhiksi uusi... Muuten on
hänen yllään, herra tiesi, mikä.
-- Miten vaativaiseksi olet tullut, Vladja! Marinkalla on
yksinkertainen sydän, hänestä on yhdentekevä. Mutta hyvä, hyvä, sanon
hänelle. Hyvää yötä!
Äiti poistui. Riisuuduin ja peseydyin. Minulla oli vielä tapana
rukoilla. Tätä kotoista tapaa ylläpiti Nikodim Kondratjevitsh
uutterasti, mutta minä toimitin sen koneellisesti, tunteettomasti...
Matkan jälkeen valtasi minut ihmeellinen tunne, johtuen vuoteeni
puhtaudesta sekä talossa vallitsevasta hiljaisuudesta. En kuitenkaan
nukkunut heti. Illan vaikutelmat kulkivat aivoissani epäselvinä
katkelmina myrskyn jälkeisten pilvenhattaroiden lailla. Mutta en
tiedä, miksi tuosta kaaoksesta selvästi eroittautui sanat, jotka
äitini oli lausunut:
"Marinkalla on yksinkertainen sydän." Ajattelin Marinkan sydäntä
ja vaipuessani uneen, uneksin siitä. Se oli ihmeellinen sydän --
saman muotoinen kuin sitä tavallisesti kuvataan. Näin sen aivan
kuin avaruudessa, -- niin läpikuultavana, lämpöisenä ja kirkkaana.
En muista, oliko sillä kasvoja, mutta tiedän, että ne hymyilivät
minulle. Se oli miellyttävä uni.
3.
Tunsin vaistomaisesti, että aurinko oli noussut. Silmäni olivat
ummessa ja aamu-uni painoi luomeni kiinteästi yhteen; mutta
ikkunaluukkujen raosta tunkeutui veitikkamaisesti auringon säde
estäen uinailun muuttumasta uneksi.
Puolinaisen tietoisesti kävi sisässäni taistelu. Kello oli
luullakseni jo noin kuuden vaiheilla aamulla. Olin aikoja sitten
vieroittunut noin varhaisesta ylös nousemisesta. Ruumiini oli
kaupunkitottumuksen vallassa; mutta maalaisympäristö ja minua
ympäröivä entisyyteni kutsuivat minua nousemaan, menemään pelloille,
puistoon, nauttimaan päivän parhaimmasta ajasta.
Uinailun läpi kuulin epäselvästi talossa ja pihalla alkaneen elämän
ääniä. Ovet narisivat ja paukkuivat, vaikka niitä kaikesta päättäen
koetettiin varoen sulkea, kuului sisääntulevien ja ulosmenevien
askeleita. Eroitin selvästi isäni äänen -- pidätetyn, melkoisesti
hiljennetyn, luultavasti siksi, ettei herättäisi minua, ainoaa
talossa nukkuvaa kaupunkilaista.
Mutta elämää pihalla ei millään keinoin saattanut hillitä. Sieltä
kuului koiran haukuntaa, lintujen kirkunaa, sikojen röhkimistä,
karrien räminää, hevosten jalkojen töminää. Kaikki sulautui
jonkinlaiseen, unenhorroksissa olevan tietoisuuteni värittämään
salaperäiseen pauhinaan, minkä pohjalla aivoissani syntyi nopeaan
muuntelevia eriskummaisia kuvia.
Mutta nyt kuului kokonaan selittämätön, nopea koputus ikäänkuin
miljoonat pikkuvasarat olisivat kauhealla kiireellä iskeneet nauloja
seinään. Tuo koputus kuului yhtämittaisena, milloin laantuen milloin
paisuen ja oli siinä niin omituinen, soinnuton sävel.
Tuota säveltä en jaksanut kuunnella, jonka vuoksi avasin silmäni.
Hetkisen silmäilin tiedottomin katsein puoleksi valaistuun kattoon.
Koputus yhä jatkui. Ja äkkiä selvisi minulle, että sen aiheuttajina
olivat talomme katolle pesiytyneet haikarat. Erinomaisella taidolla
ja innolla, milloin kurkoittaen koko pituudelleen eteenpäin pitkää
kaulaansa, milloin koukistaen sitä ja heittäen päänsä selkään,
he koputtelivat pitkillä nokillaan viehättyen tehtävästään kuin
satakieli laulustaan.
Käsitin, että kaikki olivat jo aikaa sitten nousseet, mutta en vielä
tietänyt, kuinka pitkään olin nukkunut siitä yli. Mutta samassa alkoi
vierashuoneessa surista vanha, koko seinän korkuinen kaappikello.
Käheällä vaikka syvällä ja riitaisella bassollaan se varmasti löi
seitsemän kertaa. Oli siis osapuilleen sama aika kuin se, jona
kaupungissakin olin noussut. Nousin ja pukeuduin.
Puolen tunnin kuluttua olin jo puutarhassa, johon teepöytä oli
järjestetty. Mutta täällä en tavannut ketään vaikka pöydästä päättäen
tee oli jo juotu. Teekeittiö vielä sihisi valittaen kuin kuoleva.
Minut huomasi sisäkkö Oljona, joka jostain syystä vielä tähän
saakka ei ollut mennyt naimisiin ja oli koko lailla lihonut. Heti
paikalla syntyi hälinä. Oljona riensi kellariin, jossa äiti oli
maitoaskareissa. Samoin annettiin tieto Darja Stepanovnallekin ja
noin kolmen minuutin kuluttua olin jo seurassa; minulle tarjottiin
teetä, voita, kermaa, leikkeleitä, naureskeltiin ystävällisesti
myöhäiselle heräämiselleni koettaen kukin kaikin tavoin osoittaa
rakkautta ja iloa siitä, että olin heidän keskuudessaan.
Ensimäisen päivän vaikutelmat painuivat hyvin muistiini. Ne
toistuivat sen jälkeen joka päivä eikä kuitenkaan kesä niiden
tähden tullut minulle muistorikkaaksi, Jo sinä ensimäisenä aamuna
teetä juodessani ja nauraessani äitini sekä Darja Stepanovnan
rakastettaville pilapuheille tunsin, että he molemmat samoinkuin
kaikki muukin kiinnittivät mieltäni sangen vähän, halusin kaiken
aikaa kysyä, missä Marinka oli. Se olisi ollut luonnollista mutta
vain siinä tapauksessa, että ajateltuani sitä, heti olisin sitä
kysäissyt. Mutta minusta tuntui kuin olisi noin suuri huomio
Marinkaan näyttänyt liialliselta, epäilyttävältä. He eivät tietysti
olisi sitä koskaan ajatelleet, mutta minussa itsessäni oli jotain,
mikä väritti tuon mielenkiinnon erikoiseksi.
Marinkan olinpaikasta sain tietää vaikka kiertoteitse. He muistivat,
miten mielelläni lammessa olin kylpenyt. Huomautin kaikkina näinä
vuosina kylpeneeni meressä ja että meren jälkeen lampi tulisi
tuntumaan minusta lätäköltä.
-- Siinäpä se! Mutta Marinka ei ole nähnyt merta, niin on lampi hänen
mielestään kokonainen valtameri, -- sanoi Darja Stepanovna.
-- Taitaapa hän parhaillaankin olla lammella! -- lisäsi äitini.
Painoin tuon tiedon muistiini. Sen jälkeen join nopeaan teeni ja
ilmoitin meneväni kartanon puistoon, jättäen jäähyväiset naisille.
He eivät tietysti huomanneet kiirehtimistäni, -- mutta minä
kiirehdin. Portista ulos päästyäni suuntasin kulkuni todellakin
puistoon päin, mutta tultuani pajan luo, käännyin lammelle.
Laskeuduin sinne läheltä sitä paikkaa, jossa pajut kasvoivat. Olin
täydellisesti vakuutettu siitä, että Marinka kylpee samassa paikassa,
missä hänen kanssaan vietimme varhaisen lapsuutemme, mutta minä en
mennyt sinne. Löydettyäni ison kiven, istahdin sille.
Ajattelin, että odotan tässä siksi, kunnes Marinka on kylpenyt.
Hän tulee tänne, toista tietä ei ole, ja sitten me yhdessä menemme
puistoon.
Mutta jos sanoisin, että kivellä istuessani olisin rauhallisesti
katsellut leveää lampea ja sitä reunustavia vihreitä kaislikon ja
pajupensaiden peittämiä rantoja, että toisinaan veden pintaan saakka
laskeutuvien ja ikäänkuin sitä hipaisevien kalalokkien lento olisi
herättänyt mielenkiintoani, -- tai että seurasin pikkuista venhettä,
jossa kalastaja souti lammen tuolle puolelle, ison kaislikon luo,
ahventen tavallisille olinpaikoille, -- silloin valehtelisin.
Kaikki nuo vaikutelmat koskettivat vain heikosti sieluani. Sen sijaan
se ihmeteltävän elävästi otti vastaan hiljaisen veden loiskinnan,
mikä kuului toiselta puolelta, jossa rannalla kasvoi vanha raita.
Jokainen loiskahdus herätti minussa jonkinlaista käsittämätöntä,
omituista mielenkiintoa.
Mutta en ollut tullut tänne sitä varten, sen muistin varmasti.
Kun olin teeni juonut ja noussut lähteäkseni, tiesin, etten mene
puistoon, mutta hyväntahtoisesti ajattelin tahtovani kohdata Marinkaa
mennäksemme yhdessä kävelylle. Tuo uusi mielenkiinto ilmeni vasta
täällä, kivellä istuessani. Tiesin varmasti sen olleen minulle uuden
tunteen, ikäänkuin sielussani juuri sillä hetkellä olisi herännyt
uusia voimia.
Oh, tiedän niiden olleen hyvin muokattuja, huolellisesti,
huomaamattomasti, pisaroittain kasvatettuja. Paljoa myöhemmin
selvitin tuon itselleni, mutta silloin kuuntelin vain hämärästi
tunnettani.
En nähnyt Marinkaa. Se paikka rannasta, jossa "meidän raitamme"
oli, syventyi lahdelmaksi, kaikki oli puiden peitossa. Mutta sitä
selvemmäksi loihti mielikuvitukseni hänet. Ja niin näin hänen
ruumiinsa -- sama hentoinen lapsen ruumis, -- laiha, läpikuultava,
"ruumiiton henki"...
Niin, sama, mutta ei enään ruumiiton henki. Nyt syöpyy katseeni
siihen koettaen nähdä sen pienimpiä seikkoja myöten. -- Nyt se
kasvaa, samoin kuin Marinkakin näinä vuosina, pyöristyy, ja siinä voi
jo, vaikka heikosti vielä, huomata muodot.
Ja nuo muodot, joita ennen en ollut huomannut aikuisillakaan
naisilla, kiinnittivät mieleni, vetivät puoleensa, kahlehtivat
huomioni itseensä. Miksi? Minkätähden?
Ehkä oli luonto istuttanut elimistööni sairaita, turmeltuneita
hermoja, joten minulle olivat ominaisia ennenaikaiset halut? Ei,
terveet vanhempani olivat antaneet minulle ihmeellisen terveen,
voimakkaan elimistön, kehityin säännöllisesti. Ei, minussa ei ollut
vielä minkäänlaisia haluja. Vereni virtasi rauhallisesti, sydän sykki
tasaisesti, kaiken tuon tunsin aivoissani.
Mutta siellä pysyivät vahvasti, järkkymättömästi naulat, joiden
avulla sieluni pääkasvattaja, johtaja, kerran ikuisiksi ajoiksi oli
iskenyt siihen uusia käsitteitä. Yhdessä silmänräpäyksessä kulki
ohitseni kaikki, minkä nuo naulat sielussani olivat aiheuttaneet.
Muistin, miten minulle asteettain avautui uusi maailma. Setäni
Nikodim Kondratjevitsh palasi usein tuohon lukiossa tapahtuneeseen
huomattavaan häväistysjuttuun. Vielä neljä kuukautta sen jälkeen
kun sattumalta olimme kahden kesken, hän katseli minua ja pyöritti
päätään.
-- Niin, Voldemar, en voi unhoittaa, miten sinä lukiossa
kunnostauduit. Oletko nyt tarkoin selvillä siitä, että sinun ijälläsi
noista asioista ei saa puhua?
-- En puhu enään niistä! -- vastasin. Olin silloin vielä kaino
enkä osoittanut mitään oireita kehittyäkseni niin rohkeaksi,
itseluottavaiseksi pojaksi, jollainen nyt olin.
-- Niin... älä enään kenellekään puhu. Saattavat ajatella, että
sinä todellakin tunnet noita asioita, joita lasten ei sovi tietää.
Ethän sinä itse asiassa mitään tiedäkään, vaan poikamaisuudessasi
nähtävästi lörpöttelit joutavuuksia, joita sattumalta jossakin
olit kuullut, tai joita olivat sinulle opettaneet toverit, jotka
vuorostaan papukaijan tavoin toistavat käsittämättömiä sanoja...
Ihmiset saattavat ajatella, että sinä olet oppinut sellaista setäsi
talossa...
Ja hän puhui paljon, pitkiä mietelmiä, pyörien yhä samalla paikalla.
Hänen aatepiirinsä ei ollut laaja, ja kun hänen oli puhuttava paljon,
tuli hän toistaneeksi samoja ajatuksia.
Hän oli tietysti oikeassa: minä puhuin sanoja, joita en vielä
käsittänyt, mutta hän ei tietänyt yksinkertaisinta asiaa, lapsen
järjen alkeellisinta ominaisuutta: että, kun hänen huomionsa on
kiintynyt johonkin uuteen, jota hän ei käsitä, niin hän kaikin
voiminsa pyrkii pääsemään sen perille. Ja minun huomioni oli
kiintynyt kokonaisuudessaan tuohon minulle uuteen puoleen elämässä.
Kun näet tietämättömyyttäni ei yhdellä iskulla voitu minusta saada
poistetuksi, niin se ilmeni vielä uuden kerran aikaansaaden toisen
jutun, joka rajoittui vain sedän asunnon piiriin.
Oli ihmeellistä, että eläessäni maalla isäni talossa yhdeksän
vuotta en ollut kertaakaan tullut ajatelleeksi, että makuuhuoneessa,
jossa isä ja äiti nukkuivat, oli vain yksi sänky. Huomasin sen
seikan silloin, kun minä ensi kerran aloin tietoisesti suhtautua
esineisiin, mutta otaksuttavasti pidin sitä järjestykseen kuuluvana,
eikä päässäni koskaan sen johdosta herännyt mitään kysymyksiä. Sänky
oli iso, leveä, nähtävästi kahdelle aijottu. Eikä kenellekään ollut
salaisuutena, että isällä ja äidillä oli yhteinen makuuhuone ja yksi
sänky. Kenenkään päähän ei pälkähtänyt salata sitä.
Kaupunkiin tultuani ja asetuttuani asumaan setäni asuntoon, huomasin
aivan saman ilmiön heidänkin luonaan. Asunnon kahdeksasta huoneesta
oli makuuhuoneeksi varattu vain yksi huone, ja siellä, eräänlaisen
omituisen musliinikankaisen verhon takana oli komea, iso sänky
peitettynä kauniilla pitsipeitolla. Katselin kauvan tuota sänkyä,
se miellytti minua suuresti, mutta se seikka, että se oli yhteinen
kahdelle hengelle, vastasi täydellisesti kotikuvitelmiani.
Mutta heti lukiojutun jälkeen aloin silmäillä tuota sänkyä hiukan
erilaisin katsein. Muistin äkkiä sen, mitä siihen saakka en ollut
huomannut, -- että kotona, maalla, makuuhuoneessa, jossa isä ja äiti
yönsä nukkuvat, myös oli yksi iso sänky.
Joka kerta kun satuin kulkemaan tädin ja sedän makuuhuoneen ohi,
pysähdyin vastustamattomasti kurkistamaan sinne, päässäni kohosi
lukuisia ajatuksia, jotka saattoivat mieleni rauhattomaksi. He
nukkuvat yhdessä sängyssä, se on juuri samaa, josta minulle luokalla
puhuttiin ja jonka johdosta minä sain ankaroita nuhteita ja
rangaistusta. Hehän todellisuudessa nukkuvat yhdessä sängyssä, isäni
ja äitini myös. Miksi johtaja selitti sen olevan "hävyttömyyttä,
saastaa, ala-arvoista?" Jos se todellakin on sitä, niin minkätähden
makuuhuone sekä siellä että täällä oli aina auki eikä tuota sänkyä
keneltäkään salattu, eikä kukaan huomannut siinä mitään huonoa?
Kehittymätön järkeni harhaili näissä kysymyksissä, ne olivat
minulle ratkaisemattomia. Sen lisäksi ilmeni vielä uusi kysymys:
minun isälläni ja äidilläni on poika -- minä. Miksikä ei sedällä
ja tädillä, jotka myös nukkuvat samassa sängyssä, ole poikaa
eikä tytärtä? Ennemmin tai myöhemmin minun täytyi saada vastaus
näihin kysymyksiin. Lapsen päähän mennyt ajatus saattaa näyttää
tukahdetulta, mutta se ei kuole koskaan. Puhuin siitä tovereilleni
lukiossa, mutta huolimatta kaikista tiedoistaan, eivät he kyenneet
minulle sitä selittämään.
Masentuneena lukiojutusta sekä sen johdosta setäni kanssa
tapahtuneesta ankarasta selvittelystä en pitkään aikaan uskaltanut
laskea valloille tutkivaa tietämättömyyttäni, mutta vihdoin
rohkenin sen tehdä. Tätini oli erään kerran erikoisen ystävällinen
minulle. Hän kutsui minut luokseen makuuhuoneeseen, missä hän istui
nojatuolissa ommellen jotain koruompelua. Nähtävästi oli hänellä
ikävä ja hän kyseli minulta maalaisoloista, isästä ja sikäläisestä
elämästä. Vastasin kaikkiin kysymyksiin katsellen kuitenkin samaan
aikaan syrjäsilmäyksin sänkyä. Tuli hetken kestävä vaitiolo. Käytin
sitä hyväkseni.
-- Täti, sanoin. -- Miten iso sänky teillä on!...
Täti ei huomannut tuossa lauseessa mitään erikoisempaa piilevän. --
Niin, sanoi hän, -- miksi niin? Ajatteletko, että on epämukavaa?
-- Ei, muuten vaan... yhdelle se on ehkä epämukava mutta kahdelle se
on sopiva...
Tädin kasvoille levisi neuvottomuuden varjo, vaikka tahdillisuuden
vuoksi ja välttyäkseen johtamasta minua vaarallisiin ajatuksiin, hän
ei vastannut mitään. Mutta minä olin tutkimukseni alkanut ja tahdoin
saattaa sen loppuun saakka. Minä kysyin.
-- Kummalla puolella te nukutte, täti?
-- Mitä? virkkoi täti ja hänen silmissään, jotka huomattavasti
suurenivat, välähti ikäänkuin säikähtynyt ilme.
-- Setä nukkuu varmaan oikealla puolella, lausuin ajatukseni: --
miehet ovat aina oikealla... käsikoukkuakin kulkevat siten... ja
vihilläkin olen sen nähnyt. Tämän lauseen jälkeen muuttuivat tädin
kasvot myrskyävän vihaisiksi, mutta vain hetkeksi. Hän osasi hallita
kasvonilmeitään ja hän käsitti, että jutun tekeminen tuollaisista
tyhmyyksistä ei ollut kasvatuksellisesti oikein.
-- Kuinka omituinen poika sinä oletkaan, Voldemar... Puhut aivan
tarpeettomista asioista... Nostapa koukkuni... tuolla se on jalkojeni
luona.
Nostin koukun ja ojensin sen hänelle. Hän alkoi heti nopeaan puhua
siitä, että tänään saamme ensimäisen uuden keittäjän valmistaman
päivällisen ja ettei hän oikein luota keittäjään. Minä kuitenkin
kuuntelin häntä huonosti. Minulla oli varastossa vielä tärkein
kysymys, jonka vuoksi olin alottanut koko tämän uskalletun
keskustelun. Mistään välittämättä käytin taaskin ensimäistä vaitioloa
hyväkseni.
-- Täti, minkä tähden teillä ei ole lapsia?
-- Jumala ei ole antanut, koska niitä ei ole, vastasi täti, tällä
kerralla jo hiukan pelokkaana.
-- Mutta isällä ja äidillä on -- miinä... Ja hekin nukkuvat yhdessä
sängyssä, mutta teillä...
Täti hypähti paikaltaan. -- Voldemar, jos sinä vielä kerran
rohkenet... Ah, miten turmeltunut sinä olet... minä en uskonut, että
olisit siihen määrin!
Tällöin kuului eteisestä soitto, nähtävästi Nikodim Kondratjevitsh
siellä soitti, sillä oli juuri hänen kotiintulonsa aika.
-- Setä tulee, sanoi täti, -- heti käymme päivälliselle! Nämä sanat
lausuttuaan hän poistui kiireisesti eteiseen setää vastaanottamaan.