lähteä kukin kotiinsa, heräsi minussakin ajatus matkasta. Elävästi
muistui mieleeni kylä kaikkine, mitä siellä omistin, ja muistoni
elpyivät. Tunsin äkkiä kovaa vetovoimaa sinne -- pelloille, lammelle,
äidin, Marinkan luo, joten kysyin tädiltä, milloin matkustan?
-- Ystäväni, sinä et matkusta lainkaan, sanoi minulle täti.
-- Kuinka? Jäänkö niinä tänne? Enkö... saa tavata omaisiani?
-- Aikaa myöten kyllä saat tavata heitä. Nyt me muutamme kesähuvilaan
asumaan. Miksi sinä matkustaisit sinne? Vasta ikään olet tullut
säädylliseksi pojaksi. Se oli niin vaikeasti saavutettavissa, ja
siellä maalla muutut sinä taas metsäläiseksi. Vakuutan sinulle, että
kesähuvilassa ollessamme sinulle tulee sangen hauskaa, joten et tule
ikävöimään. Me tulemme asumaan meren rannalla, siellä on venhe,
uimahuone, kroketti, lawn-tennis, ja siellä saat paljon tovereita,
seuraa...
Jälkeenpäin sain tietää tädin ja sedän ottaneen minut luokseen
ehdolla, että he muutamaan vuoteen eivät tule käyttämään minua
kotona. Meidän maalaiselämästämme oli heillä sangen huonot
käsitykset. He olivat luvanneet "tehdä minusta kunnon ihmisen" sillä
ehdolla, ettei heitä siinä häirittäisi. Ja isäni niin toivoi, että
minusta tulisi kelpo ihminen. Itsellään ei hänellä, kirjaimellisesti
sanottuna, ollut yhtäkään hetkeä uhrata siihen tehtävään. Ja niin hän
suostui.
Omituista kyllä: minä en siitä enempää välittänytkään, Tädin
kuvatessa minulle huvilaelämää ja luvatessa tuhansia huvituksia,
kiinnitin mieleni heti siihen kuten uutuuteen, ja herkkä innostukseni
maalaiskylään kaikkineen, minkä sinne vuosi takaperin jätin, sammui...
Näin kului vielä kolme vuotta ja kolme kesää. Halua maalle en enään
tuntenut ollenkaan. Eläydyin kaupunkilaiselämään, setäni ja tätini
ympäristöön, heidän piirinsä oli minunkin piirini, ja kun onnistuneen
pääsyni jälkeen viidennelle luokalle minut oli päätetty osaksi kesää
lähettää maalle, ei se ajatus ollut minusta johtunut. Se oli äitini,
joka tähän saakka isäni päätökseen alistuen, ei enää ollut jaksanut
kärsiä vaan oli vaatinut, että minua näytettäisiin hänelle.
-- Meidän tulee taipua äidin tunteiden edessä, -- sanoi setä
säälitellen katsahtaen minuun ikäänkuin vakuutettuna siitä, että otan
osaa tuohon säälittelyyn.
Mutta asian laita ei ollut niin. Halusin nähdä äitiä, Marinkakin
herätti mielenkiintoani, mutta ajatus maallemenosta oli minusta ikävä.
Matkustin. Oikeammin mielisin sanoa, että ruumiissani, joka
varttumisestaan ja muuttumisestaan huolimatta oli säilyttänyt
itsessään verisiteet omaisiin -- vein heille uuden sielun.
Mutia silloin en siitä ollut tietoinen. En tiennyt, mitä minulle
oli tapahtunut. Aloin sen käsittää vasta sitten, kun katselin
entisyyttäni silmästä silmään.
TOINEN OSA.
1.
Aurinko laskeutui juuri samalla hetkellä, kun ajopelimme, pienehkön
metsän sivuuttaen, vierivät kyläntielle. Oikealla oli upea maatilan
puisto, vasemmalla kreivillinen herrastalo -- asumaton linna,
jonka omistajat eivät koskaan siinä olleet asuneet, joten se oli
lukittu ja umpeen naulattu kaikkine kalleuksilleen. Pitkä sarja
talousrakennuksia -- navetat, aitat, siko-, vasikka- ja lintutarhat,
paja; rakennusten takaa näkyi heinäpielesten päällyksiä sekä vihdoin
niiden takaa kotirakennuksemme.
Ensimäiset, mitkä näin ja mihin kiinnitin huomioni, olivat vanhat
tuttavani -- haikarapari, askartelemassa pesässään katolla. Uutta
oli katon toiseen reunaan rakennettu toinen pesä -- nähtävästi
uutta sukupolvea varten. Tahtomattanikin muistui mieleeni haikarain
osallisuus tuohon kauvan sitten tapahtuneeseen lukiojuttuun,
hymähdin, että olin saattanut olla niin lapsellinen. Miten pitkälle
siitä nyt olinkaan kehittynyt.
Minua odotettiin. Sehän oli selvää. Äitini istui portin takana
turvepenkillä ja ajopelien lähestyessä taloa hän nousi ja käveli
vastaani. Jefim pysähdytti hevoset. Astuin alas ajopeleistä portin
edustalla, ja Jefim ajoi yksin pihaan.
Jo vaunusta ulos astuessani tarkastin äitiäni pikaisin silmäyksin.
Jostakin syystä oli minusta tuntunut siltä, että hänen olisi
täytynyt muuttua. Ehkä siksi, että itse olin muuttunut. Mutta hän
oli samallainen kuin ennenkin. Ikäänkuin eilen vasta olisin hänestä
eronnut.
Hän oli suuresti liikutettu. Suudellessani häntä huulille hän puristi
päätäni lujasti itseensä.
-- Oh, Herranen aika! Vihdoinkin tulit!... lausui hän syvästi
liikutetulla äänellä. -- Mutta mikä sinusta on tullut? Aivan toinen
poika... puhui hän huolellisesti tarkastaessaan minua. -- Ja
millainen keikari! Mutta mennään, mennään taloon. Siellä on isä ja
Darja Stepanovna, siellä tapaat myös Marinkan!
Niin tietysti, tapaanhan siellä kaikki. Äiti puhui totta, että minä
olin muuttunut toiseksi pojaksi. Mutta tuon toisen vierellä lienee
sittenkin asustanut entinenkin tai johonkin syvälle, syvälle sieluuni
oli jäänyt koskemattomaksi, eheäksi, koulun, sedän sekä tädin
innokkaasta ahertelusta huolimatta minun perusminäni...
Ennakkoluuloisesti suhtautuessani maalaisoloihin sekä kaikkeen,
mitä siellä tulisin kohtaamaan, lähestyin kotitaloani ikäänkuin
halveksien, kaupungin korkeammasta sivistyksestä osalliseksi päässeen
ihmisen kevyt suopea hymy huulillani. Kuvittelin mielessäni, miten
minua joka askeleella tulevat huvittamaan alkuperäiset elämän muodot,
alkeelliset tavat ja kotitaloni asukkaiden lapselliset katseet. Ja
minusta näytti, että heidän rakkautensa, hyväilynsä ja ystävällinen
huolenpitonsa sekä kohteliaisuutensa, joilla he tietysti tulisivat
ympäröimään minut -- ainoan poikansa, joka koulussa hyvin oppien
ja kiitettäviä arvolauseita saaden niin erinomaisesti olin heidän
toiveensa täyttänyt, -- tulisivat minua pikemmin harmittamaan kuin
viehättämään.
Mutta yhdestä ainoasta käden liikkeestä, jonka äitini teki
puristaessaan päätäni rintaansa vastaan, romahti ja häipyi äkkiä
kaikki, jotain rajatonta lämpöä läikähti sieluuni, joku kirkas ilo
-- en löydä sanoja -- mutta sydän alkoi niin riemuisasti sykkiä,
ja kun me sen jälkeen katsahdimme toisiamme silmiin, olivat ne
kumpaisellakin täyttyneet kyynelistä.
Se oli tietysti heikkoutta, ja minä harmittelin itsekseni, en siksi,
että olisin halveksinut tunnettani äitiäni kohtaan, vaan siksi, että
selvästi tunsin, miten se saattoi minun päätelmäni tehottomaksi.
Painaessani käteni äitini lämpöiseen käteen astuin taloon, en ylpeänä
vaan aivankuin olisin tuntenut itseni syylliseksi. Mutta mihin?
oh, olin suuresti syyllinen tämän talon edessä. Mutta se, minkä
setäni kotona olin oppinut, auttoi minua hillitsemään tunteitani.
Karkaisin itseni kutsuen avukseni kaiken sivistyneen kaupunkilaisen
arvokkaisuuteni ja astuin taloon varmoin askelin.
-- Nyt hän on tullut, meidän Vladjamme! Äänekkäästi, iloisesti ja
jonkinlaisella ylitsekuohuvalla tyytyväisyydellä -- lausui äitini.
-- Tuliko? Todellakin? Missä hän on? Kuului työhuoneesta isäni
karkeahko, tuima mutta samalla iloinen ja ystävällinen ääni.
Astuin työhuoneeseen. Isä istui pöydän ääressä kirjoitellen vielä
joitakin numeroita suureen kirjaan, mutta nousi heti, ojensi kätensä
minulle katsoen minuun hymysilmin. Sillä kerralla näytti hän minusta
ihmeteltävän hyväntahtoiselta.
-- Oh, kylläpä meidän Vladjastamme on tullut reipas poika! Hänhän on
jo suorastaan nuori mies... todellakin! Untuvatkin ylähuulessa ovat
tummuneet. Ei, eivät ne olekaan untuvia vaan karvoja; ja aikaa myöten
niistä tulee ehkä viikset! Katsohan vaan, todellakin reipas poika!
Hän suuteli minua kerran aivan ystävän tavoin puristaen samalla
kättäni, mikä minua erikoisesti miellytti, ja tarkasteli minua joka
taholta kiitellen yhä.
-- Miksi sinä et tule tänne? Kainosteletko? Sepä vasta
harvinaista!... Sehän on Vladja... -- sanoi äiti jollekin, joka
nähtävästi oli viereisessä huoneessa.
Käännähdin. Ovessa kynnyksen ulkopuolella seisoi tyttö. Oo, mikä
omituinen olento siinä oli! Matkallani ajatellessani häntä,
kuvittelin häntä niiden tyttöjen kaltaiseksi, joita useita tunsin
kaupungissa, mutta joita sitäkin enemmän kohtasin kesällä huvilassa
meren rannalla ollessani. Tiesin, ettei hänen äidillään Darja
Stepanovnalla ollut varoja, ja ettei isäni, joka hänelle vaatteet
teetti, tietysti voinut kustantaa hänelle keikarimaisia pukuja.
Kuvittelin hänet mielessäni vaatimattomassa lasten kuosisessa
puvussa, jollaisia ommellaan kaupungissa. Puvussa, siinä jossa häntä
ajattelin, oli määrätyt osat -- pusero, hame, kaulus -- kaikki
aistikkaasti, sievästi ja pukevasti tehdyt.
Mutta Marinka oli puettu pumpuliseen mekkoon, aivan samallaiseen
kuin hän käytti neljä vuotta sitten. Aivan kuin olisi se ollut sama
mekko mutta venytettynä eri suunnille. Se oli yhtenäinen ylhäältä
alas saakka, eikä siinä ollut ollenkaan mitään kuosia. Sitäpaitsi
oli se hänelle liian lyhyt. Hame ei ylettynyt polviin saakka, minkä
vuoksi hänen jalkansa, jotka todellisuudessa olivat aivan tavalliset,
näyttivät tavattoman pitkiltä ja ohkaisilta. Nähtävästi oli tuo
mekko ommeltu hänelle jo aikoja sitten, joten se oli jäänyt hänelle
pieneksi.
Marinka oli kasvanut, mutta ei hän tietysti ollut lähimainkaan minun
mittaiseni. Kaikesta päättäen tuli hän jäämään pienikasvuiseksi.
Hän oli kasvanut, mutta ei häntä voinut luulla vielä kolmentoista
ikäiseksi.
Erikoisesti hämmästyttivät minua hänen kasvonsa. Tuntui kuin olisivat
nämä neljä vuotta kuluneet vain minulta, häntä ei aika ollut
muuttanut. Hänen kasvonsa olivat samallaiset kuin ennen. Hiukan
olivat ne tulleet soikeammiksi, ja kaikki piirteet suhteellisesti
laajentuneet, mutta noiden kasvojen ilme oli niin lapsellinen, silmät
henkivät niin syvää "tietämättömyyttä"... Hän oli ikäänkuin äsken
juuri tullut lammelta, jossa lapsen lailla oli kylpenyt koko päivän
ja pyydystellyt merihärkiä.
-- Marinka, -- virkoin ja menin hänen luokseen.
Tultuani aivan hänen lähelleen katsoin häntä silmiin, jolloin minun
tuli äkkiä jostakin syystä niin paha olla. En ymmärrä, mitä se
oli. Luultavasti kohtasin niissä jotain kauhean läheistä vaikka
unohdettua, kallista mutta arvioimatonta.
-- Marinka, -- virkoin. -- Miten hassunkurinen sinä olet.
Otin häntä käsistä kiinni ja suutelin poskelle. Omituiselta tuntui
minusta, kun hän seisoi liikahtamatta. Hän salli minun vain suudella
itseään mutta ei hymyillyt.
-- Minkä vuoksi hän mielestäsi on hassunkurinen? -- kysyi äiti. -- En
minä sitä huomaa. Hän on hyvä ja vakava tyttö.
-- Tarkoitan hänen mekkoaan, -- vastasin palaten työhuoneeseen siinä
vahvassa uskossa, että Marinkakin tulee jälessäni.
-- Näetkös, saatoit hänet nolostumaan... Hän on kovin kaino...
Katsahdin taakseni, Marinkaa ei ollut enään.
"Miten omituinen tyttö", ajattelin joltisenkin kylmäkiskoisesti
tyhmästi loukkaantuneena.
Isä kyseli minulta kuulumisia kaupungista, lukiosta, tädistä, sedästä
sekä olostani heidän luonaan. Kerroin hänelle kaiken taitavasti.
Osasin hyvin esittää ajatuksiani. Olleena alituiseen, ja erittäin
viimeiset kaksi vuotta, seurapiirissä, olin oppinut käyttäytymään
vapaasti, varmasti, hämmentymättä koskaan. Sedältä olin omaksunut
sujuvan, siloitellun ja perusteellisen puhetavan.
Se, minkä kerroin sukulaisistani, tyydytti isääni täydellisesti.
Kuvasin hänelle, miten hyvin he elävät, minkälaista yleistä
kunnioitusta he nauttivat, ja että heidän tuttavansa olivat kaikki
korkeissa asemissa olevia henkilöitä lisäten arvelunani vielä, että
Nikodim Kondratjevitsh tulee siirrettäväksi joko Pietariin tai
Moskovaan. Isää kaikki tuo miellytti. Hän sanoi:
-- Miten onnellinen Liisa sisareni onkaan! (Tädin nimi oli Elisabet
Andrejevna) ja miten viisas nähtävästi hänen miehensä on! Kosiessaan
tätiäsi oli hän niin köyhä, että eleli melkein nälkäisenä, hänellä
oli hassunkurinen ulkomuoto seminaarilaistapoineen. Arveltiin
yleensä, että Liisa olisi voinut tehdä paremmankin naimiskaupan. Ja
katsos, mitä hän nyt on saavuttanut, ja kaiken omalla tarmollaan.
Mutta ryhtyessäni kertomaan lukiosta, joutuivat isäni ja äitini
kerrassaan hämmästyksen ja kauhun valtaan. Silloin käyttäydyin
heitä kohtaan kuin vanha, lukiolaiskokemuksista viisastunut
lukiolainen vastatullutta, kohtaan, toisin sanoen, siten kuin
käyttäydyttiin minua kohtaan ensi kerran luokalle tullessani. Minua
huvitti totisesti osoittaa vanhemmilleni, miten huonosti ajattelin
päälliköistäni ja opettajistani.
-- Johtaja meillä on aivan hölmö, sanoin minä. -- Me häntä petämme
jokaisella askeleella!
-- Kuinka niin hölmö? Minkä vuoksi petätte? Mistä sinä tiedät, onko
hän hölmö tai ei? Sinä olet itse vielä niin kokematon!
-- Mitä vielä! Näkeehän sen kaikesta... Hän on yksinkertaisesti
typerä, ja kun hän puhuu jotain, on se niin typerää. Ja tarkastaja
meillä on punatukkainen -- Gerasim Antonovitsh, -- äkäinen kuin
koira, ja itse on niin ruma, kömpelö... Mutta tarkastajan rouva
on hyvin kaunis, me näemme häntä usein. Hänellä kun ei ole
mitään tekemistä, niin katselee hän alinomaa ikkunasta, joka on
aivan vastapäätä luokkahuoneitamme. Tahallaan hän pukee ylleen
ohkaisen puseron, niin että kaikki kuultaa lävitse... Meillä on
isoja lukiolaisia, joilla on jo viikset, niin hän heittää heille
silmäyksiä... Ja yksi kahdeksannesta luokasta, Markovski, on
suhteissa häneen... muuten hän onkin suhteissa kenen kanssa tahansa...
-- Mitä sinä puhut, rakkaani? -- kysyi isä minulta hämmästynein,
sangen vakavin kasvoin.
En käsittänyt häntä. Luulin hänen lausuvan epäilyksensä, jonka vuoksi
kiirehdin vakuuttamaan hänelle.
-- Ettekö usko? Mutta sen tietävät meillä kaikki.
-- Ei, en minä sitä; kaikki tuo saattaa olla... mutta... mistä sinä
sen tiedät?
-- Minähän sanon teille, että sen tietävät kaikki...
-- Niin, mutta miksi se sinua huvittaa?
-- Mitenkä niin? Mielestäni se on huvittavaa...
Huomasin isäni tekevän silmillään merkkejä äidille, että hän
poistuisi ja katsahdettuani äitiini huomasin hänen kasvoillaan
neuvottoman jopa masentuneen ilmeen. Hän lähti heti ovelle päin
poistuen huoneesta. Isä sulki kumpaisenkin ovenpuoliskon.
-- Kuule, Vladimir... hän lausui suuresti hiljennetyllä ja
liikutetulla äänellä. -- En haluaisi tulosi ensi päivänä puhua
kanssasi tähän tapaan, mutta... mutta, tiedätkö... tuo on jo liikaa.
Mitä tietoja ne ovat? Ja kuinka sinä kerrot niistä ei vaan minulle
mutta äidillesikin. Oletko sinä kaksikymmenvuotias?
Loukkaannuin. Minua ei miellyttänyt lainkaan tuo kaikki: äitini
salaperäinen poistuminen, ovien sulkeminen, hiljennetty sävy,
värisevä ääni ja hillitty ankaruus. Muutuin kylmäksi.
-- Luullakseni, isä, en ole puhunut mitään sellaista, -- vastasin. --
Mutta jos ei se teitä miellytä, niin en puhu siitä.
-- Niin, tietystikään ei se minua miellytä. Sinä olet nähtävästi
lukenut huonosti, et ole ajatellut tieteitä vaan muita asioita!
Otin taskustani todistukseni ja ojensin sen isälle.
-- Tässä ovat arvolauseet! -- Lausuin ylpeydellä. Hän otti
todistuksen ryhtyen sitä tarkastamaan.
-- Niin, tässä tapauksessa pyydän anteeksi. Arvolauseesi ovat hyvät.
Emme käy riitelemään, Vladja; minä haluaisin, että sinulla olisi
vähemmän tietoja tarkastajan rouvasta. Ja mielipiteesi johtajastakin
on liian pikainen. Aikuiseksi tultuasi ehkä huomaat hänen olleen
viisaan. Tietysti me loppujen lopuksi saamme tietää ja oppia paljon,
mutta miksi näin aikaisin?... Äitisi on murheellinen. Mutta,
kuulehan, -- sanoi isä, puhuen jälleen hyväntahtoisella sävyllään, --
mene, näytä hänelle arvolauseesi, niin tulee hän lohdutetuksi.
Ensi esiintymiseni ei minua ollenkaan tyydyttänyt. Olin ollut
vakuutettu, että aika, jolloin minua nuhdeltiin ja jolloin minulle
tehtiin huomautuksia, olisi jo ohi. Yksinpä Nikodim Kondratjevitsh,
minun välitön "elämän opettajani", joka ei koskaan sivuuttanut
tilaisuutta siirtääkseen minua täydellisyyttä kohti vaikka
millimetrin verran, hänkin oli jo siksi tyytyväinen minuun, että oli
melkein lakannut huomauttelemasta. Jonkun sopimattomuuden sattuessa
katsahti hän vain minuun erikoisemmin, mikä oli jo kylliksi. Ymmärsin
tarkoituksensa ja kömpelyys katosi käytöksestäni.
Mutta paitsi tätä kaikkea, hämmästytti minua tuo uusi piirre
isässäni. Hänestä oli tullut siveyssaarnaaja, ja miten selvä
maailmankatsomus hänellä oli ja miten sujuvasti, selvästi hän
puhuikaan! Tuota piirrettä en ollut ennen huomannut. Nähtävästi
olin neljä vuotta sitten liian pieni huomatakseni sitä. Isä silloin
ei pitänyt minua siveysoppinsa arvoisena eikä sen vuoksi koskaan
puhunut siitä. Olin tottunut kuulemaan häneltä vain katkonaisia
epäsuosiollisia lauseita tai käskyjä.
Menin äidin luo. Tunsin mielessäni vihaa en äitiäni enkä isääni
kohtaan mutta noin vaan ilman kohdetta. Tunsin olevani vieraassa
ympäristössä, joka ei ymmärtänyt minua.
Aurinko oli jo laskeutunut, -- ikkunoihin tunkihe illan
hämyn salaperäinen hohde, jossa vielä ikäänkuin värähtelivät
auringonsäteiden näkymättömät heijastukset.
Päästäkseni huoneeseen, missä äiti oli, täytyi minun kulkea pienen
huoneen läpi, jota meillä nimitettiin vierashuoneeksi. Siellä
ompelukoneen ääressä istui Darja Stepanovna, Marinkan äiti. En ollut
vielä nähnyt häntä, minkä vuoksi pysähdyin tervehtiäkseni.
Kooltaan pieni, kalpeakasvoinen olento ei ollut hituistakaan
muuttunut. Noin kymmenen vuotta sitten, kun hänen miehensä, entinen
maalaisopettaja kuoli, jättäen hänet tyttönsä kera kohtalon
heiteltäväksi, hän laihtui, kalpeni ja vanhettui monen vuoden edestä,
eikä hän niin ollen voinut muuttua miksikään enään.
-- Hyvää päivää, Vladja, -- sanoi hän minulle. -- Miten te olette
kasvanut suureksi! Minä en olisi teitä tuntenut!
Hämmennyin suuresti tuosta teitittelemisestä. Ennen hän sanoi minua
sinuksi. Minussa tapahtunut muutos herätti hänessä nähtävästi
kunnioitusta minua kohtaan. En tiennyt, mitä sanoa hänelle, mutta kun
Marinka ei ollut huoneessa, niin kysyin tyttöä.
-- Entä Marinka... Missä hän on?...
-- Luultavasti lintujen luona. Meillä on jo pikkuisia kananpoikasia,
hän on niitä katsomassa.
"Marinka on lintujen luona!" siitä päättäen käytetään häntä jo
taloudessa. Tähän saakka en ollut sitä ajatellut, Marinkan asema
meidän talossamme ei minussa herättänyt minkäänlaisia kysymyksiä.
Ajattelin, että hän vain "elää". Ja tämä tieto kananpojista avasi
minulle uuden puolen hänen elämästään.
Äidin tapasin huoneestaan. Matkalaukkuni olikin tuotu tänne ja hän
polvillaan sen ääressä purki siitä kapineitani tarkastaen niitä.
-- Miten harvinaiset ovat alusvaatteesi? Aivan aikuisten! Tätikö
sinua noin hemmoittelee?
-- Niin täti. Hän nauroi suuresti alusvaatteilleni, joita toin maalta
muassani... Minulle tehtiin uudet ja entiset annettiin keittäjän
pojalle. Kaupungissa ne olivat sopimattomat käytettäviksi.
-- Miten sinusta on tullut hieno, Vladja!... Olet muuttunut kokonaan,
kokonaan toiseksi! -- sanoi äiti ja jättäen hetkiseksi alusvaatteeni
hän kohotti päänsä ja katsoi minuun, jolloin hänen silmissään
kuvastui kaihon ja säälinsekainen ilme.
Ehkä hän suri sitä, että oli suostunut lähettämään minut suureen
kaupunkiin. Mutta, raukka, hän ei tiennyt edes miljoonaista osaakaan
siitä muutoksesta, minkä kaupunki minussa oli aikaansaanut.
-- Äiti, tässä ovat arvolauseeni, -- sanoin näyttäen hänelle paperia.
Hän katsoi sitä.
-- Varsin hyvät arvostelut. Oikein, oikein hyvät, -- lausui hän
kauvan katsellen numeroita, jotka tuottivat hänelle nähtävästi suurta
nautintoa. Pääsit viidennelle luokalle... Lisäsi hän luettuaan
lisäyksen. -- Viidennen luokan oppilas... Se tahtoo sanoa, ettei
sinulla enään ole paljon jälellä!
-- Neljä vuotta, äiti... puolet vielä.
-- Niin, -- vastasi äiti ja vaipui ajatuksiin. Sitten taas ryhtyi
purkamaan matkalaukkuani. Hän vaikeni aivankuin keskeyttäen puheensa,
tunsin oloni tukalaksi. Ehkä hänellä sydämessään oli minulle valmiina
katkeria sanoja, mutta hän ei halunnut ilmaista niitä ensimäisenä
päivänä.
Minäkin vaikenin. Joku ahdistava tunne painosti minua, mutta se sai
heti itsekkään suunnan muuttuen harmitteluksi siitä, ettei minua
täällä -- kuten minusta tuntui -- kohdeltu niin ystävällisesti kuin
olisin ansainnut.
-- Onko sinulla nälkä? Me juomme kohta teetä, silloin saat myös
voileipää. Mehän syömme päivällisen aikaisin. Te siellä varmaan
syötte päivällisen illalla?
-- Niin, minähän tulen lukiosta kello neljän vaiheilla ja Nikodim
Kondratjevitsh tulee toimestaan kello puoli kuuden ajoissa. Me syömme
päivällistä kello kuusi.
-- Niin, niin, niin, todellakin... Eihän se muuten käy päinsä.
Odotatko sitten?
-- Kyllä, minun ei ole kova nälkä. Käyn pihalla, tahdon katsoa,
millainen se on.
-- Mene, mene... ei se tunne sinua, meidän pihamme, -- sanoi äiti
naurahtaen. -- Tulehan tänne, Vladja, -- lisäsi hän.
En käsittänyt mitä varten, mutta menin lähemmäksi.
-- Kumarru.
Tein senkin. Äiti suuteli minua otsalle.
-- No, mene nyt kävelemään!
Menin ulos.
2.
Pihalla koirat murahtelivat minulle. Näytti kuin eivät ne olisi
pitäneet minun lukiolaispuvustani. Mutta minä puhuttelin niitä varsin
rohkeasti, jolloin ne heti paikalla tunsivat minussa isännän. Niiden
joukossa oli vanhoja, joiden nimet olivat minulle tutut. Kutsuin
niitä nimeltään, mikä nähtävästi sai heidät leppymään minuun.
Täällä ei mikään ollut muuttunut. Pysähdyin pihan keskelle, nopeaan
muistellen sen asemakaavaa. Silmänräpäyksessä kuvastui aivoissani
kaikki: -- missä oli hevostalli, navetta, heinälato, ruumenaitta,
puutarha, kasvitarha. Mutta minä en mennyt mihinkään näistä paikoista.
Minulle selvisi heti se, mistä huoneessa ollessani en ollut täysin
tietoinen: että olin lähtenyt ulos juuri lintutarhan vuoksi. Minusta
tuntui ehdottoman välttämättömältä mennä sinne, missä Marinka oli.
Ensiksikin oli minulle uutta hänen askartelunsa lintujen kanssa,
mutta se ei tietysti ollut päävaikuttimena. Sydämeni syvyydessä
tunsin itseni syylliseksi hänen edessään.
Ja nyt juuri seisoessani keskellä pihaa ikäänkuin tien risteyksessä,
muistui äkkiä mieleeni lähtöni kotoa neljä vuotta sitten. Pikkuinen
kalpeakasvoinen olento... rakas paljasjalka... hän seisoi portailla
katsoen minuun surun täyttämme silmineen. Minä silloin itkin.
Jumalani, miten silloin rakastin tuota tyttöä! Ja enkö nyt enään
rakastaisikaan häntä?
Nuo eivät olleet ajatuksia -- selviä, määriteltyjä. Se oli
levottomuutta, hämärää syyllisyyden tunnetta ja halua hyvittää jotain.
Kanatarha oli erikoinen piha pikkuisine koppeineen. Niissä linnut
hautoivat aikaisia poikiaan vuoroin pihalla hyppien. Menin sinne ja
portille saavuttuani pysähdyin sen ulkopuolelle. Pihalla käyskelivät
arvokkaina kalkkunat, altaan luona vedessä häärivät ankat, ja kanat
olivat jo asettuneet yöteloilleen katoksen alle. Hämärä kävi yhä
läpinäkymättömämmäksi, mutta lännessä hohti vielä mailleen hiipivän
auringon punertava kajastus. Tuvan ovi aukeni, ja Marinka astui ulos
sieltä. Hän meni altaan luo, katsahti siihen, huomaten siinä olevan
vettä kylliksi. Sitten hän kääntyi portille päin. Tarkastin häntä ja
tulin vielä kerta vakuutetuksi siitä, että hän lyhyessä mekossaan oli
hassunkurinen ja että hänelle aikoja sitten olisi ollut ommeltava
uusi. Nyt oli hänellä vielä pumpulinen esiliina. Minua hän ei
huomannut ja vasta aivan portille tultuaan pysähtyi hän äkkiä.
-- Sinäkö se olet? Minä en nähnyt... -- virkkoi hän, ja hänen äänensä
teki minuun niin hämmästyttävän omituisen vaikutuksen.