Gerasim Antonovitsh, mitä hän puhui? Hän sanoi, ajatelkaa... Lasten
syntyvän siitä, että isä ja äiti... mitenkä se olikaan... niin, niin,
isä ja äiti nukkuvat yhdessä sängyssä...
-- Todellako? virkkoi tarkastaja ja hänen punertavat harjaksiset
viiksensä alkoivat liikkua ja niiden takana hän hymyili omituisesti.
-- Ajatelkaahan, koko luokan kuullen! Ja sitä tehdessään katsoo
suoraan silmiin. Ei räpäytä silmääkään. Mutta ymmärrätkö edes, miten
hävytöntä se on?
-- En... en minä... ymmärrä! vastasin tavoitellen, kun oloni alkoi
tuntua vaikealta.
-- Ihmeellistä. Mutta sinun täytyy tietää, onneton, että sellainen on
hävyttömyyttä... Ymmärrätkö? Hävyttömyyttä, saastaa, säädyttömyyttä,
ala-arvoista ja ettei niistä asioista kunnon poika saa puhua. Hän
ei saa sellaisesta mitään tietää... Ymmärrätkö? Jos tiedät jotain,
niin täytyy sinun unohtaa se... Heti paikalla unohtaa! Ymmärrätkö?
Huomaatko?
Tunsin veren pakenevan kasvoiltani ja jalkani vapisevan. Vaistomainen
tunne sisimmässäni sanoi, että minulle tehdään jotain iljettävää. En
vastannut enään kyselyihin.
Tarkastaja oli ääneti, mutta johtaja yhä puhui. Hän puhui nykyisten
lasten ennenaikaisesta turmeltuneisuudesta ja siitä, miten lukiota
aiheettomasti syytetään turmiollisesta vaikutuksesta.
-- He tulevat tänne jo ytimiin saakka turmeltuneina. Tässä on teille
esimerkki: tämä poika on uusi tulokas. Hän tulee tänne suoraan
kodista ja on jo valmis. Hän on jo myrkytetty. Saat tänään kolme
tuntia jälki-istuntoa ensimäiseksi kerraksi: mutta varo itseäsi,
toisella kerralla käy pahemmin. Mikä on sukunimesi?
Mainitsin nimeni.
-- Kenen luona asut?
-- Setäni luona.
-- Kuka on sitten setäsi?
-- Maksjutin on setäni.
-- Kuinka? Onko Nikodim Kondratjevitsh sinun setäsi? Asutko sinä siis
hänen luonaan?
-- Niin, asun sedän luona.
-- Hm... E--ee... En tiennyt tuota. Nikodim Kondratjevitsh on sangen
arvokas, sangen kunnioitettava ihminen...
Nyt johtaja äkkiä jostain syystä kävi ystävällisemmäksi. Hänen
äänensävynsä ei ollut enään niin ankara. Nähtävästi oli setäni
todellakin suuresti kunnioitettu, ja etenkin, kuten nyt huomasin,
suuresti vaikuttava henkilö.
-- Niin, Nikodim Kondratjevitsh on erinomaisen kunnioitettava
henkilö... Sääli, sääli, että hänellä on tuollainen sukulainen...
Säälittää suuresti... Mene! Luokan jälkeen saat istua pari tuntia...
Tai -- ensimäisellä kerralla riittää tuntikin... Miten sääli... miten
sääli! Mene!
Poistuin. Luokalla eivät uskoneet minun lapsellisuuteeni, kaikki
olivat vakuutetut siitä, että olin tehnyt tuon "temppuna", pitäen
minua tavattoman rohkeana ja yleensä reippaana poikana. Minut
hyväksyttiin heti ensimäisenä päivänä, mikä oli tärkeää tulevalle
toveruusuralleni.
Tuntien loputtua jäin yksin luokkaan rangaistukseksi. En muista nyt
enään, mitä kaikkea silloin ajattelin yksin istuessani tyhjässä
luokkahuoneessa kädessäni joku oppikirja, jota luin. Muistan aivojeni
jännityksellä toimineen samassa kysymyksessä: miten oikeastaan lapset
sitten syntyvät maailmaan?
Olen vakuutettu, että jos johtaja silloin kysyessäni häneltä tuota
asiaa, olisi yksinkertaisesti vastannut -- mitä tahansa -- vaikka
niin, että lapsia tuovat isot linnut, tai vaikkapa olisi myöntänyt
sen, että sitä varten, vaadittiin välttämättömästi "papan ja mamman"
yhdessä nukkumista, olisin uskonut häntä ja uteliaisuuteni olisi
pitkiksi ajoiksi ollut tyydytetty. Jälkimäisessä tapauksessa olisin
ehkä surrut sitä, että äiti oli minulle puhunut valhetta, mutta
rakkauteni häneen olisi kaiketi löytänyt puolustuksia hänelle.
Mutta nyt -- nyt se kävi minulle kiusalliseksi kysymykseksi.
Omituisella suuttumuksellaan iski johtaja tuon kysymyksen syvälle
aivoihini, naulaten sen sitäpaitsi sinne terävin nauloin:
"hävyttömyyttä, saastaa, säädyttömyyttä, ala-arvoista". Silloin
olin selvillä siitä, että tulen hankkimaan tietoja itselleni
rauhoittumatta siksi, kunnes saan tietää koko totuuden.
Sieluuni oli heitetty myrkyllinen vihjaus. Niin lapsellista kuin
haikaran osallisuus minun maailmaan syntymisessäni olikin, oli
tuo selitys kuitenkin tyydyttänyt minua tähän saakka. Nyt sain
tietää, että syntymisestäni olin kiitollisuuden velassa jollekin
"hävyttömyydelle, saastalle, säädyttömyydelle, ala-arvoiselle", ja
nämä tiedot antoi minulle herra johtaja...
Palattuani kotiin tavallista myöhemmin en tietysti sedän tiedusteluun
vastannut totuuden mukaisesti vaan sanoin jonkun valheen. Tiesin nyt
elämässä olevan tapauksia, jolloin valhetteleminen on välttämätöntä.
Sellainen oli ensimäinen tuntini lukiossa.
4.
Ajatukseni viivähtivät tuon päivän tapahtumissa, koska silloin ensi
kertaa olin kuten saven palanen josta opettajani ja holhoojan:
ihmistä muovailivat. Yleensä kuluivat nämä neljä ja erittäin
ensimäiset kolme vuotta jotenkin tiedottomasti.
Vastaanottavainen sieluni imi ahnaasti itseensä kaiken, mitä sen
eteen kannettiin ja vähitellen, huomaamattani tapahtui minussa
muutos, josta itse en ollut tietoinen. Tiedän vaan, että minä
lukuvuoden loppupuolella en vähimmässäkään määrässä eronnut
koululaisista -- tovereistani. Ei ollut sanoja, joita en olisi
tuntenut tai ymmärtänyt niiden merkitystä, ei ollut myöskään
sellaista salaperäistä toimitusta, jonka suhteen olisin ollut
lapsellisen tietämätön. Tarunomaiset haikarat ja kurjet olivat
maailmankatsomuksessani joutuneet kokonaan syrjäytetyiksi.
Teoreettisesti olin kaikesta perillä. Setäni, jolle johtaja kerran
tavatessaan oli puhunut turmeltuneisuudestani, kertoen samalla
tapahtuman kokonaisuudessaan, kutsui minut työhuoneeseensa,
sulki sääperäisesi oven ja piti minulle pitkän esitelmän siitä,
miten äärettömän kauhistuttava käytökseni oli sekä selosti
turmeltuneisuuteni koko syvyyden. Sen jälkeen kuiskuttelivat he siitä
tätini kanssa.
En voi väittää, että kenelläkään opettajistani olisi ollut
erikoista vaikutusta minuun. Ensimäisen luokan oppilaana olin
liian vähäpätöinen kiinnittääkseni heidän huomiotaan, joten näin
heitä melkein joka päivä tuntematta heitä sittenkään. Tulin heitä
tuntemaan paljon myöhemmin mutta sitä paremmin. Tähän saakka tunsin
vasta johtajan ja tarkastajan, joiden kanssa olin tullut läheisiin
kosketuksiin.
Johtaja ei itse asiassa ollut ilkeä ihminen, mutta järkeä ei hänellä
todellakaan ollut, joten hän menetteli jokaisessa asiassa yhtä
taitamattomasti kuin minun lapsensyntymisjutussani.
Tarkastaja sitävastoin oli hermostunut, ilkeä ihminen, joka harjoitti
ilkeyttään ilman mitään järjestelmää tai suunnitelmaa. Ulkomuodoltaan
oli hän sangen epämiellyttävä, ja hänen kaunis vaimonsa ei pettänyt
häntä ainoastaan historianopettaja Kudejarovin, vaan melkein jokaisen
kanssa, ken siihen osotti halua. Hänen heikkoutensa oli siinä, että
hän rakasti vaimoansa. Tämän hänen henkilökohtaisen murhenäytelmänsä
vaikutukset eivät päässeet muualla puhkeamaan ilmoille kuin
oppilaiden kohtelussa.
Petettynä edellisenä iltana ja saadessaan tuosta petoksesta aamulla
tiedon, hän saapui luokalle vihasta kiehuen ja hyökkäsi raivostuneen
tiikerin tavoin turvattomien oppilaiden kimppuun. Kakkoset,
karsseri, johtajan luo ojennettavaksi kuljettaminen, ankarat kirjeet
vanhemmille, eroittamisuhkaukset -- kaikki ne olivat hänellä
jokapäiväisiä ilmiöitä. Sitä nähtiin aina ja siihen totuttiin.
Opetuksesta en muista mitään. Kaikki ne tiedot, jotka nyt omaan,
olen hankkinut jälkeenpäin toisista tietolähteistä. Muistini oli
erinomainen, joten osasin läksyni, suoritin joitakin tutkintojakin.
Ensimäisestä päivästä aina viimeiseen päivään saakka ei koulutyö
tuntunut minusta raskaalta vaan epämiellyttävältä. Yksikään aine
ei kyennyt saamaan mielenkiintoani herätetyksi. Yhtäkään päivää ei
ollut, jolloin olisin mielelläni lukioon mennyt, aina täytyi minun
pakoittaa itseäni, laiskasti ja väkinäisesti liikuttelin jalkojani:
menin täyttämään ikävää ja vastenmielistä velvollisuutta. Kaikkea,
mikä minua lukiossa ympäröi, katselin aivan kuin himmeän lasin
takaa...
Tuntuu, kuin noiden vuosien kuluessa aivoni eivät hituistakaan olisi
kehittyneet. Niihin ahdettiin erilaisten aineitten aloilta lukuisia
tietoja, jotka pysähtyivät kaikki sinne kuin täysinäiseksi sullottuun
säkkiin, enkä tiennyt, mitä varten niitä tarvittiin tai niihin
niitä käyttäisin. Kotona esitin kiitettävät arvolauseet, josta he
saattoivat päättää lukiossa suorittaneeni kaikki kunnollisesti.
Muistellessani tuota aikaa, kuvastuu se minulle sumuisena, pimeänä,
huomaan, että nuo neljä vuotta juuri sillä ikäkaudella, jolloin
sielu on luottavaisen herkku, koko maailman vaikutelmille, olivat
minulta kadonneet jäljettömiin.
Kokonaan toisellainen oli elämäni sedän kodissa. Samaan aikaan kun
minulta lukiossa vaadittiin vain koulutehtävien suorittamista ja
sääntöjen noudattamista, olin minä sedän kodissa ainaisen huomion
esineenä. En käsittänyt, miksi tätini ja erikoisemmin setäni niin
huolehtivat ei vain tavoistani ja puhekielestäni mutta kaikista
pikkuseikoistakin ulkomuodossani sekä vaatetuksessani. Näytti, kuin
olisi heidän tarkoituksenaan ollut uudesti muovailla minut kiireestä
kantapäihin saakka; he halusivat muodostaa ruumiinrakennettani sekä,
jos olisi ollut mahdollista, täyttää suoneni toisella verellä.
-- Rakas poika, sanoi minulle eräänä päivänä setäni: sinusta ei ole
mihinkään maalaistapoinesi, sinun täytyy syntyä uudestaan.
Hän sanoi sen puolittain piloilla kuivasti hymyillen, mikä ei
ollenkaan sopinut hänen virastokaavojen mukaan muodostuneisiin
kasvoihinsa: korkea, loppumattomaan kaljuun päättyvä otsa, paksu
nenä, paksut, alituisesti kokoonpuristetut huulet, sileäksi ajeltu
leuka sekä ylähuuli ja pitkä silkkimäinen, erikoisen huolenpidon
esineenä oleva poskiparta.
-- Tuollaisena ei sinua voi viedä mihinkään kunnon seuraan.
Todellakin olin vapaudessa pelloilla, puistoissa, lammen rannalla
kasvanut poika, joka vain hetkeksi pistäytyi kotiin kiireesti
nauttiakseen jotain ravintoa, poika, joka alinomaan repi vaatteensa
okaisissa pensaikoissa ja oksaisissa puissa, joiden latvoihin hän,
siellä pesiviin lintuihin tutustuakseen, aina kiipeili, poika, joka
aina oli auringon polttavien säteiden paahtama. Noin vapaudessa
kasvaneen pojan liikkeet eivät sopineet näihin korkeisiin, tilaviin,
aistikkailla, pehmeillä ja kauniilla huonekaluilla kalustettuihin
huoneisiin, joiden lattiat olivat mattojen peitossa, joissa kirkkaat
peilit heijastelivat ja joissa jokainen tahra, jokainen tomuhiukkanen
heti oli huomattavissa, missä jokaisella esineellä oli oma tarinansa
ja missä joskus tuntimäärin keskusteltiin, mille puolelle oli parempi
asettaa joku pöytä tai nojatuoli.
Minä en osannut kävellä matoilla, (meillä maalla ei niitä ollut muuta
kuin kynnyksen alla mattonen jalkojen pyyhkimistä varten), enkä
istua noilla ihmeellisillä tuoleilla, kummallisilla leikkauksilla
koristettujen pöytien ääressä. Peilit ikäänkuin olivat tyytymättömiä
siitä, että katselin niistä itseäni, ne eivät halunneet heijastaa
minun sivistymätöntä ulkomuotoani.
Tapani olivatkin sietämättömät. Ensimäisen päivällisen aikana,
(hakattua vasikankyljystä syödessäni) huomasin sedän ja tädin
vaihtaneen ensin silmäyksiä, jonka jälkeen he kumpikin alkoivat
nuhtelevasti päätään pyörittää. Minä tietysti jouduin hämilleni.
-- Pidätkö sinä aina tuolla tavoin haarukkaa kädessäsi? -- kysyi täti.
-- Mitenkä sitten muuten?
-- Pitävätkö teillä muutkin sillä lailla, isäsi ja äitisikin?
-- En tiedä... En ole huomannut.
Olin pitänyt haarukkaa nyrkissäni siihen sijaan kun se oli laskettava
jotenkin kahden sormen väliin ja alapuolelta peukalolla tuettava.
Minulle näytettiin, miten sitä oli pidettävä, minkä helposti opinkin.
Kun kyljyksen syötyäni asetin veitsen ja haarukan lautaselleni,
puhkesivat setäni ja tätini äänekkääseen nauruun.
-- Tuo on sinulla opetettua, -- lausui tätini. Suoritat sen varsin
taitavasti.
Katsahdin veitseen ja haarukkaan: sattumalta ne olivat menneet
ristiin.
-- Rakkaani, tädin puhetta jatkaen lausui setä: niin tekevät vain
porvarit, kun he tahtovat, että heitä pidettäisiin sivistyneinä
ihmisinä. Kun sinä nyt veitsestä ja haarukasta muodostit ristin,
huomasin heti sinun sitä ajatelleen. Sivistynyt ihminen ei saa
osoittaa ajattelevansa tuollaisia pikkuseikkoja; mutta jos hän
suorittaa kaiken taidokkaasti, niin johtuu se siitä, että tuo
taidokkuus on häneen jo imeytynyt. Sinun täytyy siis asettaa veitsi
ja haarukka kuin jäisivät ne asentoonsa aivan luonnollisesta
sattumasta. Näin.
Hän asetti lautaselleen veitsensä ja haarukkansa. Ne jäivät toistensa
viereen mutta ei samansuuntaisesti vaan hiukan eri asentoon, joka
todellakin näytti "luonnolliselta sattumalta".
Käyttäydyin jatkuvasti sietämättömästi. Matkalla ollessani sain
lievän nuhakuumeen, jonka vuoksi yhä yskin, joskus suoraan lautaseen
päin. Vihdoin otin taskustani nenäliinan, johon aloin innokkaasti
nenääni niistää, ihmeekseni sain kuulla, että yskä ja nuha eivät
vielä olleet lähimainkaan päteviä syitä yskimiseen ja nenän
niistämiseen, ettei sitä missään tapauksessa saa tehdä ruokapöydän
ääressä, vaan että sellaiset asiat täytyy toimittaa ennen tai jälkeen
päivällisen.
Sinun täytyy ymmärtää, että sellainen voi ehkäistä naapurisi
ruokahalua, rakkaani, sanoi setä opettavasti. Mutta setä, rohkenin
vastustaa, minulla on nuha ja tahdon niistää nenäni...
Setä kohdisti minuun kuivan hymynsä huomauttaen:
-- Rakkaani, mutta joskus sinä ehkä haluaisit tehdä jotain muutakin,
ymmärräthän minua... Mutta pidättäydythän silti? Eikö totta?
Tämä perustelu sai minut täysin vakuutetuksi. Yleensä tunnustan,
sedällä, kuivakiskoisuudestaan huolimatta, olleen taitoa
hämmästyttävän hyvin perustella kaikkinaiset huomautuksensa. Hän
antoi minulle muistutuksia joka hetki, mutta ilman ankaruutta,
rauhallisesti, hyväntahtoisesti, lisäämällä "rakkaani", ja milloin
halusi miellyttää, "rakas poikani", liittäen aina huomautuksiinsa
perusteluita, jotka minusta olivat kumoamattomat. Sen vuoksi tottelin
häntä vastaanottaen ihmeteltävän helposti hänen lukuisat oikaisunsa.
Eikä hän antanut minulle mitään anteeksi. Aivan hämmästyttävä oli
hänen hyväntahtoisuutensa ja intonsa. Vierashuoneeseen tultuani
kaiketi huolimattomasti pehmoisella ja luultavasti kalliilla matolla
astuessani jalkani tallasivat sitä jättäen sen nukkaan jälkiä.
-- Odotahan, rakas, -- pysähdytti hän minut: -- sinä et osaa
astua. Näkyy, että olet aina kävellyt paljain jaloin hiekalla ja
nurmikoilla. Katsohan taaksesi, miten paljon jälkiä olet tehnyt!
Katsahdin taakseni, kauhistuen jälkiäni.
-- No niin, niin... tämä matto, rakkaani, on englantilainen ja on
siitä maksettu yli kolmesataa ruplaa. Sinä tietysti et käsitä, mutta
minä selitän sinulle, että kolmesataa ruplaa on paljon rahaa. Kunnon
virkamies, jolla on keskinkertaiset kyvyt, saa tehdä kaksi kuukautta
työtä saadakseen palkkana nuo rahat. Ajattele siis: jokaisesta
askeleestasi tärveltyy matto jonkun verran, ja jos sinä, sanokaamme,
kävelisit sillä ilman keskeytystä kolme päivää, niin varmasti saisit
siihen kulutetuksi läven. Minä astelen sillä vuoden, eikä se siitä
yhtään vahingoitu. Katso tänne.
Setä esitti minulle havainnollisesti. Hän nousi astuen vapaasti
matolla. Todellakin vain kevyitä, tuskin huomattavissa olevia jälkiä
siitä huolimatta, että hän oli miltei nelikertaisesti painavampi
minua. -- Opettele kävelemään, rakkaani. Huomaavaisesti tarkkasin
sedän käyntitapaa ja opin kävelemään. Hänen käyntinsä oli omituinen:
hän ikäänkuin ui tai soljui veden pinnalla. Huomaamattomasti aloin
minäkin uida.
Ensiaikoina olivat kaikki liikkeeni ympärilläni oleville esineille
tuhoavia. Olin äkkiliikkeinen, tulinen ja hillitön. Kun minua
kutsuttiin, ponnahdin paikaltani ja joko kosketin tuoliin, pöytään
tai hyllyyn, jotka kaatuivat, tai liikkeitäni harkitsematta osuin
itse johonkin esineeseen, jolloin kaikki joutui epäkuntoon. Tällöin
setä joka kerralla "teki oikaisun".
-- En vaadi sinulta ollenkaan sellaista kiireellisyyttä, rakkaani,
puhui hän, kun ponnahdellessani ja kaataessani jotain matkallani
astuin hänen eteensä, vaikka olisit yhdellä, kahdella tai viidelläkin
minuutilla myöhästynyt, ei minulla olisi ollut mitään sitä vastaan,
silloin olisi tuoli ollut eheä, eikä nenäsikään olisi ollut vaarassa.
Täytyy ajatella jokaista liikettään, sitä varten meille on järki
annettu.
Ja minä opin ajattelemaan jokaista liikettäni kiertäen varovasti
jokaisen esineen.
Vaatetukseni sekä ulkoasuni kokonaisuudessaan olivat sedän ja tädin
erikoisen huolenpidon esineinä. Kaikki, mitä arkussa olin tuonut
mukanani, oli tietysti täydessä kunnossa. Äitini oli jo ajoissa
huolehtinut vaatevarastostani.
Mutta kun tätini aukaisi arkun ja alkoi tarkastella alusvaatteitani,
niin, Jumalani, minkä säälimättömän pilkan esineeksi ne
joutuivatkaan. Miten vanhanaikaisia paitoja ja mahdottoman paksua
palttinaa, nehän olivat suorastaan säkkejä! Nenäliinani kelpasivat
vain norsulle niistämistä varten. Nehän olivat aivan kerrassaan
lakanoita. Entä sukat?
Oh, hän, tätini, tunsi tarinan näiden sukkien synnystä. Täsmälleen
samallaisia kudottiin hänenkin vanhempiensa kodissa, kun hän vielä
oli pieni tyttönen ja isäni poikasena. Mutta kaikki tuo oli haihtunut
jäljettömiin, eikä nykyään kukaan kunnon ihminen enään käyttänyt
kotikutoisia sukkia.
Kaikkea kohtasi sama arvostelu -- puvustostani ei tätini jättänyt
"kiveä kiven päälle". Puhumattakaan, että siitä puuttui tuhansia
esineitä. Pahvilaatikossa oli hammaspulverini, josta näkyi jälkiä
jokaisessa esineessä matkalaukussani. Kynsien puhdistuskapineita ei
minulla ollenkaan ollut. Tuo jälkimäinen seikka hämmästytti tätiäni
suuresti.
-- Millä sinä kynsiäsi puhdistat?
-- Millä sattuu... Toisinaan otan tulitikun, vuolen sen teräväksi ja
puhdistan sillä...
-- Hyvä Jumala, tulitikulla... Sinähän voit saada tikkuja sormeesi ja
niistä tulee paiseita. Näytä sormesi... Ai, sinullahan on kynsiesi
alla kokonaisia ruispeltoja! Ei, Valdemar, sinut täytyy saattaa
kuntoon... sinut täytyy kokonaan, kokonaan uudesti muovata.
Käteni, -- todellakin aloin uskoa niillä olevan aivan erikoisen
ominaisuuden vetämään likaa puoleensa. Täti pakoitti minua joka hetki
näyttämään niitä, lähetti niitä pesemään mutta siitä huolimatta
saivat ne hänet joka kerran kauhistumaan.
-- Sehän johtuu siitä, rakkaani, selitti setäni, että sinä
koskettelet kaikkea moskaa. Olet liiaksi utelias, joka on
ymmärrettävää ja kiitettävääkin, mutta jokaista esinettä ei tarvitse
niin suuresti kunnioittaa, että ottaisi sen käteensä. Riittää,
kun tutustut niihin vain silmien avulla. Esineitä kohtaan täytyy
käyttäytyä kohteliaasti.
Tuo setä alkoi minua todellakin yhä enemmän ja enemmän huvittaa.
Toisinaan muistutuksiaan antaessaan hän suorastaan miellytti
minua. Yhtäkään esinettä ei ollut, jonka suhteen hän olisi ollut
huomaamaton, jokaista pikkuseikkaa varten oli hänellä määrätty
sääntönsä ja ehdottomasti aina perusteluineen.
Kun hän esimerkiksi huomasi napin vormupuvussani rihmasta roikkuvan
tai kokonaan puuttuvan, piti hän minulle pitkän puheen.
-- Näetkö, rakkaani, paina mieleesi: ihmisen sielu kuvastuu hänen
ulkoasussaan siten myös hänen puvussaan. Kun esimerkiksi näet
ihmisen, jonka takissa on tahra, niin voit olla vakuutettu siitä,
että hänen sielunsakin on tahrainen. Jos hän rauhallisena sietää
rihmasta roikkuvaa nappia, puhdistamattomia jalkineita, risaista
kainalonalusta j.n.e., merkitsee se, että hänen sielussaan on
runsaasti tuollaista huolimattomuutta. Sinä, rakas poikani, johdat
minua harhaan. Minä tiedän sielusi olevan puhtaan, mutta ulkonaisesta
huolimattomuudesta päättäen, olen pakoitettu ajattelemaan
päinvastaista.
Heti isäni lähdettyä ja ensimäiselle luokalle tutkinnon suoritettuani
minulle tehtiin kaksi vormupukua. Toinen oli halvempi, sitä käytin
lukiossa, toinen taas oli tehty hienosta verasta silkkivuorilla, ja
napit siinä välkkyivät kuin aurinko. Siihen pukeuduin aina silloin,
kun minut otettiin kävelylle, vieraisiin, kirkkoon tai kun meillä
oli vieraita. Sitäpaitsi oli minulla vielä muutamia työpuseroita.
Vähitellen ilmaantui minulle hienoja, viimeisen kuosin mukaan
ommeltuja liinavaatteita, ja entiset lahjoitettiin keittäjälle, hänen
pojalleen.
Kun tämä vuosi alkoi loppua ja kevät saapui, oli minun ulkokuoreni
koristaminen jo kokonaan loppuun suoritettu. Olin puhtain ja
säädyllisin lukiolainen lukiossa. Olin myöskin mitä suurimmassa
määrin hyvin kasvatettu poika. Liikuin verkkaan, varoen, en koskaan
hypännyt paikaltani, en juossut enään päätä pahkaa, -- ääneni oli
kirkuvasta ja raa'asta muuttunut hillityksi ja pehmeäksi, en koskaan
puhunut enkä nauranut liian äänekkäästi. Osasin hienostuneesti
tervehtiä ja hyvästellä, istua, seisoa,-kävellä, kaikkeen siihen
oli minulla määrätyt sääntöni ja kaikessa siinä kuvastui oivallinen
kouluutus. Sanalla sanoen, minä en hituistakaan muistuttanut sitä
vapaan taivaan alla kasvanutta jaarikkaa, jonka isäni oli kaupunkiin
tuonut.
Ja kaikki tuo oli tapahtunut ikäänkuin vastoin tahtoani ja ilman
myötävaikutustani. Pisara pisaraltaan minuun syöpyivät uudet tavat
ja käsitteet. Minua oli ikäänkuin verkalleen ja kivuttomasti hienon
hienolla työaseella höylätty, vuoleskeltu ja veistelty, ja sitten
huomaamatta kiilloitettu, lakalla peitetty ilman, että olisin
aavistanut minulle noin tapahtuvan, tai että olisin ollut tietoinen
siitä, miten vähitellen muutuin, ja vihdoin unhoitin senkin,
millainen olin aikaisemmin ollut.
Ah, olen unhoittanut liiankin paljon! Ensimäisten viikkojen aikana
tuloni jälkeen sairasti sydämeni taukoamatta, herkeämättä, öin sekä
päivin. Ikävöin kylää, peltoja, puistoa, lampea, joiden keskellä olin
kasvanut, vapautta, jota minulla oli ollut niin paljon, äitiä, hänen
hellää hyväilyänsä, mutta eniten Marinkaa... Häntä tuskin uskalsin
muistella. Kun hän milloin tuli mieleeni, nousi eteeni hänen kuvansa:
pieni, hinterä, kalpeakasvoinen, hän katsoi minuun suurine, viisaine
silmineen, joista luin, miten suuresti hän minua, niin minua, tiesin
sen, ikävöi; joissa kuvastui niin paljon yksinäisyyden surua, että
en jaksanut sitä kestää. Silmäni täyttyivät kyynelistä, jolloin
vetäydyin johonkin syrjäiseen nurkkaan, missä hiljakseen itkin.
Huoneessani, (minulla oli erikoinen huoneeni) yksin ollessani
en voinut muuta ajatella, kuin tuota. Istuin pöytäni ääreen ja
kirjoittelin tuntimäärin huonolla käsialallani, suurin, koukeroisin
kirjaimin kirjeitä äidille ja Marinkalle, mutta en niitä saanut
milloinkaan enkä millään keinoin lopetetuksi. Lähetin pari lyhyttä
kirjettä, jotka eivät sisältäneet mitään tunteistani, vaan ainoastaan
sen, että olen terve ja opin hyvin ja että täti sekä setä ovat
ystävällisiä.
Mutta taaskaan en tiedä, miten se tapahtui! Vuoden loputtua,
kevääseen mennessä ei siitä enään ollut mitään jäljellä. Kaikki
entinen oli häipynyt minusta. Rakastin äitiäni enkä koskaan
lakannut häntä jumaloimasta, mutta tunteeseeni oli sittenkin tullut
jotain kylmyyttä. Sydäntä hiukan kouristi, kun Marinkaa ajattelin,
mutta kyyneleet eivät enään silmiäni polttaneet. Muistelin häntä
herttaisena tyttösenä, lapsuuteni ensimäisten vuosien ystävänä,
mutta olin rauhallinen. Lapsen sydän unohtaa pian. Olin jo melkein
välinpitämätön ystävälleni.