NUORUUDEN TUNNUSTUKSIA
Romaani
Kirj.
I. N. POTAPENKO
Suom. Hanna Karhinen
Helsingissä,
V. Kososen Kustannusliike O.Y.,
1916.
Savon Työväen kirjapainossa Kuopiossa.
I. N. POTAPENKO.
Ignatij Nikolajevitsh Potapenko on epäilemättä edustavimpia Venäjän
nykyisen kirjailijapolven merkkimiehistä. Hän syntyi v. 1856
Chersonin kuvernementissä keskisäätyisessä kodissa: isä oli ensin
ulaaniväessä upseerina, sitten pappis-uralla. äiti valkovenäläinen
talonpojan tytär. Saatuaan huolellisen koulukasvatuksen
(suoritettuaan m.m. hengellisen seminaarin kurssin) opiskeli
Potapenko Odessan ja Pietarin yliopistoissa sekä yliopisto-opintojen
jälkeen Pietarin konservatoriossa. Kirjailijauransa alkoi hän v.
1881 julkaisten ensiksi sarjan pienempiä kertomuksia ja kuvauksia.
Alusta alkaen herätti hän huomiota kirjallisissa piireissä, eikä
hänen suhteensa petyttykään, sillä vuosi vuodelta kasvoi ja
täydellistyi P:n tuotanto ja sen mukana maine leviten kauvas kotimaan
ulkopuolellekin.
Potapenko on rikastuttanut venäläistä kirjallisuutta monen monilla
onnistuneilla romaaneilla, novelleilla ja kertomuksilla, onpa
esiintynyt draamakirjailijanakin. Hänen teoksiaan on käännetty
useille kielille (m.m. suomen) ja kaikkialla ovat ne saavuttaneet
harrasta mieltymystä. Aluksi P. onnistui parhaiten pappissäätyä
koskevissa kirjotuksissaan, mutta myöhemmin on hän suurella taidolla,
josta ei puutu suorasukaista pilkkaakaan, kuvannut muittenkin
yhteiskuntaluokkien elämää. Tavattoman suuri tuotteliaisuus,
joka suurimmalta osaltaan johtui kirjailijan varattomuudesta, on
vaikuttanut jonkun verran epäedullisesti työn taiteellisuuteen, mutta
vajavaisuudet siinä suhteessa korvaa aiheen omaperäinen käsittely.
Sillä Potapenkolle on ominaista erinomaisen hieno huomiokyky ja suuri
sieluelämän tuntemus.
Herkimmätkin sielulliset värähdykset tapaavat ehjän kaikupohjan hänen
tuotannossaan. Sitäpaitsi viehättää siinä raikas luonnollisuus ja
usein hyväntahtoinen huumori: kurjuuden ja vastustenkin keskellä on
elähyttävää toivoa ja tervettä elämänuskoa: eteenpäin! ylöspäin!
Ne suomalaiset lukijat, jotka ennestään jo tuntevat Potapenkon,
tervehtivät varmaan ilolla täten suomenkielisenä ilmestyvää
"Nuoruuden tunnustuksia". Ylevää, arkaluontoisena pidettyä aihetta on
kirjailija siinä käsitellyt hienolla ymmärtämyksellä. Teos puhukoon
itse puolestaan ja voittakoon tekijälleen yhä uusia ystäviä.
ENSIMÄINEN OSA
1.
Vihreitä vainioita, vihreitä puistoja, Dnjeprin rantoja reunustava
vihanta nuori kaislikko. Kova, äskeisen sateen jälkeen hyväksi
tallottu arotie, reipas kolmivaljakko, joka taitavasti laskettaa
ajopelejä mäen rinnettä alas tai aivan kuin peljästyneenä tai
takaa-ajajiaan paeten hurjalla vauhdilla kiidättää niitä mäen
harjalle. Iäkäs hevosmiehemme Jefim, joka istuu etuistuimella
jumalattomasti tupruttaen minua mahorkan savulla, vanha, koliseva,
saksalaismallinen kuomuvaunu ja minä herrana korkealla peräistuimella
tuoreilla heinillä täytetyn säkin päällä. Matkustan kotiin.
On toukokuun loppupuoli. Aurinko ei paahda vaan lämmittää, sillä
on jo ilta noin kuuden tienoilla, ja Dnjepristä tuoksahtaa kylmää
kosteutta.
Kaikki on minulle tuttua: jokainen tien polveke, jokainen kuoppa,
oja, puu ja tuolla kummulla kohoava "majakka", tai oikeammin erään
Krimin sodan aikana rakennetun majakan rauniot, ja tuo hurskaiden
vaeltajain asettama risti tien vierellä, epäjärjestyksessä rakennetut
maalaismökit, hassunkurinen tuulimylly savisine perustuksilleen ja
pyöristettyine lautakattoineen.
Katselen illan taivasta ja minusta tuntuu, kuin olisivat nuo
sinijuovaiset valkopilvetkin tuolla läntisellä taivaalla minulle
tuttuja, ikäänkuin ne olisivat jähmettyneet samanmuotoisiksi kuin
olivat neljä vuotta sitten.
Neljä vuotta! Niin, ne ovat kuluneet. Neljään vuoteen en ole täällä
ollut ja kaikki, minkä näen, mihin katseeni osuu lähellä tai kaukana,
on säilynyt entisen näköisenä; eipä edes Jefimin partaankaan ole
lisääntynyt yhtään hopeakarvaa, ja hänen päällysnuttunsakin on aivan
samanlainen kuin ennen, sama reikäkin oikeanpuolisen hihan alla.
Kotonakaan ei liene paljon muutoksia tapahtunut. Isä häärii kuten
ennenkin aamusta yöhön saakka vieraiden asioissa ja vanhaan tapaansa
murahtelee, puhuu järeällä tylyllä äänellään höystäen puhettaan
yhä sanoilla, joita minun ei sallittu kuunnella ja joiden sisältöä
minä en ymmärtänyt silloin, mutta nyt -- niin, nyt minä ymmärrän
paljon, liiankin paljon. Äiti on kuten silloinkin -- hiljainen ja
rauhallinen, majesteetillinen ja äärettömän hellä ja hyvä. Marinka,
Marinka... mutta hänestä en enään saa mielessäni kuvaa syntymään.
Miten ovat häneen nämä neljä vuotta vaikuttaneet? Ehkä hän on jo
aikuisen tytön näköinen? Ei, hän oli silloin yhdeksän vuotias, sen
mukaan on hän nyt siis vain neljäntoista ikäinen.
Marinka... miten vähän olin ajatellut häntä näinä neljänä ja etenkin
viimeisinä vuosina. Ja nyt saa pelkkä ajatuskin hänestä sydämen
vavahtelemaan.
Niin, jos ken on muuttunut, niin olemme me sitä juuri hänen kanssaan.
Arvattavasti en tunne häntä enään. Mutta kuka tuntee minut? Kuka
uskoo, että tämä pitkäkoipinen neljäntoistavuotias poika, joka
lukiolaistakissaan ja lakissaan on niin tärkeän ja itsetietoisen
näköinen -- olisi sama Vladja, isän mukana neljä vuotta sitten täältä
lähtenyt pieni, tyhmä, lapsellinen, hyväuskoinen poika, joka ei
ymmärtänyt yksinkertaisimpiakaan asioita.
Tapahtuvaa jälleennäkemistämme kuvitellessani en -- omituista kyllä
-- ajattele isääni enkä äitiäni, jota aina taukoamattomasti olin
jumaloinut, vaan Marinkaa. Tahdon loihtia hänet mieleeni sellaisena
kuin hän nykyään on, haluan arvailla, millainen hän on. Mutta
peljätessäni erehtyväni turvaudun Jefimin apuun. Kysyn häneltä:
-- Jefim! Onko Marinka kasvanut suureksi?
-- Tietenkin... mutta ei sentään niin erikoisesti: hän ei ole
suurikasvuista rotua...
-- No, mutta millainen hän on? Kerro.
-- Millainenko? -- kysäsee Jefim sylkäisten samalla sivulle
omituisesti hampaittensa lomitse, minkä jälkeen hän vetää henkeensä
mahorkan savua, jonka kitkerän savun valtaan joudun hetkiseksi. --
Tietysti... samallainen kuin muutkin...
-- Onko hän lihava vai laiha?
-- Marinkako? Mistäpä hän lihava olisi? Eihän hän voi sellaiseksi
tulla? Hän on luonnostaan laiha. Aivankuin oljenkorsi. Taipuu
tuulessa kuin oksa.
-- Onko hän kaunis?
-- Mistäpä se laihuudessaan kauniiksi olisi tullut? Luut ja
nahka, ihan pelkkä henki, totta tosiaan. Kun kasvaa, niin voinee
rasvettua... ja silloin saattaa tulla kauniiksikin.
Tyydyn näihin selittelyihin. Tunnen nyt voivani luoda Marinkasta
oikean kuvan. Johdan kuvitelmani siitä entisestä pikkutytöstä,
jollaisena hänet jätin, lisään hänelle kokoa, käsien ja jalkojen
pituutta... Mutta kun katson häntä silmiin... Jumalani, miten ne
ovat suuret ja kuinka ne äkkiä alkavat vetää minua luokseen! Miten
anteeksiantamattoman syyllinen olen hänen ja hänen silmiensä edessä.
Niissähän on minun oikea lapsuuteni.
Niin, noissa silmissä löydän ehkä vielä sen pojan kuvan, jolla oli
niin puhdas sielu, ilman pienintäkään tahraa, sen poikasen, jota nyt
ei enään ole olemassa...
Matka on vasta puolitiessä. Ja, Jumala ties, miksi minä äkkiä
ajatuksissani tahtoisin käydä läpi ja ikäänkuin elää uudelleen nuo
elämälleni niin merkitykselliset neljä vuotta, joiden kaltaisiksi
seuraavat vuodet eivät tule muodostumaan. Kuomuvaunun pyörät
kolisevat kovalla tiellä, kolmivaljakko vetää hiljaisessa ravissa
ajopelejä, usein pysähtyen tai käymäjalkaa kulkien. Jefim säästää
isännän hevosia, häntä miellyttää antaa hevosten levätä.
Mutta ajatukseni eivät enään ole omiani, minä en enään niitä
hallitse. En näe Dnjepr-jokea, jonka rantaa pitkin me ajamme,
valkeita pilvenhattaroita läntisellä taivaalla, enpä yksin edessäni
olevaa Jefimin päällysnuttua. Näen jotain muuta, jotain kauvan
sitten mennyttä mutta silti niin läheistä ja kallista, että olen
melkein itkemäisilläni, koska se jo ikuisiksi ajoiksi on hukkunut
menneisyyden kuiluun eikä sieltä enään koskaan palaa takaisin.
Mitä ovat nämä neljä vuotta aikaansaaneet minussa? Kun isä niihin
aikoihin vei minut kouluun, sanoi hän: siellä sinusta tehdään
ihminen.
Nyt olen neljäntoista ikäinen, enkä vielä ole tullut ihmiseksi. Mutta
olen suuresti lähestynyt sitä, ja ehkä juuri sen vuoksi minun noin
aiheettomasti tekee mieli itkeä...
Miten ihmeteltävän selvänä näen kaiken...
2.
On elokuun kymmenes päivä. Ihana päivä. Taivas on selkeä. Aurinko
kullanhohtava, ilma kuulas, lämpöinen ja lammessa auringon lämmittämä
vesi.
Tuo lampi on vesirikkaan Dnjeprin vallaton laajennus. Syvässä
uomassaan se kuljettaa äärettömän vesirunsauden ja äkkiä, ikäänkuin
haluten taakkaansa keventää, heittäytyy oikealle sekä vasemmalle,
virraten useita virstoja laajalle alangolle, rientäen itse yhä
eteenpäin. Ja täällä aivan itsestään versovat rannoilla kaislikko
ja pajupensaat, lampeen ilmaantuu erilaisia kaloja, kaislikossa
asustavat villit hanhet, sorsat ja kaakkurit; ihmiset täyttävät
rannat rakennuksilla ja elämä kiehuu.
Koko pitkästä elämästäni ei mikään päivä niin kirkkaana mielessäni
päily kuin juuri tuo ihana päivä selkeine taivaineen ja
kullanhohtavine aurinkoineen, tuo elokuun kymmenes päivä. Eläessäni
tuota päivää en tiennyt sen olevan viimeisen siihen saakka eletystä
elämästäni, ja ettei sellaisia päiviä enään elämässäni tulisi
olemaan. Mutta ehkä sittenkin aavistin sen mielessäni ja sen vuoksi
muodostui tuo ihana päivä surullisimmaksi päiväksi elämässäni.
Olin kymmenen vuoden ikäinen ja Marinka vain yhdeksänvuotinen.
Marinka oli ystäväni. En voinut johtaa mieleeni aikoja, jolloin
emme olisi olleet yhdessä. Minusta tuntui, että me olimme syntyneet
yhdessä vaikka meillä olikin eri äiti. Hänen äidillään oli kodissamme
epämääräinen, mutta silti jonkinlainen palvelustoimi. Hän oli meille
sukua, mutta ei niin läheistä, että olisi pidetty vertaisena. Hän ei
ollut palvelija, mutta teki siitä huolimatta aina itsepintaisesti
työtä ikäänkuin valallisen lupauksen velvoittamana.
Todellisesti lepäsi koko kotitalous hänen hartioillaan, mutta koska
hän kuitenkin oli sukulainen, niin ei hänelle maksettu mitään palkkaa
ja sanottiin vain, että hän "auttaa taloudessa." Tunsin häntä kohtaan
vaistomaista kunnioitusta, joka joskus muuttui jumaloimiseksi.
Marinkalla ja minulla oli yhteinen lapsuus. Jaoimme kaiken --
leikit, ajatukset, tunteet. Kaikki herätti meissä samoja ajatuksia,
pidimme samoista ruokalajeista, herkuista, kukista, jopa samoista
ihmisistäkin. Luimme yhdessä. Yksinpä silloinkin, kun vuosi sitten
kaupungista tuli opettaja valmistamaan minua lukion ensimäiselle
luokalle, oli Marinka aina tunneilla saapuvilla "valmistautumassa",
vaikka häntä ei oltu aijottu mihinkään lähettää. Meidän elämämme
olivat yhteen sulautuneet, tai oikeammin -- se oli yksi elämä, jota
kaksi eli.
Aamusin tavalliseen tapaan nautittuamme teen kermoineen, voineen
ja maukkaine leipineen, me Marinkan kanssa käsi kädessä riensimme
lammelle. Tämä toistui aina samaan tapaan. Aurinko oli jo noussut
korkealle, se oli jo nelisen tuntia paistanut, ehtien lämmittää maan
sekä hiekan lammen rannalla, joten vesi siinä oli niin miellyttävän
lämmin.
Tiesin jo kohtaloni, sillä isä oli eilen illalla maata mennessäni ja
hyvää yötä hänelle toivottaessani sanonut minulle:
-- Ylihuomenna me sinun kanssasi lähdemme.
Vavahdin. Tuo tieto sai minut jostain syystä järkytetyksi, vaikka se
ei tullut minulle odottamattomuutena. Oli jo aikoja sitten päätetty,
että minut tänä syksynä lähetetään lukioon, jota varten minut viedään
ei pieneen kuvernementtikaupunkiimme, vaan paljoa kauvemmaksi isoon
kaupunkiin, jossa on sellaista, jota en vielä eläessäni ole nähnyt:
meri ja täti. Tädin vuoksi minut niin kauvaksi lähetetäänkin.
Mutta jo ylihuomenna! Niin vähän aikaa tuohon ajatukseen tottuakseni
ja hyvästelläkseni kaikkea, minkä jätän -- ja kotisopukassani minulla
oli niin paljon ihanaa.
En kuitenkaan vastannut mitään. Tiesin, ettei isä enään päätöstään
muuttaisi. Ensiksikään ei hänellä koskaan ollut tapana peruuttaa
päätöksiään, sellainen oli hänen luonteensa, ja toisekseen oli hänen
vaikea asioidensa takia saada itselleen kolmea vapaata päivää.
Hän hoiti kreivi Nudovin laajaa maatilaa, ja lähtö sattui juuri
kiireimpänä aikana.
Sydäntäni kouristi ja kun nukkumaan mennessäni suutelin äitini kättä,
kostui se kyynelistäni.
-- Emme mahda sille mitään, Vladja!... Se on välttämätöntä...
Tiedät itsekin, ettei ilman opetusta voi olla... Äiti lohdutteli
ja tiesinhän itsekin, että täytyi saada opetusta, sehän oli
välttämätöntä. Sittenkin teki mieleni itkeä, sydäntä ahdisti eikä
unikaan sinä yönä ollut sikeä.
Tiesin siis kohtaloni, vaikka jostain syystä en siitä Marinkalle
puhunut mitään. En halunnut turmella häneltä varhaista aamuhetkeä,
jonka vuoksi siirsin tuonnemmaksi tuon kauhean asian. Saavuimme
rantaan, poikkesimme vasempaan, jossa oli poppeleita ja pajupuita ja
jossa meillä oli "oma sopukkamme".
Tällä kohdalla oli ranta erittäin hyvä. Pehmoinen keltahiekka oli
puhdas ja syvä. Istuskeleminen siinä oli yhtä miellyttävää kuin
untuvapatjalla. Rannalla kasvoi vanha raita, jonka pitkät eri
haaroille kasvaneet oksat laskeutuivat ikäänkuin palmikoituina
helminauhoina alas luoden varjoja. Siellä me vietimme kesäpäivämme
melkein kokonaan, poistuen sieltä vain ruokailu- ja lukuajoiksi.
Aamusta iltaan me pulikoimme lämpimässä matalassa vedessä, työnsimme
kätemme pohjalla olevien kivien alle pyydystellen siellä olevia
merihärkiä. Uimme ja sukelsimme kilpaa suorittaen kaiken ilman
mitään sääntöjä, ainoastaan itseoppimisen perusteella, ollen kaikki
liikuntamme omintakeista.
Joskus me rohkenimme mennä rantaa pitkin hiukan kauvemmaksi, jossa
pohjaan asetettuun pylvääseen sidottuna oli pikkuinen, ränsistynyt
venhe, irroitimme sen, nousimme siihen soutaen airon asemasta jollain
sattumalta tapaamallamme kepillä tai taittuneella puun oksalla.
Kuljimme lähellä rantaa ja varjossa, sillä olimme järkeviä.
Toisinaan pääsimme kaislikkopensaikkoon, jonka luona veden pinnalla
ulpukan leveät lehdet kauniisti lepäsivät. Oli todellinen juhla saada
irroitetuksi jokunen valkokukista, jotka olivat niin pyöreitä ja
hentoja, aivan kuin posliinikupposet. Niin, paljon, paljon oli meillä
siellä kaikenlaista työtä. Me emme koskaan olleet toimettomina,
aina hyörimme, aina askaroimme jossakin ja aina oli meillä jotain
puuhailtavaa.
Nytkin me menimme uimaan. Istuimme rannan keltaiselle hiekalle puiden
alle ja aloimme verkalleen riisuuntua. Luonnollisesti ei meillä ollut
aavistustakaan minkäänlaisista uimapuvuista. Oli pelkkä sattuma
todellakin, että lapsuuden ystäväni oli tyttö. Jos Marinkan äidillä
ei olisi ollut Marinkaa, vaan poika, ja jos hänellä olisi ollut
yhtä hieno ja valoisa sielu kuin Marinkalla, olisin hänen kanssaan
viettänyt lapsuuteni ja elänyt samaa elämää. Marinka oli tyttö,
mutta sielumme olivat siinä tilassa, kuin ensimäisten ihmisten ennen
kiusaajaan tutustumistaan. Meidän lapsen ruumiimme eivät kaivanneet
lehvien peittoa.
En ymmärtänyt, miksi isäni äidin kanssa joskus tästä asiasta
puhellessaan oli vihainen, että me kylvemme yhdessä Marinkan kanssa.
Hän ei koskaan lähemmin selittänyt tyytymättömyyttään vaan puhui
siitä lyhyesti ja katkonaisin lausein.
-- Ajattelehan, eihän hän enään ole pieni lapsi... hän on jo kymmenen
vuoden ikäinen... Eihän voi tietää... Täytyy ajoissa tehdä loppu
siitä...
Äiti vain hymyili sillä ihmeellisellä hymyllään, jota siitä olin
vakuutettu, ei yhdelläkään naisella koko maailmassa löytyisi. Tuo
hymy sanoi: "Elä puhu joutavia, et tunne poikaamme... Vain minä
tunnen hänet."
Ja tuo olikin totta. Hän tunsi minussa itsensä. Nyt, kun tätä
muistelen, ei häntä enään ole elävien joukossa. Mutta muistellessani
häntä, nousee hänen kuvansa eteeni, ja niinä hetkinä tumien itseni
aivan kuin uudestisyntyneeksi... Samoin kuin tali tulessa sulaa,
karisee myös sielustani kaikki se loka, jonka elämä on siihen saanut,
sieluni tulee puhtaaksi kuin silloin, kun hänen ihmeellinen hymynsä
eteläisen auringon kanssa yhdessä loi siihen lämpöään.
Äitini -- hän oli hiljainen, hellä ja puhdas olento. Hän oli
vastakohta isälle, joka yhtä mittaa hääräili työmiesten kanssa
pelloilla ja koko laajan kreivillisen maatilan taloudessa, tinki
matkustavien välittäjien kanssa myyden heille ruista, kauraa,
villoja, kuivatettuja hedelmiä ja satoja muita tuotteita, matkusteli
läänin pääkaupunkiin torille, jossa joutui asioihin mitä erilaisten
ihmisten kanssa, sanalla sanoen oli liikkuvan elämän ihminen,
muodostuen totiseksi, jyrkäksi, tylyksi ja vääjäämättömäksi.
Hänen puhekielensä oli samaa, jota käytettiin pihalla ja torilla;
usein hän puheitaan valitsematta lasketteli sellaisia sanoja, joita
minä en ymmärtänyt, mutta jotka saattoivat äidin kalpenemaan. Tällöin
hän aina huomasi tekonsa tuntien syyllisyytensä.
Huolimatta hänen voimakkaasta luonteestaan ja auktoriteetistaan
sekä siitä, että hän oli pää, ja että kaikkinaiset määräykset
elämän muutoksesta tulivat häneltä, ei hänellä ollut minuun mitään
vaikutusvoimaa. Minä vain pelkäsin häntä ollen kokonaan äitini
vaikutuksen alainen. Sieluni oli tarkka kuvastin hänen sielustaan.
-- -- --
Marinka on kauhean pieni. Minä hänen rinnallaan olen jättiläinen.
Nyt hän riisuu yltään pienen pumpulisen mekkonsa ja nukkepaitansa,
istuu hiekalle oikaisten eteensä laihat jalkansa, enkä minä jaksa
pidättää nauruani. Minun on aina hauska katsella Marinkaa alastomana.
Kuullessani kerrottavan ruumiittomista hengistä, kuvittelen ne aina
mitä tarkimmasti Marinkan näköisiksi. Ruumiittomia henkiä ei kukaan
ollut nähnyt, minä kuitenkin näin Marinkan, hän oli aina kanssani.
Marinkan laiha ruumis kannattaa hänen päätään, jonka musta tukka
on niskasta leikattu. Pienissä kasvoissa eivät suu, nenä ja leuka
erikoisemmin tule näkyviin, ne jäävät huomaamattomiin hänen suurten
ihanien silmiensä rinnalla, jotka kykenevät ilmaisemaan mitä hyvänsä:
vihaa, kaihoa, iloa, ne hymyilevät ja nuhtelevat. Se, mitä Marinka
puhuu heikolla, vasta syntyneen sorsanpojan äänellään, ei ole mitään
sen rinnalla, mitä nuo silmät puhuvat. Niin hyvin tunsin niiden
puheen, että kun hän joskus aikoi sanoin jotain minulle ilmaista,
ehätin jo sitä ennen vastaamaan hänen katseeseensa.
Astuessani veteen, sitä rajusti ja maltittomasti käsilläni
pärskyttäen ja tuntuvalla ruumiin painollani laineita halkoessani,
sujahti Marinka aaltoihin huomaamattomasti ikäänkuin niihin sulautuen
ja liikkui vedessäkin kuulumattomasti, nopeaan ja sulavasti kuin
untuva, jota tuuli pitkin peilikirkasta järven pintaa kuljettaa.
Ihmeteltävän taidokkaasti hän liikutteli käsiään ja jalkojaan
vedessä, sukelsi, ja jonkun hetken piiloutuneena oltuaan näkyi hänen
soma, tumma, mustatukkainen päänsä taaskin äkkiä veden pinnalla
sellaisella paikalla, missä sitä vähimmin saattoi odottaa. Se huvitti
minua sanomattomasti, ja me nauroimme sille yhdessä, jonka tähden
Marinka toisti sangen usein tuon tempun.
Tavallisesti me polskuttelimme lämpöisessä vedessä kauvan yli puolen
päivän, aina siihen saakka kunnes talomme portin taakse ilmestyi
kovaääninen sisäkkömme Oljona, joka matkimattoman kimakalla ja
korkealla diskanttiäänellään moneen kertaan perätysten huusi:
-- Hei, he-ei! Vladik! nuori herra-a! Marinka, päivällisellee-e!
Meidän sopukkaamme, vanhan raidan varjossa, kuului Oljonan ääni niin
selvänä ja sanat eroittautuivat niin tarkkaan, että tuntui, kuin
olisi hän huudellut juuri siinä puun takana. Silloin me nopeasti
riensimme rannalle. Vesi valui ruumiiltamme hiekalle. Auringon
lämpö kuivasi ne pikemmin kuin mikään lakana sitä olisi tehnyt, ja
taitavin totutuin liikkein me pian puimme yllemme yksinkertaisen
vaatetuksemme, jonka jälkeen me terveinä, onnellisina käsi kädessä
juoksimme kotiin.
Mutta tällä kerralla ei uinti oikein tahtonut sujua. Liikkeeni
tuntuivat kahlehdituilta. Olin kömpelö, ikäänkuin ruumiini olisi
käynyt raskaammaksi.
Niin, niin, se johtui siitä, että sydämelläni oli kivi. Sitäpaitsi
kului aika tuossa autuaallisessa polskuttelemisessa lammen
lämpöisessä vedessä huomaamattoman nopeaan ja minä tiesin sen olevan
viimeisen päivän, jonka Marinkan seurassa sain viettää ja sen vuoksi
olisin vaistomaisesti halunnut sitä pidentää mahdollisimman paljon.
Marinkan hämmästykseksi nousin aivan odottamatta vedestä rannalle ja
istahdin hiekalle.
Näin, miten Marinkan pää kohosi ja kuinka kummastuneena ystäväni
suuret, tummat silmät minuun katsoivat.
-- Joko sinä nyt? kysäsi hän avuttomalla äänellään,
-- Ei haluta... Ääneni kajahti surullisena vastoin tahtoani.
Marinka aavisti jo jotain. Hän ei virkkanut mitään, mutta silmiin
ilmestyi varjo. Hän oli ihmeteltävän herkkä tulkitsemaan ääneni
vivahduksia. Tiesin hänen heti uivan rantaan ja nousevan maihin.
Hänestä oli uinti samoin kuin kaikki muukin jostain merkityksestä
ainoastaan yhdessä ollessamme. Yksin jäätyä kadotti se heti
viehätyksensä.
Nyt on hän jo rantahiekalla, istuu siinä tavalliseen tapaansa, pienet
jalat eteenpäin ojennettuina, hänen silmistään näen hänen odottavan
minulta jotain ikävää. Hän melkein jo tietääkin, mistä on kysymys, ja
kertoessani hänelle asian, en todellisuudessa kerro hänelle mitään
uutta.
-- Joko huomenna? virkahtaa hän, eikä sen enempää. Mutta silmissä
kuvastuu kokonainen surun valtameri. Marinka on tällä hetkellä
onnettomin olento.
Ajatukset eivät häntä luonnollisesti painostaneet. Vaikka luonto
olikin antanut hänelle järjen, oli se kuitenkin lapsen järki, eikä
se kyennyt selviin ajatuksiin pukemaan tunteitaan. Hän oli onneton
koko olemuksellaan. Hänelle kuvastui mieleen huominen päivä ja
sen jälestä kokonainen sarja toisia päiviä, viikkoja, kuukausia,
ehkäpä vuosiakin, jotka hän saa elää ilman minua -- yksin. Hänen
mielikuvituksensa ei kyennyt luomaan selvää kuvaa siitä, eikä hänen
sielunsa voinut näitä mielikuvitelmia sulattaa.
Hän kyyristyi kokoon, olkapäät kohosivat, pää uppoutui niiden väliin
ja näytti käyneen vieläkin pienemmäksi. Kasvoissa kuvastui hänen
sielunsa koko surkeus ja silmät täyttyivät kyynelistä.
Niin viivyimme kauvan, kauvan, Herra tiesi kuinka kauvan, unohtaen,
että olimme molemmat alasti, että istuimme hiekalla ja näytimme
siinä nähtävästi sangen hassunkuriselta parilta. Vaieten me elimme
eron tunteen. Siitä emme osanneet puhua. Me osasimme loppumattomiin
puhella kaikista lapsellisista tyhjänpäiväisistä asioista, mutta
tämä oli jotain syvempää, se oli todellista surua eikä meillä sitä
varten löytynyt sanoja. Minun oli vaikea olla. Sydäntä kouristi ja
itku pyrki niin kauheasti, niin vastustamattomasti esille. Mutta olin
mies, jonka vuoksi hillitsin itseni. Äkkiä kuului Oljonan kimakka
ääni.
-- Vladja, Marinka, päivälliselle! Me heräsimme. -- Nytkö jo?
huudahti Marinka ryhtyen nopeasti pukeutumaan. -- Milloin se aika oli
noin kulunut?
Todellakin, miten huomaamattomasti aika oli vierähtänyt. Nyt olemme
jo pukeissa ja lähdemme kotiin käsi kädessä tavalliseen tapaamme,
mutta kulkumme ei ole yhtä nopeaa kuin ennen. Me hyvästelemme,
hyvästelemme koko ajan aina siitä hetkestä saakka kun ilmaisin
Marinkalle katkeran totuuden.
Koko päivänä emme sitten puhuneet enään mitään toisillemme. Joku
tuntematon kaiho ahdisti sielujamme. Marinkan silmät olivat täynnä
pohjatonta surua ikäänkuin hän olisi selvästi tuntenut, että eroamme
ainaisiksi ajoiksi.
Ilta on tullut ja lähtövalmistukset alkavat. Äiti puuhailee
alusvaatteitani järjestellessään, asettaa kirstuun lukemattomia
pikku esineitä. Marinkalta ja minulta ryöstettiin aikaa lähettämällä
minut makuulle tuntia aikaisemmin kuin oli tapana. Huomenna on
noustava aikaisin ennättääkseen laivalle läänin pääkaupunkiin kello
kahdeksaksi aamulla. Kaupunkiin oli kaksikymmentäviisi virstaa.
Aamu valkeni. Minut herätettiin kello viisi, jonka jälkeen nopeasti
join teeni. Isä vielä jakeli joitakin aikaisemmin unohtuneita
käskyjä vanhimmalle työnjohtajalle poissaolonsa ajaksi. Ajopelit
kolmivaljakkoineen odottavat rappujen edessä. Hyvästelen äitiä,
joka antaa minulle siunauksensa kädessään pieni pyhäin kuva, jonka
ripustaa kaulalleni ja työntää paitani alle paljasta ihoani vasten.
Rakastin äitiäni, mutta antauduin tuskin ollenkaan tuon liikuttavan
jäähyväistunnelman valtaan. Sydämessäni alkoi kasvaa rauhattomuus,
joka vähitellen muuttui kauhuksi tai jonkinlaiseksi epätoivoksi.
Missä oli Marinka? Eikö häntä olisikaan herätetty? Emmekö pääse
jäähyväisiäkään sanomaan?
Samassa kuulin, miten ovi takanani melkein kuulumattomasti narahti.
Katsahdin taakseni: pieni olento oli tullut huoneeseen ja seisoi
kynnyksellä. Häntä ei tietysti kukaan ollut herättänyt, kukapa
kesken kiireiden olisi joutanut sellaista ajattelemaan? Mutta hän
oli itse herännyt oikeaan aikaan, hypähtänyt vuoteestaan ja peljäten
myöhästyvänsä oli tuskin malttanut heittää yllensä pumpulimekkonsa.
Hänen pienet jalkansa olivat paljaat. Surullisilla kasvoilla huomasi
selvästi äskeisen unen jälkiä, mutta suuret silmät katsoivat minuun
terävästi, ikäänkuin haluten sanoa minulle paljon, paljon...
Isä kiirehti jo, äristen myöhästymisestä. Äiti teki vielä
ristinmerkin, mutta Marinka odotteli.
-- Hyvästelkää nyt... sanoi äiti.
Menin Marinkan luo ja silloin alkoi itku tukahduttaa minua ja
kyyneleet valuivat vastustamattomana virtana silmistäni.
-- Hyvästi, Marinotshka...
En muista, ehdimmekö suudella toisiamme. Silmissäni sameni kaikki, en
nähnyt mitään. Isäkö vai äiti lienee minut taluttanut huoneesta ulos
ja asettanut minut ajopeleihin istumaan.
Muistan kuitenkin, miten pikkuinen olento itkettynein kasvoin
ja paljaine jalkoineen seisoi ja pihalla rappujen luona katseli
minuun taukoamattomasti kyyneleisiliä silmillään, ja kun ajopelit
jo liikahtivat ja olivat portin ulkopuolella ja hevoset nopeassa
ravissa kiidättivät niitä leveää tietä myöten, tunsin kauvan, että
siellä jälelläni, metsän taakse jääneen talomme portin sisäpuolella,
yhä vielä liikkumattomana seisoi paljasjalkainen, kalpea tyttönen
ajatuksissaan saattaen minua kaukaiselle -- kuten sittemmin
osoittautui -- liiankin kaukaiselle matkalleni.
Hyvästi, Marinka. Hyvästi lapsuuteni, tahraton puhtauteni... jätin
sen sinne Marinkan sydämeen.
Pyörien kolinassa isäni vieressä istuessani itkin hiljakseen isäni
minua ankarasti nuhdellessa.
-- Lakkaa jo itkemästä kuin tyttö; älä unohda, että olet mies...
Ethän ikääsi voi toimettomana olla ja äidin hameessa riippua. Eihän
sinua pakkotyöhön viedä vaan kouluun, missä sinusta tehdään ihminen...
Isäni ei ollut tyhmä mies, järkeä oli luonto hänelle kyllä antanut,
mutta hän oli uppoutunut tilan hoitamisvelvollisuuksiinsa ja
isännöitsijäajatuksiinsa. Hänellä ei ollut aikaa syventyä asioiden
ytimiin, kaikki elämän totuudet hän otti vastaan sellaisina,
jollaisiksi ne jokapäiväinen järki oli muodostanut. Hän oli syvästi
vakuutettu siitä, että koulu tekee minut ihmiseksi. Jospa hän
olisi voinut aavistaa, millaisena tärveltynä olentona odottamansa
ihmisen asemasta tuo koulu muutaman vuoden kuluttua minut hänelle
antoi, olisi hän, siitä olen vakuutettu, mieluummin jättänyt minut
ainaisiksi ajoiksi Marinkan seuraan.
Saavuimme läänin pääkaupunkiin. Sitten laivalle. Kahdeksantuntinen
laivamatka. Sen jälkeen pieni levähdys erään toisen kaupungin
matkailijakodissa. Sitä seurasi koko yön kestävä junamatka rautatien
vaunussa ja niin olimme suuressa, vilkkaassa kauppakaupungissa, jossa
oli isoja monikerroksisia taloja, erinomaisesti kivitettyjä katuja,
kauniita toreja, suurilukuinen väestö, joka kuumeentapaisesti liikkui
kaduilla joko jalan tai ajopeleissä.
Rautatien asemalta me ajoimme tätini, isäni sisaren, asunnolle.
Samana iltana isäni matkusti ensimäisessä lähtevässä junassa takaisin
rientäen samaa tietä taaskin velvollisuuksiaan täyttämään.
3.
Suoritettuani kaiken sen, mitä tarvittiin ollakseni arvokas astumaan
lukion ensimäiselle luokalle, puettuani ylleni uuden vormupukuni,
asetettuani selkääni laukun, jossa oli uuden uutukaisia kirjoja
ja ollessani näin ensikerran lähtövalmiina lukioon mennäkseni --
pysähdytti minut tällä välin ruokailuhuoneessa teepöydän ääressä
sanomalehteä lukemassa istuva tätini mies, jota puhuttelin sedäkseni
ja lausui:
-- Kuule Vladimir! Tiedän, että olet hyvä poika ja tullee sinusta
ilmankin hyvä oppilas, kuitenkaan et sinä saa koskaan unohtaa että
asut setäsi luona, joka ei ole mikään ensimäinen vastaan tuleva
kulkuri, vaan on huomattavassa asemassa kaupungissa ja että jokainen
harha-askel lukiolaisena sinun taholtasi tulee setäsi hyvälle nimelle
olemaan tahrana. Pidä se mielessäsi.
Tämä oli sedän ensimäinen huomattavampi puhe minulle. Ja vakuutan sen
painuneen syvälle sieluuni ja moni harha-askel jäi juuri sen vuoksi
ottamatta.
"Sinä et saa koskaan unohtaa", oli setäni lausunut minulle, enkä
minä sitä milloinkaan unohtanutkaan, ja kun joskus joku "pikkusynti"
oli kysymyksessä, kuvastui heti mieleeni setäni "hyvä riimi"
jostakin syystä; suurena lumivalkoisena paperiarkkina, jossa oli iso
mustepilkku -- tahra -- minun "pikkusyntini" aiheuttama. Ihmeteltävän
huolellisesti minä varjelin tuota setäni valkoista paperiarkkia.
Setäni nimi oli Nikodim Kondratjevitsh ja sukunimensä -- Maksjutin.
Hänen asemansa kaupungissa oli todellakin sellainen, ettei hän
ollut ensimäinen vastaantuleva kulkuri. Hän oli johtajana jossakin
valtiolaitoksen osastossa, joka toimi, kaikesta ihmisten osoittamasta
kunnioituksesta päättäen, oli nähtävästi erikoisen suuriarvoinen.
Hän polveutui hengellisestä säädystä, oli ollut joskus
seminaarissakin, vaikka sittemmin oli suorittanut yliopiston
oppijakson sekä käynyt pitkällisen virkamieskotikin, josta kaikesta
huolimatta hänessä vielä oli jäljellä ulkonaista luontaista
tottumattomuutta ja kömpelyyttä sekä intohimoa pitkiin puheisiin
ja vanhentuneiden sanojen käyttämiseen. Hänellä oli luullakseni
"kenraalin" arvo, koska häntä puhuteltiin "ylhäisyytenä". Hän ei
mielellään muistellut seminaarilaisaikaansa ja ettei se muistuisi
toistenkaan mieliin, esiintyi hän sangen suurellisesti, käyttäen
puheessaan ranskalaisia sanoja. Hän ei pitänyt sukuperästään.
Heillä oli valtion asunto, jossa oli kahdeksan huonetta, niissä he
asuivat kahden, lapsia heillä ei ollut. Sen vuoksi he olivatkin
ottaneet minut luokseen.
Minun täytyy nyt kertoa, millaiseksi olin kuvitellut koulua
siihen saakka, kun sinne jouduin. En tiedä, miten se mielipide
oli muodostunut. Ehkä siihen vaikutti isäni vakuutus siitä, että
koulussa minusta tehdään ihminen. Ehkä minun yleiset tietoni siitä,
että siellä opetetaan kaikkea, tyhmistä, sivistymättömistä pojista
tehdään oppineita, sivistyneitä ihmisiä. Kaikki tämä kuvastui
minulle todellisena hyvänä, minkä vuoksi koulukin oli mielestäni
paratiisin tapainen: johtajat ja opettajat olivat ystävällisiä,
hyviä, hyväntahtoisia, viisaita, ajattelivat vain, miten tehdä
oppilaille jotain hyvää. Johtajaa (tiesin päämieheni olevan johtajan)
luulottelin yleväksi vanhukseksi harmaine partoineen ja suopeine,
ystävällisine silmineen.
Kuvittelin oppilaat hänen ympärillään luottavaisina turvautuvan
häneen aivan kuin isäänsä, hän silittelee heidän päitään, lohduttaa
surullisia ja opettaa oppimattomia.
Koulun tarkastaja huolehtii aina siitä, etteivät oppilaat olisi
minkään puutteessa, ettei kukaan heitä loukkaisi ja etteivät he
itsekään toinen toistaan loukkaisi. Jos oppilaalle jotain tapahtuu,
rientää hän heti tuon hyvän tarkastajan luo ja hän tutkii silloin
huolellisesti asian ja saattaa sitten kaikki oikeudenmukaiseen
järjestykseen.
Ja opettajat sitten -- oh, heistä olin ensiksikin ajatellut, että
heillä oli päässään kaikki maailman viisaudet ja että he eivät olleet
ihmisiä vaan tuollaisia kahdella jalalla liikkuvia järkiolentoja. He
tietävät äärettömän paljon ja kun alkavat luokalla puhua, niin saa
vain tavoitella sanoja, sillä jokainen sana on kallisarvoista tietoa.
Jokaisesta tällaisesta sanasta oppilas viisastuu tunnittain eikä vaan
päivittäin.
Ja kaiken tämän avulla meistä pojista tehdään ihmisiä, kuten isä oli
luvannut. Tunnustan, että luotin tähän kaikkeen suuresti.
Nyt olen luokalla. Ensimäiseen luokkaan kuului etupäässä, niin
omituiselta kuin se kuulostaneekin, "vanhuksia" tai toisin sanoen
sellaisia, jotka olivat jo olleet yhden tai kaksikin vuotta
valmistavalla luokalla. Meitä oli vain viisi, jotka olimme tulleet
suoraan kodeista. Vanhuksia oli paljon -- noin kuusikymmentä henkeä.
Aluksi me uudet tulokkaat seisoskelimme syrjässä. Me tutustuimme heti
keskenämme ja puhelimme erittäin säädyllisesti, tehden kysymyksiä
papoista ja mammoista, siskoista ja veikoista. Muun muassa kerroin
heille, ettei minulla ollut veljeä eikä sisarta, ainoastaan Marinka.
Tämä sai heidät jostakin syystä suuresti ihmettelemään.
Sitten jouduimme enemmistön vaikutuksen alaisiksi. Vanhukset vetivät
meidät joukkoonsa ja tutustuttuaan meihin alkoivat meitä "opettaa".
Tällöin, jonkun neljännestunnin kuluessa, sain tietää sellaisia
asioita, joita elämä ei vielä ollut ehtinyt opettaa minulle
niiden kymmenen vuoden kuluessa, jotka olin elänyt. Olihan se
ymmärrettävissä: kotona, äidin siipien suojassa, käsikädessä
Marinkani kanssa, kuvastuivat minulle vain elämän hyvät puolet...
Täällä jokainen ikäänkuin olisi kilpaillut esittääkseen minulle sen
saastaisimmat pimennot.
Jälkeenpäin olen usein muistellut tuota päivää ja erittäinkin tuota
neljännestuntia sekä sitä, miten oli mahdollista, että nuo aivan
nuoret vesat -- kaikkihan olivat vasta kymmenen vuoden ikäisiä,
ainoastaan kaksi luokalle jäänyttä olivat vanhempia -- olivat noin
tietoisia kaikesta säädyttömimmästä loasta? Tuntui siitä kuin se ei
olisi ollut mitään satunnaista, vaan että joku erikoisesti siitä
olisi huolehtinut ja valikoimalla valinnut aina sen, mikä oli
likaisinta.
Itsessään se oli kokoelma asioita, jotka eivät olleet missään
keskinäisessä yhteydessä, tunkio, johon oli kaadettu kaikenlaiset
jätteet. Jokainen koki parastaan saadakseen ahdetuksi minun päähäni
mahdollisimman paljon tuota lokaa, pitäen ikäänkuin velvollisuutenaan
tahrata sieluni mitä mustimmaksi.
Sain tietää johtajan olevan vanhan hölmön, jonka vuoksi hän oli
helpommin petettävissä kuin viisivuotinen lapsi. Sen ohella minulle
kerrottiin useita kuvaavia esimerkkejä siitä, miten lukiolaiset
olivat menetelleet sopimattomasti aivan hänen nenänsä edessä, ilman
että hän huomasi mitään.
Samalla sain myös tietää, että tarkastaja oli punatukkainen, ilkeä
koira, että hänen vaimonsa oli häntä paljoa nuorempi ja kaunis, sekä
ettei hän voinut miestään sietää vaan petti häntä.
Hän on suhteissa historian opettajan Kudejarovin kanssa ja viime
vuonna syntynyt pikku tyttö ei olekaan tarkastajan vaan Kudejarovin
lapsi, ja onkin lapsi hänen näköisensä.
Tämä kerrottiin minulle erikoisen merkitsevällä äänen painolla,
erittäin tärkeänä ja suuressa salaisuudessa pidettävänä asiana.
Minä vaan en käsittänyt siitä mitään. Tällaisia mielikuvia ei minun
aivoissani silloin ollut olemassa, jonka myös avomielisesti heille
tunnustin. Kysyin:
-- Kuinka hän voi olla suhteissa historianopettajan kanssa, kun hän
on tarkastajan vaimo?
Tuossa kysymyksessä vainusivat he piilevän pohjattoman tyhmyyden ja
äärimmäisen tietämättömyyden.
-- Miten tyhmä oletkaan! -- Eihän hän tietysti ole aikonutkaan asua
Kudejarovin luona. Hän asuu valtion asunnossa, tuossa rakennuksessa,
joka näkyy, -- siinä on tarkastajan asunto; mutta tyttö on historian
opettajan näköinen... Ha haa, ymmärrätkö nyt?
-- Miksi tyttö on hänen näköisensä?
-- No siksi kun... Ei, sinä olet liian tyhmä... Tiedätkö sinä edes,
miten lapset syntyvät?
-- Minut on tuonut äidille haikara -- sellainen iso lintu, se asuu
meidän katollamme.
-- Voi, voi! Minkälaisia satuja hän meille kertoo. Hyvät ihmiset,
hän ei vielä tiedä, miten lapset syntyvät. Veikkonen, haikarajuttu
on valetta. Lapset syntyvät siitä, kun isä ja äiti makaavat yhdessä
vuoteessa.
Tuo tieto ei vaikuttanut sieluuni ollenkaan. En ymmärtänyt sitä
lainkaan. En ollut vielä kypsynyt omaksumaan sitä. Se jäi vain
aivoihini vallaten siellä huomattavan sijan itselleen. Tuota
tutustumista elämän huonoihin puoliin jatkui, mutta järkeni, joka
jo silloin alkoi käydä uteliaaksi, askarteli nyt vain tuossa
ihmeellisessä lastensyntymiskysymyksessä.
Sain tietää, että laskennon opettaja usein myöhästyy tunnilta, että
hänellä on joku sisustauti ja että hän istuskelee puolitunnittain
eräässä sopimattomassa paikassa. Minulle kerrottiin myöskin,
että luokka-opettaja Vanjushkinin läheisyydessä, tämän puhuessa,
löyhkää aina, minkä vuoksi häntä ei nimitetty Vanjushkiniksi vaan
Vonjutshkiniksi. [Vonjutshkin johtuu venäläisestä sanasta vonj haju.
Vonjutshkin siis samaa kuin Hajunen. Suom. muist.]
Tarvinnee tuskin mainita, että sanavarastoni rikastui yhdellä
kerralla lukuisilla sanoilla. Ne olivat kaikki minulle siihen saakka
tuntemattomia ihmisruumiin osien nimityksiä, joissa tapauksissa
minä olin käyttänyt kokonaan toisia sanoja ja nimittäessäni niitä
nyt omalla tavallani, alkoi koko luokka minulle nauraa, joten minun
ehdottomasti täytyi muuttaa puhekieltäni.
Viimeksi annettiin minulle eräs täysin pätevä tieto nimittäin, että
parhain ihminen koko lukiossa oli opettaja Tshuprenko, että hän
ryyppäili mielellään eikä oikeastaan koskaan ollut selvänä ja että
hän katsoo kaikkea "läpi sormien".
Kaikki saamani tiedot painoin mieleeni, mutta lasten syntymisjuttu
ei antanut sijaa muille ajatuksille. Muistelin äitiäni, jonka silmät
niin rehellisinä ja vakavina olivat katselleet hänen viehättävästi ja
seikkaperäisesti kertoessaan siitä, miten valkoinen lintu, haikara,
jolla oli iso musta pyrstö, kerran hänen istuessaan puistossamme oli
laskeutunut korkeuksista maahan, asettaen aivan hänen vierelleen
pensaan juurelle pienen pojan. Hän kertoi, miten tuo pikku poika oli
avuttomana itkenyt ja pikku kätösillään huitonut, miten hänen tuli
sääli poikasta, jonka vuoksi oli ottanut hänet luokseen, antanut
hänelle nimeksi Vladja ja että tuosta muodostuin sitten minä.
Lähipitäen samaa tiesin myös Marinkan maailmaan tulemisesta, sillä
eroituksella vain, että hänet oli tuonut kurki eikä haikara. Eikä
meille ollut salaisuutena sekään, että lapset yleensä tulevat
maailmaan samalla tavalla.
Ja nyt tuo kaikki yhdellä iskulla selitetään "saduksi", tai toisin
sanoen, että äitini oli minulle valehdellut, ja kuitenkin olin
pitänyt häntä rehellisimpänä ihmisenä maailmassa. Tämä juuri
vaikutti, että tuo ajatus niin lujasti painui mieleeni ja teki minut
niin rauhattomaksi.
Olimme tunnilla, en muista mikä tunti meillä oli, mutta muistan,
että laskennon opettaja, hän, jolla oli sisustauti, ei ollut
saapunut. Koko luokka oli tyytyväinen valmistautuen kuluttamaan
tunnin huvittavassa puhelussa, kun äkkiarvaamatta saapui johtaja.
Sain tietää hänen usein niin tekevän, silloin kun opettajat olivat
sairaita. Näin menetteli hän koska oli vakuutettu, että toimettomuus
on lasten järjelle turmiollinen, jonka vuoksi hän aina huolehti
siitä, että heillä olisi jotain tehtävää. Itse hän opetti kreikan
kieltä, jota ensimäisen luokan ohjelmassa ei vielä ollut, laskennossa
ei hän taas kyennyt antamaan opetusta, joten hän käytti ajan
opettavaan keskusteluun.
Tällä kerralla käytti hän hyväkseen sitä seikkaa, että luokalla
oli uusia tulokkaita, jotka tarvitsivat ohjeita. Hän ryhtyi niitä
antamaan.
Kuuntelin tarkkaavaisesti; sinä päivänä saamistani tiedoista
huolimatta, kuvastui johtaja kuitenkin sielussani hyvänä isänä, joka
tahtoo tehdä minusta ihmisen. Ja kaikki se, mitä hän puhui, oli
täysin sopusoinnussa tuon mielikuvani kanssa. Hän puhui koko ajan
rehellisyydestä, säädyllisyydestä, hyvyydestä, luottavaisuudesta sekä
yleensä sellaisista asioista, joita minä pidin hyvinä.
Hän puhui sujuvasti, koruttomasti, pehmeästi, joten häntä mielellään
kuunteli. En käsittänyt, miksi toverit olivat niin vakuuttavasti
väittäneet häntä tyhmäksi. Yhtäältä tuntuivat nuo eittämättömät
totuudet, joista hän meille puhui, lapsellisen ymmärrykseni mukaan
olevan saavuttamattoman viisaita, ja toisaalta en silloin vielä
tietänyt noita puheita hyvästä käytöksestä, avomielisyydestä
johtajoita kohtaan, ahkeruuden etuisuuksista opiskelussa laiskuuden
rinnalla jo aikoja sitten keksityiksi ja hänen vain märehtivän niitä
vanhoina puruina. Olin vakuutettu siitä, että hän oli itse tuon
kaiken ajatellut.
Hänen ulkomuotonsa ei vastannut mielikuvitelmaani. Hänellä ei ollut
pitkää, harmaata partaa, ja hänen ylenmäärin kohotetut olkapäänsä,
jotka pitivät päätä pystyasennossa, sekä teennäisesti törröttävät
huulensa vaikuttivat, ettei näyttelemänsä arvokkuus johtunut hänen
luonnollisesta ruumiinrakenteestaan.
Hän oli lyhyt ja paksu, kasvot turvottuneet, sileiksi ajellut, silmät
pienet ja rasvettuneeseen lihavuuteen uponneet, kulmakarvat vaaleat,
ollen tuskin huomattavissa. Otsa oli matala, pyöreän ulkoneva, tukkaa
oli vain ohimoilla ja niskassa, muu osa päästä kiilsi kuin norsunluu.
Hänellä oli yllä metallinapeilla koristettu virkatakki, laskoksisista
liepeistä huomattavasti pullisti esiin pyöreähkö, tasaisesti kasvanut
vatsa. Lumivalkealla rinnustimella, aivan kaulaliinan alla riippui
punaisessa nauhassa ritarikunnan merkki.
Tästä huolimatta, kuunnellessani hänen puhettaan, totuin hänen
ulkonäköönsä, päättäen hänen mielikuvitukseni mukaisesti olevan
nerokkaan ja hyvän, joten odotin, milloin hän alkaa päätämme
silitellä.
Mutta tapahtui kokonaan toista. Tapahtui seikka, joka äkkiarvaamatta
antoi sysäyksen lukiolaistunteilleni ja ajatuksilleni.
Tyhjänpäiväinen seikka itse asiassa, mutta se vaikutti sieluni
kehitykseen voimakkaammin kuin mikään muu koko kouluajallani. Ensin
se ruhjoi ja hämmensi kaikki käsitykseni, aukaisten sen jälkeen
silmäni.
Tunti oli jo loppumaisillaan. Johtaja puhui luottavaisuudesta
vakuuttaen, ettei kukaan niin hyvin ymmärtäisi väärinkäsityksiä, kuin
meitä johtamaan asetettu lukion päällystö yleensä sekä erikoisemmin
hän, jumalan meille antamana toisena isänä. Sen vuoksi on meidän,
aina kun ilmenee joku kysymys, jota emme itse kykene ratkaisemaan,
käännyttävä rehellisesti ja avomielisesti häneltä neuvoa kysymään,
täysin uskoen hänen isällisesti meitä ohjaavan.
Aivoni itsepintaisesti askartelivat tuossa minua niin järkyttäneessä
lasten syntymisessä. En mitenkään voinut sulattaa ajatusta, että äiti
minua petti.
Johtajan kehoitettua kääntymään häneltä neuvoja saamaan epäselviin
asioihin, tiesin, mitä minun oli tehtävä. Hän vielä vahvisti tuota
sanoessaan:
-- Ehkä joku teistä haluaisi nyt jo kysyä minulta jotain?
Nousin seisoalleni.
-- Onko sinulla kysyttävää?
-- Niin, herra... johtaja... minä... minä... tahtoisin...
-- Hyvä! Kysy vaan! Johtaja lausui nyökäyttäen hyväntahtoisesti
päätään ikäänkuin tahtoen sanoa: siinä näette hyväksyttävän esimerkin
luottavaisuudesta.
-- Niin, minä, herra... johtaja... minä ajattelin, että...
-- No, no, älä ujostele, puhu yksinkertaisesti. Minä kyllä käsitän,
ymmärrän kaikki. Sellaista asiaa ei ole, josta ei minulle saattaisi
puhua, kehoitti johtaja minua isällisesti, joten aloinkin puhua
rohkeammin ja selvemmin: -- Minä ajattelin, että haikara tuo
lapsia... Se on sellainen iso lintu, jolla on pitkä nokka... Mutta
nyt... sanovat... sanovat... ettei se ole totta.
-- N--jaa... sitäkö. Lausui johtaja jonkunlaisella honisevalla
äänellä ja hänen pienissä silmissään välähti huolestuneisuus. -- No,
no... ja mitä sitten?
-- Että se muka johtuisi siitä, kun isä ja äiti nukkuvat yhdellä
vuoteella.
-- Mitä?
Tuo "mitä" oli sellainen, että heti käsitin koko syyllisyyteni ja
silmissäni alkoi pyöriä vihreitä renkaita. Johtajani punastui äkkiä
kuin keitetty rapu ja hypähti paikaltaan. Hänen silmänsä pullistuivat
hetkeksi rasvettuneista, pöhöisistä kehyksistään näyttäen varsin
peloittavilta. Hän löi nyrkkiään pöytään.
-- Ilkeä... Turmeltunut poika... Piimäsuu vasta ja ajattelee jo
tuollaisia asioita... Miten uskalsit sinä: Miten sinä rohkenit? Kolme
tuntia saat jälki-istuntoa. Mene heti johtajan huoneeseen... Hiljaa,
kelvottomat!
Tämä oli sanottu tovereilleni, jotka sanojeni jälkeen aivan, kuin
yhtenä miehenä piilottivat päänsä miltei pulpettien alle, peittivät
suunsa kämmenillään, mutta voimattomina hillitsemään itseään
purskahtivat naurun hihitykseen.
Johtaja täynnä vihaa, suuttumusta ja inhoa lähti luokalta...
Käännähdin. Toverini pitelivät vatsaansa naurusta, mutta minä olin
sangen vakava. En käsittänyt tehneeni mitään naurettavaa.
-- Kylläpä osasit!... Sitä voi sanoa "avomielisyydeksi",
"luottavaisuudeksi"... Ha, haa! joka taholta sateli huomautuksia ja
luokassa vallitsi tavallisuudesta poikkeava hilpeys.
Sisään riensi luokkaopettaja Vanjushkin liikutettuna ja hämillään,
otti minua kädestä kiinni ja kuljetti pitkän käytävän läpi.
-- Mitä sinä siellä teit? kysyi hän, jonka aikana tulin vakuutetuksi
siitä, että oppilaat eivät ole turhaan muuttaneet hänen nimeään niin
epämiellyttäväksi. Hänellä oli todellakin suuri vika.
-- Millä sinä vihoitit johtajan? Hän on pois suunniltaan...
Mutta siitähän juuri en ollut selvillä, millä olin johtajan
vihoittanut. Kädestä pitäen minut talutettiin johtajan työhuoneen
läpi opettajahuoneeseen, missä innokkaasti poltettiin tupakkaa, ja
missä virkapukuiset opettajat puhuivat keskenään kovaäänisesti.
Johtaja istui jo kirjoituspöytänsä ääressä polttaen savuketta. Hänen
vihansa ei nähtävästi ollut pitkällinen. Mutta sisäänastuessani hän
rypisti vaaleahkot kulmakarvansa, ja matala, ulkoneva otsansa muuttui
viideksi ainoaksi laskokseksi.
-- Kutsukaa tänne Gerasim Antonovitsh, lausui johtaja Vanjushkinille.
Hän poistui ja hetken kuluttua tuli huoneeseen pitkäkasvuinen,
kumarainen, pitkäkätinen ja ruumiinrakenteeltaan sangen omituinen
olento, punatukkainen tarkastaja Gerasim Antonovitsh.
-- Tule tänne! lausui minulle ankarasti ja halveksien tarkastaja, kun
seisoskelin hiljaa ovella.
Menin lähemmäksi. Ja silloin alkoi typeryydessään mitä sopimattomin,
tarkkaamattomuudessaan mitä epäinhimillisin ja epähieno, sitä ennen
tuntemattomien, käsitteiden kylväminen sieluuni.
-- Sano, ymmärrätkö, mitä puhut? Kysyi minulta johtaja.
-- Ymmärrän! vastasin minä.
-- Ym--mär--rät? huudahti johtaja kauhun sekaisella hämmästyksellä.
-- Oletko vanhakin?
-- Kymmenen vuotias.