"Voiko mies -- tarkoitan herrasmies -- sanoa naista haaskaksi?"
Tuo pieni mies viskoi kysymyksensä koko seuralleen nojautuen
senjälkeen kansituolinsa selkämykseen ja maisteli limonaadistaan.
Hänen ilmeensä kuvasti samalla kertaa jonkinlaista varmuustuntoa ja
odotettua taisteluhalua. Kukaan ei vastannut. Kaikki olivat tottuneet
tuohon pieneen mieheen ja hänen äkillisiin mielenpurkauksiinsa ja
pikaisuuteensa.
"Toistan sen olleen minun läsnäollessani, kun hän kutsui muuatta
teille vierasta naista haaskaksi. Hän ei sanonut heitukka. Hän sanoi
kerrassaan paksunlaisesti haaska. Ja minun mielestäni ei mikään mies
joka todellakin on sitä, saa käyttää naisesta senlaista sanontatapaa."
Tohtori Dawson imi välinpitämättömänä mustaa piippuaan. Matthews
istui käsivarret nostettujen polviensa ympärillä ja oli vaipunut
tarkastamaan laivan ympärillä kiertävää lintua. Sweet joi
whiskysekotelmansa pälyellen jotakin laivapoikaa.
"Kysyn teiltä, herra Treloar, voiko naista kutsua haaskaksi?"
Treloar sattui istumaan hänen vieressään, säpsähti saadessaan
tuonlaista odottamatonta hyökkäystä ja ihmetteli minkä aiheen hän
milloinkaan oli antanut tuolle pienelle miehelle kysellä, jos hän
saattaa nimittää naista haaskaksi.
"Minä puolestani olisin sanonut", aloitti hän epäröiden vastauksensa,
"että sellainen riippuisi - hm -- riippuisi -- hm -- naisesta
itsestään."
Pieni mies vallan hämmästyi.
"Tarkoitatte...?" sanoi hän sammaltaen.
"Nähneeni naisolentoja mitkä ovat haaskoja -- niin vieläpä
kauheimpiakin."
Syntyi pitkä ja rasittava äänettömyys. Tuota pientä miestä näytti
kerrassaan hämmästyttävän vastauksen raakuus. Hänen ilmeensä oli
surullinen todistaen suurta suuttumusta.
"Te olette puhuneet epähienoa puhetapaa käyttävästä miehestä ja
tehneet hänestä klassikon", sanoi Treloar kylmän tyyneellä äänellään.
"Rupean kertomaan teille eräästä naisesta -- pyydän anteeksi, eräästä
neitosesta ja kun olen lopettanut pyydän teitä sanomaan, minkälainen
hän mielestänne on. Kutsun hänet neiti Caruthers'in nimellä,
etupäässä siitä syystä ettei se ole hänen oikea nimensä. Oltiin
eräässä postihöyrylaivassa ja sattui tuo tapaus jo monta vuotta
sitten.
"Neiti Caruthers oli ihastuttava. Ei, tuo ei ole oikea sana. Hän loi
suloa ympärilleen esiintymisellään. Hän oli nuori neitonen ja paitsi
sitä nainen. Hänen isänsä oli muuan korkea virkamies jonka nimi olisi
teille kaikille tunnettu jos sen sanoisin. Neitonen oli nyt äitinsä
ja kahden kamaripalvelijattarensa kera matkalla etsimässä tuota
vanhaa herraa jostakin idästäpäin.
"Hän -- anteeksi kun sanon sen vielä kerran -- oli ihastuttava. Se on
ainoa sopiva sanonta. Ei löytynyt senlaista mitä hän ei olisi tehnyt
paremmin kun mikään muu nainen tai mies konsanaan. Laulaa, soittaa
-- voi! Uida! Hän olisi voinut luoda itsellensä nimen ja kokonaisen
omaisuuden järjestämällä julkisia näytäntöjä. Hän oli yksi niitä
harvoja naisia jotka taitavat syrjäyttää kaiken itsensä koristamisen
ja täten tulla vielä suloisemmaksi vaikkapa vain yksinkertaisimmassa
uimapuvussaan.
"Mutta vielä puhuaksemme uinnista. Ruumiillisesti katsoen oli hän
täysin kypsä nainen -- tiedätte mitä tarkoitan: ei minkäänlaisia
voimaihmisen lihaksia, vaan selvät piirteet ja hienon joustava
ruumiinrakenne. Sitäpaitsi oli hän voimakas. Ja kuinka hän saattoi
senlainen olla, se oli luonnon ihmetyö. Ajatelkaahan ihanteellista
naiskäsivartta: kuinka somasti se kapenee olasta alas pieneen
kyynärpäähän ja kuinka se sitten paisuu pehmeänä ja kiinteänä. Sitten
tulee kapeahko, suloisesti pyöristynyt ranne. Tämänlaiset olivat
hänen käsivartensa. Ja kuitenkin kun näki hänen uivan englantilaiseen
tapaan sivullaan nopealla vauhdilla oli se kertakaikkiaan
suurenmoista! Olen tutkinut anatomiaa ja atletiikkaa ja muuta
senlaista ja että juuri hän taisi tuon kaiken oli salaisuus.
"Kaksi minuuttia taisi hän olla vedenpinnan alla. Katsoin kelloa.
Päivällä ei kukaan Dennitson'ia lukuunottamatta pystynyt keräämään
niin monta rahaa kuin hän yhdellä ainoalla sukelluksella. Välikannen
etuosalla oli suuri purjekangassäiliö, jossa oli kuusi jalkaa vettä.
Siihen oli meillä tapana viskata pikkurahoja. Olen nähnyt hänen
yläkannelta sukeltavan siihen -- itseasiassa ei mikään pikkuasia --
kuuden jalan syvään säiliöön ja tuovan sen pohjasta ei vähemmän kuin
neljäkymmentäseitsemän rahaa hajalla siellä täällä koko pohjalla.
Muuan nuori englantilainen, juuri tuo Dennitson, ei onnistunut
voittamaan neitosta vaikkakin usein asetti päämääräkseen lyödä tuo
ennätys.
"Tosiaankin oli hän merenneito. Mutta hän oli myöskin maaneito,
hevostyttö -- niin, hän osasi kaikkea. Kun häntä ympäröi
puolentusinaa haltioitunutta ihailijaa taisi hän heistä välittämättä
antaa sukkeluuksien kimmeltävän sadekuuron tulla heidän ylitsensä.
Tällöin saattoi vieras uskoa ettei hän kelpaa mihinkään muuhun koko
maailmassa. Senlaisina hetkinä pakottauduin ajattelemaan hänen
seitsemänviidettä rahaansa uimasäiliön pohjalla. Niin, senlainen hän
oli, tuo ihme naisten parissa joka taisi tehdä kaikki hyvin.
"Hän sähköitti jokaiselle läheisyydessään olevalle mieshenkilölle.
Hän sai minutkin -- en häpeä sitä tunnustaa -- hän sai minutkin
toisten mukana liittymään tuohon pitkään ihailijariviinsä. Nuoret
poikaklopit ja harmaaturkkiset vanhukset joilla luulisi olevan
enemmän järkeä -- oi, ne tulivat kaikki esiin ryömimään hänen
hameittensa ympäri naukuillen ja heilutellen häntäänsä hänen vain
viheltäissä. Kaikki he olivat samassa synnissä siinneet. Ensiksi
tuo rusoposkinen, yhdeksäntoistavuotias keruubi Ardmore matkalla
kirjoitustehtäviinsä johonkin ulkomaiseen lähetystöön ja viimeksi
kapteeni Bentley, jo harmahtunut ja myrskyn pieksemä ja luultavasti
vailla tunteita kuin kiinalainen epäjumalankuva. Oli siinä
keski-ikäinenkin herra, Perkins luulen nimen olleen. Hän oli kokonaan
unohtanut, että hänen vaimonsakin oli mukana laivassa kunnes miss
Caruthers antoi hänelle läksytyksen lähettäen hänet sen luo, joka
miestä vallitsi.
"Miehet olivat hänen käsissään pelkkää vahaa. Hän joko sulatti heitä
tai muovaili heitä uudelleen tai poltti heidät tuhaksi aina oman
mielensä mukaisesti. Hänellä ei ollut passaripoikaa miten ylhäinen
ja saavuttamaton olikaan; tuo poika olisi hänen mielikseen voinut
kaataa lautasellisen soppaa itse kapteenin yli. Kaikki olette
nähneet senlaatuisia naisia -- jonkunlaisia maailmanmestareita
miellyttämistaidossa. Sydämien murtamistaidossa oli hän
saavuttamaton. Hän oli piiska, sauma, liekki ja sähkökipinä. Uskokaa
minua, toisinaan hän kauneudellaan ja taikavoimallaan ampui tahtonsa
salamia uhriinsa, joka tällöin muuttui tutisevaksi idiootiksi.
"Ja mitä nyt hänestä kerron ette saa unohtaa: hän oli ylpeä nainen
-- rodun, suvun, sukupuolen ja vallan ylpeys. Sitä oli hänessä
rajattomasti, tuota omituista, rajatonta ja peloittavaa ylpeyttä.
"Hän ohjasi laivan, hän ohjasi matkan, hän ohjasi kaikkea ja hän
ohjasi Dennitson'in. Vähemmänkin tarkkanäköinen huomasi hänen
ottaneen koko koplan johdon käsiinsä. Ei ollut epäilystä siitä,
etteikö tuo nainen olisi rakastanut tuota miestä ja tunne häntä
kohtaan kasvoi yhä. Varmasti voin vakuuttaa hänen katsoneen
Dennitson'ia suotuisimmin silmin kun ketään miestä konsanaan. Me
palvoimme häntä jatkuvasti ja kuljimme alati odottaen, että hän
viheltäisi meitäkin vaikkakin tiesimme Dennitson'in etumatkan
melko suuremmaksi. Miten tässä lopultakin olisi käynyt sitä emme
milloinkaan saaneet tietää, sillä me saavuimme Colombo'on ja silloin
tapahtui jotakin muuta.
"Te tunnette Colombo'n ja miten alkuasukkaitten poikanaskalit
siellä sukeltavat rahojen perään lahdelmassa kun haikalat ikään.
He uskaltavat luonnollisesti vain matalikkohaikalojen parveen. On
miltei kauheata miten he tuntevat haikalat ja pystyvät sanomaan
milloin tulee oikea ihmissyöjä -- esimerkiksi tiikerihaikala taikka
Austraalian vesistöiltä eksynyt harmaa haikala. Jos senlaatuinen
haikala näyttäytyy on joka nallikka ylhäällä vedestä juosten tiehensä.
"Oltiin aamiaisen jälkeen kannella ja neiti Caruthers piti
tavanmukaisen hoviväkensä aurinkoteltan alla. Vanha kapteeni Bentley
oli vastikään vihelletty hänen luokseen ja oli kapteeni myöntynyt
senlaiseen jota ei kenellekään ollut varhemmin tai myöhemmin tehnyt
-- nimittäin että poikaviikarit saisivat tulla laivan kävelykannelle.
Neiti Caruthers oli nähkääs uimari hänkin ja hän oli asiaan
innostunut. Hän keräsi kaikki meidän pikkurahamme ja viskasi itse ne
mereen yksi ja useampia kerrallaan. Sitäpaitsi määräsi hän kilpailun
ehdot, antoi epäonnistuneelle läksytyksensä ja ylimääräiset palkinnot
kelpo voittajille. Sanalla sanoen hoiteli hän koko esityksen.
"Erikoisesti tarkkasi hän heidän hyppyjään. Tiedättehän sen, että
kun hyppää jaloillensa korkealta on sangen vaikea pitää ruumis
kohtisuorana kun se halkaisee ilman. Miehisen ruumiin painopiste
on korkealla ja niinollen on sillä taipumus kääntyä. Mutta pikku
rakkarivekaratpa käyttivät menettelytapaa mikä oli hänelle uutuus,
niinkuin hän suvaitsi sanoa ja jota hänkin halusi oppia. Ne nimittäin
hyppäsivät hänen yläpuolella olevilta silloilta, halkasivat ilman
kasvot ja olkapäät eteenpäin taivutettuina ja katse suunnattuna
veteen. Vasta viimeisessä silmänräpäyksessä ojentautuivat he
äkkipikaa tullen veteen aivan kohtisuorina.
"Kaikki onnistui erittäin hyvin. Heidän sukelluksensa ei kylläkään
ollut niin erikoisen merkillinen. Oli siinä joukossa kuitenkin yksi,
joka tuli huomatuksi sukelluksessa kuten muissakin urheilulajeissa.
Joku valkearotuinen mies oli kaiketi häntä tuohon opettanut, sillä
hän teki oikean joutsensukelluksen kauniimmin kuin koskaan olen
nähnyt kenenkään sen suorittavan. Tiedättehän kun päällään syöksee
veteen suurelta korkeudelta on taikana kohdata vettä juuri oikeassa
asennossa. Jos joku sattuu epäonnistumaan merkitsee senlainen
tapaturma taittunutta selkää ja niinollen vauriota elämän iäksi.
On se myöskin tuottanut kuoleman useille yrittelijöille. Mutta tuo
poika taisi sen suorittaa -- seitsemänkymmenen jalan korkeudelta
hän selvisi hypätessään ylhäältä mastosta. Kädet oli rinnan päällä
ja pää taka-asennossa. Hän purjehti miltei linnun tapaan, ylös ja
ulos, ulos ja alas ruumis vaakasuorana ilmassa. Jos se vaakasuorana
olisi pudonnut mereenkin olisi ruumis haljennut kuin silli. Mutta
juuri silmänräpäys ennen veteentuloa taipui pää eteenpäin, käsivarret
kietoutuvat kaareen pään ympäri ja ruumis taipuu sulavasti tullen
veteen oikeassa asennossa.
"Tuon hypyn teki poika uudelleen ja yhä uudelleen meidän kaikkien ja
erittäin neiti Caruthers'in mieleksi. Hän ei ollut minuuttiakaan yli
kahden- tai kolmentoista vuoden, mutta kuitenkin oli hän etevin koko
parvesta. Hän oli poikien suosikki ja heidän johtajansa. Oli joukossa
vanhempiakin mutta kuitenkin tunnustivat he hänet johtajakseen. Hän
oli kaunis tuo poika, joustava kun nuori hengittävä pronssijumala
silmien väli pitkä, älykäs ja terhakka -- saippuakupla, auringon
välke ja ihana elonpilke. Olette nähneet senlaisia ihmeellisen
suloisia olentoja -- eläimiä tai mitä tahansa, leopardin, hevosen --
väsymättömiä, raastavia, liian vilkkaita ollakseen rauhassa; niillä
on silkinpehmeät lihakset; pieninkin liike todistaa jumalallista
syntyperää, vapautunutta ja kaiken yllä elävän valon kiille ja hohto.
Pojalla oli sitä kaikkea. Miltei säteilevää elämää tulvi hänestä.
Hänen ihonsa loisteli sitä. Hänen silmissään se loimusi. Saatan
vannoa, että hänen läheisyydessään tunsin kipunan tuoksun. Häntä
nähdessä sai ozon'in hajun nenäänsä -- niin raikas ja nuori oli hän,
terveyttä uhkuva ja villin luonnollinen.
"Senlainen oli poika. Ja hän hälyytti leikin vielä kestäessä.
Pojat syöksyivät kääntösillan luo, uiden niin nopeasti kuin
suinkin pääsivät, kaikki sekaisin, polkaisten ja räiskien vedessä,
säikähtänein ilmein, suorastaan lensivät vedestä rajusti loiskien ja
hypäten, tarttuivat kiinni mihin taisivat auttaen toisiaan merestä ja
vihdoinkin seisoivat kaikki kääntösillalla ja tirkistivät veteen.
"Mitä on tekeillä?" kysyi miss Caruthers.
"Luultavasti on se haikala", vastasi kapteeni Bentley. "Onni suosi
poikia ettei se saanut jonkun heistä hampaittensa väliin."
"Pelkäävätkö ne haikaloja?" kysyi neitonen.
"Pelkäättekö te?"
Hän värähti, katsahti kaidepuun yli veteen tehden suullaan eleen.
"Vaikkapa saisin koko maailman ja paljon lisää en uskaltaisi lähteä
mereen jossa saattaa olla haikaloja", sanoi hän uudelleen värähtäen.
"Ne ovat sietämättömät! Sietämättömät!"
Pojat tulivat ylös komentosillalle, nojautuivat kaidepuuhun ja
ylistivät neitiä Caruthers'ia, joka oli heittänyt heille mereen niin
suuren aarteen. Kun esitys oli loppunut, antoi kapteeni Bentley
niille viittauksen poislähtöön. Mutta neiti Caruthers esti häntä siitä.
"Vielä silmänräpäys, kapteeni. Olen aina kuullut sanottavan, etteivät
alkuasukkaat haikaloja pelkää."
"Hän viittasi luokseen joutsensukeltajan puhuen merkkikielellä että
hän sukeltaisi uudelleen. Hän niinkuin koko poikalauma ravisti
päätään ja naurahti kuin hyvällekin pilalle.
"Hai", sanoi poika osoittaen merta.
"Ei", sanoi hän. "Ei siellä ole mitään haikalaa."
"Mutta poika nyökkäsi tarmokkaasti päätään ja toiset pojat hänen
takanaan tekivät samoin.
"Ei, ei, ei", virkahti nainen. Ja sitten kääntyi hän meidän
puoleemme: "Kuka lainaa minulle puolisen kruunua ja englantilaisen
kultarahan.
"Silmänräpäyksissä ojensi puolitusinaa miestä kruunuja ja kultarahoja
ja hän otti rahat nuoren Ardmoren kädestä.
"Hän näytti puolikruunun pojille. Mutta ei tullut minkäänlaista
hyökkäystä kaidepuulle. Pojat vain seisoskelivat siinä virnistellen.
Hän tarjosi rahan vuorotellen kullekin erikseen, mutta kaikki tekivät
saman tempun: ravistelivat päätään ja irvistelivät. Silloinpa viskasi
hän puolikruununsa mereen. Halukkain ja samalla valittavin silmäyksin
katsoivat he sen synnyttämän hopeaviirun ilmassa, mutta kukaan ei
liikkunut paikaltaan.
"Älkää viskatko sitä kultarahaa", sanoi Dennitson hänelle puoliääneen.
"Siihen hän ei kiinnittänyt huomiotaan, vaan piti kultarahan
joutsensukeltajan silmien edessä.
"Olkaa viskaamatta", sanoi kapteeni Bentleykin. "Minäpä en viskaisi
sairasta kissaakaan mereen, kun haikala on lähistöllä."
"Mutta neiti Caruthers naurahti ollen itsepäisenä päätöksessään ja
jatkoi pojan kiihoitusta.
"Älkää kiusatko häntä", pyyteli Dennitson. "Se on hänelle kokonainen
omaisuus ja ehkäpä hän hypähtää..."
"Ettekö _te_ tuota tekisi?" sanoi hän nopeasti. "Jospa heitän sen?"
Viimeisen lauseen sanoi hän sävykkäämmin.
"Dennitson ravisti päätään.
"Tehän olette kallis", sanoi neiti Caruthers. "Monestako kultarahasta
te hyppäätte?"
"Ei ole niinpaljon lyötyä rahaa mikä houkuttelisi minua mereen",
vastasi Dennitson.
"Minun tähteni", sanoi nainen mahdollisimman pehmeästi.
"Pelastaakseni henkenne -- kyllä. Mutta muuten ei."
"Hän kääntyi uudelleen pojan puoleen. Taaskin piti hän rahan
näkyvissä ja vallan sokaisi pojan sen korkealla arvolla. Sitten oli
neiti Caruthers heittävinään tuon rahan ja vastahakoisesti teki poika
puoliliikkeen vasten kaidepuuta, mutta toveriensa varoittavat huudot
estivät tuon liikkeen. Niitten äänet ilmaisivat sitäpaitsi vihaakin.
"Tiedän tämän olevan pelkkää leikkiä", sanoi Dennitson. "Menkää niin
pitkälle kuin itse tahdotte, mutta älkää Jumalan tähden viskatko...!"
"Jos nyt naisen omituinen erikoistunne vaikutti tai epäilikö hän että
poika suostuisi houkutteluihin, on mahdotonta tietää. Meille kaikille
tuli se kuitenkin yllätyksenä. Aurinkoteltan varjosta lensi kultaraha
auringonpaisteeseen lähestyen vettä kimmeltävässä kaaressa. Kenenkään
ennättämättä estää tuota joutsensukeltajaa oli hän kaidepuun takana
ja lensi sulavasti rahan perään. Molemmat olivat yhtäaikaa ilmassa.
Tuo oli kaunis näkemys. Kultaraha halkaisi vedenpinnan ja samaan
pisteeseen ja miltei samalla kertaa putosi poikakin melkein ilman
pienintäkään vedenloisketta.
"Vilkkaampia katsojia kuin me olivat nuo kannella seisoskelevat
mustaihoiset pojat ja ne päästivät surkean hätähuudon. Kaikki
seisoimme kaidepuun luona. Älkää minulle sanoko että haikalan
välttämättä tarvitsee kääntyä selälleen. Sitä ei tämä kuitenkaan
tehnyt. Kirkkaassa vedessä näimme ylhäiseltä paikaltamme kaiken.
Haikala oli suuri peto, se kun yhden kerran haukahti oli poika kahtia.
"Joukossamme kuului vastenmielinen mutina en tiedä keneltä, ehkäpä
juuri minulta. Ja sitten vallitsi syvä hiljaisuus. Neiti Caruthers
oli ensimäinen kun jotakin puhui. Hän oli kuolonkalpea.
"Minä ... minä en voinut koskaan uskoa..." sanoi hän ja päästi lyhyen
naurun.
"Hän käytti koko ylpeytensä pysyäkseen tasapainossa. Avuttomana
kääntyä hän ensin Dennitsonin puoleen ja sitten kaikkien toisten
puoleen vuorotellen. Hänen silmänsä kuvastivat kauhua ja huulet
värisivät. Me pysyimme epäkohteliaina -- nyt sen ymmärrän kun
ajattelen menneitä aikoja. Mutta emme tehneet mitään.
"Mr Dennitson", hän sanoi, "Tom, ettekö tahdo olla ystävällinen ja
auttaa minua alas?"
"Mutta mr Dennitson ei muuttanut suuntaa katseessaan, joka oli
mustin kaikista mikäli olen miehen katseita nähnyt. Eikä hän edes
räpäyttänyt silmiään. Kotelostaan otti hän savukkeen, minkä sytytti.
Kapteeni Bentley karisti epämiellyttävästi kurkkuaan ja sylkäisi yli
kaidepuun. Siinä kaikki... ja sitten hiljaisuus.
"Neiti Caruthers kääntyi mennen kiintein askelin pitkin kantta.
Kahdenkymmenen askeleen jälkeen hän horjahti kädellään nojaten seinää
vasten pystyssä pysyäkseen. Ja sitten läksi hän edelleen kulkemaan,
nojautuen uudelleen hytin seinämään kulkien hyvin hitaasti."
Treloar vaikeni. Hän käänsi päänsä suunnaten tuohon pieneen mieheen
kysyvän ja kylmän kalsean katseen.
"No", sanoi hän lopulta. "Luokitelkaapa hänet."
Pienikokoisen miehen kurkkuun takertui jotain epämieluista; hän
yritti nielaista.
"Ei minulla ole mitään sanottavaa", vastasi hän. "Ei kerrassaan
mitään sanottavaa."