Vaikkakin tummat yölamput paloivat, liikkui hän kuitenkin esteettä
suurissa huoneissa ja avaroissa halleissa turhaan etsien tuota vain
puoleksi luettua runokokoelmaa minkä hän oli unohtanut ja vasta
nyt sen muisti. Kun hän väänsi sähkövalon salonkiin seisoi hän
siinä puettuna laahustavaan, ruusunpuneiseen yötakkiin kaula ja
olkapäät kiedottuina pitsiseen vaippaan. Hänellä oli vielä sormukset
sormissaan eikä hänen paksu, vaalea tukkansa ollut alaspäästetty.
Hänen kauneutensa oli ihana ja sulava, hän omasi kapeat, soikeat
kasvot, punaiset huulet, poskilla heikko punerrus ja sinervät
kameleonttisilmät. Ne saattoivat hänen tunteensa mukaisesti tulla
suuriksi ja lapsellisen viattomiksi, koviksi ja harmaiksi ja
hohtavan kylmiksi taikka liekehtiä milloin kuuma omanarvon tunne ja
ylimielisyys ilmeni.
Hän sammutti valon kulkien hallin halki aamiaishuoneeseen. Tullessaan
sisään siihen pysähtyi hän kuunnellen. Etäältä kuului ei juuri mikään
kovempi kolina, mutta kuitenkin tuntui kuin olisi jotain liikkunut.
Hän olisi vaikkapa saattanut vannoa ettei hän mitään kuullut, mutta
kuitenkin oli jotain muuttunutta tuossa huoneessa. Yön hiljaisuus
oli häiriintynyt. Hän suuresti ihmetteli kuka palvelijoista vielä
valvoi. Ei ainakaan pikentti, sillä hän oli tunnettu varhaisesta
levollemenostaan, paitsi erikoistapauksissa. Eikä se saattanut olla
kamarineitsytkään, hän kun siksi illaksi oli saanut vapautta.
Hän jatkoi ruokasaliin; ovi sinne oli sulettuna. Ollen epätietoisena
siitä, miksi hän sen avaisi meni hän kuitenkin sinne; ehkäpä hän
sisimmässään tunsi tuon häiritsevän olion, mikä se nyt saattoikaan
olla, olevan tuolla sisällä. Huone oli pimeä ja hän haparoi eteenpäin
virrankatkaisijan luokse vääntäen nappulat. Kun valonvirta sitten
syttyi astui hän taaksepäin päästäen huudon. Se oli kuitenkin vain
"oo" sangen tukahdettuna.
Häntä vastapäätä virrankatkaisijan vieressä seisoi muuan mies seinään
painautuneena. Kädessään piti mies revolveria millä tähtäsi tulijaa
vastaan. Tuon odottamattoman näyn herättämä kauhu oli siihen määrin
vaikuttanut naiseen, että hän vain huomasi pistoolin mustaksi ja
suunnattoman pitkäpiippuiseksi. Hän tiesi sen Koltrevolveriksi.
Mies oli puolipitkä, huonosti vaatetettu, ruskeasilmäinen ja
auringonpaisteen mustaama. Hän tuntui kovin kylmäveriseltä. Revolveri
ei miehen kädessä vapissut ja se oli suunnattuna naisen keskiruumista
kohtaan. Käsivarsi ei myöskään ollut ojennettuna, vaan oli se
lanteiden kohdalla mihin käsivarsi nojautui.
"Oo", sanoi nainen. "Anteeksi, te säikähditte minua. Mitä te
tahdotte?"
"Kernaimmin olisin tahtonut päästä ulos", vastasi mies ja huulilla
liikkui lystillinen vivahdus. "Olen luullakseni eksynyt tässä
suuressa huoneustoryhmässä. Ja jos tahdotte olla ystävällinen
ja auttaa minua pois täältä en tule toimimaan mitään teille
vastenmielistä. Luikkisin vaan tieheni."
"Mutta mitä varten olette täällä?" kysyi nainen. Hänen äänessään oli
määrätty sävy kun tottuneella käskijällä konsanaan.
"Varastan, miss, suoraan sanoen. Minä olen puikkinut tänne katsomaan
mitä täältä voisin anastaa. Luulin teidän olevan poissa kotoa,
koskapa näin teidän automobiilissä lähtevän yhdessä miehenne kera.
Mutta se oli kai pappanne ja te olette miss Setliffe."
Mrs Setliffe arvosteli edullisesti tuon yksinkertaisen
kohteliaisuuden minkä hänen erehdyksensä aiheutti ja päätti ettei
sano totuutta.
"Kuinka tiedätte minun olevan miss Setliffe?" kysyi talon rouva.
"Tämähän on ukko Setliffen talo, vain kuinka?"
Nainen nyökkäsi päätään.
"En tiennyt teillä olevan tyttären, mutta arvelen että te sitä
olette. Ja jos ei se tuota teille suurta vaivaa olisin kiitollinen
jos minulle neuvoisitte ulospääsytien."
"Miksi sen tekisin? Tehän olette rosvo, murtovaras."
"Ellen olisi ammatissani alottelija ottaisin sormukset pois
sormistanne sensijaan että puhun kohteliaisuuksia", sanoi mies. "Olen
täällä iskeäkseni ukko Setliffen rahoihin, vaan ei ryöstääkseni
naisväkeä. Jos menette pois tieltä, niin ehkäpä tässä selviydyn omin
voimin."
Mrs Setliffe oli älykäs nainen ja ymmärsi ettei hänen tarvinnut
paljoa pelätä tuota miestä. Hän oli varma siitä ettei tämä mies
ollut mikään tavallinen rikollinen. Puhelusta kuuli nainen ettei hän
ollut kaupunkilainen ja oli tuntevinaan tuulahduksen suurten arojen
raikkaammasta ilmastosta.
"Ajatelkaa jospa huudan?" sanoi nainen uteliaana.
"Ajatelkaahan, jos huudan apua? Ettehän te minua ampuisi ... olenhan
nainen?"
Hän huomasi pettyneen ilmeen miehen ruskeissa silmissä. Hän vastasi
hitaasti ja ajatusrikkaasti kun jos olisi vaikea kysymys ollut
ratkaistavana:
"Silloin täytyy minun varmaankin kuristaa teitä ja tehdä muutakin
pahaa."
"Naistako kuristaa?"
"Kyllä minun täytyisi", vastasi mies ja nainen huomasi hänen
katkerana purevan huuliaan. "Olettehan vain heikko nainen, miss,
mutta minä en saata antautua vangiksi. Ei, neiti, sitä en mitenkään
voi. Minulla on hyvä ystävä kaukana Lännessä, joka minua odottaa.
Ystäväni on nimittäin sangen ahtaalla ja minun täytyy häntä siitä
pulmasta auttaa". Suu puristautui yhteen yhä katkerammin. "Ehkä voin
teitä kuristaa tekemättä juuri mitään pahaa."
Naisen silmät suurenivat lapsellisessa epäuskossa katsellessaan
edessään olevaa miestä.
"En ole milloinkaan ennen nähnyt murtovarasta", vakuutti nainen,
"ja on vaikeata sanoa miten mielenkiintoista se itseasiassa on."
"Minä en ole mikään murtovaras, neiti. Ei mikään oikea", riensi hän
lisäämään kun nainen näytti huvitettuna epäilevän. "Siltä se kyllä
saattaa näyttää koska kerran olen teidän talossanne. Mutta se on
ensikertaa kun yritän tätä hommaa. Tarvitsin ehdottomasti rahaa.
Muuten pidän itseni oikeutettuna perimään sitä, mikä oikeastaan
kuuluu minulle."
"En ymmärrä", sanoi nainen rohkaisevasti hymyillen. Tulitte tänne
varastamaan ja varkaushan on samaa kun ottaa sitä, mikä ei ole omaa.
"Niin kyllä ... mutta ei tässä erikoistapauksessa. Nyt on kaiketi
parasta minun lähteä."
Mies meni kohti ruokasalin ovea mutta nainen asettui hänen eteensä
ja vastassa oli hyvin kaunis este. Mies ojensi vasemman kätensä kuin
tarttuakseen häneen vaan epäröi. Mies nähtävästi kunnioitti tuota
"heikkoa naista".
"Nähkääs!" virkkoi hän riemuiten. "Tiesinhän varmaan että tuota ette
tekisi."
Mies oli aivan hämmästynyt.
"En ole milloinkaan ennen tehnyt naiselle pahaa", selitteli hän,
"eikä se ole helppo tehtävä. Mutta aivan varmaan tulen nyt sen
tekemään, jos vaan rupeatte huutamaan."
"Ettekö malta viipyä muutaman minuutin ja puhua?" sanoi nainen
houkuttelevalla äänellä. "Minusta on se niin mielenkiintoista.
Tahtoisin kuulla teidän selittävän miten murtovarkaus on samaa kuin
periä senlaista, mikä oikeastaan asianomaiselle kuuluu."
Ihaillen katsoi mies naista.
"Olen aina uskonut naisväen pelkäävän varkaita", tunnusti hän.
"Mutta ette te näytä sitä tekevän".
Nainen naurahti iloisesti.
"On nähkääs ero varkailla ja varkailla. Minä en pelkää teitä, kun
olen varma siitä että ette lukeudu senlaisiin, jotka tahtovat
tehdä naiselle pahaa. Kasniin, puhukaa nyt hetkisen kanssani.
Kukaan ei häiritse meitä. Olen aivan yksin. Minun ... minun isäni
on matkustanut yöjunalla Newyorkiin. Kaikki palvelijat nukkuvat.
Mielelläni tahtoisin antaa teille jotain syötävää -- naiset
asettavat aina iltaruuan esille keksimilleen murtovarkaille, ainakin
sanomalehtien nurkkanovelleissa niin kerrotaan. Mutta en tiedä mistä
ruokaa löytäisin. Kenties tahtoisitte jotain juotavaa?"
Mies epäröi eikä vastannut, mutta nainen huomasi hänen silmistään
miten ihailu häntä kohden kasvoi.
"Ette suinkaan pelkää?" kyseli nainen. "En myrkytä teitä, sen lupaan.
Rupean juomaan kanssanne osoittaakseni kaiken olevan asianomaisessa
kunnossa."
"Te olette ihmeellisin nainen minkä olen tavannut", selitti mies
ensi kerran laskien aseensa sivulleen riippumaan. "Kukahan pystyy
minulle sanomaan, että kaupunkilaisnaiset pelkäävät. Te ette ole
mikään riitapukari, vaan hauras, mieluinen, pieni tytöntynkä. Mutta
rohkeutta, sitä teillä on. Ja sitten on vielä päällepäätteeksi
luottamusta. Ei moni nainen tai mies kohtelisi minua sillä lailla kun
te olette tehneet."
Nainen hymyili ihastuneena tuosta kohteliaisuudesta ja hänen ilmeensä
oli sangen vakava sanoessaan:
"Se johtuu siitä kun pidän ulkomuodostanne. Te olette liiaksi
rehellinen ollaksenne varas. Teidän ei pitäisi sitä tehdä. Jos olette
pinteessä pitäisi teidän hankkia työtä. Kasniin, asettakaa pois tuo
viheliäinen revolveri ja puhukaamme asiasta. Mitä teidän tulee tehdä
on työtä."
"Ei tässä kaupungissa", sanoi hän katkerana. "Olen kuluttanut kaksi
paria puolipohjia työnetsinnässä. Rehellisesti puhuen olin oikein
siisti mies ... ennenkuin antauduin etsimään työtä."
Se hupainen nauru millä nainen kuunteli hänen sanontaansa miellytti
miestä. Nainen huomasi sen heti ja käytti sitä hyväkseen. Hän kulki
ovelta lähestyen senkkiä.
"Kasniin, teidän on nyt puhuttava minulle kaikki sillä aikaa kun
tarjoon teille jotakin juotavaa. Mitä saa luvan olla? Whiskiä?"
"Kyllä kiitos", sanoi mies seuratessaan hänen jälkeensä. Mutta mies
kantoi vielä tuon suuren revolverin sivullaan, heittäen samalla
epäilyttävän katseen tuohon vahdittomaan oveen.
Nainen kaasi hänelle lasillisen senkin luona.
"Lupasin juoda kanssanne", sanoi hän epäillen.
"Mutta minä en joisi whiskiä. Minä ... mielisin sherriä."
Hän otti esille sherripullon saadakseen miehen suostumuksen.
"Kyllä varmasti", vastasi hän ja nyökkäsi päällään.
"Whiski on miesten juoma. En voi sietää nähdä naisten juovan whiskia.
Viini on heille sopivampi juoma."
Hän kohotti lasinsa miehen lasin tasolle ja hänen silmänsä olivat
sulavan ystävälliset.
"Malja teidän uudelle hyvälle työpaikallenne..." Mutta hän katkaisi
esityksensä nähdessään miehen hämmästyneet irvistykset. Miltei
koskematon lasi laskeutui hänen vääriltä huuliltaan.
"Miten onkaan?" kysyi hän innokkaasti. "Ettekö senlaisesta pidä?
Olenko osunut harhaan?"
"Sepä vasta konstikas whiski. Maistuu kun pohjaan palanut."
"Oi, miten tyhmä olinkaan! Annoin teille skotlantilaista whiskiä. Te
olette luonnollisestikin enemmän tottunut viljapaloviinaan. Tässä on
toinen merkki."
Nainen oli miltei äidillisesti puuhaava vaihtaessaan lasin toiseen ja
löytäessään oikean pullon.
"Onko tämä parempaa?" kyseli nainen.
"Kyllä kiitos. Siinä ei ole savua. Se on ihanaa kelpo tavaraa. En ole
maistanut pisaraakaan yhteen viikkoon. Tämä on reilua, tämä liukuu
alas kun rasvattu eikä tämä ole minkälaisen kemiallisen tehtaan
tuotteita."
"Oletteko juoppo?"
Tuo oli kysymys ja vaatimus, puoleksi kumpaakin.
"Ei, neiti. Ei kannata niin vähästä puhuakaan. Olen ollut vauhko
menijä ajoittain, vaan hyvin harvoin. Mutta sattuu tilaisuuksia kun
pisarakin vaikuttaa hyvältä minne osuu vain tulemaan ja tämä on nyt
juuri senlainen tilaisuus. Kiitokset nyt kaikesta ystävyydestä,
neiti, nyt on parasta pötkiä tieheni."
Mutta rouva Setliffe ei tahtonut päästää murtovarastaau. Hän oli
liiaksi selkeä asenteeltaan ollakseen haaveellinen, mutta tässä
tapahtumassa oli jotakin miellyttävän jännittävää. Sitäpaitsi oli hän
tietoinen, ettei minkäänlaista vaaraa saattanut tulla kysymyksenkään.
Huolimatta ulkonevasta leuastaan ja terävistä silmistään oli miestä
tavattoman helppo hillitä. Ja kaukana hänen tietoisuudessaan pilkisti
esiin ajatus ihailevasta kuulijakunnasta. Oli kerrassaan ikävää,
ettei hänellä nyt ollut mitään yleisöä...
"Ette ole selittäneet, murtovarkaus siis, teidän päätelmänne mukaan,
on samaa kuin vaatisi takaisin mitä itseasiassa teille jo kuuluu",
sanoi nainen. "Tulkaahan istumaan ja puhukaa minulle siitä ... tänne
pöydän luo."
Nainen meni omalle tuolilleen ja sijoitti murtovarkaan pöydänkulman
toiselle sivulle. Nainen huomasi kyllä hänen vielä pitävän varansa
ja katsovan terävästi ympärilleen, vaikkakin hänen silmänsä alati
kuitenkin palasivat naisen luo hiljaista ihailua puhuvina. Mutta
milloinkaan eivät ne kauan viipyneet. Vielä huomasi nainen että
mies hänen puhuessaan jännitettynä kuunteli toisia ääniä kuuluvan.
Myöskään ei hän päästänyt revolveriansa. Se makasi pöydänkulmalla,
heidän välillään, perä aivan lähellä hänen oikeata kättään.
Mutta hän oli aivan tietämättään joutunut toiseen vaiheeseen. Tuo
metsissä ja lakeuksilla hyvin kotiutunut mies Lännestä eli alituiseen
tarkasti katsoen ja terävin korvin kummelien. Mutta hänpä ei ollut
tietoinen pöydän alla aivan naisen jalkojen vieressä löytyvästä
sähkönappulasta ja tässä joutui hänen valppautensa ja varovaisuutensa
hunningolle.
"Asianlaita on seuraava, neiti", rupesi mies kertomaan, ollen ne
vastauksena neidin kiihkeisiin kysymyksiin. "Ukko Setliffe on minua
hämmästyttänyt eräässä pienessä liikeyrityksessä. Se oli häpeällinen
teko, mutta se meni täydestä kenenkään huomaamatta. Kaikki käy täysin
laillisesti, kunpahan vaan on jokunen miljoona selkänojana. Minä en
valita enkä liioin tahdo saattaa isäukkoanne varjoon. Hän ei minua
tunne, vaikkakin hän kompastuu päälleni eikä hän tiedä käyneensä
minua liian läheltä. Hän on aivan liian suurellinen, liikuttelee vain
miljoonia ajatellessaan ja toimiessaan ei ole milloinkaan kuullut
puhuttavankaan minunlaisestani köyhästä oliosta. Hän on senlainen
joka panee suuret yritykset käyntiin. Hänellä on palveluksessaan
useanlaisia apulaisia, jotka ajattelevat ja suunnittelevat hänen
puolestaan. Olen kuullut joillakin olevan toimestaan suurempi palkka
kuin Yhdysvaltain presidentillä. Olen vain yksi tuhansista, jotka
ovat joutuneet puille paljaille isäukkonne takia, siinä kaikki.
"Katsokaahan, neiti, minullakin oli pieni kuoppa maassa -- muuan
mitätön kaivos pienoiskoossa. Kun sitten Setliffe-yhtiö asettui
Idaho-alueelle järjestäen uudelleen kaivostrustin ja otti kiluineen
ja kaluineen ja perusti tuon suurenmoisen vesipaine-laitteen Twin
Pines'in luona, silloin halkesin luonnollisesti. Sain vain pikkasen
rovon rahoistani. Jouduin pois puhalletuksi kuin untuva ikään,
ennenkuin tiesin mitään koko asiasta. Ja tänä iltana kun olin
rahatta ja ystäväni senlaisessa pinteessä tirkistin tänne iskeäkseni
isäukkonne suonta pikku hiljaa. Se tuli mieleeni ollessani niin
suuressa avun tarpeessa."
"Jos nyt asia on kuten sanotte", sanoi nainen, "on sisäänmurto joka
tapauksessa sisäänmurto. Sillä ette voi puolustaa itseänne oikeuden
edessä."
"Senhän kyllä tiedän", myönsi mies laupeana. "Se mikä on oikein ei
ole aina laillista. Siksi istunkin tässä kuin neuloilla ja puhun
kanssanne. Ei siksi kun en nauttisi seurastanne -- senhän kyllä teen
-- mutta en millään muotoa tahdo joutua kiinni. Muuan vekkuli sai
näinä päivinä viisikymmentä vuotta murhattuaan erään viikarin kadulla
kahdesta dollarista ja viisiyhdeksättä sentiltä. Tuon uutisen luin
sanomalehdestä. Ihmiset joutuvat pois suunniltaan kun sattuu vaikeus
eikä ole työtä saatavissa. Nekin joutuivat pois suunniltaan joilla
oli jotain varastettavaa ja antoivat toisten maksaa vahingon. Jos
minut vangittaisiin, saisin kymmenen vuoden rangaistusajan. Siitä
syystä istunkin kun neulasilla ja pyrin päästä pois täältä."
"Ei, odottakaa." Nainen teki estävän liikkeen ottaen samalla kertaa
jalkansa soittojohdonnappulasta, jota silloin tällöin oli polkenut.
"Te ette vielä ole sanoneet nimeänne."
Mies epäröi.
"Kutsukaa minua Dave'ksi."
"Siis ... Dave...", nainen naurahti sydämellisesti. "Jotakin täytyy
tehdä teidän hyväksenne. Olettehan nuori mies ja vasta huonon
yrityksen alkupäässä. Jos alatte yrittämällä anastaa senlaista mikä
mielestänne teille kuuluu rupeatte myöhemmin omin lupin ottamaan
senlaista, mistä olette varma ettei se teille kuulu. Ja tiedätte
kuinka lopulta käy. Meidän täytyy keksiä teille jotakin rehellistä
tehtävää."
"Tarvitsen rahaa ja tarvitsen ne juuri nyt", vastasi mies
itsepäisenä. "Se ei ole itselleni, vaan tuolle ystävälle mistä minä
puhuin. Hän on nähkääs kirotussa satimessa ja hänen täytyy saada apua
nyt tai ei milloinkaan."
"Voin hankkia teille työpaikan", vastasi nainen nopeasti. "Ja minulta
saatte lainaksi ne rahat kun tarvitsette lähettää ystävällenne. Nuo
rahat voitte maksaa takaisia palkastanne."
"Noin kolmisen sataa riittäisi", sanoi mies hitaasti.
"Kolmellasadalla hän kyllä läpäisee. Työskentelisin vuoden mittaan
sormeni verille ansaitakseni nuo rahat. Ja sitten oli ylöspitoni
lisänä sekä muutama sentti savukkeisiin."
"Vai niin, poltatte tupakkaa! Tuota en ajatellut."
Nainen, ojensi kätensä revolveriin päin miehen käden luo. Miehen
sormenpäät olivat keltaisessa värissä. Samalla kertaa mittasi naisen
silmät oman kätensä ja miehen käden etäisyyden revolverista. Nainen
paloi himosta, tarttua siihen nopealla liikkeellä. Hän varmasti luuli
sen osaavansa, mutta koska ei siitä ollut aivan varma, niin sitten
vetikin kätensä pois.
"Ettekö tahtoisi polttaa tupakkaa?" sanoi hän kutsuvasti.
"Miltein kuolen tupakan halusta".
"Tehkää se sitten. Minulla ei ole mitään sitä vastaan. Pidän paljon
siitä -- savukkeista, tarkoitan."
Hän pisti vasemman kätensä sivutaskuun ottaen sieltä irtonaisen
tupakkapaperin ja muutti sen oikeaan käteensä revolverin viereen.
Taaskin sukeltautui hänen kätensä taskuun ja asetti hyppysellisen
ruskeahkoa, siruista tupakkaa paperiin. Sitten kääri hän savukkeen
molemmilla käsillään aivan revolverin yläpuolella.
"Te pidättäydytte tuon kauhean aseen lähellä, näyttää siltä kun
pelkäisitte minua", sanoi nainen vaativalla äänellä.
"En juuri teitä pelkää, mutta olosuhteitten pakosta täytyy olla
varuillaan."
"Vaan minäpä en ole teitä pelännyt."
"Teillä ei ole mitään kadotettavaa."
"Henkeni", sanoi nainen.
"Totta kylläkin", myönsi mies heti. "Ettekö ole minua edes
säikähtäneet. Olen ehkä liian levoton."
"Minä en tahtoisi tehdä teille mitään pahaa." Juuri tuota sanoessaan
harhaili hänen tossunsa kohti soittokellon nappulaa polkien sille.
Mutta naisen silmät puhuivat vakavaa ja kohteliasta kieltä. "Osaatte
arvostella miehiä ja naisia, sen tiedän. Minähän yritän pelastaa
teitä rikoksen teiltä hankkimalla teille rehellistä työtä..."
Mies tuli hetimiten katuvalle tuulelle.
"Pyydän todellakin anteeksi, neiti", sanoi hän. "Minun epäluuloni ei
nyt ole juuri..."
Tuota sanoessaan nosti hän oikean kätensä pöydältä ja sittenkun oli
savukkeensa sytyttänyt antoi hän käden riippua sivua pitkin.
"Kiitos luottamuksestanne", kuiskasi nainen hiljaa samalla kun hän
päättäväisesti esti silmänsä mittaamasta etäisyyttä revolveriin ja
piti jalkansa lujasti nappulaan painautuneena.
"Puheen olleen niistä kolmestasadasta", aloitteli mies. "Voisin
sähköttää ne yöllä Länteen. Ja minä sitoudun vuoden ajaksi
työskentelemään tuosta rahaerästä sekä ylöspidostani."
"Tulette ansaitsemaan vielä enemmän. Lupaan teille vähintään
viisikahdeksatta dollaria kuukaudessa. Ymmärrättekö hevosten hoitoa?"
Miehen kasvot hohtivat ja hänen silmänsä kiilsivät.
"Silloinpa saatte palveluspaikan luonani -- tai oikeammin sanottuna
isäni luona, vaikkakin minä pestaan kaikki palvelijat. Tarvitsen
alikuskia..."
"Rupeaisinko pitämään livrépukua?" katkaisi hän äkkiä vapaasyntyisen
länsiamerikkalaisen halveksiminen äänessä ja huulilla.
Nainen hymyili suopeasti.
"Senlainen toimi ei nähtävästikään sovi teille. Sallikaa minun
ajatella. Niin. Osaatteko taltuttaa ja opettaa varsoja ratsastukseen?"
Hän nyökkäsi.
"Meillä on karjafarmi ja siellä löytyy kiinteä paikka teidänlaiselle
miehelle. Suostutteko rupeamaan?"
"Josko suostun, neiti?" Lämmin oli hänen äänensä kiitollisuudesta
ja pelkästä innostuksesta. "Sanokaa osoite. Lähden sinne jo
huomispäivänä. Ja yhden seikan voin teille varmasti luvata, neiti.
Milloinkaan ette tule katumaan ojentaneenne Hughie Lukelle auttavan
käden hänen hädässään..."
"Minusta tuntui kuin olisitte sanoneet nimeksenne Dave", sanoi nainen
lempeästi nuhtelevalla äänellä.
"Niin sanoinkin, neiti, ja pyydän sen teiltä anteeksi. Sillä nimi oli
keksitty. Oikea nimeni on Hughie Luke. Jos suvaitsette antaa minulle
osoitteen teidän karjafarmillenne ja rahaa rautatielippuun, matkustan
sinne ensimäisellä junalla huomenaamuna."
Koko tämän keskustelun aikana oli hän lakkaamatta jatkanut
temppuiluaan tuon soitto johdon kera. Hän oli polkenut nappulaa
kaikilla mahdollisilla tavoilla jotka suinkin hälyyttävät -- --
kolme lyhyttä ja yksi pitkä, kaksi ja yksi pitkä, viisi. Hän yritti
pitkiä sarjoja lyhyitä soittoja ja erään kerran oli hän pitänyt
nappulan painettuna kolme minuuttia. Eikä hän tiennyt pitikö hänen
soimata laiskaa, yhä raskaasti nukkuvaa pikenttiä tai pitikö uskoa
soittojohdon olevan epäkunnossa.
"Olen niin iloinen", sanoi hän, "niin iloinen suostumuksestanne.
Ei tarvita montakaan valmistelua. Mutta ensin tulee teidän luottaa
minuun kun menen yläkerrokseen noutamaan rahakukkaroani." Hän näki
miehen epätoivoisen katseen ja lisäsi nopeaan: "Näettehän minun
luottavan teihin mikäli se koskee noita kolmeasataa dollaria."
"Minä uskon teitä, neiti", vastasi hän kohteliaasti. "Mutta en mahda
mitään hermostuneisuudelleni."
"Menenkö noutamaan nuo rahat?"
Mutta ennenkun hän oli ehtinyt vastaamaan kuuli naisen tarkka korva
tukahtuneen kitkuvan äänen etäältä. Hän tiesi sen johtuvan pikentin
huoneen ovesta. Mutta tuo ääni oli niin heikko -- enemmän hiljainen
värähdys kuin kuuluva ääni -- ettei hän olisi sitä kuullut ellei
hänen korvansa olisi olleet niin jännittyneet pitkästä odotuksesta.
Mutta mieskin oli kuullut sen. Hän kävi levottomaksi maltillisella
tavallaan.
"Mitä tuo oli?" kysyi hän.
Naisen vasen käsi ojentautui kiireesti revolverin luo ja veti sen
puolelleen. Hän oli joutunut ennen miestä ja se olikin täpärällä
sillä jo seuraavassa silmänräpäyksessä tempasi mies kätensä sivultaan
haparoiden tyhjää ilmaa revolverin paikalta.
"Istukaa", komenteli nainen ankarasti vallan uudessa äänilajissa.
"Älkää liikahtako. Pitäkää kädet pöydällä."
Nainen oli tuolta mieheltä jotain oppinut. Sensijaan että olisi
pitänyt tuon raskaan aseen ojennettuna sijaitsi sen perä samoinkuin
naisen kyynärpää pöydällä ja piipun suuaukko ei tähdännytkään miehen
päätä, vaan hänen rintaansa. Ja mies näytti aivan tyyneltä ja totteli
ehdottomasti naisen käskyt tietoisena siitä, ettei mitenkään ollut
tilaisuudessa iskemään revolveriin, jotta se olisi ampunut harhaan.
Myöskin huomasi hän revolverin pysyvän liikkumatta paikallaan, ettei
sitä pitävä käsi edes vapissut ja tiesi tarkalleen suurenko reiän
tuo soikea kuula aikaansaisi. Hän ei edes katsellutkaan enää naista
vaan pyssyn hanaa, mikä oli kohonnut kun naisen etusormi kosketti
liipasinta.
"On kai parasta kun sanon teille, että tuo hana on äärimmäisen
herkkä. Älkää painako liian lujasti, silloin saan ruumiiseeni
pähkinänkokoisen reiän."
Nainen hellitti hanaa hiukkasen.
"Näin on parempi", sanoi mies. "Paras päästää se kokonaan alas.
Näette kuinka keveästi se toimii. Jos vain tahdotte voitte kevyellä
ja nopealla paineella aiheuttaa sen alas- ja ylösmenon, niin syntyy
verilätäkkö tähän hienolle permannollenne."
Muuan ovi avautui miehen takana ja hän kuuli jonkun tulevan
huoneeseen. Mutta hän ei kääntänyt päätään.
"Thomas", käski nainen, "menkää puhelimeen ja kutsukaa tänne poliisi.
Miksi viipyi tulonne niin kauan?"
"Tulin niin nopeasti kun kuulin kellon soivan, rouva", vastasi
pikentti.
Murtovaras ei laannut katsomasta naista silmiin, eikä hänkään laannut
katsomasta murtovarasta. Mutta pikentin puhuessa kellosta huomasi
nainen hänen silmänsä saavan hämmästyneen ilmeen.
"Pyydän anteeksi", sanoi pikentti takaalta, "mutta eiköhän olisi
edullisempi jos hankkisin aseen ja herättäisin palveluskunnan?"
"Ei, soittakaa vain tänne poliiseja. Voin tätä miestä hallita. Menkää
ja tehkää niin -- heti."
Pikentti tassutteli huoneesta pois ja mies ja nainen istuivat
siinä katsellen toisiaan silmiin. Naisesta oli tämä ihastuttavan
jännittävää ja hän ajatteli miten seurustelutoverit puhuivat ja
näkivät uutiset aikakauslehdissä nuoresta ja kauniista neiti
Setliffe'stä joka omasta alotteestaan oli vanginnut aseistetun
murtovarkaan. Hän oli varma siitä että senlainen herättäisi suurta
huomiota.
"Kun saatte tuon tuomionne josta puhuitte", sanoi nainen kylmästi,
"tulee teille aikaa ajatella miten tyhmä olette ollut ottaessanne
toisen omaisuutta ja uhatessanne naisia ampuma-aseella. Silloin tulee
teille aikaa sulattaa nyt saamanne läksyn. Sanokaahan nyt totuus. Ei
teillä ole ketään rappiotilassa olevaa ystävää. Kaikki mitä olette
kertoneet on ollut silkkaa valhetta."
Mies ei vastannut. Hänen silmänsä olivat kylläkin puhumattomina
suunnatut naiseen. Tässä silmänräpäyksessä oli nainen ikäänkuin
verhottu häneltä ja hän näki Lännen aurinkoon uponneet lakeudet,
missä miehet ja naiset olivat ylevämmät kuin turmeltuneet asukkaat
-- senlaisina kun hän oli ne nähnyt -- Idän kolmasti turmeltuneissa
kaupungeissa.
"No, mennään eteenpäin. Miksi ette puhu enää? Miksi ette jatka
valheitanne? Miksi ette rukoile vapaaksi pääsyä?"
"Sen kyllä ehkä tekisin", vastasi mies kastellen kuivuneita huuliaan,
"ehkä kylläkin pyytäisin vapautta jos..."
"Jos mitä?" kyseli nainen töykeästi, kun mies vaikeni.
"Yritän keksiä muuatta sanaa minkä olette muistuttaneet. Kuten
sanottu, ehkä rukoilisin teiltä vapauttani jos olisitte kunniallinen
ihminen."
Nainen kalpeni.
"Varokaa", varoitti hän.
"Uskaltaisitteko minut tappaa", sanoi mies halveksivasti. "Maailma on
kyllä aika matalalla asteikolla koskapa teidän kaltaisella olennolla
on siinä pesäpaikkansa. Mutta niin matalalla se ei vielä liene,
että se myöntäisi teille luvan ampua minut kuoliaaksi. Olettehan te
alhainen, mutta kaikkein ikävintä on että olette pelkuri kaikessa
alhaisuudessanne. Ei tarvita suurtakaan rohkeutta tappamaan ihmistä,
mutta te olette sitä vailla. Siinäpä teidän heikkoutenne."
"Ajatelkaahan mitä puhutte", toisti nainen. "Muuten tulee
teille ikävyyksiä, sen sanon jo etukäteen. Se saattaa vaikuttaa
rangaistukseenne tehden sen joko lievemmäksi tai raskaammaksi."
"On jotain hullusti meidän Herraamme nähden", sanoi mies ilman
johdonmukaisuutta, "koskapa antaa teidän vallita. Se on aivan
horisonttini yläpuolella mitä hän ajattelee sommitellessaan
ihmiskunta-raukalle tuonlaisia kommelluksia. Jos minä olisin
Herramme..."
Mies ei saanut puhua lausettaan loppuun, sillä nyt tuli pikentti
sisään.
"Puhelin on epäkunnossa, rouva", sanoi sisääntulija. "Täytyy olla
joku linjavika, koska en pääse asemalle".
"Menkää herättämään joku palveluskunnasta", käski rouva. "Lähettäkää
hänet noutamaan poliisin ja tulkaa sitten tänne takaisin."
Nuo kaksi jäivät taas yksin.
"Tahdotteko olla ystävällinen ja vastata yhteen kysymykseen?" sanoi
mies. "Tuo vastainen pikenttinne puhui jotakin kellosta. Olen
valvonnut ylitsenne kissan tarkkuudella ettekä mitään kelloa ole
soittaneet."
"Se on pöydän alla, tyhmeliini raukka. Painoin nappulaa jalallani."
"Paljon kiitoksia. Ajattelin juuri nähneeni teidän kaltaiset ennenkin
ja nyt olen varma että niin onkin asian laita. Puhuin teille
vilpittömästi ja täydellä luottamuksella ja koko ajan te valehtelitte
minulle kun itse piru."
Nainen naurahti pilkaten.
"Mennään eteenpäin, sanokaa mitä tahdotte. Tämä on sangen
mielenkiintoista."
"Olitte minulle sangen suosiollinen, olitte lauhkea ja ystävällinen
ja uskottelitte olevanne hameisiin puettuna vaikkakin astelitte
housuissa -- ja koko ajan kosketitte jalallanne soittokellonnappulaa
pöydän alla. Noniin, sehän on kerrassaan lohduttavaa. Tahdon
kernaammin olla köyhä Hughie Luke kymmenvuotisine rangaistustöineen
kuin kulkea teidän vaatteissanne. Helvetti on täynnä teidänlaisia
naisia".
Tuli hetkisen hiljaisuus. Hän ei ottanut silmiänsä tuosta naisesta,
vaan tutkien häntä harkitsi hän päätöksensä.
"Jatkakaa", innoitti nainen. "Sanokaahan jotakin".
"Kyllä, neiti, minä sanon jotakin. Ehdottomasti sanon jotakin.
Tiedättekö mitä aion tehdä? Aion nousta tältä tuoliltani ja mennä
ovelle. Voisinhan minä ottaa teiltä tuon revolverinkin, mutta ehkäpä
te silloin hullaantuisitte ja antaisitte sen paukkua. Revolverin
saatte itse pitää. Se on hyvä. Kuten sanoin aion mennä suorinta tietä
tuosta ovesta. Ettekä te ammu pistoolillanne. Tarvitaan rohkeutta
ihmisen ampumiseen ja sitä ei teillä ole. Pitäkää varanne ja katsokaa
että voitte laukaista. Minä en aio tehdä teille mitään pahaa. Menen
ulos tuosta ovesta ja nyt lähden."
Katse kiinnitettynä tuohon naiseen siirsi hän tuolin takaisin ja
nousi hitaasti. Hana nousi puolitiehen.
Nainen piti sitä silmällä. Mies myöskin.
"Painakaa lujemmin", neuvoi mies. "Vielä se ei ole puolitiessä.
Toimikaa, painakaa hanaa ja tappakaa ihminen. Kuten sanoin, tappakaa
ihminen, sallikaa hänen aivonsa vuotaa permannolle, ampukaa häneen
nyrkkinne kokoinen reikä. Se on: tappaa ihminen."
Hana vaipui nopeasti mutta varovasti. Mies käänsi selkänsä ja
meni hitaasti ovelle. Nainen käänsi myös revolverin niin, että
se suuntautui miehen selkään. Kahdesti nousi hana puolitiehen ja
laskeutui vastahakoisesti uudelleen.
Ovessa kääntyi mies silmänräpäyksen ennen katoamistaan. Hänen
huulillaan oli pilkallinen hymy. Mies sanoi hänelle jotakin
hiljaisella äänellä. Se kuulosti suurinta halveksumista, se kun oli
niin likainen parjaussana ettei sitä voinut ääneen sanoa.