"Samoset"-purrella oli ryhdytty suurenmoisiin toimenpiteisiin
joulunviettoon nähden. Koska pursi ei useampaan kuukauteen ollut
poikennut missään ihmismäisessä satamassa, ei purren muonavarasto
voinut kehua lukuisilla herkuilla. Kuitenkin oli Minnie Duncan
onnistunut suunnittelemaan oikeita juhlaruokalistoja niinhyvin
hienommalle yleisölle kuin laivamiehistöllekin.
Boyd Duncan, purren omistaja, oli omaperäinen ihminen. Niin sanoivat
ainakin hänen ystävänsä. Melkoisen rikkaana ei hänen tarvinnut
muuta kuin huolehtia mukavuudestaan ja tähän tarkoitukseen oli hän
sittemmin valinnut matkustuksen maailman ympäri syrjäisiä ja suuresti
epämukavia teitä pitkin. Hänen vaimonsa Minnie Duncan pidettiin
myöskin omaperäisenä naisena hän kun suurella mieltymyksellä seurasi
mukana miehensä harharetkillä.
Lasikellon lyödessä kahdeksan kertaa kokoontui purren miehistö
ruorirattaan luo ja Boyd Duncan tuli näkyville musta pullo ja
kipponen kädessään. Joulun kunniaksi tarjosi hän rommijuoman itse,
puoli kipposta päätä kohti. He nielivät juomansa tehden suillaan
joukon mieliteltyjä irveitä ja äänekkäitä maiskutuksia, vaikkakin
rommi oli melko karvas ja kylliksi voimakas kuumentamaan heidän
limakalvojaan. Kaikki joivat juomansa lukuunottamatta raitista
kokkipoikaa.
Rouva Minnie kutsui sitten jokaista nimeltään jakaen joululahjat.
Jokaista lahjaa seurasi sitäpaitsi antajan puolelta hauskasti
lausuttu leikillinen omistuslause mikä suuressa määrässä oli omiaan
enentämään jouluaaton hupia. Lahjoina jaettiin halvat kellot,
tuppiveitset, suuri valikoima ongenkoukkuja, tupakkarasioita,
tulitikkuja ja koreat karttuunivaipat vyötärön ympärille. Raikuvat
naurupuuskat olivat todisteena siitä, kuinka runsaasti Minnie
Duncan'in leikilliset sanasutkaukset tervehdittiin.
Oli vielä varhainen ilta -- lasikello oli juuri lyönyt kahdesti
-- jolloin Duncan ja vaimonsa seisoivat hyttinsä edustalla,
katsoivat yläsuuntaan tuumien jos mahdollisesti voisivat sijoittaa,
vuoteensa purren kannelle. Pieni tumma pilvenlonka näkyi nousevan
taivaanrannalla, uhaten kylläkin sateella. Tästä seikasta juuri
puhuivat kun laivan kapteeni, Dettmar, tullen perältä ja ollen
menossa kannen alle äkkiä katsoi puhujiin sangen epäilevästi.
Kapteeni seisahtui ja lihakset hänen kasvoillaan liikkuivat
kouristuksentapaisesti. Sitten kysyi hän: "Minustako te puhutte?"
Hänen äänensä oli käheä väristen suuttumuksesta. Minnie Duncan
säpsähti katsoen miehensä liikkumattomiin kasvoihin. Hän ymmärsi
miehensä tarkoituksen ja vaikeni.
"Puhutte minusta, sanon minä", toisti kapteeni; tällä kertaa oli ääni
uhkaava.
Hän ei horjahtanut; vain nuo kouristuksentapaiset ilmeet kasvoilla
ilmaisivat hänen juoneen liikaa.
"On parasta, että menet alas, Minnie", sanoi Duncan aivan tyynenä.
"Sano Lee Goom'ille meidän nukkuvan alhaalla. Ei viivy kauan kun
tulee oikea rankkasade."
Hän ymmärsi miehensä tarkoituksen mennen vasta luotuaan levottoman
katseen molempain miesten heikosti valaistuihin kasvoihin.
"No?" kyseli Duncan hiljaa mutta varmana.
"Sanoin teidän minusta puhuneen. Sanon sen vielä kerran. Oo, en ole
sokea. Päivä toisensa jälkeen olen kuullut teidän minusta puhuvan.
Miksi ette tule luokseni ja puhu suoraan? Olen kyllä tietoinen, että
tiedätte tuon kaiken. Ja tiedän myöskin teidän päättäneen eroittaa
minut toimestani seuraavassa satamapaikassa, mikä on Attu-Attu."
"Olen pahoillani kun järjestätte mokomankin riidan turhasta", vastasi
Duncan tyyneesti.
Mutta kapteeni Dettmar oli päättänyt puhua.
"Tiedänhän saavani eron. Mielestänne olette liian hyvät ollaksenne
minun seurassani -- te ja vaimonne."
"Olkaa hyvä ja älkää sekoittako vaimoani tähän", varoitteli Duncan.
"Mitä haluatte?"
"Tahdon tietää aikeestanne."
"Eroittaa teidät Attu-Atussa sen jälkeen mitä nyt on tapahtunut."
"Sen olette aikonut koko ajan."
"Päinvastoin. Se on teidän käytöksenne joka minut siihen pakoittaa."
"Tuota ei teidän tarvitse minulle uskotella."
"En voi kauemmin käyttää senlaista kapteenia palveluksessani, joka
nimittää minut valehtelijaksi."
Kapteeni Dettmar oli silmänräpäyksen vastaamatta.
"Lee Goom nouti postin Tahitissa", rupesi kapteeni Dettmar puhumaan.
"Olimme lähtövalmiit. Ette katsoneet kirjeitänne ennenkun olimme
nostaneet ankkurimme ja silloin oli se myöhäistä. Siksi ette
minulle antaneet matkapassia Tahitissa. Oo, minä kyllä tiedän. Näin
tuon pitkän kirjekuoren Lee Goomin tullessa laivaan. Kirjeen oli
lähettänyt Californian kuvernööri. Niin oli kirjekuoreen painettuna
joten ken tahansa saattoi sen lukea. Olitte toimineet selkäni takana.
Joku vietävä rakkari Honolulu'ssa oli kuiskannut jotain korviinne ja
niin kirjoititte kuvernöörille saadaksenne lähemmät tiedot minusta.
Ja tuon vastauksen jätti Lee Goom teille. Miksi ette tullut suoraan
luokseni niinkuin miesten kesken on tapana? Ei, teidän piti menetellä
kierosti minua vastaan, vaikkakin tiesitte tämän toimen olevan
minulle ainoa mahdollisuus päästä uudelleen jaloilleni. Ja niinpian
kun olitte lukenut kuvernöörin kirjelmän tiesitte että teidän oli
saatava minut eroon. Sen olen lukenut kasvoiltanne näinä kuukausina.
Olen nähnyt teidän molempain -- pirun kohteliaina edessäpäin --
vetäytyvän sokkeloihin puhumaan minusta ja tuosta San Franciscon
tapahtumasta."
"Oletteko jo lopettanut?" kysyi Duncan ankaralla mutta silti
hiljaisella äänellä. "Oletteko jo päässyt pisteeseen."
Kapteeni Dettmar ei vastannut.
"Silloin puhun teille yhtä jos toistakin. Juuri tuon
Frisco-tapahtuman vuoksi en teitä eroittanut Tahitissa. Jumala
tietäköön että annoitte siihen riittävät syyt. Jos joku ihminen
tarvitsee tilaisuutta kohotakseen maailman silmissä, olette te niistä
numero yksi. Ellette jo ennestään olisi ollut merkitty, olisin
eroittanut teidät paikalla kuultuani miten olette minulta varastanut."
Kapteeni Dettmar näytti hämmästyneeltä, tahtoen katkaista puhujan,
vaan katui lopulta.
"Tuo työ käsitti purrenkannen tilkitsemisen, uuden peräsinraudan
asettamisen, koneenkorjauksen, uuden puomin valmistuksen ja
pelastusveneen kuntoonsaattamisen. Te tarkistitte veistämöltä tulleen
laskun. Se oli kaikkiaan neljätuhatta satakaksikolmatta frangia.
Tavallisen taksan mukaan ei lasku olisi kohonnut centimeäkään ylitse
kahdentuhannen viidensadan frangin."
"Jos enemmän luotatte satamasaikkareihin kuin minuun...", aloitti
toinen puhumaan matalalla äänellä.
"Älkää vaivautuko keksimään uusia valheita", jatkoi Duncan kylmänä.
"Minä tarkastelin laskun. Haastoin Flaubin'in kuvernöörin eteen
vastaamaan ja tuo vanha juutas tunnusti velkoneen minulta liikaa
kuusitoistasataa frangia. Hän sanoi teidän suostutelleen hänet siihen
tekoon. Kaksitoistasataa oli teidän osuutenne ja neljäsataa hänen
osuutensa lukuunottamatta työstä ansaitsemaansa summaa. Älkää minua
keskeyttäkö. Minulla on hänen kirjallinen tunnustuksensa alhaalla
hytissä. Ellei teillä olisi ollut tuo rajuilmapilvi yllänne olisin
päästänyt teidät maihin. Teillä oli vain tämä ainoa mahdollisuus ...
tai myöskin täytyy teidän alistua. Soin teille tuon mahdollisuuden.
No, mitä on teillä sanottavana?"
"Mitä sanoi kuvernööri?" kysyi kapteeni Dettmar happamena.
"Mikä kuvernööri?"
"Californian. Valehteliko hänkin teille niinkuin kaikki toiset?"
"Sanon teille mitä hän teistä puhui. Hän sanoi, että tuomionne
langetettiin epävakavien todistusten nojalla ja siksi saitte
elinkautisen rangaistuksen kun se toisessa tapauksessa olisi ollut
kuolemantuomio; että olette Marymaa-perheen Dettmar'in musta lammas;
että he sekoittivat maan ja taivaan saadakseen teille armon; että
käyttäytymisenne vankilassa oli ollut esimerkiksi kelpaavaa; että
hän toimi yleisenä syyttäjänä silloin kun saitte tuomionne; että hän
teidän oltua seitsemän vuotta kuritushuoneessa antoi myötä perheenne
rukouksille ja armahti teidät, ja että hän puolestaan epäili teidän
murhanneen McSweeny'n."
Syntyi vaitiolo, jolloin Duncan jatkoi nousevan pilven tarkastelua ja
kapteeni Dettmar'in kasvot työskentelivät kauheasti.
"Kuvernööri oli väärässä", selitteli hän lyhyesti nauraen. "Minä
tapoin McSweeny'n. Minä juotin yövartijan juovuksiin. Minä iskin
McSweeny'n kuoliaaksi omassa kojussaan. Käytin siihen laivakaraa mikä
näytettiin oikeusistunnossa. Hän ei voinut puolustautua. Hakkasin
hänet makkararuuaksi. Tahdotteko kuulla lähemmät yksityiskohdat?"
Duncan tarkasteli häntä kuin kummitusta, mutta ei vastannut.
"Minä en pelkää puhua siitä teille", virkkoi kapteeni Dettmar äkkiä.
"Täällä ei ole todistajia läsnä. Ja sitäpaitsi olen nyt vapaa mies.
Olen armahdettu, eikä minua todentotta enää pistetä tuohon läpeen.
Ensimäinen isku murti McSweeny'n leukaluun. Hän makasi selällään ja
nukkui. Hän sanoi: 'Herra Jumala, Jim ... herra Jumala!' Oli sangen
koomillista nähdä tuon murtuneen leukaluun heilua sinne tänne tuota
sanoessaan. Sitten annoin hänelle kuoliniskun ... no, tahdotteko
kuulla enempää?"
"Onko siinä kaikki mitä teillä on sanottavana?" kuului vastaus.
"Eikö siinä ole riittävästi?" kysyi Dettmar.
"Riittäähän se."
"Miten aijotte menetellä?"
"Asettaa teidät maahan Attu-Atussa."
"Ja siihen saakka...?"
"Siihen saakka..." Duncan oli ääneti. Tuuli kävi tuimemmaksi ja löi
leikkiä hänen tukassaan. Tähdet taivaalla katosivat ja "Samoset"
keinui rajusti taitamattoman perämiehen ohjaamana. "Ensiksi ja
viimeiseksi, irroittakaa köydet ... ja ruvetkaa perää pitämään. Minä
jakelen käskyt laivamiehistölle."
* * * * *
"Kaikki on selvää", huusi Duncan iloisena vaimolleen "Vain yksi
sadekuuro."
"Entä kapteeni Dettmar?" kysyi vaimo.
"Hän on juonut liikaa, siinä kaikki. Tulen poistamaan hänet laivasta
Attu-Atun satamassa."
Mutta ennenkuin Duncan kiipesi kojuunsa, otti hän mukaansa tukevan
revolverin. Hän nukkui miltei heti, sillä hän omasi jännittyneitten
hermojensa vallitsemiskyvyn.
Hän heräsi kuitenkin ennen pitkää. Ilma tuntui tukahduttavalta ja pää
raskaalta. Siinä maatessaan kuuli hän vaimonsa liikkuvan hytissään
ja menevän peräkannelle. Hän tahtoi luultavasti kannella hengittää
raikkaampaa ilmaa ja päätti Duncan'kin seurata vaimonsa esimerkkiä.
Duncan asetti juuri jalkansa märälle kannelle kun kuuli vaimonsa
kirkaisevan. Se oli äkillinen kauhunhuuto ja päättyi se siihen
että jotakin kuului loiskahtavan mereen. Duncan juoksi purren
peräpuolelle. Tummahkossa tähtien valossa tunsi Duncan vaimonsa pään
ja olkapään purren vanavedessä.
"Mitä se oli?" kysyi kapteeni Dettmar joka hoiteli peräsintä.
"Rouva Duncan", vastasi Duncan kiskoessaan naulakosta pelastusvyön
ja viskasi sen kauas mereen laivan perältä. "Kääntäkää laivan
kulkusuuntaa", komenteli hän kapteeni Dettmar'ia.
Mutta sittenpä teki Boyd Duncan erheen. Hän hyppäsi myöskin mereen.
Tultuansa jälleen pinnalle näki hän pelastusvyön heikon sähkövalon,
mikä oli itsestään syttynyt sen koskiessa veteen. Hän ui sen luo ja
huomasi Minnien jo tavoittaneen sen.
"Hoi", huusi hän, "viileyttäkö sinä etsit?"
"Oi, Boyd!" vastasi hän asettaessaan märän kätensä miehensä käden
päälle.
Sähkövalo sammui. Lamppu oli kaiketi jollakin tavalla vioittunut.
"Minun täytyy sanoa kapteenin käyttävän runsaasti aikaa", sopersi
Duncan, "Miksi hän ei käännä purtta! Siellä se vain purjehtii
eteenpäin..." -- Duncan kuunteli. "Se oli isopurje", jatkoi
Duncan. "Hän kääntää purren aivan päinvastaiseen suuntaan kun minä
määräsin..."
Uhrit nousivat jälleen aallon harjalle, mistä saattoivat nähdä
"Samoset'in" vihreäin lamppujen valonpilkkeen. Mutta sen sijaan että
pursi olisi pysähtynyt merkiksi haaksirikkoisille, rupesi se menemään
heistä poispäin.
Duncan kirosi.
"Miksi tuo kuhnuri pysyttelee tuolla kaukana", kysyi hän. "Onhan
hänellä kompassinsa ja tietää missä me olemme." Duncan yritti huutaa
useampia kertoja.
"Miten saattaa hän kuulla avunhuutojamme, kun purressa on senlainen
hälinä", sanoi Duncan paheksuvalla äänellä.
"Hän elämöi siksi, ettei laivamiehistö kuulisi sinua", sanoi Minnie.
Hänen varmassa äänessään oli jotakin terästä, mikä herätti miehensä
uteliaisuutta.
"Mitä tarkoitat?"
"Tarkoitan ettei purren kapteeni edes yritäkään nostaa meidät
täältä", vastasi vaimo samassa tyyneessä äänensävyssä. "Hän viskasi
minut mereen."
"Ellet vaan erehdy?"
"Kuinka se olisi mahdollista? Minä seisoin purren kaiteen luona
ja katselin jos mahdollisesti olisi odotettavissa lisää sadetta.
Pitelin toisella kädellä kiinni. Hän tarttui vapaana olevaan käteeni
takaapäin ja heitti minut yli kaidepuun. Oli paha ettet sitä tiennyt,
muutenhan olisit jäänyt purteen."
Duncan sätkähti pahasti eikä useampaan minuuttiin sanonut mitään.
Vihreä valo muutti suuntaa.
"Pursi on kääntynyt", sanoi Duncan. "Sinulla on oikein. Hän ohjaa
purren tahallaan väärin. Jos tuuli on vastassani en saa ääntäni
kuuluville. Mutta turhaa on hyvällä antautua..."
Pitkän ajan hän huusi lyhyin väliajoin. Vihreä valo katosi ja sitä
seurasi punainen valo. Tästä saattoivat haaksirikkoiset päättää
purren taaskin muuttaneen kulkusuuntaansa.
"Minnie", puhui Duncan lopulta, "on surullista tunnustaa olevasi
avioliitossa hullun kera. Hulluksihan sitä sanotaan, joka hyppää
mereen, niinkuin minä tein."
"Mitä mahdollisuuksia on meillä pelastautua ... johonkin toiseen
laivaan, tarkoitan?" kysyi Minnie.
"Yksi mahdollisuus kymmenestä tuhannesta tai kymmenestä tuhannesta
miljoonasta. Tässä ei kulje mikään höyrylaiva eikä kauppalaivakaan.
Ja Etelämerellä ei kohtaa minkäänlaisia valaanpyytäjiäkään.
Voisihan sattua, että joku kuunari sattumalta sivuuttaisi matkalla
Tutuwanga'sta. Mutta se saari saa vain kerran vuodessa tervehtijöitä.
Niin olen kuullut. Meidän pelastusmahdollisuutemme on yksi
miljoonasta."
"Sen mahdollisuuden asetamme sitten peliin", vastasi Minnie rohkeana.
"Sinä vasta oletkin kruunu!" Hän vei vaimonsa käden huulilleen.
"Kuitenkin ihmetteli täti Elisabeth aina, mitä sinusta olin löytänyt.
Luonnollisesti asetamme ehdoksi pelastusmahdollisuutemme. Ja me
voitamme. Muuta keinoa ei ole ajateltavissakaan. Hyvästi pistooli."
Hän irroitti raskaan pistoolin vyöstä antaen sen vaipua meren
syvyyteen. Mutta vyön piti hän tallella.
"Ui pelastusvyöhön ja nuku hiukan. Sukella."
Minnie Duncan sukelsi totellen miehensä käskyä tullen näkyviin
kelluvan renkaan sisäpuolella. Duncan kiinnitti vyöt vaimonsa ympäri
ja teki samoin itselleen renkaan ulkopuolella, kiinnittämällä
pistolivyön olkapäittensä ympäri.
"Näin tulemme toimeen koko huomisen päivän", sanoi mies. "Jumalan
kiitos, vesi on lämmintä. Ensimäiset neljäkolmatta tuntia
eivät missään tapauksessa tule käymään vaikeiksi. Ellemme tule
pelastetuiksi pimeän tullen saamme kauniisti riippua vielä päivän,
siinä kaikki."
Puolisentuntia olivat he ääneti. Duncan näytti lepäävän sillä
käsivarrella jonka hän oli kiinnittänyt renkaaseen.
"Boyd", sanoi Minnie hiljaa.
"Luulin sinun nukkuvan", sopersi hän.
"Boyd, ellemme läpäise kaikkea tätä..."
"Pidä suusi kiinni", virkahti mies epäkohteliaasti.
"Luonnollisestikin läpäisemme. Sitä seikkaa emme tarvitse
epäilläkään. Jossakin täällä merellä kulkee laiva suoraan meitä
kohti. Odotahan, niin tulet näkemään. Mutta toivoisin järjelläni
olevan langattoman sähkölennättimen. Nyt rupean nukkumaan, ellet sinä
sitä tee."
Mutta uni ei ottanut tullakseen. Tunti jälkeenpäin tunsi hän Minnien
liikkuvan ja tiesi hänen valvovan.
"Sano, tiedätkö mitä minä olen ajatellut?" kysyi Minnie.
"En tiedä, mitä sitten?"
"Tahdon toivottaa sinulle hyvää joulua."
"Tuhat tulimmaista, sen olen unohtanut. Nythän on joulupäivä. Ja
me tulemme vielä viettämään monta senlaista. Tiedätkö mitä minä
olen ajatellut? Me olemme itsellemme järjestäneet kirotun ikävän
joulupäivällisen. Odotahan kunnes tapaan Dettmar'in. Silloin saa hän
maksaa meille tämän. Ei mitään aseita siinä käytetä. Vain pari lujaa
nyrkkiä. -- Ja toivon nyrkkieni säästyvän hänen kurituksessaan",
sanoi hän hetkistä myöhemmin.
Päivällinen tuli ja meni ja haaksirikkoiset ajautuivat edelleen,
nehän olivat merivesi ympyrän keskipisteenä. Kuolevan passaadituulen
lempeä hyväily viihdytti heitä ja he laskivat ja nousivat
yksitoikkoisesti kiiltävillä kesälaineilla.
"Minnie!" -- Minnie ei vastannut ja hän huusi uudelleen tuon nimen
vaimonsa korvaan sillä äänenvoimalla mikä oli jälellä. Minnien silmät
avautuivat ja ilmaisivat ne vuoroon tajuntaa ja houretta. Mies löi
vaimonsa käsille ja käsivarsille, kunnes kipu hänet herätti.
"Tuolla tulee pelastuksemme", huusi mies. "Höyrylaiva, joka ohjaa
suoraan tänne! Se on itseasiassa panssariristeilijä! Nytpä tiedän! Se
on 'Annapolis', joka on Tutuwanga'sta noutanut tähtientutkijat."
* * * * *
Yhdysvaltain konsuli Lingford oli hommaava vanhempi herrasmies
ja ne kaksi vuotta mitkä hän oli Attu-Atussa palvellut ei hän
ollut tavannut Boyd Duncan'in tapaista. Ainoalaatuinen tapahtuma.
Viimeksimainitun ja hänen vaimonsa oli "Annapolis" nostanut merestä;
ja laiva lähti heti Fiji'in tähtientutkijoineen.
"Sepä oli kylmäverisesti suunniteltu murhayritys", sanoi konsuli
Lingford. "Laki pitää paikkansa. En oikeastaan määrälleen tiedä,
miten minun tulee ryhtyä vastaanottamaan tuota kapteeni Dettmar'ia,
mutta jos hän poikkeaa Attu-Attu'un, voitte olla varmat siitä, että
ryhdyn -- hm -- ryhdyn häneen käsiksi. Siihen mennessä tutkin lakia.
Suvaitsetteko te ja kiltti vaimonne nyt syödä aamiaista kanssani?"
Kun Duncan vastaanotti tuon tarjouksen, seisoi Minnie ikkunan luona
katsellen satamaa ja nyt kumartui hän miehensä puoleen koskettaen
hänen käsivarttaan. Mies seurasi vaimonsa katsetta ja näki
"Samoset"-purren lippu puolitangolla liukuvan satamaan ja pudottavan
ankkurinsa tuskin sata metriä täältä.
"Tuossapa tulee minun laivani", sanoi Duncan konsulille. "Ja nyt
laskevat pelastusvenheen vesille ja kapteeni Dettmar astuu siihen.
Ellei aavistukseni ole väärä on hän tulossa tänne tuomaan tietoa
meidän kuolemastamme."
Vene tuli valkoseen hiekkarantaan, ja silläaikaa kun Lorenzo
askarteli moottorin kera, kulki kapteeni Dettmar tietä pitkin
konsulivirastoon.
"Sallikaa hänen antaa tiedoituksensa", sanoi Duncan. "Me seisomme
viereisessä huoneessa ja kuuntelemme."
Ja puoleksi avoimen oven kautta kuulivat Duncan ja hänen rouvansa
kapteeni Dettmar'in itkunsekaisella äänellä kertovan miten hän
kadotti isäntänsä ja tämän rouvan.
"Käänsin purren ja purjehdin takaisin siihen paikkaan, missä
olivat menneet mereen", sanoi kapteeni lopuksi. "Heistä ei näkynyt
jälkeäkään. Huusin sinne, huusin tänne, vaan vastausta en saanut.
Minä risteilin edestakaisin runsaasti kaksi tuntia, sitten purjehdin
myötätuulessa aamunkoittoon ja risteilin takaisin ja jatkoin
etsiskelyäni koko päivän kaksi miestä tähystäjinä. Tämä on kauheata.
Olen aivan murtunut. Herra Duncan oli kunnon mies ja minä en
milloinkaan..."
Mutta hän ei saanut puhetta loppuun, sillä samassa tuli tuo kunnon
mies suoraan käsiksi kapteeniin, kun taas Minnie seisoi ovella.
Kapteeni Dettmar'in kalpeat kasvot tulivat vielä kalpeammiksi.
"Tein parastani ottaakseni teidät vedestä, herra", rupesi hän
puhumaan.
Boyd Duncan vastasi hänelle nyrkkikielellä ja lujat nyrkit iskettiin
kapteeni Dettmar'in oikealle ja vasemmalle poskelle. Kapteeni Dettmar
hoippuroi taaksepäin, tointui ja syöksyi nostetulla käsivarrella
isäntäänsä vastaan, mutta se vastattiin iskulla silmien väliin. Nyt
tokeni hän vetäen kirjoituskoneen ylitsensä kun kaatui lattialle.
"Tämä on täällä luvatonta", sähisi konsuli Lingford. "Minä pyydän,
jättäkää tuonlainen sikseen!"
"Maksan korvauksen konttorikaluista", vastasi Duncan ja löi samalla
Dettmar'in silmiin ja nenään lujilla nyrkeillään.
Konsuli Lingford sipsutteli ympäri tuossa sekasorrossa kuin muniva
kana, sillä hänen konttorikalunsa särkyivät. Kerran tarttui konsuli
Duncan'in käsivarteen, mutta tällöin viskattiin hänet huoneen
toiselle puolelle ja hengitys näytti olevan tiukalla. Sitten kääntyi
hän anomuksella Minnien puoleen.
"Rouva Duncan, olkaa hyvä ja hillitkää miehenne!"
Mutta vaikkakin nainen oli kalpea ja värisi puisti hän päättäväisenä
päätään eikä laannut seuraamasta tapahtumain kulkua.
"On kerrassaan häikäilemätöntä", huusi konsuli Lingford ja väisti
kahta keskenään painiskelevaa miestä. "Tämä on hallituksen
häpäisemistä ... Yhdysvaltain hallituksen. Ja sanon tässä jo
etukäteen, ettei tätä jätetä silleen. Olkaa hyvä ja hellittäkää,
herra Duncan. Tehän tapatte miehen. Pyydän teitä, vannotan teitä..."
Mutta hän vaikeni, kun korkea vaasi täynnä punaisia ruusuja meni
tuhansiksi sirpaleiksi.
Lopulta ei kapteeni Dettmar voinut enää nousta. Hän yritti kohota
polvilleen ja käsivarsilleen, mutta vaipui kokoon. Duncan liikutteli
jalallaan tuota ähkyvää hylkyä.
"Nyt on hän saanut osansa", sanoi Duncan. "Olen vain antanut hänelle
saman kurituksen minkä kapteeni on antanut monelle merimiehelle."
"Ikuinen Herra!" räjähti konsuli Lingford ja tirkisteli kauhuissaan
sitä henkilöä minkä oli aamiaisilleen kutsunut.
Duncan naurahti vastahakoisesti, sitten hän hillitsi itsensä.
"Pyydän anteeksi, herra Lingford, pyydän todellisesti anteeksi. Olen
peloissani kun tunteeni kuohahtivat ehkä liian paljon."
Konsuli Pingford nielasi ja levitti käsivartensa.
"Liian paljon, herra. Liian paljon", onnistui konsuli saamaan
suustaan.
"Boyd", huusi Minnie hiljaa oven aukosta. Hän kääntyi katsellen
vaimoaan. "Olet kruunu", sanoi hän.
"Ja nyt, herra Lingford, olen hänestä kuitti", sanoi Duncan. "Kaikki
mitä hänestä on jälellä jätän teille ja lain kouraan."
"Tuonko?" kysyi konsuli Lingford kauhuissaan.
"Niin, juuri tuon", vastasi Boyd Duncan ja katseli säälien pahasti
survottuja nyrkkejään.